Olen nyt tehnyt sen "päällisin puolin läpikäymisen" romaanin koko 1. osalle. En ole ihan varma, pitäisikö edetä vielä, mutta luulen, että seuraavaksi teen niin, että tulostan tuon ykkösosan nykyasussaan, luen sen tarkkaavaisesti ja alan omien havaintojeni ja yleisten kommenttien perusteella miettiä, mitä kaikkea sille pitää vielä tehdä. Yritän poistaa kaiken turhan, mitä en ole vielä poistanut, parantaa hahmojen ja toimintojen kuvauksia, miettiä miten tuoda heidän tunnereaktionsa ja luonteenpiirteensä esille oikealla tavalla, tehdä dialogi niin hyväksi kuin mahdollista, tunnustella lauseiden ja kappaleiden oikeaa rytmiä (aina välillä huomaan, että lause, jonka sisällöstä sinänsä pidän, on poistettava, koska se haittaa tekstin rytmiä siinä kohdassa - dialogin tai toiminnan pitäisi edetä, ei pysähtyä selityksen ajaksi). Sitten kun se on tehty ykkösosalle, jatkan eteenpäin. Katsotaan sitten, missä järjestyksessä ja miten.
Sanoja on nyt poistunut noin 5000. Olisi suotavaa, että enemmänkin lähtisi, mutta tämä on hyvä alku.
Aikatauluni on se, että yritän saada mahdollisimman paljon tehtyä lokakuun loppuun mennessä. Seuraavat viikot ovat siis niin tiiviin editoinnin aikaa kuin realistisesti jaksan ja ehdin. Nyt sille on hyvää aikaa, myöhemmin voi olla selvästi vähemmän.
Eilen olin Kansallisoopperassa katsomassa Toscaa. Esitys oli hyvä, mutta jotenkin en silti ollut yhtään mukana paitsi muutamassa kohdassa. En tiedä, eikö Tosca vain ole minun tyyppiseni ooppera, vai onko kyse siitä, että nyt ylipäätään kaipaan erityyppistä taidetta. Olen pitkään pitänyt klassisesta musiikista ja innostunut viime vuosina oopperasta, mutta nyt se yhtäkkiä tuntui väärältä. En millään meinannut jaksaa sitä mahtipontisuutta, en rumpujen lyöntiä eikä imeliä viuluja, en sitä, että tunteet ilmaistaan aarialla tai parilla, kun tosielämässä tunteet näkyvät enemmänkin siinä, kuinka ihminen kääntyy pois, ristii kätensä jännittyneesti, miten hän sanoo jotain tai mitä hän ei sano.
Viime aikoina lukemani ja katsomani asiat, jotka ovat tässä taitavia, ovat saaneet minut kiinnittämään tähän huomiota entistä enemmän, kun samalla yritän muokata omaa kässäriäni vähemmän oopperamaiseen ja realistisempaan suuntaan. Luen esimerkiksi parhaillaan Siiri Enorannan Nokkosvallankumousta ja olen lähestulkoon tyrmistynyt siitä, miten lyhyillä ja yksinkertaisilla keinoilla hän luo aivan valtavan jännitteen hahmojensa välille ja tuo esiin näiden kehitystä. Itse olen suunnilleen yhtä hienovarainen kuin kaksitoista tanssivaa höyhenpukuista elefanttia. Tai siltä välillä tuntuu. Mutta yritän kovasti vähentää elefanttien määrää!
Toki riippuu tarinasta ja hahmoista, mikä sopii. Päähenkilöni nyt vain on niin oopperaa, ettei mitään rajaa, kuten tekstiä lukeneet varmaan tietävätkin. Joten ehkä ihan kaikkia elefantteja ei kannata poistaa.
Eipä tässä muuta. Kirjoitin suurimman osan postauksesta päivällä melko väsyneissä tunnelmissa; nyt katsoin Doctor Who'ta, mm. Time Crash -erikoisjakso ja David Tennantin videopäiväkirja Blackpoolin jouluvalojen sytyttämisestä, ja nyt nauran vieläkin katketakseni. Tekisi mieli antaa postaukselle jokin tosi hassu otsikko. Ehkä on aika ruveta rauhoittumaan nukkumaan, ja sitten huomenna voin jatkaa muokkausta ehommin voimin.
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
tiistai 22. syyskuuta 2015
Tämän hetken tunnelmia
Päällisin puolin läpi käyty ensimmäiset 8 lukua, poistunut vajaat 4000 sanaa. Välillä epäröin ja jätän itselleni kommentteja, että katso tätä asiaa vielä myöhemmin. Välillä epäröin ja sitten tunnen että tekstin rytmi on paljon parempi ilman jotain virkettä, eikä sen poistaminen satu, joten antaa mennä. Yhdessä kommentissa todettiin että huutomerkkejä voisi olla vähän vähemmän. Ihailen koelukijoideni kärsivällisyyttä, sillä myös "nyt helvetti lopetat niiden huutomerkkien käytön tai käyn kiskomassa sen irti näppäimistöstäsi", olisi välillä ymmärrettävää ja ansaittua. (Nytkin oli kaksi adjektiivia peräkkäin, olivatkohan ne tarpeen? Toisaalta ovatko tällaiset itselleni osoitetut kysymyslauseet tarpeen?)
Teevarastoni ovat muuten ihailtavassa kunnossa tätä editointirupeamaa varten. Pitää vain varoa kofeiiniyliannostusta.
Nyt taidan mennä tekemään pastaa, on nälkä, lounas oli kevyt.
Teevarastoni ovat muuten ihailtavassa kunnossa tätä editointirupeamaa varten. Pitää vain varoa kofeiiniyliannostusta.
Nyt taidan mennä tekemään pastaa, on nälkä, lounas oli kevyt.
maanantai 21. syyskuuta 2015
Vuoristorataa tekstin kanssa
Editointi aiheuttaa ristiriitaisia tunnelmia. Parina ensimmäisenä päivänä oli voitokas olo, kun pystyin parantamaan ja tiivistämään tekstiä. Nyt tulee angstia aina, kun törmään isompaan pätkään huonoa tai ainakin liian maalailevaa tai toistavaa tekstiä. Sellainen yleinen nolous ja ahdistus siitä, että minä olen tuollaista kirjoittanut. Välillä haluaisin uskoa että teksti on kuin jonkun muun tekemää, enhän minä ikinä tuollaista tekisi, mutta ei, kyllä minä vain teen. Voi tietysti toivoa, että olen hiljattain päässyt eroon siitä taipumuksesta, ainakin osittain. Kun kerran huomaan sen huonouden. Tai sitten teen taas vastaavaa heti, kun seuraavan kerran on sellainen mieliala.
Kirjoittaessa joutuu väkisin vastatusten omien tekemisiensä ja heikkouksiensa kanssa. Joutuu katsomaan omaa tekstiään, jonka muutama kuukausi sitten uskoi ihanaksi tai tarpeelliseksi, ja huomaa että tämähän on ihan höttöä ja pilaa tekstin tasapainon tai saa hahmot vaikuttamaan jo liian höpsöiltä tai rasittavilta. Aina joutuu totemaan oman puutteellisuutensa. Se on varmaan oikein terveellistä. Kokemukseni mukaan parhaita kirjoittajia ovat yleensä ne nöyrimmät, jotka eivät oikein koe olevansa mitään ihmeellistä ja tietävät aina, että heillä on valtavasti parannettavaa. Tietysti siinä on se huono puoli, etteivät he välttämättä ikinä usko kirjoitustensa olevan riittävän valmiita jonnekin lähetettäväksi, mutta onneksi niitä näyttää kuitenkin aina välillä pääsevän itsekritiikkiseulasta läpi, kun kerran julkaistaankin.
Juu, eipä mulla muuta. Menen tekemään omenapiirakkaa, jotta voidaan syödä sitä kaverin kanssa kun katsotaan Doctor Who'ta.
Kirjoittaessa joutuu väkisin vastatusten omien tekemisiensä ja heikkouksiensa kanssa. Joutuu katsomaan omaa tekstiään, jonka muutama kuukausi sitten uskoi ihanaksi tai tarpeelliseksi, ja huomaa että tämähän on ihan höttöä ja pilaa tekstin tasapainon tai saa hahmot vaikuttamaan jo liian höpsöiltä tai rasittavilta. Aina joutuu totemaan oman puutteellisuutensa. Se on varmaan oikein terveellistä. Kokemukseni mukaan parhaita kirjoittajia ovat yleensä ne nöyrimmät, jotka eivät oikein koe olevansa mitään ihmeellistä ja tietävät aina, että heillä on valtavasti parannettavaa. Tietysti siinä on se huono puoli, etteivät he välttämättä ikinä usko kirjoitustensa olevan riittävän valmiita jonnekin lähetettäväksi, mutta onneksi niitä näyttää kuitenkin aina välillä pääsevän itsekritiikkiseulasta läpi, kun kerran julkaistaankin.
Juu, eipä mulla muuta. Menen tekemään omenapiirakkaa, jotta voidaan syödä sitä kaverin kanssa kun katsotaan Doctor Who'ta.
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
Editointia ja elämää.
Olen aloittanut editoinnin. Se sujuu toistaiseksi hyvin. Olen käynyt läpi viisi lukua ja poistanut yli 2000 sanaa ja tehnyt jonkin verran muita muutoksia. Päätin kokeilla ainakin alkupuolella sitä Vaarnan ehdotusta, että käyn ensin läpi kommenteista tulleet korjausehdotukset (ja ne jotka itselleni hyppäävät esille heti tekstiä katsellessa), ja jätän sellaiset yleisemmän tason muutokset myöhemmäksi. Katsotaan, miten se toimii - on ehkä helpompaa, jos en yritä korjata kaikkea kerralla. Vähän mietin sitä, tuleeko liian helposti tehtyä kaikki mitä kommentoijat sanovat, mutta kyllä minä välillä jätän jotain muuttamattakin, tai teen eri tavalla (esim. koko kappaleen poistamisen sijaan tiivistän sitä tai muutan sisältöä toimivammaksi). Onneksi minulla on joka tapauksessa tallessa vanhat versiot. Nyt teen tätä Wordiin, mutta en tiedä pitäisikö vähitellen siirtyä takaisin Scriveneriin, jossa on helpompi tehdä kaikenlaisia lisähuomautuksia itselle.
Oli miten oli, tauko teki kässärille taas hyvää. Nyt ei ole mitenkään epätoivoinen olo. Toisaalta näen tekstissä runsain määrin poistettavaa (koelukijoiden kommentit auttavat paljon, koska muuten jään pelkäämään "entä jos lukija ei tajua tästä kunnolla kun poistan tuon" vaikka tosiasiassa asia on tullut lukijalle jo liiankin selväksi) ja muutenkin korjattavaa, toisaalta olen päässyt eroon tunteesta että tämä on ihan hirveää enkä osaa mitään. Tuntuu, että isoin työ on nimenomaan delete-näppäimellä. Kun karsin liiat pois, suurin osa jäljelle jäävästä tekstistä on usein hyvää, joskus tarvitsee muutoksia. Tekstini ei ole sellaista kuin nykyään tyypillisesti arvostetuilla ja palkituilla kirjailijoilla, mutta enpä minäkään aina heidän tekstistään pidä. Omalla tekstilläni on silti omat vahvuutensa. Ei tämä kyllä sellainen mestariteos ole kuin joskus haaveilin, alan myös nähdä sen rajoitukset. Mutta tarvitseeko ollakaan? Se on se tarina, jonka minä halusin kirjoittaa.
Kaikenlaisia ajatuksia risteilee mielessäni kirjoittamisesta. Esimerkiksi sellaista, että haluaisin seuraavaksi kirjoittaa jotain muuta kuin historiallista. Mutta menee vielä kuukausia ennen kuin voin aloittaa seuraavan käsikirjoituksen, joten se jää vielä mietittäväksi siinä vaiheessa.
Olen lukenut ihania kirjoja viime aikoina. Nyt esimerkiksi luen Mia Kankimäen Asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja olen hurmaantunut. Kaiken muun hyvän lisäksi se jättää mieleen kauniin, seesteisen olon. Samanlaisen kuin kävely- tai pyöräilyretket kullanhohtoisessa syksyisessä illassa, jossa villihanhiparvet huutavat kuin kiinalaisissa runoissa ikään, ja puut ovat kuin huolellisesti tussilla taivaanrannalle maalattuja. Sellaisiakin olen viime aikoina harrastanut. Eilen kävin toisessa kaupungissa vain nähdäkseni erään musikaalin. Sen lisäksi, että musikaali oli ihana, söin siellä ihmeen herkullista kakkua.
Joskus iltaisin katson tähtiä. Tähän aikaan vuodesta ne näkyvät niin hyvin kuin koskaan voivat näkyä. Helsinki on masentavan valoisa paikka tähtien tarkkailuun, mutta sentään asun aika kaukana keskustasta ja minulla on niin hyvät silmät, että täälläkin Seulasista (jos ne ovat näkyvissä) erotan aika monta tähteä.
Mitäpä muuta? Olen muuttunut viime kuukausina Doctor Who -faniksi. En ole ennen katsonut sitä, ja nyt minulla on menossa kolmas kausi, siis toinen David Tennant -kausi (pelkään pahoin, että minulle tulee Tennantista vieroitusoireet, kun pääsen hänen kausiensa loppuun). Olen juonut paljon teetä ja haluaisin päästä jossain vaiheessa metsään sieniä tai puolukoita keräämään. Syön paljon kotimaisia omenia, kuten aina tähän aikaan vuodesta.
PS. Kyllästyin lopullisesti tuohon Disney-prinsessa-profiilikuvaani. Tähän hätään laitoin kerran wieniläisessä puutarhassa ottamani kuvan keltaisesta ruususta. Katsotaan, pysyykö se seuraavat kaksi vuotta.
Oli miten oli, tauko teki kässärille taas hyvää. Nyt ei ole mitenkään epätoivoinen olo. Toisaalta näen tekstissä runsain määrin poistettavaa (koelukijoiden kommentit auttavat paljon, koska muuten jään pelkäämään "entä jos lukija ei tajua tästä kunnolla kun poistan tuon" vaikka tosiasiassa asia on tullut lukijalle jo liiankin selväksi) ja muutenkin korjattavaa, toisaalta olen päässyt eroon tunteesta että tämä on ihan hirveää enkä osaa mitään. Tuntuu, että isoin työ on nimenomaan delete-näppäimellä. Kun karsin liiat pois, suurin osa jäljelle jäävästä tekstistä on usein hyvää, joskus tarvitsee muutoksia. Tekstini ei ole sellaista kuin nykyään tyypillisesti arvostetuilla ja palkituilla kirjailijoilla, mutta enpä minäkään aina heidän tekstistään pidä. Omalla tekstilläni on silti omat vahvuutensa. Ei tämä kyllä sellainen mestariteos ole kuin joskus haaveilin, alan myös nähdä sen rajoitukset. Mutta tarvitseeko ollakaan? Se on se tarina, jonka minä halusin kirjoittaa.
Kaikenlaisia ajatuksia risteilee mielessäni kirjoittamisesta. Esimerkiksi sellaista, että haluaisin seuraavaksi kirjoittaa jotain muuta kuin historiallista. Mutta menee vielä kuukausia ennen kuin voin aloittaa seuraavan käsikirjoituksen, joten se jää vielä mietittäväksi siinä vaiheessa.
Olen lukenut ihania kirjoja viime aikoina. Nyt esimerkiksi luen Mia Kankimäen Asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja olen hurmaantunut. Kaiken muun hyvän lisäksi se jättää mieleen kauniin, seesteisen olon. Samanlaisen kuin kävely- tai pyöräilyretket kullanhohtoisessa syksyisessä illassa, jossa villihanhiparvet huutavat kuin kiinalaisissa runoissa ikään, ja puut ovat kuin huolellisesti tussilla taivaanrannalle maalattuja. Sellaisiakin olen viime aikoina harrastanut. Eilen kävin toisessa kaupungissa vain nähdäkseni erään musikaalin. Sen lisäksi, että musikaali oli ihana, söin siellä ihmeen herkullista kakkua.
Joskus iltaisin katson tähtiä. Tähän aikaan vuodesta ne näkyvät niin hyvin kuin koskaan voivat näkyä. Helsinki on masentavan valoisa paikka tähtien tarkkailuun, mutta sentään asun aika kaukana keskustasta ja minulla on niin hyvät silmät, että täälläkin Seulasista (jos ne ovat näkyvissä) erotan aika monta tähteä.
Mitäpä muuta? Olen muuttunut viime kuukausina Doctor Who -faniksi. En ole ennen katsonut sitä, ja nyt minulla on menossa kolmas kausi, siis toinen David Tennant -kausi (pelkään pahoin, että minulle tulee Tennantista vieroitusoireet, kun pääsen hänen kausiensa loppuun). Olen juonut paljon teetä ja haluaisin päästä jossain vaiheessa metsään sieniä tai puolukoita keräämään. Syön paljon kotimaisia omenia, kuten aina tähän aikaan vuodesta.
PS. Kyllästyin lopullisesti tuohon Disney-prinsessa-profiilikuvaani. Tähän hätään laitoin kerran wieniläisessä puutarhassa ottamani kuvan keltaisesta ruususta. Katsotaan, pysyykö se seuraavat kaksi vuotta.
keskiviikko 16. syyskuuta 2015
Jos sitä koettaisi taas osata.
Toissapäiväinen angstailuni auttoi ainakin sen verran, että kun olin sitten ollut poissa tietokoneiden, muistikirjojen ja sensellaisten äärestä joitain tunteja, huomasin alkuillasta ja eilen taas innokkaana tekeväni niitä kirjoitusharjoituksia. Olen päässyt hahmoja ja heidän kuvailujaan käsittelevään lukuun, ja juuri siinä oli paljon kiinnostavaa ja hyödyllistä tavaraa, joka uskon auttavan ihan suoraan romaanin muokkausta. Olen nimittäin niiden kautta saanut tosissaan miettiä, miten kuvailla hahmojani heidän tekojensa ja muiden elävien yksityiskohtien kautta, miten löytää epätavallisia näkökulmia kliseiden sijaan, ja muuta sellaista mitä kirjoittamiseni tosiaan vaatii. Vasta, kun huomasin miten hankalalta tuntuu keksiä tekoja, jotka kertovat jostain hahmon luonteenpiirteestä tai tunteesta, tajusin miten paljon olen luottanut siihen, että hahmot kuvailevat itseään, toisiaan ja tunteitaan dialogissa tai sisäisessä monologissa. Voi olla vähän tukahduttavaa pidemmän päälle.
Mutta vähitellen on vain uskaltauduttava editoimaan. Onneksi ajatukset deadlinesta alkavat potkia ankarasti takamukselle enkä voi koko ajan lykätä. En ole ihan tarkkaa suunnitelmaa tehnyt, mutta lähipäivinä kyllä aloitan ihan oikeasti tekstin läpikäymisen, on se sitten huomenna, perjantaina tai viikonloppuna. En ole vielä ihan varma mitä teen ja missä järjestyksessä. Todennäköisesti teen editointia jollain tavoin palasina, niin että taustatutkimuksen puutteita ja sensellaista voin paikata vielä myöhemminkin (yleensä ei ole hyvä ajatus lukea taustakirjallisuutta ja muokata tekstiä samaan aikaan, tai kaikki kirjoista löydetyt yhdistykset, viemärihankkeet ja suurkauppiaat yrittävät tunkea tekstiin, vaikkei niillä olisi siinä mitään tekoa).
Olen edelleen suht angstinen, mutta olen paikallistanut angstin aiheeksi elämän ylipäätään. Se ei johdu kirjoittamisesta erityisesti, vaikka kohdistuu välillä siihenkin. Eikä tekstiäni lukeneiden ja kommentoineiden kannata miettiä sitä, että angstailen osaamistani ja osaamattomuuttani - sellaisia vaiheita nyt vain tulee, se ei johdu kenenkään kommenteista. Olen saanut oikein hyvää ja hyödyllistä kommentteja. Väkisin vain välillä tulee sellainen vaihe, etten usko osaavani mitään, kun olen saanut niin omista pohdinnoistani ja harjoituksistani kuin koelukijoiden kommenteista uusia ajatuksia, ja tietysti olemassaoleva teksti tuntuu niihin verrattuna toivottomalta. Enköhän pääse siitä yli. Ja sitten se tulee taas jossain vaiheessa takaisin. Ja menee pois. Sellaista se on.
Mutta vähitellen on vain uskaltauduttava editoimaan. Onneksi ajatukset deadlinesta alkavat potkia ankarasti takamukselle enkä voi koko ajan lykätä. En ole ihan tarkkaa suunnitelmaa tehnyt, mutta lähipäivinä kyllä aloitan ihan oikeasti tekstin läpikäymisen, on se sitten huomenna, perjantaina tai viikonloppuna. En ole vielä ihan varma mitä teen ja missä järjestyksessä. Todennäköisesti teen editointia jollain tavoin palasina, niin että taustatutkimuksen puutteita ja sensellaista voin paikata vielä myöhemminkin (yleensä ei ole hyvä ajatus lukea taustakirjallisuutta ja muokata tekstiä samaan aikaan, tai kaikki kirjoista löydetyt yhdistykset, viemärihankkeet ja suurkauppiaat yrittävät tunkea tekstiin, vaikkei niillä olisi siinä mitään tekoa).
Olen edelleen suht angstinen, mutta olen paikallistanut angstin aiheeksi elämän ylipäätään. Se ei johdu kirjoittamisesta erityisesti, vaikka kohdistuu välillä siihenkin. Eikä tekstiäni lukeneiden ja kommentoineiden kannata miettiä sitä, että angstailen osaamistani ja osaamattomuuttani - sellaisia vaiheita nyt vain tulee, se ei johdu kenenkään kommenteista. Olen saanut oikein hyvää ja hyödyllistä kommentteja. Väkisin vain välillä tulee sellainen vaihe, etten usko osaavani mitään, kun olen saanut niin omista pohdinnoistani ja harjoituksistani kuin koelukijoiden kommenteista uusia ajatuksia, ja tietysti olemassaoleva teksti tuntuu niihin verrattuna toivottomalta. Enköhän pääse siitä yli. Ja sitten se tulee taas jossain vaiheessa takaisin. Ja menee pois. Sellaista se on.
maanantai 14. syyskuuta 2015
Ei vaan osaa.
Tyypillistä. Olen sitä mieltä, että tänään voin keskittyä kirjoittamiseen, ja sitten en pysty enkä kykene mihinkään. Olen tehnyt taustatutkimusta ja kirjoitusharjoituksia viime viikkoina, olen lukenut koelukijoiden palautetta romaanistani, olen miettinyt ja pohtinut ja analysoinut ja suunnitellut kaikkea ihan liikaa. Nyt pää pyörii enkä tunne osaavani mitään. En edes kirjoittaa tätä blogikirjoitusta, joten tämä on sitten huonosti ja epäilmaisuvoimaisesti kirjoitettu vailla mitään järkevää järjestystä, sori.
Haluan alkaa editoida romaania taas, koska pelkään että aika loppuu. Jos jossain vaiheessa löydän itseni taas töistä, editointiaikaa on hyvin vähän (etenkin koska työn aloittaminen vie aina erityisen paljon voimia). En voi suunnitella elämääni sen mukaisesti että olen loppuvuoden työtön, vaikka tietysti näinkin voi käydä. Niinpä nyt olisi vähitellen jatkettava kirjoittamista. Kuitenkin toisaalta taustatutkimustakin olisi edelleen tehtävänä, samoin noita kirjoitusharjoituksia joista koen tosiaan oppivani. Yritän ajatella, että tietyt päivät ovat enemmän työnhakupäiviä, tietyt enemmän kirjoituspäiviä. Tänään olisi kirjoituspäivä, mutta tuntuu että se menee hukkaan enkä kykene mihinkään. Yritin tehdä kirjoitusharjoituksia, jotka eilen vaikuttivat kovasti innoittavilta, mutta en osaa mitään ja alan vain <i>ajatella</i> kaikkea ihan liikaa eikä luovuudesta ole enää tietoakaan. Kaikki tuntuu keinotekoiselta. Jos alan tehdä taustatutkimusta, saan itseni varmaan samaan suohon sen kanssa.
Voi olla että ratkaisu olisi yksinkertaisesti unohtaa niin harjoitukset kuin taustatutkimuksetkin ja tarttua siihen ihan oikeaan editointiin, jota vähän niin kuin aioinkin tehdä tänään. Mutta pelkään tehdä sitä tässä mielentilassa, jossa vain ajattelen kaiken puhki, arvostelen kaikkea ja inhoan kaikkea tekemääni. Tämä tuntuu päivältä josta ei ole yhtään mihinkään. Sitä paitsi koelukijoiden kommentit pyörittävät päätäni niin paljon, etten tiedä yhtään mitä itse ajattelen kaikesta. En tiedä. En osaa mitään tänään. En tiedä osaanko jonain päivänä. Ei tässä mielentilassa kyllä mitään työnhakuakaan voi tehdä, saan lopullisen angstimasennuksen jos sellaista yritän. Kirjoittamiseeni sentään keskimäärin uskon enemmän kuin itseeni noin muuten. Joten kai on parasta yrittää saada jotain kykyä tarttua tekstiini. Ehkä se onnistuu kampaajakäynnin ja ruoanlaiton jälkeen.
Haluan alkaa editoida romaania taas, koska pelkään että aika loppuu. Jos jossain vaiheessa löydän itseni taas töistä, editointiaikaa on hyvin vähän (etenkin koska työn aloittaminen vie aina erityisen paljon voimia). En voi suunnitella elämääni sen mukaisesti että olen loppuvuoden työtön, vaikka tietysti näinkin voi käydä. Niinpä nyt olisi vähitellen jatkettava kirjoittamista. Kuitenkin toisaalta taustatutkimustakin olisi edelleen tehtävänä, samoin noita kirjoitusharjoituksia joista koen tosiaan oppivani. Yritän ajatella, että tietyt päivät ovat enemmän työnhakupäiviä, tietyt enemmän kirjoituspäiviä. Tänään olisi kirjoituspäivä, mutta tuntuu että se menee hukkaan enkä kykene mihinkään. Yritin tehdä kirjoitusharjoituksia, jotka eilen vaikuttivat kovasti innoittavilta, mutta en osaa mitään ja alan vain <i>ajatella</i> kaikkea ihan liikaa eikä luovuudesta ole enää tietoakaan. Kaikki tuntuu keinotekoiselta. Jos alan tehdä taustatutkimusta, saan itseni varmaan samaan suohon sen kanssa.
Voi olla että ratkaisu olisi yksinkertaisesti unohtaa niin harjoitukset kuin taustatutkimuksetkin ja tarttua siihen ihan oikeaan editointiin, jota vähän niin kuin aioinkin tehdä tänään. Mutta pelkään tehdä sitä tässä mielentilassa, jossa vain ajattelen kaiken puhki, arvostelen kaikkea ja inhoan kaikkea tekemääni. Tämä tuntuu päivältä josta ei ole yhtään mihinkään. Sitä paitsi koelukijoiden kommentit pyörittävät päätäni niin paljon, etten tiedä yhtään mitä itse ajattelen kaikesta. En tiedä. En osaa mitään tänään. En tiedä osaanko jonain päivänä. Ei tässä mielentilassa kyllä mitään työnhakuakaan voi tehdä, saan lopullisen angstimasennuksen jos sellaista yritän. Kirjoittamiseeni sentään keskimäärin uskon enemmän kuin itseeni noin muuten. Joten kai on parasta yrittää saada jotain kykyä tarttua tekstiini. Ehkä se onnistuu kampaajakäynnin ja ruoanlaiton jälkeen.
lauantai 5. syyskuuta 2015
Taustatutkimusta ja tekniikan harjoittelua
Käsikirjoitus jäi tauolle reilu kuukausi sitten. Kohta on aika palata sen pariin, mutta nyt keskityn vielä muihin romaanin vaatimiin asioihin. Viime viikkoina olen alkanut tehdä taustatutkimusta, jota teksti vielä vaatii, ja ilokseni olen taas innostunut siitä. Jossain vaiheessa taustatutkimus tuntui sitkeältä, mauttomalta pakkopullalta, varmaan siksi että työ uuvutti jo kaikki siihen käytettävät lihakset aivoissa. Mutta nyt huomaan taas ahmivani lähdekirjallisuutta, luen ylikin sen mitä tarvitsisi, "tuokin on niin kiinnostavaa, luenpa ihan vain uteliaisuudesta". Se on hauskaa! Tuntuu taas vähän samalta kuin alkuaikoina, kun ahmin tutkimuskirjallisuutta ihan siitä ilosta, että tuollaistakin voi lukea.
Yksi hauskimpia asioita nimenomaan historiallisen romaanin kirjoittamisessa onkin se, että päätyy tutustumaan sellaisiin asioihin menneisyydestä, joihin ei muuten olisi ikinä tullut perehtyneeksi. Samoin ne historialliset seikat, joista lukee tai joihin muuten tutustuu, tuntuvat paljon elävämmiltä, kun ne kansoittaa omilla fiktiivisillä hahmoillaan. Tuohon yhdistykseen päähenkilöni isä varmaan kuului, tällä sivuhenkilöllä oli varmaan aikanaan verstas tuolla kadulla, tällä tavoin naispäähenkilöni siis jatkuvasti näki naisia kuvattavan oman aikansa taiteessa, mitähän päähenkilöni tuostakin keskustelusta tuumivat?
Taustatutkimuksen ohella olen tehnyt kirjoitusharjoituksia. Mainitsin aikaisemmin Rebecca McClanahanin kirjan <i>Word Painting</i>. Siinä käsitellään kuvailemista kirjoittamisessa, joka luvussa aiheeseen on hieman eri näkökulma, ja siihen liittyviä harjoituksia. Olen edennyt aika hitaasti, koska harjoitukset ovat mielenkiintoisia ja niissä on paljon tehtävää. Edellinen luku oli "From Eye to Word" jossa (edellisen, katsomiseen keskittyneen luvun jälkeen) käsiteltiin sitä, miten löytää oikeita sanoja kuvatakseen näkemäänsä. Miten löytää sanat, jotka kuvaavat sitä kuvattavaa asiaa tarkasti, tarkoituksenmukaisesti, aktiivisin sanoin ja myös oikean kuuloisesti. McClanahan käyttää ilmaisua "a musical naming" sille, että sanan pitää myös kuulostaa siitä mistä puhutaan, sen pitää soida samalla tavalla kuin kirjoittamisen aihe. Kevyeltä kuulostava sana "ripple" ei sovi runoon jossa puhutaan yksinäisyyden painosta. En ole oikeastaan tietoisesti miettinyt sanoja tuollaisesta näkökulmasta, vaikka varmaan alitajuisesti sellaista tulee ajatelleeksi - ja esimerkiksi hahmoja nimetessä. Huomaan, että nimiä valitessa kiinnitän paljon huomiota siihen, kuulostaako sanan äänneasu hahmon luonteelta ja ulkoiselta olemukselta. Pientä ja siroa nuorukaista ei voi kutsua Hieronymukseksi ellei haluakin nimivalintaan naurettavaa sävyä.
Joka tapauksessa eilen luin luvun "The Nose and Mouth and Hand and Ear of the Beholder", joka käsittelee muita aisteja kuin näköaisteja, ihmisillä kun usein kuvauksissa korostuu näköaisti (ja se on usein helpoin), vaikka muutkin aistit leimaavat paljon kokemuksiamme ja tekevät myös kuvauksista elävät. Siinäkin luvussa korostui tuo sanojen musikaalisuus ja äänneasu etenkin äänten kuvauksessa. Oikean kuuloiset sanat tuovat lukijan korvaan kuuloaistimukset voimakkaammin kuin jos keskitytään vain sanojen merkitykseen. En ole vielä alkanut tehdä harjoituksia, mutta niissä muun muassa kehotetaan pitämään aistipäiväkirjaa - kuvata aina yhdenlaisia aistimuksia tiettynä päivänä, esimerkiksi kolme hajua tai kolme kosketusta, jotka on kokenut -, kirjoittamaan synesteettisiä kuvauksia, tai kuvaamaan paikkaa tai henkilöä yhdistämällä useita hajuja. Ja tuon luvun jälkeen minusta todellakin tuntuu, että pitäisi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä...
Nautin näistä harjoituksista ja kirjoittamisen miettimisestä tästä näkökulmasta. Tuntuu, että olen useimmiten liian vähän miettinyt kirjoittamisen tekniikkaa lause- ja kappaletasolla. Olen kehittänyt tarinointi- ja juonenkehräyskykyäni sekä hahmojani, olen yrittänyt parantaa dialogia (vaikka jätän dialogiin edelleen liikaa asioita, siinä on vielä tekniikan opettelun paikka), inhoan infodumppauksia tai sitä että hahmo käyttää itselleen epäuskottavaa kieltä, mutta tiedän liian vähän siitä, mitä oikeastaan teen kun kirjoitan, mitkä sanat ilmaisevat sitä mitä haluan.
On ehkä hyväkin, ettei kirjoittamista tee koko ajan liian tietoisesti, oma kielivaisto sanoo paljon ilman että aina tietää valinneensa tietyn sanan sen musikaalisten ominaisuuksien ja täsmällisen merkityksen vuoksi. Voi tietää että tietty kappale on poistettava vaikkei osaakaan sanoa, miksi se rikkoo tekstin rytmin. Jos koko ajan liian tarkkaan tiedostaa mitä on teknisesti tekemässä, voi unohtua tekstin sisältö - ainakin minusta joskus nykykirjallisuutta lukiessani tuntuu siltä, että kirjoittajat ovat teknisesti niin taitavia etteivät he enää muista, miksi kirjoittavat juuri tätä tarinaa, ja siksi en lukijanakaan tunne sitä, ja niinpä unohdan koko teknisen taituruuden nurkkaan ja luen jotain vähemmän taitavaa, jossa kirjoittajalla on sentään ollut vielä hauskaa. Sen takia olen ehkä vierastanutkin kirjoittamisen tekniikkaan ja hyvään kieleen keskittymistä, koska tuntuu että nykyaikana on muotia keskittyä vain niihin.
Mutta sanat ovat työkalujamme, ja kirjoittajan on hyvä tietää, miten työkaluja käytetään. Taidemaalarin on tunnettava väriensä ominaisuudet ja ymmärrettävä jotain perspektiivistä ja valosta ja ties mistä muusta mistä minun on parasta olla hiljaa, koska piirustus- ja maalaustaitoni on 8-vuotiaan tasolla enkä ollut 8-vuotiaanakaan hyvä. Mennäänpä lajeihin, joista ymmärrän hiukan enemmän: laulajan on tehtävä paljon töitä äänenkäytön ja tekniikan kanssa samoin kuin opeteltava vaikeatkin melodiat, jotta hän voi tulkita, saada äänensä soimaan oikein ja saada oman ja kuulijan sydämen syttymään laulullaan. Tanssijan on hallittava piruettinsa ja arabeskinsa, jotta hän voi tuoda yleisölle tuon ylimaallisen kauneuden sekä sadun lumouksen tai onnettoman rakkauden tuskat. Siinä ei pelkkä visio ja hyvä tahto auta, jos tekniikkakin ei ole hallussa - eikä se piruetin tekninen huikeus vähennä onnettoman rakkauden kipeyttä, vaan tekee mahdolliseksi tuoda se yleisölle juuri tämän tanssin keinoin. Alan ymmärtää, että ihan samalla tavalla minun on tarpeen kehittää sanojen, lauseiden ja kappaleiden taitoani ja koko ajan etsiä uusia puolia siitä, mitä voin tehdä. Silloin tarinani, hahmoni, heidän tunteensa ja ajatuksensa ja koettelemuksensa voivat välittyä lukijalle oikein. Siinä ei ole kyse pelkästään siitä, mitä heille tapahtuu, vaan myös miten sen kerron.
Oikeastaan tämän tajuaminen on hyvin jännittävä löytöretki. Ehkä nyt palaan taas jonkin kirjoitusharjoituksen pariin...
Yksi hauskimpia asioita nimenomaan historiallisen romaanin kirjoittamisessa onkin se, että päätyy tutustumaan sellaisiin asioihin menneisyydestä, joihin ei muuten olisi ikinä tullut perehtyneeksi. Samoin ne historialliset seikat, joista lukee tai joihin muuten tutustuu, tuntuvat paljon elävämmiltä, kun ne kansoittaa omilla fiktiivisillä hahmoillaan. Tuohon yhdistykseen päähenkilöni isä varmaan kuului, tällä sivuhenkilöllä oli varmaan aikanaan verstas tuolla kadulla, tällä tavoin naispäähenkilöni siis jatkuvasti näki naisia kuvattavan oman aikansa taiteessa, mitähän päähenkilöni tuostakin keskustelusta tuumivat?
Taustatutkimuksen ohella olen tehnyt kirjoitusharjoituksia. Mainitsin aikaisemmin Rebecca McClanahanin kirjan <i>Word Painting</i>. Siinä käsitellään kuvailemista kirjoittamisessa, joka luvussa aiheeseen on hieman eri näkökulma, ja siihen liittyviä harjoituksia. Olen edennyt aika hitaasti, koska harjoitukset ovat mielenkiintoisia ja niissä on paljon tehtävää. Edellinen luku oli "From Eye to Word" jossa (edellisen, katsomiseen keskittyneen luvun jälkeen) käsiteltiin sitä, miten löytää oikeita sanoja kuvatakseen näkemäänsä. Miten löytää sanat, jotka kuvaavat sitä kuvattavaa asiaa tarkasti, tarkoituksenmukaisesti, aktiivisin sanoin ja myös oikean kuuloisesti. McClanahan käyttää ilmaisua "a musical naming" sille, että sanan pitää myös kuulostaa siitä mistä puhutaan, sen pitää soida samalla tavalla kuin kirjoittamisen aihe. Kevyeltä kuulostava sana "ripple" ei sovi runoon jossa puhutaan yksinäisyyden painosta. En ole oikeastaan tietoisesti miettinyt sanoja tuollaisesta näkökulmasta, vaikka varmaan alitajuisesti sellaista tulee ajatelleeksi - ja esimerkiksi hahmoja nimetessä. Huomaan, että nimiä valitessa kiinnitän paljon huomiota siihen, kuulostaako sanan äänneasu hahmon luonteelta ja ulkoiselta olemukselta. Pientä ja siroa nuorukaista ei voi kutsua Hieronymukseksi ellei haluakin nimivalintaan naurettavaa sävyä.
Joka tapauksessa eilen luin luvun "The Nose and Mouth and Hand and Ear of the Beholder", joka käsittelee muita aisteja kuin näköaisteja, ihmisillä kun usein kuvauksissa korostuu näköaisti (ja se on usein helpoin), vaikka muutkin aistit leimaavat paljon kokemuksiamme ja tekevät myös kuvauksista elävät. Siinäkin luvussa korostui tuo sanojen musikaalisuus ja äänneasu etenkin äänten kuvauksessa. Oikean kuuloiset sanat tuovat lukijan korvaan kuuloaistimukset voimakkaammin kuin jos keskitytään vain sanojen merkitykseen. En ole vielä alkanut tehdä harjoituksia, mutta niissä muun muassa kehotetaan pitämään aistipäiväkirjaa - kuvata aina yhdenlaisia aistimuksia tiettynä päivänä, esimerkiksi kolme hajua tai kolme kosketusta, jotka on kokenut -, kirjoittamaan synesteettisiä kuvauksia, tai kuvaamaan paikkaa tai henkilöä yhdistämällä useita hajuja. Ja tuon luvun jälkeen minusta todellakin tuntuu, että pitäisi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä...
Nautin näistä harjoituksista ja kirjoittamisen miettimisestä tästä näkökulmasta. Tuntuu, että olen useimmiten liian vähän miettinyt kirjoittamisen tekniikkaa lause- ja kappaletasolla. Olen kehittänyt tarinointi- ja juonenkehräyskykyäni sekä hahmojani, olen yrittänyt parantaa dialogia (vaikka jätän dialogiin edelleen liikaa asioita, siinä on vielä tekniikan opettelun paikka), inhoan infodumppauksia tai sitä että hahmo käyttää itselleen epäuskottavaa kieltä, mutta tiedän liian vähän siitä, mitä oikeastaan teen kun kirjoitan, mitkä sanat ilmaisevat sitä mitä haluan.
On ehkä hyväkin, ettei kirjoittamista tee koko ajan liian tietoisesti, oma kielivaisto sanoo paljon ilman että aina tietää valinneensa tietyn sanan sen musikaalisten ominaisuuksien ja täsmällisen merkityksen vuoksi. Voi tietää että tietty kappale on poistettava vaikkei osaakaan sanoa, miksi se rikkoo tekstin rytmin. Jos koko ajan liian tarkkaan tiedostaa mitä on teknisesti tekemässä, voi unohtua tekstin sisältö - ainakin minusta joskus nykykirjallisuutta lukiessani tuntuu siltä, että kirjoittajat ovat teknisesti niin taitavia etteivät he enää muista, miksi kirjoittavat juuri tätä tarinaa, ja siksi en lukijanakaan tunne sitä, ja niinpä unohdan koko teknisen taituruuden nurkkaan ja luen jotain vähemmän taitavaa, jossa kirjoittajalla on sentään ollut vielä hauskaa. Sen takia olen ehkä vierastanutkin kirjoittamisen tekniikkaan ja hyvään kieleen keskittymistä, koska tuntuu että nykyaikana on muotia keskittyä vain niihin.
Mutta sanat ovat työkalujamme, ja kirjoittajan on hyvä tietää, miten työkaluja käytetään. Taidemaalarin on tunnettava väriensä ominaisuudet ja ymmärrettävä jotain perspektiivistä ja valosta ja ties mistä muusta mistä minun on parasta olla hiljaa, koska piirustus- ja maalaustaitoni on 8-vuotiaan tasolla enkä ollut 8-vuotiaanakaan hyvä. Mennäänpä lajeihin, joista ymmärrän hiukan enemmän: laulajan on tehtävä paljon töitä äänenkäytön ja tekniikan kanssa samoin kuin opeteltava vaikeatkin melodiat, jotta hän voi tulkita, saada äänensä soimaan oikein ja saada oman ja kuulijan sydämen syttymään laulullaan. Tanssijan on hallittava piruettinsa ja arabeskinsa, jotta hän voi tuoda yleisölle tuon ylimaallisen kauneuden sekä sadun lumouksen tai onnettoman rakkauden tuskat. Siinä ei pelkkä visio ja hyvä tahto auta, jos tekniikkakin ei ole hallussa - eikä se piruetin tekninen huikeus vähennä onnettoman rakkauden kipeyttä, vaan tekee mahdolliseksi tuoda se yleisölle juuri tämän tanssin keinoin. Alan ymmärtää, että ihan samalla tavalla minun on tarpeen kehittää sanojen, lauseiden ja kappaleiden taitoani ja koko ajan etsiä uusia puolia siitä, mitä voin tehdä. Silloin tarinani, hahmoni, heidän tunteensa ja ajatuksensa ja koettelemuksensa voivat välittyä lukijalle oikein. Siinä ei ole kyse pelkästään siitä, mitä heille tapahtuu, vaan myös miten sen kerron.
Oikeastaan tämän tajuaminen on hyvin jännittävä löytöretki. Ehkä nyt palaan taas jonkin kirjoitusharjoituksen pariin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)