Pakoa kirjoittamiseen ja Euroviisuihin

En ole ollut aikoihin näin helpottunut viikonlopun tulosta. Muutaman viime viikon ajan töissä on ollut todella stressaavaa, ja tämä viikko oli erityisen syvältä. Sen verran kamalalta minusta on tuntunut, etten haluakaan kirjoittaa siitä sen enempää. Onneksi pari sosiaalista tapahtumaa toi piristystä viikkoon.

Pääsiäinen oli miellyttävä. Siihen kuului mm. kissoja, kirjoittamista ja kävelyä kauniissa maisemissa, joista osa esiintyy romaanissani. Lisäksi päätin selvittää vihdoin, millainen oikein on tämä Dr Who -juttu, josta kaikki aina puhuvat.

Juu. Taidan olla koukussa.

Kaikesta huolimatta romaanin editointi edistyy. Niin toivottomalta kuin joskus tuntuukin editoida sitä kokopäivätyön lomassa, nyt olen saanut muokattua melkein kaiken olennaisen sen osasta 1/4, jossa suurin osa muokkaustarpeista on. Jotain pikkusäätämistä siinä vielä on, mutta ajattelin palata niihin vähän myöhemmin, koska kun nysvää samojen lukujen kanssa todella pitkään, alkaa menettää käsityksensä siitä mikä on hyvää ja mikä ei. Tänään etenin osaan 2/4, ja sain siitä jo muokattua muutaman luvun, eli tästä pitäen muokkaus tuntuu tosiaan etenevän paljon nopeammin. Lupaavaa!

Välillä kyllä angstailen, varsinkin siitä miksen osaa kirjoittaa napakammin ja valmiimmin, miksi on niin paljon turhaa sälää ja miksi tämä tuntuu aina olevan niin pahuksen laaja kun nykyään kirjat Eivät Saisi Olla Pitkiä. Tuntuu myös, että tekisi tosiaan hyvää kirjoittaa uusi käsikirjoitus välillä. Olisi ihanaa, jos M:n koelukutauolla saisin tartuttua johonkin muista päässäni olevista tarinoista ja naputeltua ensimmäisen luonnoksen. Voi olla, että M:n pariin palaaminen tuntuisi toisenlaiselta. Katsotaan sitten siinä vaiheessa, miten realistiselta tällainen ajatus vaikuttaa, mutta se olisi kivaa.

Tänä viikonloppuna olen nauttinut muun muassa lukemisesta ja tv:n euroviisukonsertista. Vaikka suhtaudunkin Euroviisuihin enimmäkseen campina (ja olen silti sydämestäni loukkaantunut, kun huonot kappaleet pärjäävät ja hyvät eivät), niin herttinen sentään, on tuolla ollut vuosien saatossa aika hienojakin kappaleita. Ja, no, mieleenpainuvia esiintymisasuja. Viisut ovat myös melkoisesti muuttuneet tyyliltään niistä alkuajoista. Aloin myös miettiä, että kun näitä kaikenlaisia horoskooppejakin on, niin voisiko ihmisestä päätellä jotain sillä perusteella, mikä kappale voitti Euroviisut hänen synnyinvuotenaan? Ainakin omalle vuodelleni sattui ihan osuva kappale.

Luin muuten Maresin. Se oli todella hieno. Mutta loppuvaiheessa oli aika rajuja tapahtumia, minun heikolle sietokyvylleni ainakin. No, pakenin sen jälkeen oman romaanini pariin, joten se oli myös hyväksi kirjoittamiselleni. Onneksi minulla on Jane Austeniakin menossa. Mutta oikeasti, tuo on silti todella lukemisen arvoinen kirja.

Täytyy kyllä sanoa, että heitän vähintäänkin vesilohikäärmeellä kaikkia niitä, jotka marmattavat että taiteilijan pitää kärsiä taiteestaan tai se on ihan turhaa. Minulle kirjoittaminen ainakin on helpottava pakopaikka, monen muun asian ohessa. Vaikka elämässä olisi kuinka monta asiaa sekaisin, kirjoittaessa olen omassa maailmassani. Tietysti siinä on vaikeuksia ja tuskia (ja etenkin tuskailuja), mutta silti. Se on vakio elämässäni johon aina palaan, ja se tekee elämän paremmaksi.

Katsaus menneeseen vuoteen

Vaikka vuodenvaihteen tuoma rajapyykki elämään on tietysti aika keinotekoinen, eikä elämä todennäköisesti valtavasti muutu siitä, että huomisesta alkaen päivämäärään kirjoitetaan 2015, tähän aikaan on silti houkutus katsoa vähän mennyttä vuotta. Monessa henkilökohtaisessakin asiassa olen tänä vuonna kokenut suuria muutoksia, ehkä eniten omassa asennoitumisessani, sillä olen alkanut taas uskoa enemmän omiin arvoihiini ja tärkeisiin asioihin, ja uskoa, että voin vaikuttaa omaan elämääni, ja toisaalta kestää ne asiat joita en voi muuttaa. Mutta nuo syvällisemmät pohdinnat jätän ehkä enemmän yksityiseen päiväkirjaani ja katson tässä blogissa asioita muuten kirjallisesta ja taiteellisesta näkökulmasta.

Kirjoittamisen suhteen vuosi on ollut aika monipuolinen. Sain oman ensimmäisen pienen julkaisun, eräs novelli julkaistiin en-kerro-missä-koska-tahdon-vielä-kirjoittaa-anonyymisti. Uusia novelleja en ole tainnut saada valmiiksi ensimmäistäkään, vaikka monta aloitin. Enköhän niistä aloituksista ja puoliväliin pääsemisistä ole silti paljon oppinut. Ainakin pääsin niissä koettelemaan monia eri tunnelmia ja tyylejä.

Kirjoittamistani on jo monta vuotta dominoinut historiallinen romaanini M. Tämän vuoden alkupuoliskolla itse käsikirjoitus oli pitkään tauolla. Sen sijaan kirjoitin paljon noita novellinalkuja ja erilaisia kirjoitusharjoituksia, ja erityisesti kirjoitin paljon kohtauksia erään M:n tärkeän henkilön elämästä sekä tarinan aikana, sitä ennen että sen jälkeen. Juuri tuo henkilö oli tuottanut minulle vaikeuksia - hän on tarinalle hyvin olennainen, mutta oli aiemmissa versioissa tuntunut lattealta, ja selvästi koelukijat lukivat häntä kaikki eri tavoin, ja eri tavalla kuin itse halusin. Nyt vietin paljon aikaa tutustuen häneen, hänen elämäänsä ja luonteeseensa ja omaan ääneensä. Noiden kuukausien aikana opin tuntemaan hänet eri tavalla kuin ennen ja oikeastaan rakastuin häneen uudestaan. Nyt hän on oikeastaan rakkaimpia henkilöitäni, vaikka onhan tuollaisen sanominen kuin pitäisi valita lempilapsensa tai lempiraajansa.

En enää muista, milloin palasin taas M:n käsikirjoituksen pariin, enkä jaksa nyt tarkistaa. Olisiko ollut kesällä? Joka tapauksessa tuo reilun puolen vuoden tauko oli tehnyt mahtavia. Näin monessa suhteessa asiat ihan uudella tavalla. Aloin nähdä, missä minulla oli sitä liiallista jaarittelua, josta käsikirjoitukseni pituutta saa osittain syyttää. Näin monien hahmojen ja kohtausten kohdalla, miksi koelukijat olivat lukeneet niitä niin ristiriitaisesti ja mitä niihin oikeastaan halusin. Aloin nähdä hahmoissa ja tarinassa paljon uusia mahdollisuuksia, tai sellaista, mitä olin luullut siinä olevan eikä ollutkaan. Varsinkin tuo mainitsemani hahmo ja hänen suhteensa päähenkilööni alkoivat nyt elää ihan eri tavalla. Olen joutunut kirjoittamaan paljon uusiksi, ja siksi muokkaaminen on ollut paljon hitaampaa kuin uskoin. Mutta olen siitä iloinen, sillä tarinalla on nyt mahdollisuuksia tulla siksi, mitä sen haluan tulevan.

Ihan loppuvuodesta aloin suunnitella uutta romaania, työnimellä KS - mutta kun joululoma tuli, minulla ei ollutkaan mitään inspiraatiota kirjoittaa sitä, vaan aloin kirjoittaa ihan muita juttuja. Aiheesta ehkä lisää myöhemmin. Olen ennen kaikkea iloinen siitä, että kirjoitan, ja että en takerru väkisin johonkin mitä olen jossain vaiheessa päättänyt, vaan kuuntelen uusia ajatuksia.

Kirjoittamiseen on vaikuttanut paljon se, että henkisesti uuvuttavan kokopäivätyön takia minulla on jatkuvasti ollut paljon vähemmän aikaa ja energiaa kirjoittamiseen kuin olisin halunnut. Se on leimannut suhtautumistani kirjoittamiseen ja koko elämääni, mutta näin vuoden lopussa voin silti sanoa, että on saavutus, kun olen siitä huolimatta kirjoittanut niin paljon kuin olen. Ehkä siitä juuri näkyy, että olen sisimmältäni kirjoittaja: kun teen sitä jatkuvasti siitä huolimatta, että aikaa ja voimia on sangen rajallisesti, sen sijaan että vain puhuisin ja aikoisin ja toivoisin että ehkä joskus pystyn. Ehkä joskus pystyn kirjoittamaan enemmän kuin nyt, mutta nyt kirjoitan sen verran ja niillä voimilla kuin voin, ja etenen joka tapauksessa.

Kirjoittamiseen vaikuttaa tietysti paljon muukin kuin kirjoittaminen. Olen lukenut paljon - 71 kirjaa, jos oikein laskin, useimmat romaaneja mutta jonkin verran myös tietokirjoja, näytelmiä jne. (Myös runoutta, mutta niitä en yleensä lue kannesta kanteen, joten ne harvemmin päätyvät kirjalistaukseeni.) Lukemiseni on tullut aiempaa monipuolisemmaksi, mikä varmasti on vaikuttanut paljon kirjoittamiseeni.
En ole täällä juuri kirjoittanut lukemistani kirjoista, mutta kaunokirjallisuuden puolelta olen eniten nauttinut seuraavista ensimmäistä kertaa lukemistani kirjoista:
- P.L. Traversin Maija Poppaset (luin kaikki suomennetut kirjat alkuvuodesta)
- Catherynne M. Valenten Tyttö joka matkusti Satumaan ympäri... ja sen jatko-osa jolla on myös tajuttoman pitkä nimi
- John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
- Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa (kertomus eikä romaani, mutta ansaitsee tulla mainituksi)
- Virginia Woolf: Mrs Dalloway
- Kerstin Gier: Silber: Das erste Buch der Träume ja Das zweite Buch der Träume (eivät nämä ehkä niin ihmeellisiä olleet, mutta viihdyttäviä, ja olin fiiliksissä siitä, että sain molemmat luettua saksaksi ja vielä ahmimisvauhdilla)
- Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osat 1 ja 2 (kolmatta odottelen kirjastosta, varausjono on vieläkin kilometrien pituinen)
- Anton Tshehov: Vanja-eno
- Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
- Jenna Kostet: Lautturi
- Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Lisäksi olen lukenut uudelleen useita vanhoja suosikkeja, kuten L.M. Montgomeryn Sinisen linnan, Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja J.R.R. Tolkienin Hobitin.

Olen kokenut myös muita hienoja taide-elämyksiä, musikaaleista ja taidemuseoista Rajattoman joulukonserttiin. Olen matkustellut eri paikoissa, ennen kaikkea Englannissa, Wienissä ja Budapestissa. Minulle matkustaminen on aina tärkeä avautuminen ja henkireikä, joka muistuttaa minulle, että maailmaan mahtuu monenlaista eikä kaikkea tarvitse tehdä ja ajatella kuten juuri Suomessa on tapana. Nuo matkat olivat hyvin tärkeitä ja innostavia, sekä tapaamieni ystävien että näkemieni paikkojen ja teatteriesitysten vuoksi.

Lisäksi olen blogin ansiosta saanut taas enemmän yhteyttä muihin aktiivisiin kirjoittajiin, ja se on todella tärkeää. On hyvä tuntea kuuluvansa edes jotenkin jonkinlaiseen yhteisöön, ja muiden kirjoittajien tapaaminen ja kirjoittamisesta puhuminen on tärkeää. Innostavia ovat olleet myös tapahtumat, joissa puhutaan kirjoista ja kirjoittamisesta, kuten Finncon ja Kirjamessut, vaikka ovat ne myös sen verran väsyttäviä, että minun kannattaa harkita kuinka moneen tapahtumaan osallistun ensi vuonna.

Ja tietysti kaikki koettu elämä, kaikki uudet ja vanhat ystävät ovat vaikuttaneet kirjoittamiseeni. Koen, että M on alkanut kypsyä tänä vuonna sen takia, että minä olen kypsynyt. Toivottavasti  se tosiaan näkyy tekstissä! Vanha tuttu kirjoittajan epävarmuus kun ei ole kadonnut mihinkään. Vaikka välillä uskon suunnattomasti kirjoittamiseeni, sitä seuraa usein epäilys, olenko oikeasti saanut aikaan mitään sellaista kuin olen kuvitellut. Tuo epävarmuus taitaa kuitenkin vain kuulua asiaan.

Vuosi on ollut monella tavalla rankka, mutta kun katson sitä taaksepäin, se on ollut myös hyvin antoisa. Ja vaikka usein on tuntunut, ettei kirjoittaminen juuri etene, niin nyt huomaan, että onhan siinä suhteessa tapahtunut paljon. En tee mitään uudenvuodenlupauksia tai muita päätöksiä kirjoittamisen suhteen - aion vain jatkaa kirjoittamista yhtä lailla ja toivon mukaan ryöstää sille vielä hiukan enemmän aikaa ja voimaa vuonna 2015, ja uskoa siihen edelleen.

Kirjastoaddiktin tunnustuksia

Hei, minun (sala)nimeni on Malna ja olen kirjastoaddikti.

Kuten monilla kaltaisillani, tämä vaiva juontaa jo lapsuuteen, kun hyvää tarkoittavat vanhempani veivät minua usein kirjastoon. Hurmaannuin tuosta kirjojen aarreaitasta, josta löytää mitä moninaisimpia tarinoita joita saa viedä kotiin ihan ilmaiseksi! Kirjaston ansiosta olen epäilemättä viettänyt monet elämäni onnenhetkistä, ja se on antanut minulle suunnan, johon en olisi muuten kenties koskaan päätynyt. Mutta kuten monet asiat, kirjasto on parhaimmillaan kohtuudella käytettynä, ja pelkään, että olen jo ajat sitten ylittänyt kohtuukäytön rajat. Sillä vaikka lapsena ehkä olikin OK hakea joka viikko repullinen kirjoja, nykyään niihin tulisi suhtautua maltillisesti, sillä omistan myös itse runsaasti kirjoja, jotka voisi ehkä joskus lukeakin. Sitä paitsi monet nykyään lukemani kirjat ovat hitaampilukuisia kuin lapsuuden ponitallit ja etsivänuoret, joten niitä ei kannattaisi ehkä lainata ihan samankokoisia vuoria, etenkin kun kokopäivätyö vie lukemiselta paljon enemmän aikaa kuin koulu ja läksyt. Vaikka järjelläni tiedän tämän kaiken, se ei auta, vaan kirjaston lumo on voittamaton. Kirjastossa käyminen, kirjojen katselu ja niiden lainaaminen mukaan on ollut niin pitkään suurta mielihyvää aiheuttava tapa, etten kykene enää vastustamaan sitä, vaan addiktin tapaan palaan aina kirjastoon hakemaan uuden annoksen.

Tosiaan, minua hämmentää, miten en kerta kaikkiaan a) pysty pysymään poissa kirjastoista ja b) osaa olla lainaamatta kirjoja, vaikka kotona on ennestään hirveä määrä lukemattomia kirjoja, niin omia, kirjaston kuin ystäviltä/perheenjäseniltä lainattuja. Jos astun kirjastoon vaikkapa palauttamaan kirjoja (kuten tänään), minun on vain pakko jonkin aikaa kierrellä siellä katselemassa kirjoja. Lähikirjastoni on pieni, mutta siellä on harvinaisen houkutteleva kaunokirjallisuusvalikoima. En tiedä, mistä johtuu, että tulen onnelliseksi jo siitä, kun vain saan katsella kirjoja ja nähdä, miten monia eri tarinoita, kirjoittajia, eri tapoja käyttää kieltä jne. maailmassa on. Fantasioin siitä kuinka luen nuo kaikki houkuttelevat kirjat. Ja sitten, vaikka kuinka tiedän, että kotona odottaa luettavaa vaikka millä mitalla, en voi olla lainaamatta muutamaan kirjaa. Sitten taas olen kotona ja ihmettelen, milloin saan kaiken luettua.

Asiaa ei helpota tällä hetkellä se, että lukumakuni on jotenkin muuttunut, ja monet omistamani kirjat ovat ehkä jotain muuta kuin juuri nyt haluan lukea. Kirjasto on valtava aarrekammio kirjoja joita en ennen edes tiennyt haluavani lukea! Ja nyt voisin ruokkia itseäni niin valtavalla määrillä erilaisia kirjallisia herkkuja...

Tällä hetkellä minulla on vieläpä mieletön lukuinto menossa. Mutta silti minua ihmetyttää, missä vaiheessa uskon lukevani kaikki lainaamani ja ostamani kirjat. No, sentään sain tällä kertaa rajattua lainattujen kirjojen määrän kolmeen. Harkitsen vakavissani jonkinlaista lainakattoa itselleni, jotta tulisi välillä luettuakin kaikki.

Joululomaa

Toivottavasti niin blogini lukijoilla kuin muillakin on ollut mukava ja rauhallinen joulu! En saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään hyvän joulun toivotusta tänne ennen joulua, sellaisessa hötäkässä onnistuin viettämään päivät kunnes matkustin joulunviettoon, ja siellä taas en juuri saanut aikaiseksi käydä koneella. Mutta parempikin välillä pitää lomaa koneella olosta.

Joulu meni mukavasti. Lahjat eivät näin aikuisiällä ole enää niin iso juttu kuin lapsena, mutta sain silti mm. pari kirjalahjaa: Tuula Karjalaisen Tove Jansson -elämäkerta, ja Maria Turtschaninoffin Maresi. Näin kiintoisien kirjojen saamista edesauttoi toki, että olin pyytänyt mm. niitä, mutta olin joka tapauksessa ilahtunut, että juuri nämä valikoituivat pukinkonttiin. Tove Janssonista olen jo alkanut lukea, kun en malttanut hetkeäkään enempää odottaa. Sen lisäksi, että olen soimannut itseäni kun en saanut käytyä Ateneumin Tove-näyttelyssä - huomaan nimittäin Karjalaisen kirjassa olevista kuvista, että pidän Toven taiteesta ehkäpä eniten kaikista tuntemistani suomalaisista taidemaalareista, miten ihmeessä en tiennyt sitä? - olen ollut täysin lumoutunut. Olen vasta nuoruusvuosissa, mutta Tove on jo tässä vaiheessa todella innoittava persoonallisuus. Niin omintakeinen, omaa polkuaan kulkeva, älykäs ja lämmin, herkkä ja luova... En lue mitenkään valtavasti taiteilijaelämäkertoja, mutta joskus ne ovat täysin välttämättömiä innostukseksi, esikuvaksi, muistutukseksi siitä että kannattaa kuunnella omaa luovuuttaan ja olla uskollinen omalle äänelleen. Tämä on mitä suurimmassa määrin niitä.

Maresia en ole vielä ehtinyt lukea, mutta se on niin kaunis kirja että välillä vain tuijottelen sitä ihastuksissani. Odotan kyllä, että pääsen lukemaan sitä!

Olen joululomalla ollut koko viikon, ja olen vielä uuteenvuoteen asti. Tarkoitus on muun muassa saada vihdoin muuton jäljiltä loput tavarat paikalleen ja koti kauniin näköiseksi, sekä tehdä muutamia muita tekemättä jääneitä asioita. Esim. nukkua... Niin, ja kirjoittaa.

Joulunpyhinä luin pitkästä aikaa vanhan suosikin, J.R.R. Tolkienin Hobitin. Se on niin suloinen kirja, herttainen ja sadunomainen mutta myös salaa viisas, siinä on toisaalta samaa myyttisyyttä kuin Sormusten Herrassa, mutta toisaalta paljon enemmän huumoria ja kepeyttä. Ja olin unohtanut, miten uskomattoman valloittavasti se on kirjoitettu. (Kuinkahan monta adjektiivia tässä kappaleessa on jo ollut? En uskalla laskea. Ihan tiedoksi että Stephen Kingin opit ovat uponneet minuun todella huonosti, vaikka olenkin niistä tietoinen.)

On ehkä hyvä, että edes kahta ensimmäistä Peter Jacksonin elokuvaa katsoessani oli tosi pitkä aika siitä, kun olin kirjan lukenut, enkä muistanut enää monia yksityiskohtia, sillä muuten en olisi kestänyt niitä senkään vertaa. Lukiessani minulla nousi mieleen kerran toisensa jälkeen kysymys: Tässä on todella hyvä seikkailujuoni - miksi hitossa Jackson ei ole käyttänyt sitä? Miksi on pitänyt poistaa tai tuhota melkein kaikki hyvät dramaattiset tapahtumat ja korvata ne huonommilla ja järjettömillä jotka eivät edes ole jännittäviä ja kiinnostavia? Miksi herkulliset hahmot ja reipasotteinen seikkailu unohdettiin ja tilalle jätettiin vain mieletön erikostehostemössö ja lisättiin muutama turha hahmo joilla ei ole mitään pointtia? Ei juuri nyt ihan hirveästi nappaa mennä katsomaan kolmatta osaa. Vaikka on se kuulemma parempi kuin toinen, mikä on sentään helpotus. No, menen ainakin katsomaan sen ystävien kanssa, jotta on joku jolle valittaa heti sen jälkeen.

Mutta sen sijaan luulen, että voisin pitkästä aikaa lukea Tarun Sormusten Herrasta. Aloin kaivata sitä Hobittia lukiessani. Ja vaikka viime aikoina olenkin vähemmän innostunut spefistä, kunnon laadukkaasti kirjoitettu eeppinen fantasia voisi tehdä välillä terääkin. Se ihan aito ja alkuperäinen - monet muut kun ovat usein vain keskinkertaisia Tolkien-kopioita...

Ja kirjoittaminen? Sitäkin on tullut tehtyä. Taidan palata siihen seuraavassa kirjoituksessa... Jos uskallan.

Musiikki ja uni parantavat maailmaa.

Musiikilla on parantavia voimia. Se asia, joka minut sai keskiviikkona hyvin huonolle tuulelle, ei ole sinänsä mihinkään muuttunut, mutta kun kuuntelin tarpeeksi ihania lauluja ja lauloin, aloin lopulta uskoa että olen vahvempi kuin se asia ja ettei sen tarvitse sotkea minun mielialaani ja vointiani noin muuten. Olen oikeasti aika vaikuttunut siitä millainen vaikutus musiikilla saattaa olla.

Lisäksi monia asioita auttaa se, että tänä viikonloppuna olen nukkunut tarpeeksi. Ja ollut vaihteeksi aikatauluttamatta elämääni liian täyteen. Tämä täytyy ottaa tavaksi.

Tänä viikonloppuna olen muun muassa:
- Nukkunut. Pitää se mainita toiseenkin kertaan.
- Löytänyt hukassa olleet kirjaston kirjat. (Siinä ne ovat koko ajan olleet n. 3 metrin päässä nykyisestä istumapaikastani laukussa, joka on ihan näkyvillä. Kuvittelin vain aina, että siinä ovat teatterikäsiohjelmani. Mutta ne ovatkin toisessa samanmuotoisessa laukussa! Olisiko pitänyt tarkistaa?)
- Löytänyt laboratoriolähetteen.
- Pessyt tosi monta koneellista pyykkiä ja yhden paperinenäliinan (tietysti mustien kanssa)
- Kävellyt ulkona ihmettelemässä sitä, että joskus siellä on valoisaakin
- Kärsinyt jostain ihme heikotuksesta, joka ei ole kovinkaan nautinnollista
- Editoinut novellia, jonka huonoutta noin viikko sitten kauhistelin. Ehkä siitä tuleekin vielä jotain.
- Tehnyt taustatutkimusta KS:lle ja saanut sitä kautta paaaaaljon ideoita.
- Ostanut kaksi kaunista vihkoa, vaikka minun ei pitänyt tuhlata rahaa. Mutta olen todella heikkona kauniisiin kirjoitusvihkoihin, ja ajattelin, että voisin noihin alkaa kirjoittaa KS:ää. En ole varma, onko sitä hyvä ajatus kirjoittaa käsin, mutta jotenkin se on aina tuntunut sellaiselta, jonka ensimmäisen version voisi kirjoittaa käsin.
- Lukenut James Dashnerin The Scorch Trialsia. Vaikka minulla on silleen laatukirjallisuuttakin luettavana, esim. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Joka on ihan todella todella hieno, ja nautin tosi paljon sen lukemisesta ja ymmärrän miksi se on niin menestynyt ja ihan tosiaan haluan lukea sitä, mutta alan siltikin miettiä, miksi melkein kaikki hyvin kirjoitetut suomalaiset kirjat ovat niin kauhean raskaita ja masentavia sisällöltään? Minkä takia silloin, kun ihan tosissani haluan lukea omalla kielelläni kirjoitettua kirjallisuutta, joudun aina miettimään koska minulla on sellainen mieliala että jaksan lukea sitä ilman että unohdan kyvyn hymyillä? Hmm, ehkä pitää ottaa seuraavaksi vähän Hilja Valtosta. Eihän tuo Scorch Trialskaan mikään ilopilleri ole, mutta se nyt on vain niin jännittävä, että siinä ei niinkään masennu. Tosin nyt siinä nosti juuri päätään eräs nykyisissä nuortenkirjoissa ärsyttävän kliseiseksi käyvä kuvio, jonka olin ehtinyt uskoa puuttuvan tästä, mutta koetetaan kestää. Minulla on joka tapauksessa päähenkilölle ihan muut ihmissuhdekuvitelmat kuin kirjailijalla...
- Harjoittanut sosiaalista elämää netitse.
- Melkein tehnyt jotain joululahjojen eteen!

Tänä viikonloppuna en toistaiseksi ole:
- Siivonnut tätä makuuhuoneeni kamalaa sekasotkua oikeastaan yhtään.
- Kirjoittanut joulukortteja.

Syytän näistä puutteista aiemman listan kohtaa 6 (ihme heikotus). Luultavasti osan muistakin kohdista voi katsoa olevan syypää. Koska tällä hetkellä olo on ihan hyvä, pitäisi luultavasti kuitenkin yrittää siivota. Jos tämä paikka vaikka näyttäisi aavistuksen verran siistimmältä kuin ennen viikonloppua, eikä vielä sekaisemmalta kuten nyt (kiitos kirjojen ja laboratoriolähetteen etsimisen).

Mutta ennen kuin kaikkoan tietokoneelta, annan teille yhden niistä kappaleista jotka mieltäni tällä viikolla niin kohottivat. Tuossa on minusta jotain kiehtovaa.

Toinen päivä kirjamessuilua

Tänäänkin messuilin. Näin toisia kirjoittajabloggaajia - mukava nähdä useita aikaisemmin vain netistä tuttuja nyt myös livenä! - ja kuuntelin muutamia kiintoisia esityksiä: Jenna Kostetin ja Magdalena Hain haastattelut sekä paneelikeskustelun paranormaalista romantiikasta. Ehkä jossain vaiheessa kirjoitan blogiinkin muutamia muistiinpanoja perjantaina ja sunnuntaina kuulemistani paneeleista/haastatteluista, mutta juuri nyt en jaksa. Kirjojen, struudeleiden ja teeankan lisäksi kun sain messutuomisiksi hillittömän päänsäryn, joka vasta nyt alkaa jotenkuten hellittää. Se olisi tietysti voinut hellittää nopeammin, jos olisin viimeisen kahden tunnin ajan maannut kiltisti silmät kiinni sen sijaan että luin kirjaa. Mutta aina ei osaa olla järkevä.

Oletteko muuten huomannut, että jos on sanotaan nyt vaikka kirjamessujen kaltaisessa tapahtumassa, on väsynyt ja valtavan päänsäryn vallassa ja tietää, että nyt olisi parasta mennä kotiin, tuntuu yhtäkkiä hirveä paine ostaa kaikkia niitä kirjoja joita on ympärillä, eikä osaa jättää niitä taakse? Oletan sen johtuvan siitä, että tuollainen päänsärkystressiväsymys heikentää henkistä vastustuskykyä ja ajattelukykyä. En kuitenkaan loppujen lopuksi langennut mihinkään ylimääräisiin houkutuksiin. Silti onnistuin tuomaan kotiin neljä uutta kirjaa: pitkään himoitemani Minna Canth -elämäkerran Hellä, herkkä, hehkuvainen, erään toisen historiapuolelle menevän kirjan, sekä Lautturin ja Susikuningattaren. Niin että tulin minä loppujen lopuksi sitä suomalaista kirjallisuuttakin tukeneeksi, kun huomasin että noihin kirjoihin oli suuri hinku. Ostin kokonaisuudessaan aika paljon enemmän kirjoja messuilta kuin olin aikonut, enkä edes saanut mitään lahjoja ostettua, mutta toisaalta nuo olivat lähes kaikki sellaisia, jotka olin joka tapauksessa aikonut ostaa.

Luin muuten Lautturin ensimmäisen sivun, ja teki kauheasti mieli jatkaa ja lukea koko kirja saman tien. Mutta koska minulla on nyt muutenkin valtavasti kirjoja kesken, luin sen sijaan loppuun Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa. Tuo ja sen edeltäjä Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla kuuluvat upeimpiin tänä vuonna lukemiini kirjoihin. (Niin, Bee, tuossa Tyttö joka putosi Satumaan alle...-kirjassa on se yödodo, josta mainitsin, ja kirjoittaja on Catherynne M. Valente). Ja jos joku väittää, että nuortenkirjat ja fantasia eivät voi olla syvällisiä ja arvokkaita ja kertoa jotain tärkeää ihmisyydestä, ja ettei kirja voi yhtä aikaa olla hauska ja viehättävä sekä tehdä tuollaisia asioita, niin saatan lyödä noilla kirjoilla päähän. Paitsi etten hyväksy väkivaltaa enkä myöskään kirjojen vahingoittamista kovapäisillä ihmisillä.

Robustoksen pienoisromaanikilpailun esite herätti minussa nälän tarttua erääseen päässäni pitkään muhineeseen ideaan. Koska juu, kyllähän minä ehdin pienoisromaanin kirjoittaa ja editoida puolessa vuodessa samalla kun yritän saada M:n viimeistellyksi, ei mitään ongelmia... No, riippuu siitä, saanko tuon idean tietyt juonen kohdat selville ajoissa. Jos saan, voihan sitä kokeilla vaikkei tuohon deadlineen valmiiksi saisikaan. Haluaisin silti kirjoittaa tuon tarinan joskus...

Mutta nyt edes hiukan M:n editointia, jos päänsärky sallii.

Kirjoja, kirja-avautumista ja pohdintoja pararomantiikasta

Suomalaisen kolea ja sateinen juhannusviikonloppu oli omiaan käpertymään sängyn pohjalle ja lukemaan, ja sitä teinkin aika paljon, vaikka myös sosiaalista ohjelmaa edellisiin päiviin mahtui. Lukumaratoni meni oikein mukavasti - sivumäärä jäi kyllä suht vaatimattomaksi verrattuna muihin tai edes omiin suorituksiini joinain päivinä kun jokin romaani on oikein kunnolla koukuttanut, mutta en minä suorituksia mennyt tekemäänkään. Pääasia oli se, että sain oikein kunnolla lukemisen ihanuudesta taas kiinni. Viime kuukausina lukeminen on usein jäänyt pieniin väleihin: bussissa matkalla töihin, puoli tuntia illalla ennen kuin pitää alkaa tehdä jotain muuta, joskus viikonloppuisin ehtii vähän enemmän. Melkein 24 tunnin jakso jolloin keskityin noin 10 tunnin ajan lukemiseen muistutti minulle, miten ihanaa onkaan oikeasti omistautua kirjoille! Sain luettua joitain kesken olevia kirjoja ja edettyä toisissa, ja Thomas Mannin kautta huomasin että minulla on sittenkin edelleen intoa lukea muutakin kuin kevyempää kirjallisuutta (Kuolema Venetsiassa sai kyllä aikaan sen, että on vaikea ryhtyä nyt lukemaan mitään muuta kaunokirjallisuutta). Ja kaiken lisäksi sain taas innon lukea historiaa! Mannin jälkeen päädyin lukemaan erästä minulla pitkään kesken ollutta historiankirjaa, koska toiseen kaunokirjalliseen teokseen tarttuminen tuntui mahdottomalta, ja niin sitten luin sen ja seuraavan päivän aikana tuon kirjan loppuun. Sen jälkeen olen jatkanut muihin minulla kesken oleviin historiankirjoihin ja lukenut mm. Aino Acktén kirjeitä, Helsingin 1830-luvun kuvausta ja erästä M:n taustatutkimukseen olennaisesti liittyvää kirjaa. Tosin kaikki 1800-lukuun liittyvä antaa ainakin jotain M:lle, joten oikeastaan kaikki lukemani on hyödyttänyt sitä.

Mikä on hyvä juttu, sillä kirjoittaminen on tällä viikolla jäänyt vähäiseksi. Yritän kuitenkin olla tuntematta siitä syyllisyyttä, sillä olen tuntenut, että tuo kaikki lukeminen ja lukemisieni miettiminen on palvellut myös kirjoittamistani, eikä itsensä syyllistäminen sitä paitsi kovinkaan paljon auta luovuutta. Nyt illalla sain jatkettua erästä keskeneräistä kertomusta, joten voi hyvinkin olla, että tauko ja lukeminen tekivät vain hyvää!

Juhannusviikonloppu on ollut kaikkiaan sangen nautittava, vaikka huonovointisuus on edelleen vaivannut (siksikin sängyn pohjalla lukeminen on ollut tosi hieno juttu). Oikeastaan ainut vaihe, jolloin en ole nauttinut olostani, oli kun tuon lukumaratonini "lue keskeneräisiä kirjoja"-projektin innoittamana tartuin tänään pitkään kesken olleeseen Annukka Salaman Käärmeenlumoojaan (juu, siis millä tavalla tuo oli fiksua 2 päivää Thomas Mannin jälkeen?). [huom. spoilereita edessä ainakin vähän yli kirjan puolivälin!]

Tuota kirjaa on blogeissa hehkutettu valtavasti, ja olen yrittänyt lukea sitä läpi ymmärtääkseni minkä takia, mutta täytyy kai todeta, että paranormaali romantiikka ei ole minua varten. Ei ainakaan niin kauan kuin genren perusoletuksiin kuuluu että tyttö rakastuu aina suin päin komeaan, ylimaskuliiniseen rikkaaseen alfaurokseen, johon rakastumiseen nuo ominaisuudet sitten ilmeisesti riittävät koska muita syitä ei tehdä kovin selviksi, ja sen jälkeen tyttö muuttuu ylikeitetyksi spagetiksi aina kun tuo poika/mies on läsnä. Ja niin kauan kuin "vaarallinen" on siinä synonyymi viehättävälle ja seksikkäälle, ei synonyymi, no, vaaralliselle. Minulle vaara tarkoittaa sitä että tahdon pois enkä tahdo tuota vaarallista asiaa lähelleni, ei sitä että kokisin sen himoittavana. Ilmeisesti minulle on annettu erilainen hormonicocktail kuin muille naisille, koska kaikkien muiden mielestä Rufus on niiiiin hottis, ja minä en kerta kaikkiaan ole vielä (vähän yli puolivälin päästyäni) pystynyt ymmärtämään miksi Unna tuntee mitään vetoa häneen ja miksi kenenkään pitäisi.

Onhan tuo kirja ihan hyvin kirjoitettu ja menevä, ja faunoidi-idea on oikeasti kekseliäs joskaan ei aina niin hyvin toteutettu kuin soisin (Ronni nyt ainakin on ihan liikaa... hei pliis). Toivoisin vain että tuossa keskityttäisiin enemmän itse fantasiajuoneen kuin tuohon Rufuksen hottiuteen. Minulle tulee oikeasti epämukava ja inhottava olo, kun luen sivu toisensa jälkeen sitä, miten Rufus on niin vaarallinen ja pelottava ja heti sen jälkeen niin seksikäs ja haluttava. Lisäksi minua alkaa kyllästyttää se, miten monissa kirjoissa naishahmot aina pitää altistaa seksuaalisen väkivallan uhalle ja tehdä se vielä aika heppoisella tavalla. Ja tässä vielä naishahmo on siinä tilanteessa täysin avuton ja uhri, Unnalle ei anneta mitään mahdollisuutta puolustautua vaan miesten pitää pelastaa hänet. Kaiken lisäksi Unna oikeasti ajattelee siinä että jos häntä kosketaan sillä tavoin, hän hajoaa tomuksi. Siis millään tavoin vähättelemättä tuon uhan vakavuutta (juuri siksi minua rasittaa sen heitteleminen tarinoihin tällä tavoin, että se on hyvin vakava asia), tuleepa tässä nyt naisena tosi turvallinen olo, kun annetaan ymmärtää, että uhkaamalla meitä tuolla tavoin miehet voivat hävittää koko olemassaolomme ja minuutemme. Ja toisaalta sitä uhkatilannetta ei ainakaan tähän mennessä ole käsitelty jälkeenpäin sillä tavoin traumaattisena kuin sen uskoisi olevan. Kun rohkeat miehet pelastavat avuttoman naisen niin ei siinä sitten enempää... Inhoan seksuaalisen väkivallan tai sen uhan käyttämistä vain mahdollisimman dramaattisena tapana saattaa nainen suureen vaaraan ja mahdollisimman säälittäväksi uhriksi. Jotenkin sekin, että Unna on käytännössä kirjan ainut nainen (tai "naaras"), rassaa minua. Onhan siellä äiti ja sisko, mutta heidän roolinsa on toistaiseksi ollut lähinnä kommentoida tilanteita joissa Unna on faunoidipoikien kanssa. Miksi taas kerran naispäähenkilön kaikki tarinalle merkittävät suhteet liittyvät miespuolisiin henkilöihin? Ja se lähtökohtakin, että Unna ainut naispuolinen faunoidi, on minusta jotenkin inhottava. Tulee sellainen tunne että naiset ovat jotenkin "vähemmän". Ehkä se ei ole varsinainen tarkoitus, mutta kyllä siitä silti tulee se tunne.

Ainut pelastus minulle kirjassa on Joone. Hän on ainut hahmo josta pidän, ja tällä hetkellä toivoisinkin että voisin nostaa hänet tuosta kirjasta pois ja siirtää johonkin eri kirjaan, jotta voisin nauttia hänen lukemisestaan enemmän. Luultavasti hänen avullaan saan kirjan luettua loppuun, mutta tuskin hän auttaa tarttumaan jatko-osiin. Vaikka pidänkin hänen ja Unnan välille kehittyvästä ystävyydestä - eikö muuten olisikin jännää tai radikaalia, jos joskus tällaisessa kirjassa keskityttäisiinkin tuollaiseen ihmissuhteeseen eikä siihen, miten ah niin hottis se vaarallinen rikas komea mies on. Unnan ja Joonen välisissä kohtauksissa tunsin aitoa tunnetta ja koskettavuutta, jota en Unnan ja Rufuksen välillä pystynyt tuntemaan. Tykkäisin kirjasta enemmän jos Unnan ja Joonen välit olisivatkin siinä keskeisemmät.

Pahoittelen jos tämä nyt loukkaa syvästi jonkun kirjasta pitäneen tunteita, tai kirjailijattaren itsensä jos hän sattuu tähän kirjoitukseen törmäämään, mutta tämä nyt on vain minun rehellinen lukukokemukseni. Olisin mielelläni pitänyt kirjasta enemmän, mutta tältä minusta nyt vain tuntui sitä lukiessani. Kirjasta on blogeissa niin paljon suitsutusta, että eiköhän nämä minun kokemukseni voi kestää. Suht hyvin tuo kirja on sinänsä kirjoitettu ja siinä on joitain osuvia kohtia, ja varsinkin Unnan tähänastisen yksinäisyyden kuvaus on aika koskettavaa, mutta minulla vain on muuten kirjan kanssa liikaa ongelmia tunne-, hahmo- ja merkitystasolla ja ne kaikki tekevät minut vihaiseksi kun luen sitä. Oli nyt tarve avautua, koska en kauheasti ole nähnyt näitä ongelmakohtia esille nostavia kirjoituksia tästä kirjasta (yhteen kyllä olen kommentoinut jo ennen kirjan lukemista), joten haluan saada ne sanotuksi.

No, ainakin tässä voi sitten haaveilla siitä, millaista paranormaalia romantiikkaa itse kirjoittaisin, jos sellaiseen ryhtyisin. Siinä niin olisi älykäs tyttö joka rakastuu suloiseen ja herkkään poikaan eikä menetä persoonallisuuttaan tai tahdonvoimaansa tämän kanssa vaikka onkin rakastunut, tai sitten siinä olisikin poika joka rakastuu poikaan tai tyttö joka rakastuu tyttöön. Heteronormatiivisuus alkaa myös käydä todella pitkästyttäväksi näissä rakkaustarinoissa, minusta ainakin. Lukisin niin mielelläni välillä jonkin muun kuin heteropariskunnan romanttisia edesottamuksia. Paranormaaliin romantiikkaan liittyviä outouden ja ulkopuolisuuden teemoja voisi sitä paitsi ei-heteronormatiivisessa tarinassa käyttää niin paljon enemmän hyödyksi. Kumpi onkaan yhteiskunnalle ja omalle yhteenkuuluvuuden halulleni vaarallisempaa, se että rakkaani on ihmissusi/enkeli/vampyyri/vuorenpeikko vai se että olemme samaa sukupuolta? Siinäpä kysymys. (Ja esimerkkikysymyksen minä on fiktiivinen minä. Omien rakkaideni lista on sukupuolesta ja paranormaaliudesta tai sen puutteesta riippumatta masentavan tyhjä, jos mielikuvituskumppaneita ei lasketa. En ehkä silti lähtisi treffeille vuorenpeikon kanssa, mutta se on eri juttu. Siksi minä kai olenkin vielä sinkku.)

Kirjoin kertomista

Tämä oli ihanan lyhyt viikko, huomenna tie käy vähäksi aikaa Tampereelle. Kun viimeksi ihmettelin ideoinnin tulvaa ja mitä sille pitäisi tehdä, niin nyt voin päivittää sen verran, että viime päivinä eräs muutamia kuukausia pyörinyt idea on alkanut saada kovasti lihaa luidensa päälle, joten ties vaikka siitä tulisi seuraava kässäriprojekti! Voi tietysti olla, että ensi viikolla mieleni hehkuttaa taas jo ihan toista ideaa, mutta ainakin tämän toteuttaminen tuntuu joka tapauksessa yhä mahdollisemmalta. (Ja koska Bloggerissa ei saa ilmoituksia vastauksista omiin kommentteihin, tiedotan tässä että vastaan uusimpiin kommentteihini vasta sunnuntaina.)

Bee haastoi minut mukaan hauskaan haasteeseen, jossa pitää vastata kysymyksiin oman hyllyn kirjoilla. Tuntuu juuri sopivalta puuhalta väsyneen päivän päätteeksi!

1. Kuvaile itseäsi
 Harhaileva tähti.
  2. Kuinka voit
Uppo-Nalle ja Nukku-ukko.
3. Kuvaile asuinpaikkasi
Beautiful Chaos.
4. Minne haluaisit matkustaa
Between the Woods and the Water.
5. Lempivärisi
Rubiininpuna.
6. Paras vuo(rokau)denaika?
Tuoreessa muistissa kevät.
7. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Runotyttö etsii tähteään
 8. Mitä pelkäät?
 Pompeijin viimeiset päivät.
 9. Lempiruokasi
Cooking Italian Style
 10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
 The Age of Wonder
 11. Mottosi?
 Ei ole minulle suvannot!
 12. Haaveesi?
Olipa-kerran-maan kukat.




Oikeastaan minun piti laittaa lempiruokaan jotain muuta, mutta en löytänyt sitä kirjaa enkä muistanut tarkkaan nimeä. Selvästi täällä pitäisi siivota! (Ks. kohta 3)

En enää muista ketkä kaikki tähän on haastettu, joten tehkööt lukijoistani kuka vain haluaa!

Kirjoittamisen input- ja output-vaiheet (ja vähän elämää ylipäätään)

Sairastaminen alkaa vähitellen hellittää, mutta ihan normaalivoimissa en ole. Tänään kuitenkin jaksoin olla paljon pidempään ulkona kuin minään edellisenä päivänä, ja ihastelin puistoon puhjenneita leskenlehtiä, puissa visertäviä peippoja ja varpusia ja lähitalojen pihalla nuppujaan avaavia ensimmäisiä krookuksia. Oi, kun vain lämpenisi, niin kohta olisi narsissien ja tulppaanien aika! Ruukuissa niitä toki näkyykin jo, mutta odotan niitä puistoihin ja puutarhoihin.

Kävin myös kirjastossa, vaikka se osoittautuikin vielä vähän liian väsyttäväksi. Mutta jotenkin olin väsynyt omaan kirjavalikoimaani, vaikka se lieneekin naurettavaa, kun minulla on melkoinen liuta lukemattomia kirjaston kirjojakin vielä, ja sitten tuo monisataaniteinen kirjahylly jossa on vaikka kuinka monta kymmentä lukematonta kirjaa (en ole laskenut pitkiin aikoihin). Mutta sairaana/puolikuntoisena ei jaksa lukea ihan mitä tahansa, vaan kirjan pitää olla juuri sopivalla tavalla helppolukuinen olematta typerä, sopivan mielenkiintoisessa maailmassa ja kuitenkin jollain tapaa turvallisessa... Lyhyesti sanoen aloin jo kaivata vaihtelua edellisten päivien L.M. Montgomery -putkeen. ;-) Sääli, ettei lähikirjastosta löytynyt lisää Maija Poppasia, mutta kaikenlaista muuta tarttui mukaan, Dickensistä Metsän tarinaan.

Mutta vaikka mielikuvitusystävistä ja kirjojen hahmoista on paljon seuraa, ja eilen jopa eräs ystäväni pistäytyi viihdyttämässä minua parin tunnin ajan (enää kun en varmastikaan tartuta), alan silti kaivata yhä enemmän edes jonkinlaista kontaktia muihin ihmisiin, joten kirjoitellaanpas nyt blogiin kun voimat tuntuvat tällä hetkellä riittävän. Ehkä sen jälkeen jaksan taas vaipua seuraavien henkilöhahmojen seuraan. Alan kyllä niin ikävöidä kirjoittamistakin, mahtaisikohan edes jokin kirjoitusharjoitus onnistua tänään...

En enää muista mistä tämä alun perin on peräisin, mutta olen kuullut joskus ajatuksen kirjoittajan input- ja output-vaiheesta. Output-vaihe on se, jolloin kirjoitetaan. Jos taas vaikkapa lukee paljon mutta ei kirjoita, voikin olla input-vaiheessa: tulee sisään sitä materiaalia, joka jossain vaiheessa ruokkii sitten taas omaa kirjoittamista. Eli ei tarvitse tuntea, että nyt en kirjoita, jos sattuu olemaan input-vaiheessa. Minulla nuo vaiheet eivät ole yleensä olleet niin selkeästi erillään kuin joillain tuntemillani kirjoittajilla, vaan yleensä sekä luen että kirjoitan samassa vaiheessa. Mutta toki silloin, kun erityisen intensiivinen kirjoittamisvaihe on meneillään, lukeminen ym. jää vähemmälle. Ja joskus, kun kirjoittaminen ei oikein suju, on hyvä huomata, että saattaakin olla input-vaiheessa, jossa imen uusia vaikutteita joiden avulla kirjoittaa jotain uutta.

No, minusta tuntuu että minulla on ehkä nyt erityisesti input-vaihe. Sairastamisenkin takia kirjoittaminen on viime viikkoina jäänyt hyvin vähälle, ja jo sitä ennen se oli hyvin puuskittaista. Mutta olen viime aikoina lukenut paljon, samoin katsonut ja kuunnellut kaikenlaista, ja minusta alkaa tuntua, että se kaikki mitä olen lukenut, kuunnellut, katsonut, haaveillut ja ajatellut alkaa muhevoitua sisälläni hyväksi kompostimullaksi, joka ravitsee sitten jatkossa kirjoittamista. En vielä tiedä minkälaisia versoja siitä tulee putkahtelemaan - samaa kuin viime vuonna vai ihan uusia kukkasia? Mutta tunnen, että multa ainakin on tulossa hyväksi ja ravitsevaksi, ja luotan että se aktiivisempi kirjoittamisvaihekin tulee sieltä taas! Sairastaessani olen niin saanut uusia ideoita kuin kehitellyt vanhoja niin että ne ovat lihoneet ja saaneet uusia oksanhaaroja (metaforat kunnolla sekaisin vain!). On hauskaa nähdä jossain vaiheessa, mikä lopputulos on!

Satuja ja muuta fantasiaa

Tästä tuntuu tulevan jonkinlainen viikonloppublogi, kun viikolla olen usein liian väsynyt edes kirjautuakseni blogiin ja kommentoidakseni muita, saati sitten kirjoittaakseni itse. Olisi kyllä kiva päästä tästä väsymyksestä jossain vaiheessa eroon, en tiedä syyttääkö enemmän työtä, vuodenaikaa vai mitä. Vaikka lomasta ei ole kauan, tuntuu taas että viikonloput eivät riitä mihinkään. Pitäisi sekä levätä että tehdä ne kaikki asiat mitä viikolla en ehdi ja jaksa tehdä. Mutta riittäkööt se nyt marmatuksesta.

En oikeastaan halua juuri nyt kirjoittaa kirjoittamisesta. Voisin sen sijaan kirjoittaa vähän viime aikojen taidenautinnoista. Olen jotenkin uppoutunut kovasti erilaisiin satuihin ja fantasiamaailmoihin. Alkuvuodesta keksin että minähän en ole koskaan lukenut Maija Poppanen -kirjoja, aloin lukea niitä ja hurmaannuin täysin niiden maailmaan. Siihen miten hiukan huvittavasti kommentoituun tavalliseen maailmaan kietoutuu ihan noin vain mitä hurjimpia satuja ja seikkailuja ja lumousta, ja se kaikki aina liittyy jotenkin Maija Poppaseen, joka kumminkaan ei ole mikään sokerikuorrutetty hyvä haltijatar tai muuten ihannemainen hahmo, vaan näköjään ankara ja itserakas eikä suinkaan myönnä tekevänsä mitään omituista.

Kävin myös alkuvuodesta katsomassa elokuvissa Disneyn uusimman, Frozenin (onnistuin menemään elokuviin huomaamattani lasten sunnuntaina ja olin varmaan ainut täysi-ikäinen paikalla johon ei ollut kiinnittynyt yhtään pienokaista tai teiniä, mutta ei se mitään, lapset ovat hauskempaa elokuvaseuraa kuin kyyniset kaikentietäjät). Rakastuin aika tavalla tuohon elokuvaan. Olin aluksi epäluuloinen koska sain jostain sen käsityksen että se perustuu Andersenin Lumikuningattareen, ja toisaalta oli aika selvää ettei sillä ole kauheasti yhteistä sen tarinan kanssa. Mutta kun otin selvää että oikeastaan se on vain "inspired by" eikä edes väitäkään olevansa Lumikuningattaren sovitus, niin päätin vain unohtaa koko vertailun Andersenin satuun ja nähdä elokuvan omana itsenään. Se on todella kaunis, ja sitten se on tunteellisesti vaikuttava. Perusideahan on se, että kaksi prinsessaa, Elsa ja Anna, ovat kasvaneet toisistaan tunteellisesti eristäytyneinä ja muutenkin maailmasta eristäytyneinä johtuen Elsan taikavoimista. Elsan taikavoimat luovat kylmyyttä, jäätä ja lunta, ja ne reagoivat hänen tunteisiinsa, joten hän on oppinut, että suojellakseen Annaa ja muuta maailmaa taikavoimiltaan hänen täytyy hillitä tunteensa. Tunteellinen, spontaani ja räiskyvä Anna ei tiedä tästä mitään ja suree sitä, miksi sisko on niin etäinen. Sitten tietysti jossain vaiheessa käy niin, ettei Elsa pystykään hillitsemään tunteitaan, ja elinikäisen patoamisen seurauksena siitä tulee ikuinen talvi ja Elsa vetäytyy jäälinnaan.

Luulen että Elsan hahmoon on monen helppo samastua, koska aika moni on varmaan saanut kokea, että joutuu kätkemään todelliset tunteensa ja hillitsemään koko todellisen olemuksensa. Ainakin Suomessa minulla on usein sellainen olo, että kaikkein arvokkainta on olla hillitty eikä kovin tunteellinen. Itse olen todella voimakastunteinen ja herkkä ja olen kaiken ikäni saanut tuntea että siinä on jotain vikaa ja että minun pitäisi olla hillitympi ja hallitumpi - enkä sitten aina osaakaan näyttää tunteitani, koska olen oppinut että muiden ihmisten mielestä ne ovat todennäköisesti pahasta, ovat sitten myönteisiä tai kielteisiä tunteita. Toisaalta samastuin myös optimistiseen ja tunteikkaaseen Annaan, tai ainakin minussa on osa joka haluaa olla juuri sellainen kuin hän... Pidin myös hirveästi siitä, että tuossa tarinassa tärkeintä on siskosten suhde toisiinsa - vaikka romanssiakin on mukana, kerrankin rakkaus voi olla jotain muutakin kuin romanttista rakkautta.

Viime viikolla puolestaan kävin katsomassa Hobitti 2:n, ja se ei valitettavasti tehnyt yhtä suurta vaikutusta. En nyt jaksa alkaa sitä yksityiskohtaisesti ruotimaan, mutta olisiko ollut niin vaikeaa laittaa mukaan vaikka vähän jotain hahmokehitystä ja henkilöiden suhteita toisiinsa (muutakin siis kuin täysin turhaa kolmiodraamaa uuden haltiatypykän kanssa, koska tietysti jos tarinaan päätetään lisätä naishahmo, tällä pitää olla jotain romanssikuviota ja kolmiodraamaa, naishahmo ei kertakaikkiaan voi olla olemassa muuten). Nyt melkein koko 2 h 40 min oli pelkkää räiskintää ja epäuskottavia action-kohtauksia, ja minua vain pitkästytti niiden aikana. Oikeastaan ainut kohtaus, josta tosissani pidin, oli Bilbon ja Smaugin tapaaminen. Lisäksi teräväpiirtotekniikka vai mikä se nyt on sai silmäni särkemään ja aiheutti pahoinvointia jokaisessa kohdassa, jossa esiteltiin hulppeita digimaisemia kameraa pyörittäen. Silmät yrittivät epätoivoisesti kohdistua kaikkeen yhtä aikaa liikkuvassa kuvassa, koska tuolla tekniikalla kaikki on yhtä terävää eikä ole luonnollista kohdistumispistettä, ja lopputuloksena minua huimasi niin että piti alkaa sulkea silmäni noissa kohdissa. Sain myös pitää silmät kiinni varmaan 5 minuuttia elokuvan alkupuolella, koska pelkään hämähäkkejä todella paljon... Onneksi en menettänyt  mitään, sen verran turhia ne action-kohtaukset enimmäkseen olivat. Aavistelinkin että tuota pikku kirjaa ei ehkä olisi pitänyt venyttää kolmeksi täyspitkäksi elokuvaksi.

TV-sarjojen kohdalla olen päässyt Once Upon a Timen kohdalla melkein 2. kauden loppuun. Kakkoskausi on ollut vähän hajanaisempi kuin  ykköskausi, ja olen jo kurkkuani myöten täynnä Rumpelstiltskin/Belle-juttuja (kuulemma Bellen rooli ei pitänyt olla ollenkaan niin suuri, mutta fanien vaatimuksesta häntä on pistetty sinne paljon enemmän, ja sen huomaa, koska melkein kaikki hänen kohtauksensa ovat todella turhia... itse en ole niin hirveän innoissani tuosta Bellestä, Disneyn Belle on parempi), mutta muuten olen nauttinut siitä paljon. Uudet hahmot ovat olleet mielenkiintoisia, ja olen hämmentänyt itseäni sillä miten innostunut olen Kapteeni Koukusta, vaikka normaalisti tuontyyppiset miehet eivät ole minun juttuni... Pidän suloisista pojista ja herkistä nuorista miehistä. Mutta kai minulla on jokin kiinnostus myös ns. pahiksiin jotka eivät ehkä olekaan niin pahiksia vaan vain satutettuja ja joiden toiminta on jotenkin inhimillisesti ymmärrettävää. Ja se näyttelijä on aika nätti. Vaikka normaalisti ei minun tyyppiäni. Mutta tuossa sarjassa on se puute, että söpöjä poikia on aika vähän. Sen sijaan siellä on yllättävän monta sellaista mieshahmoa jotka eivät normaalisti ole minun tyyppiäni mutta silti ovat kummallisen vetäviä (englanniksi voisi sanoa jotenkin "scruffy but pretty"). Mutta mahtavinta on ehkä se, että kerrankin naishahmot ovat enimmäkseen niitä toimijoita, sekä sankareita että roistoja, eikä yleensä tule sellainen olo että nyt on tehty Vahva Naishahmo, vaan he ovat ihmisiä, kaikki, niin naiset kuin miehetkin.

Kirjojen suhteen tahtoisin lukea lisää nimenomaan fantasiaa ja spefiä, mutta on aina vaikeuksia löytää juuri oikeanlaista. Olen hautautunut aika paljon Gail Carrigerin Finishing School -sarjaan luettuani koko Parasol Protectorate -sarjan, mutta nyt minun pitää odottaa seuraavan osan ilmestymistä. Lainailen kirjastosta hirveät kasat fantasiaa, mutta on vaikeuksia löytää juuri oikeanlaista. Yksi ongelma on se, että kestän tällä hetkellä todella huonosti väkivaltaa, ja muunkin synkkyyden kanssa saa tasapainotella, mikä on liikaa ja mikä ei. Haluan tarinoita jotka eivät ole liian Vakavia ja Hienoja vaan ovat myös viihdyttäviä eivätkä ankeuta minua liikaa, mutta jotka kuitenkin voi ottaa myös vakavasti ja joissa on sisältöä. Kaipaisin periaatteessa rakkaustarinoiden tai muun hyvin tunteellisen sisällön yhdistämistä fantasiatarinaan, mutta en kestä niitä tyypillisiä paranormaaleja romansseja joissa romantiikka/kolmiodraama on pääosassa ja jossa tyttö on ah-niin-tahdoton ja voitettu jonkin ylitäydellisen alfauroksen kohdalla (varsinkin kun itse inhoan alfauroksia näin yleisesti, joten ne eivät vastaa käsitykseeni romantiikasta) tai sitten joutuu kauheasti valitsemaan että ottaako nyt herran A vai B.

Nuo Gail Carrigerin kirjat ovat viihdyttäneet minua, viime vuonna luin innostuneesti koko Kami Garcian ja Margaret Stohlin Beautiful Creatures -sarjan, olen tykännyt Kerstin Gierin jalokivitrilogiasta ja odottelen kärsimättömänä että saavat Smaragdinvihreän käännettyä (saksani riittäisi ehkä senkin lukemiseen alkukielellä, mutta se on niin täydellistä viihdettä että mieluummin luen sen äidinkielelläni). Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgreniin Piirikin oli aika hyvä, Tuli odottelee tuossa kirjastolainana että koska uskaltaisin tarttua siihen (Piiri oli kuitenkin vähän siinä rajoilla että oliko liian synkä minulle). Kotimaisistakin olen välillä löytänyt jotain miellyttävää luettavaa, esim. J.S. Meresmaan, Magdalena Hain ja Katri Alatalon kirjoista nautin viime vuonna (eläköön blogit joiden kautta löytää kirjailijoita joita ei muuten niin kauhean räväkästi mainosteta). Mutta nyt en taas oikein tiedä mihin sitä seuraavaksi etenisi. Onneksi noita Maija Poppasia on vielä, ja Oz-kirjojenkin lukemisesta on tosi pitkä aika...