Taustatutkimusta ja tekniikan harjoittelua

Käsikirjoitus jäi tauolle reilu kuukausi sitten. Kohta on aika palata sen pariin, mutta nyt keskityn vielä muihin romaanin vaatimiin asioihin. Viime viikkoina olen alkanut tehdä taustatutkimusta, jota teksti vielä vaatii, ja ilokseni olen taas innostunut siitä. Jossain vaiheessa taustatutkimus tuntui sitkeältä, mauttomalta pakkopullalta, varmaan siksi että työ uuvutti jo kaikki siihen käytettävät lihakset aivoissa. Mutta nyt huomaan taas ahmivani lähdekirjallisuutta, luen ylikin sen mitä tarvitsisi, "tuokin on niin kiinnostavaa, luenpa ihan vain uteliaisuudesta". Se on hauskaa! Tuntuu taas vähän samalta kuin alkuaikoina, kun ahmin tutkimuskirjallisuutta ihan siitä ilosta, että tuollaistakin voi lukea.

Yksi hauskimpia asioita nimenomaan historiallisen romaanin kirjoittamisessa onkin se, että päätyy tutustumaan sellaisiin asioihin menneisyydestä, joihin ei muuten olisi ikinä tullut perehtyneeksi. Samoin ne historialliset seikat, joista lukee tai joihin muuten tutustuu, tuntuvat paljon elävämmiltä, kun ne kansoittaa omilla fiktiivisillä hahmoillaan. Tuohon yhdistykseen päähenkilöni isä varmaan kuului, tällä sivuhenkilöllä oli varmaan aikanaan verstas tuolla kadulla, tällä tavoin naispäähenkilöni siis jatkuvasti näki naisia kuvattavan oman aikansa taiteessa, mitähän päähenkilöni tuostakin keskustelusta tuumivat?

Taustatutkimuksen ohella olen tehnyt kirjoitusharjoituksia. Mainitsin aikaisemmin Rebecca McClanahanin kirjan <i>Word Painting</i>. Siinä käsitellään kuvailemista kirjoittamisessa, joka luvussa aiheeseen on hieman eri näkökulma, ja siihen liittyviä harjoituksia. Olen edennyt aika hitaasti, koska harjoitukset ovat mielenkiintoisia ja niissä on paljon tehtävää. Edellinen luku oli "From Eye to Word" jossa (edellisen, katsomiseen keskittyneen luvun jälkeen) käsiteltiin sitä, miten löytää oikeita sanoja kuvatakseen näkemäänsä. Miten löytää sanat, jotka kuvaavat sitä kuvattavaa asiaa tarkasti, tarkoituksenmukaisesti, aktiivisin sanoin ja myös oikean kuuloisesti. McClanahan käyttää ilmaisua "a musical naming" sille, että sanan pitää myös kuulostaa siitä mistä puhutaan, sen pitää soida samalla tavalla kuin kirjoittamisen aihe. Kevyeltä kuulostava sana "ripple" ei sovi runoon jossa puhutaan yksinäisyyden painosta. En ole oikeastaan tietoisesti miettinyt sanoja tuollaisesta näkökulmasta, vaikka varmaan alitajuisesti sellaista tulee ajatelleeksi - ja esimerkiksi hahmoja nimetessä. Huomaan, että nimiä valitessa kiinnitän paljon huomiota siihen, kuulostaako sanan äänneasu hahmon luonteelta ja ulkoiselta olemukselta. Pientä ja siroa nuorukaista ei voi kutsua Hieronymukseksi ellei haluakin nimivalintaan naurettavaa sävyä.

Joka tapauksessa eilen luin luvun "The Nose and Mouth and Hand and Ear of the Beholder", joka käsittelee muita aisteja kuin näköaisteja, ihmisillä kun usein kuvauksissa korostuu näköaisti (ja se on usein helpoin), vaikka muutkin aistit leimaavat paljon kokemuksiamme ja tekevät myös kuvauksista elävät. Siinäkin luvussa korostui tuo sanojen musikaalisuus ja äänneasu etenkin äänten kuvauksessa. Oikean kuuloiset sanat tuovat lukijan korvaan kuuloaistimukset voimakkaammin kuin jos keskitytään vain sanojen merkitykseen. En ole vielä alkanut tehdä harjoituksia, mutta niissä muun muassa kehotetaan pitämään aistipäiväkirjaa - kuvata aina yhdenlaisia aistimuksia tiettynä päivänä, esimerkiksi kolme hajua tai kolme kosketusta, jotka on kokenut -, kirjoittamaan synesteettisiä kuvauksia, tai kuvaamaan paikkaa tai henkilöä yhdistämällä useita hajuja. Ja tuon luvun jälkeen minusta todellakin tuntuu, että pitäisi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä...

Nautin näistä harjoituksista ja kirjoittamisen miettimisestä tästä näkökulmasta. Tuntuu, että olen useimmiten liian vähän miettinyt kirjoittamisen tekniikkaa lause- ja kappaletasolla. Olen kehittänyt tarinointi- ja juonenkehräyskykyäni sekä hahmojani, olen yrittänyt parantaa dialogia (vaikka jätän dialogiin edelleen liikaa asioita, siinä on vielä tekniikan opettelun paikka), inhoan infodumppauksia tai sitä että hahmo käyttää itselleen epäuskottavaa kieltä, mutta tiedän liian vähän siitä, mitä oikeastaan teen kun kirjoitan, mitkä sanat ilmaisevat sitä mitä haluan.

On ehkä hyväkin, ettei kirjoittamista tee koko ajan liian tietoisesti, oma kielivaisto sanoo paljon ilman että aina tietää valinneensa tietyn sanan sen musikaalisten ominaisuuksien ja täsmällisen merkityksen vuoksi. Voi tietää että tietty kappale on poistettava vaikkei osaakaan sanoa, miksi se rikkoo tekstin rytmin. Jos koko ajan liian tarkkaan tiedostaa mitä on teknisesti tekemässä, voi unohtua tekstin sisältö - ainakin minusta joskus nykykirjallisuutta lukiessani tuntuu siltä, että kirjoittajat ovat teknisesti niin taitavia etteivät he enää muista, miksi kirjoittavat juuri tätä tarinaa, ja siksi en lukijanakaan tunne sitä, ja niinpä unohdan koko teknisen taituruuden nurkkaan ja luen jotain vähemmän taitavaa, jossa kirjoittajalla on sentään ollut vielä hauskaa. Sen takia olen ehkä vierastanutkin kirjoittamisen tekniikkaan ja hyvään kieleen keskittymistä, koska tuntuu että nykyaikana on muotia keskittyä vain niihin.

Mutta sanat ovat työkalujamme, ja kirjoittajan on hyvä tietää, miten työkaluja käytetään. Taidemaalarin on tunnettava väriensä ominaisuudet ja ymmärrettävä jotain perspektiivistä ja valosta ja ties mistä muusta mistä minun on parasta olla hiljaa, koska piirustus- ja maalaustaitoni on 8-vuotiaan tasolla enkä ollut 8-vuotiaanakaan hyvä. Mennäänpä lajeihin, joista ymmärrän hiukan enemmän: laulajan on tehtävä paljon töitä äänenkäytön ja tekniikan kanssa samoin kuin opeteltava vaikeatkin melodiat, jotta hän voi tulkita, saada äänensä soimaan oikein ja saada oman ja kuulijan sydämen syttymään laulullaan. Tanssijan on hallittava piruettinsa ja arabeskinsa, jotta hän voi tuoda yleisölle tuon ylimaallisen kauneuden sekä sadun lumouksen tai onnettoman rakkauden tuskat. Siinä ei pelkkä visio ja hyvä tahto auta, jos tekniikkakin ei ole hallussa - eikä se piruetin tekninen huikeus vähennä onnettoman rakkauden kipeyttä, vaan tekee mahdolliseksi tuoda se yleisölle juuri tämän tanssin keinoin. Alan ymmärtää, että ihan samalla tavalla minun on tarpeen kehittää sanojen, lauseiden ja kappaleiden taitoani ja koko ajan etsiä uusia puolia siitä, mitä voin tehdä. Silloin tarinani, hahmoni, heidän tunteensa ja ajatuksensa ja koettelemuksensa voivat välittyä lukijalle oikein. Siinä ei ole kyse pelkästään siitä, mitä heille tapahtuu, vaan myös miten sen kerron.


Oikeastaan tämän tajuaminen on hyvin jännittävä löytöretki. Ehkä nyt palaan taas jonkin kirjoitusharjoituksen pariin...

Kirjoja, kirja-avautumista ja pohdintoja pararomantiikasta

Suomalaisen kolea ja sateinen juhannusviikonloppu oli omiaan käpertymään sängyn pohjalle ja lukemaan, ja sitä teinkin aika paljon, vaikka myös sosiaalista ohjelmaa edellisiin päiviin mahtui. Lukumaratoni meni oikein mukavasti - sivumäärä jäi kyllä suht vaatimattomaksi verrattuna muihin tai edes omiin suorituksiini joinain päivinä kun jokin romaani on oikein kunnolla koukuttanut, mutta en minä suorituksia mennyt tekemäänkään. Pääasia oli se, että sain oikein kunnolla lukemisen ihanuudesta taas kiinni. Viime kuukausina lukeminen on usein jäänyt pieniin väleihin: bussissa matkalla töihin, puoli tuntia illalla ennen kuin pitää alkaa tehdä jotain muuta, joskus viikonloppuisin ehtii vähän enemmän. Melkein 24 tunnin jakso jolloin keskityin noin 10 tunnin ajan lukemiseen muistutti minulle, miten ihanaa onkaan oikeasti omistautua kirjoille! Sain luettua joitain kesken olevia kirjoja ja edettyä toisissa, ja Thomas Mannin kautta huomasin että minulla on sittenkin edelleen intoa lukea muutakin kuin kevyempää kirjallisuutta (Kuolema Venetsiassa sai kyllä aikaan sen, että on vaikea ryhtyä nyt lukemaan mitään muuta kaunokirjallisuutta). Ja kaiken lisäksi sain taas innon lukea historiaa! Mannin jälkeen päädyin lukemaan erästä minulla pitkään kesken ollutta historiankirjaa, koska toiseen kaunokirjalliseen teokseen tarttuminen tuntui mahdottomalta, ja niin sitten luin sen ja seuraavan päivän aikana tuon kirjan loppuun. Sen jälkeen olen jatkanut muihin minulla kesken oleviin historiankirjoihin ja lukenut mm. Aino Acktén kirjeitä, Helsingin 1830-luvun kuvausta ja erästä M:n taustatutkimukseen olennaisesti liittyvää kirjaa. Tosin kaikki 1800-lukuun liittyvä antaa ainakin jotain M:lle, joten oikeastaan kaikki lukemani on hyödyttänyt sitä.

Mikä on hyvä juttu, sillä kirjoittaminen on tällä viikolla jäänyt vähäiseksi. Yritän kuitenkin olla tuntematta siitä syyllisyyttä, sillä olen tuntenut, että tuo kaikki lukeminen ja lukemisieni miettiminen on palvellut myös kirjoittamistani, eikä itsensä syyllistäminen sitä paitsi kovinkaan paljon auta luovuutta. Nyt illalla sain jatkettua erästä keskeneräistä kertomusta, joten voi hyvinkin olla, että tauko ja lukeminen tekivät vain hyvää!

Juhannusviikonloppu on ollut kaikkiaan sangen nautittava, vaikka huonovointisuus on edelleen vaivannut (siksikin sängyn pohjalla lukeminen on ollut tosi hieno juttu). Oikeastaan ainut vaihe, jolloin en ole nauttinut olostani, oli kun tuon lukumaratonini "lue keskeneräisiä kirjoja"-projektin innoittamana tartuin tänään pitkään kesken olleeseen Annukka Salaman Käärmeenlumoojaan (juu, siis millä tavalla tuo oli fiksua 2 päivää Thomas Mannin jälkeen?). [huom. spoilereita edessä ainakin vähän yli kirjan puolivälin!]

Tuota kirjaa on blogeissa hehkutettu valtavasti, ja olen yrittänyt lukea sitä läpi ymmärtääkseni minkä takia, mutta täytyy kai todeta, että paranormaali romantiikka ei ole minua varten. Ei ainakaan niin kauan kuin genren perusoletuksiin kuuluu että tyttö rakastuu aina suin päin komeaan, ylimaskuliiniseen rikkaaseen alfaurokseen, johon rakastumiseen nuo ominaisuudet sitten ilmeisesti riittävät koska muita syitä ei tehdä kovin selviksi, ja sen jälkeen tyttö muuttuu ylikeitetyksi spagetiksi aina kun tuo poika/mies on läsnä. Ja niin kauan kuin "vaarallinen" on siinä synonyymi viehättävälle ja seksikkäälle, ei synonyymi, no, vaaralliselle. Minulle vaara tarkoittaa sitä että tahdon pois enkä tahdo tuota vaarallista asiaa lähelleni, ei sitä että kokisin sen himoittavana. Ilmeisesti minulle on annettu erilainen hormonicocktail kuin muille naisille, koska kaikkien muiden mielestä Rufus on niiiiin hottis, ja minä en kerta kaikkiaan ole vielä (vähän yli puolivälin päästyäni) pystynyt ymmärtämään miksi Unna tuntee mitään vetoa häneen ja miksi kenenkään pitäisi.

Onhan tuo kirja ihan hyvin kirjoitettu ja menevä, ja faunoidi-idea on oikeasti kekseliäs joskaan ei aina niin hyvin toteutettu kuin soisin (Ronni nyt ainakin on ihan liikaa... hei pliis). Toivoisin vain että tuossa keskityttäisiin enemmän itse fantasiajuoneen kuin tuohon Rufuksen hottiuteen. Minulle tulee oikeasti epämukava ja inhottava olo, kun luen sivu toisensa jälkeen sitä, miten Rufus on niin vaarallinen ja pelottava ja heti sen jälkeen niin seksikäs ja haluttava. Lisäksi minua alkaa kyllästyttää se, miten monissa kirjoissa naishahmot aina pitää altistaa seksuaalisen väkivallan uhalle ja tehdä se vielä aika heppoisella tavalla. Ja tässä vielä naishahmo on siinä tilanteessa täysin avuton ja uhri, Unnalle ei anneta mitään mahdollisuutta puolustautua vaan miesten pitää pelastaa hänet. Kaiken lisäksi Unna oikeasti ajattelee siinä että jos häntä kosketaan sillä tavoin, hän hajoaa tomuksi. Siis millään tavoin vähättelemättä tuon uhan vakavuutta (juuri siksi minua rasittaa sen heitteleminen tarinoihin tällä tavoin, että se on hyvin vakava asia), tuleepa tässä nyt naisena tosi turvallinen olo, kun annetaan ymmärtää, että uhkaamalla meitä tuolla tavoin miehet voivat hävittää koko olemassaolomme ja minuutemme. Ja toisaalta sitä uhkatilannetta ei ainakaan tähän mennessä ole käsitelty jälkeenpäin sillä tavoin traumaattisena kuin sen uskoisi olevan. Kun rohkeat miehet pelastavat avuttoman naisen niin ei siinä sitten enempää... Inhoan seksuaalisen väkivallan tai sen uhan käyttämistä vain mahdollisimman dramaattisena tapana saattaa nainen suureen vaaraan ja mahdollisimman säälittäväksi uhriksi. Jotenkin sekin, että Unna on käytännössä kirjan ainut nainen (tai "naaras"), rassaa minua. Onhan siellä äiti ja sisko, mutta heidän roolinsa on toistaiseksi ollut lähinnä kommentoida tilanteita joissa Unna on faunoidipoikien kanssa. Miksi taas kerran naispäähenkilön kaikki tarinalle merkittävät suhteet liittyvät miespuolisiin henkilöihin? Ja se lähtökohtakin, että Unna ainut naispuolinen faunoidi, on minusta jotenkin inhottava. Tulee sellainen tunne että naiset ovat jotenkin "vähemmän". Ehkä se ei ole varsinainen tarkoitus, mutta kyllä siitä silti tulee se tunne.

Ainut pelastus minulle kirjassa on Joone. Hän on ainut hahmo josta pidän, ja tällä hetkellä toivoisinkin että voisin nostaa hänet tuosta kirjasta pois ja siirtää johonkin eri kirjaan, jotta voisin nauttia hänen lukemisestaan enemmän. Luultavasti hänen avullaan saan kirjan luettua loppuun, mutta tuskin hän auttaa tarttumaan jatko-osiin. Vaikka pidänkin hänen ja Unnan välille kehittyvästä ystävyydestä - eikö muuten olisikin jännää tai radikaalia, jos joskus tällaisessa kirjassa keskityttäisiinkin tuollaiseen ihmissuhteeseen eikä siihen, miten ah niin hottis se vaarallinen rikas komea mies on. Unnan ja Joonen välisissä kohtauksissa tunsin aitoa tunnetta ja koskettavuutta, jota en Unnan ja Rufuksen välillä pystynyt tuntemaan. Tykkäisin kirjasta enemmän jos Unnan ja Joonen välit olisivatkin siinä keskeisemmät.

Pahoittelen jos tämä nyt loukkaa syvästi jonkun kirjasta pitäneen tunteita, tai kirjailijattaren itsensä jos hän sattuu tähän kirjoitukseen törmäämään, mutta tämä nyt on vain minun rehellinen lukukokemukseni. Olisin mielelläni pitänyt kirjasta enemmän, mutta tältä minusta nyt vain tuntui sitä lukiessani. Kirjasta on blogeissa niin paljon suitsutusta, että eiköhän nämä minun kokemukseni voi kestää. Suht hyvin tuo kirja on sinänsä kirjoitettu ja siinä on joitain osuvia kohtia, ja varsinkin Unnan tähänastisen yksinäisyyden kuvaus on aika koskettavaa, mutta minulla vain on muuten kirjan kanssa liikaa ongelmia tunne-, hahmo- ja merkitystasolla ja ne kaikki tekevät minut vihaiseksi kun luen sitä. Oli nyt tarve avautua, koska en kauheasti ole nähnyt näitä ongelmakohtia esille nostavia kirjoituksia tästä kirjasta (yhteen kyllä olen kommentoinut jo ennen kirjan lukemista), joten haluan saada ne sanotuksi.

No, ainakin tässä voi sitten haaveilla siitä, millaista paranormaalia romantiikkaa itse kirjoittaisin, jos sellaiseen ryhtyisin. Siinä niin olisi älykäs tyttö joka rakastuu suloiseen ja herkkään poikaan eikä menetä persoonallisuuttaan tai tahdonvoimaansa tämän kanssa vaikka onkin rakastunut, tai sitten siinä olisikin poika joka rakastuu poikaan tai tyttö joka rakastuu tyttöön. Heteronormatiivisuus alkaa myös käydä todella pitkästyttäväksi näissä rakkaustarinoissa, minusta ainakin. Lukisin niin mielelläni välillä jonkin muun kuin heteropariskunnan romanttisia edesottamuksia. Paranormaaliin romantiikkaan liittyviä outouden ja ulkopuolisuuden teemoja voisi sitä paitsi ei-heteronormatiivisessa tarinassa käyttää niin paljon enemmän hyödyksi. Kumpi onkaan yhteiskunnalle ja omalle yhteenkuuluvuuden halulleni vaarallisempaa, se että rakkaani on ihmissusi/enkeli/vampyyri/vuorenpeikko vai se että olemme samaa sukupuolta? Siinäpä kysymys. (Ja esimerkkikysymyksen minä on fiktiivinen minä. Omien rakkaideni lista on sukupuolesta ja paranormaaliudesta tai sen puutteesta riippumatta masentavan tyhjä, jos mielikuvituskumppaneita ei lasketa. En ehkä silti lähtisi treffeille vuorenpeikon kanssa, mutta se on eri juttu. Siksi minä kai olenkin vielä sinkku.)

Aikataulua ja suunnitelmaa

Voimat alkavat vähitellen palautua, vaikka aika hutera olenkin ollut töissä koko viikon. Mutta alan taas pystyä asioihin ainakin jonkin verran, mikä on ihan tervetullutta. Olen miettinyt kirjoitusprojektejani nyt, kun alan taas edes jotain jaksaa tehdä niiden eteen.

M:n, eli historiallisen romaanini käsikirjoituksen, suhteen olen ollut pidemmän aikaa epävarma. Pitäisi editoida, mutta tuntuu että juuri ne asiat joita eniten tarvitsee editoida, vaativatkin lisää hautumisaikaa. Taustatutkimusta olisi tosiaan tarvetta tehdä - nyt alkaisi olla korkea aika selvittää niitä taustatietoja, joita en alunperin tutkimusta tehdessäni tullut selvittäneeksi tai joiden merkitystä romaanille en siinä vaiheessa hoksannut, tai jotka yksinkertaisesti ovat unohtuneet. Taustatutkimukselle on ollut kauhean vaikea löytää energiaa viime kuukausina, vaikka haluaisinkin sitä tehdä. Editoida haluan, mutta en nyt osaa.

Päätin tehdä M:lle nyt jonkinlaisen karkean aikataulun. Se näyttää tältä:

- huhti-toukokuussa: Taustatutkimusta niin paljon kuin ehdin, jaksan ja pystyn uupumatta. Toivon mukaan ainakin saan käytyä läpi lainassa tai omana olevan lukemattoman lähdekirjallisuuden, tai enimmän osan siitä, ja ehkä käytyä läpi joitain nettilähteitä. Tänä aikana ei tarvitse tehdä niin yhtään mitään käsikirjoitukselle. Voin ajatella sitä, jos siltä tuntuu, ja tietystä ainakin taustatutkimuksen kannalta tuleekin ajateltua, kun mietin mitkä asiat ovat olennaisia itse tarinan ja henkilöiden kannalta ja millä voi kertoa heistä jotain kiinnostavaa. (Esim. olisiko Reaalikoulun sijaintipaikka hyödyllinen päähenkilöni ihmisarkuutta korostamassa? Jos nyt vaikka vihdoinkin päättäisin missä hänen kotinsa oikeastaan on ja se olisi siinä lähellä? Jolloin päiväkävelylle pitää lähteä jotain muuta kautta, jotta ei törmää reaalikoululaisiin? Kas tämänkaltaisissa asioissa taustatutkimus voi nivoutua itse tarinan kertomiseen eikä ole vain "nillitystä" tai kuorrutusta.) Taustatutkimusta saa tehdä tämän vaiheen jälkeenkin, kun tarpeita ilmenee, mutta enimmän osan voisi hoitaa tässä ja sitten uskoa että olen ehkä oikeasti tutkinut tarpeeksi yhtä romaania varten. Jos tänä aikana haluttaa tehdä kirjoitusharjoituksia, vapaakirjoitusta, kuvauksia, uusien tarinoiden ideointia tai suunnittelua tai vaikka kirjoitusta, siitä vain, mutta M:n tekstiin en koske. Antaa sen nyt hautua, koska se tarvitsee sitä.

- kesäkuusta alkaen, niin pitkälle kesään kuin on tarvis: Muokkausta. Ennen kaikkea: T:n henkilöhahmon kehittelyä ja hänen kuvauksensa parantamista viime kuukausina syntyneiden ajatusteni pohjalta, ja hänen ja päähenkilöni suhteeseen liittyvien kohtausten muokkausta siinä määrin kuin on tarvetta. Taustatutkimuksesta löydettyjen uusien mielenkiintoisten seikkojen yhdistämistä tarinaan sikäli kun ne sinne sopivat. Mahdollisten turhien kohtausten poistoa tai tiivistystä. Toivottavasti ei kovin paljon uusia kohtauksia koska tämä on nytkin tosi pitkä.

- loppukesästä: tauko, ehkä luettamista parilla uudella lukijalla ja/tai jollakulla halukkaalla vanhalla, ehkä koko tekstin lukemista itse vielä kerran uudestaan jos en ole liian kyllästynyt siihen.

- syksyllä: viimeiset muokkaukset tauon, esilukijoiden kommenttien ja omien uusien ajatusten perusteella.

- viimeistään loka-marraskuun vaihteessa tai marraskuun alkupuolella: käsikirjoitus ns. valmis ja aletaan lähettää kustantajille. Ihan totta.

Katsotaan onnistuisiko tällä aikataululla! Eihän mihinkään aikataulusuunnitelmaan kannata hirttäytyä, jos tarina vaatiikin enemmän aikaa, sen totesin jo viime vuonna jolloin olin aikonut saada käsikirjoituksen muokkauksen valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Mutta olisi jossain vaiheessa ihan oikeasti kiva todeta että olen tehnyt tälle kaiken minkä osaan ja se saa koettaa siipiään maailmalla, ja tällä hetkellä tämä tuntuisi ihan mahdolliselta aikataululta. Katsotaan miten käy!

Tänään ainakin kykenin ihan oikeasti tekemään sitä taustatutkimusta ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, ja olen siinä suhteessa itseeni oikein tyytyväinen!