Taustatutkimusta ja tekniikan harjoittelua

Käsikirjoitus jäi tauolle reilu kuukausi sitten. Kohta on aika palata sen pariin, mutta nyt keskityn vielä muihin romaanin vaatimiin asioihin. Viime viikkoina olen alkanut tehdä taustatutkimusta, jota teksti vielä vaatii, ja ilokseni olen taas innostunut siitä. Jossain vaiheessa taustatutkimus tuntui sitkeältä, mauttomalta pakkopullalta, varmaan siksi että työ uuvutti jo kaikki siihen käytettävät lihakset aivoissa. Mutta nyt huomaan taas ahmivani lähdekirjallisuutta, luen ylikin sen mitä tarvitsisi, "tuokin on niin kiinnostavaa, luenpa ihan vain uteliaisuudesta". Se on hauskaa! Tuntuu taas vähän samalta kuin alkuaikoina, kun ahmin tutkimuskirjallisuutta ihan siitä ilosta, että tuollaistakin voi lukea.

Yksi hauskimpia asioita nimenomaan historiallisen romaanin kirjoittamisessa onkin se, että päätyy tutustumaan sellaisiin asioihin menneisyydestä, joihin ei muuten olisi ikinä tullut perehtyneeksi. Samoin ne historialliset seikat, joista lukee tai joihin muuten tutustuu, tuntuvat paljon elävämmiltä, kun ne kansoittaa omilla fiktiivisillä hahmoillaan. Tuohon yhdistykseen päähenkilöni isä varmaan kuului, tällä sivuhenkilöllä oli varmaan aikanaan verstas tuolla kadulla, tällä tavoin naispäähenkilöni siis jatkuvasti näki naisia kuvattavan oman aikansa taiteessa, mitähän päähenkilöni tuostakin keskustelusta tuumivat?

Taustatutkimuksen ohella olen tehnyt kirjoitusharjoituksia. Mainitsin aikaisemmin Rebecca McClanahanin kirjan <i>Word Painting</i>. Siinä käsitellään kuvailemista kirjoittamisessa, joka luvussa aiheeseen on hieman eri näkökulma, ja siihen liittyviä harjoituksia. Olen edennyt aika hitaasti, koska harjoitukset ovat mielenkiintoisia ja niissä on paljon tehtävää. Edellinen luku oli "From Eye to Word" jossa (edellisen, katsomiseen keskittyneen luvun jälkeen) käsiteltiin sitä, miten löytää oikeita sanoja kuvatakseen näkemäänsä. Miten löytää sanat, jotka kuvaavat sitä kuvattavaa asiaa tarkasti, tarkoituksenmukaisesti, aktiivisin sanoin ja myös oikean kuuloisesti. McClanahan käyttää ilmaisua "a musical naming" sille, että sanan pitää myös kuulostaa siitä mistä puhutaan, sen pitää soida samalla tavalla kuin kirjoittamisen aihe. Kevyeltä kuulostava sana "ripple" ei sovi runoon jossa puhutaan yksinäisyyden painosta. En ole oikeastaan tietoisesti miettinyt sanoja tuollaisesta näkökulmasta, vaikka varmaan alitajuisesti sellaista tulee ajatelleeksi - ja esimerkiksi hahmoja nimetessä. Huomaan, että nimiä valitessa kiinnitän paljon huomiota siihen, kuulostaako sanan äänneasu hahmon luonteelta ja ulkoiselta olemukselta. Pientä ja siroa nuorukaista ei voi kutsua Hieronymukseksi ellei haluakin nimivalintaan naurettavaa sävyä.

Joka tapauksessa eilen luin luvun "The Nose and Mouth and Hand and Ear of the Beholder", joka käsittelee muita aisteja kuin näköaisteja, ihmisillä kun usein kuvauksissa korostuu näköaisti (ja se on usein helpoin), vaikka muutkin aistit leimaavat paljon kokemuksiamme ja tekevät myös kuvauksista elävät. Siinäkin luvussa korostui tuo sanojen musikaalisuus ja äänneasu etenkin äänten kuvauksessa. Oikean kuuloiset sanat tuovat lukijan korvaan kuuloaistimukset voimakkaammin kuin jos keskitytään vain sanojen merkitykseen. En ole vielä alkanut tehdä harjoituksia, mutta niissä muun muassa kehotetaan pitämään aistipäiväkirjaa - kuvata aina yhdenlaisia aistimuksia tiettynä päivänä, esimerkiksi kolme hajua tai kolme kosketusta, jotka on kokenut -, kirjoittamaan synesteettisiä kuvauksia, tai kuvaamaan paikkaa tai henkilöä yhdistämällä useita hajuja. Ja tuon luvun jälkeen minusta todellakin tuntuu, että pitäisi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä...

Nautin näistä harjoituksista ja kirjoittamisen miettimisestä tästä näkökulmasta. Tuntuu, että olen useimmiten liian vähän miettinyt kirjoittamisen tekniikkaa lause- ja kappaletasolla. Olen kehittänyt tarinointi- ja juonenkehräyskykyäni sekä hahmojani, olen yrittänyt parantaa dialogia (vaikka jätän dialogiin edelleen liikaa asioita, siinä on vielä tekniikan opettelun paikka), inhoan infodumppauksia tai sitä että hahmo käyttää itselleen epäuskottavaa kieltä, mutta tiedän liian vähän siitä, mitä oikeastaan teen kun kirjoitan, mitkä sanat ilmaisevat sitä mitä haluan.

On ehkä hyväkin, ettei kirjoittamista tee koko ajan liian tietoisesti, oma kielivaisto sanoo paljon ilman että aina tietää valinneensa tietyn sanan sen musikaalisten ominaisuuksien ja täsmällisen merkityksen vuoksi. Voi tietää että tietty kappale on poistettava vaikkei osaakaan sanoa, miksi se rikkoo tekstin rytmin. Jos koko ajan liian tarkkaan tiedostaa mitä on teknisesti tekemässä, voi unohtua tekstin sisältö - ainakin minusta joskus nykykirjallisuutta lukiessani tuntuu siltä, että kirjoittajat ovat teknisesti niin taitavia etteivät he enää muista, miksi kirjoittavat juuri tätä tarinaa, ja siksi en lukijanakaan tunne sitä, ja niinpä unohdan koko teknisen taituruuden nurkkaan ja luen jotain vähemmän taitavaa, jossa kirjoittajalla on sentään ollut vielä hauskaa. Sen takia olen ehkä vierastanutkin kirjoittamisen tekniikkaan ja hyvään kieleen keskittymistä, koska tuntuu että nykyaikana on muotia keskittyä vain niihin.

Mutta sanat ovat työkalujamme, ja kirjoittajan on hyvä tietää, miten työkaluja käytetään. Taidemaalarin on tunnettava väriensä ominaisuudet ja ymmärrettävä jotain perspektiivistä ja valosta ja ties mistä muusta mistä minun on parasta olla hiljaa, koska piirustus- ja maalaustaitoni on 8-vuotiaan tasolla enkä ollut 8-vuotiaanakaan hyvä. Mennäänpä lajeihin, joista ymmärrän hiukan enemmän: laulajan on tehtävä paljon töitä äänenkäytön ja tekniikan kanssa samoin kuin opeteltava vaikeatkin melodiat, jotta hän voi tulkita, saada äänensä soimaan oikein ja saada oman ja kuulijan sydämen syttymään laulullaan. Tanssijan on hallittava piruettinsa ja arabeskinsa, jotta hän voi tuoda yleisölle tuon ylimaallisen kauneuden sekä sadun lumouksen tai onnettoman rakkauden tuskat. Siinä ei pelkkä visio ja hyvä tahto auta, jos tekniikkakin ei ole hallussa - eikä se piruetin tekninen huikeus vähennä onnettoman rakkauden kipeyttä, vaan tekee mahdolliseksi tuoda se yleisölle juuri tämän tanssin keinoin. Alan ymmärtää, että ihan samalla tavalla minun on tarpeen kehittää sanojen, lauseiden ja kappaleiden taitoani ja koko ajan etsiä uusia puolia siitä, mitä voin tehdä. Silloin tarinani, hahmoni, heidän tunteensa ja ajatuksensa ja koettelemuksensa voivat välittyä lukijalle oikein. Siinä ei ole kyse pelkästään siitä, mitä heille tapahtuu, vaan myös miten sen kerron.


Oikeastaan tämän tajuaminen on hyvin jännittävä löytöretki. Ehkä nyt palaan taas jonkin kirjoitusharjoituksen pariin...