Aloitin vähän niin kuin jonkinlaisen kirja-/teatteri-/yms.-blogin. Se on täällä: Peilimaailma. Ulkoasu ei ole kummoinen, mutta parantelen sitä jossain vaiheessa. Aloitin sen Wordpressissä, koska en osaa oikein vielä päättää, kumpi on parempi sivusto, Wordpress vai tämä Blogger, joten kokeilen molempia. Toistaiseksi siellä on kaksi kirjoitusta viime aikoina lukemistani kirjoista, mutta toivon että saan lähiaikoina kirjoitettua lisää. Tulen vähitellen lisäämään sinne seurattavaksi kaikki tällä blogilla seuraamani kirjablogit (ja useita muita) ja poistamaan ne täältä. Mutta nyt en jaksa sitä enempää tälle illalle...
Olen miettinyt pitkän aikaa alanko pitää tuollaista. Eihän minulla meinaa olla aikaa ja energiaa luovalle kirjoittamisellenikaan. Mutta kun halusin. Ja jos jotain haluttaa kirjoittaa, niin ehkä kannattaa kokeilla tehdä sitä. Joskus luovaakin kirjoittamista voi sitä paitsi edistää muunlainen kirjoittaminen. Miksi en kokeilisi, jos haluttaa? En varmaan kirjoita sinne kaikesta mitä luen ja näen, mutta sen verran kirjoitan kun innostaa.
sunnuntai 25. toukokuuta 2014
Kesäisiä päiviä, höyryrunoja ja hattuneulatonta äänestystä
Viime viikonloppuna olin Tampereella. Olin vähällä olla lähtemättä, olin niin valtavan väsynyt, mutta olen iloinen että menin. Ilmeisesti lepo ei aina ole oikea lääke väsymykseen, vaikka sitäkin tarvitaan, vaan on myös tekemisiä, jotka antavat energiaa. Sellaisia kuin pitkältä ajalta tuttujen läheisten ihmisten kanssa oleminen kauniina lämpiminä kevätpäivinä, tutuissa rakkaissa paikoissa olo ilman pääkaupungin jatkuvaa melua ja mitä kaikkea täällä nyt onkaan liikaa - ja kulttuuritapahtumat sopivan höyrypäisten ihmisten seurassa. Tampereella oli silloin Museoiden yö, ja menin Werstaalle steampunk-tapahtumaan. Koska en saanut kenestäkään tutuistani seuraa, pidän hienona saavutuksena sitä että juttelin peräti kolmen ihmisen kanssa. Mutta ihan jo meiningin katselu ja steampunkahtavasti pukeutuneiden ihmisten asujen ihastelu oli kivaa. Ja steampunk on sen verran outo kiinnostuksen kohde, että siitä kiinnostuneiden ihmisten seurassa kai tuntee luonnollisesti olevan kotonaan. 1800-luvun vaihtoehtohistorialle ja teknologian oudoille kuvitelmille perustuneesta vaihtoehtoscifistä kiinnostuneet ihmiset eivät yleensä ole siitä tylsimmästä, rajoittuneimmasta ja sovinnaisimmasta päästä, joten siellä tulee tällaiselle koko elämänsä oudoksi olonsa tunteneelle olennolle mukavan turvallinen olo.
Ja sitten siellä tehtiin steampunk-runoja kirjekuoreen suljetuista sanoista, ja minäkin tein runon ja se minun runoni vähän niin kuin voitti. Se oli aika hauskaa. Voitte lukea hengentuotteeni ainakin J.S. Meresmaan blogipostauksesta aiheesta! Onneksi joku hoksasi kuvata runoni kun itse en muistanut sitä mihinkään muistiin kirjoittaa tms.
Seuraavana päivänä oli niin kesäinen päivä, niin kesäinen, ja kuljeskelimme tuntikausia Pispalassa ja Pyynikillä, bongailimme rastaiden pesiä, täytimme vesipullomme Pikkulähteestä ja ihmettelimme ketunleipien runsautta.
Tänäkin viikonloppuna on kesä. Minä olin eilen tuntikausia ulkona ja sain kirjoitettua vain vähän muistivihkoon meren rannassa kaveria odottaessani. Minulla oli aikomus lukea ulkosalla oikein paljon, mutta jostain syystä sitäkään ei tullut tehtyä kuin vähän. Ehkä tänään enemmän. Eilen tuli puuhattua kaikenlaista, joten haluaisin tänään ottaa rauhallisesti, lukea tuntikausia puistossa, kirjoitella kotona, ehkä vähän siivota tai jotain. Äänestää kai pitää, kunhan olen valinnut sopivimman ehdokaslistan, lävistänyt sen summamutikassa hattuneulalla ja tarkistanut että henkilö, johon neula osuu, ei ole tehnyt tai sanonut mitään joka estäisi minua äänestämästä häntä. Joskus tuntuu että se voi olla yhtä uskottava tapa kuin muutamat muutkin valita sopiva ehdokas, koska asiat ovat niin monimutkaisia, etten koskaan voi olla oikein varma, teenkö valintani kuitenkaan oikeilla perusteilla. (Lisätty myöhemmin: PS. Loppujen lopuksi en valinnutkaan ehdokasta hattuneulataktiikalla. Tarpeeksi puolueiden välillä pähkäiltyäni tein perinteisesti vaalikoneen, jossa huomasin erään minua aikaisemminkin kiinnostaneen ehdokkaan vastauksen selityksistä, että hän tajuaa asioita huomattavasti paremmin kuin minä, on oikeilla linjoilla kaikessa tärkeässä ja saa minut vieläpä innostumaan asioista. Käytin tosin hattuneulataktiikkaa (tai oikeastaan kirjeveitsitaktiikkaa) apuna kun vertailin ehdokastani muihin, niin ei tule katsottua vain tunnettuja nimiä.)
Minusta tuntuu, että minulla oli tosi monta kirjoittamiseen liittyvää aihetta, joista aioin kirjoittaa, mutta lämpö taitaa olla sulattanut ne pois päästäni. Mutta rakkaat blogiystävät, kuinka te suhtaudutte kauniiden kesäpäivän mahdollisesti aiheuttamiin kirjoitusvaikeuksiin? Kirjoitatteko koneella ja annatte kauniiden kesäpäivien mennä? (Käytän joskus tätä.) Kirjoitatteko ulkosalla muistikirjaan? (Käytän paljon tätä?) Annatteko kirjoittamisen olla koska kesää on niin vähän? Eivätkö kauniit kesäpäivät houkuta teitä ja täten säästytte kärsimästä mitään ongelmia kirjoittamisen suhteen? Minulla on juuri tällä hetkellä angsti koska tahtoisin sekä kirjoittaa että olla ulkona, mutta voi olla, että ratkaisen tämän ottamalla muistivihon ja kynän ulos. Ja vaikkei ulkona saisi kirjoitettua, niin valkeana pilvenä tuoksuvat omenapuut, oksilla nukkua retkottavat oravat ja keltasiniset merenselät saattavat inspiroida kirjoittamista muuten vain.
torstai 8. toukokuuta 2014
Runoutta ja proosaa.
Kirjoittelen vähän sitä sun tätä. Välillä olen kirjoittanut hiukan M:ää. Olen varovasti aloitellut yhtä uutta projektia, josta en sano vielä enempää. Vähän jotain lyhyempää myös. Ja välillä raapustelen runoja muistivihot täyteen huonolla käsialalla. En ole näyttänyt runojani muille ihmisille, koska en tahdo tietää, mitä kukaan muu sanoisi niistä. Ne ovat omaa sitä ilmaisuani jossa ei tarvitse olla järkeä, jonka ei tarvitse olla järjestäytynyttä ja hyvin mietittyä, joka vain tulee jostain ja on sitä mitä se on. Jota en tahdo selittää ja josta en toistaiseksi tahdo kuulla muiden mielipiteitä. Tarvitsen sitä.
Viime aikoina olen lukenut paljon runoja. Emily Dickinsonia, T.S. Eliotia, kirjastosta penkomiani suomalaisia nykyrunoilijoita. Haluan lukea enemmän. Nyt rakastan runoissa sitä, että ne eivät ole liian järkeviä, liian selitettyjä. Minun päivämaailmani, joka ei ole oikea elämäni, on liian järkevä, järjestelmällinen, selitetty, ei jätä tilaa millekään muulle. Ei pehmeydelle, tunteille, ilmalle, unille, outoudelle, järjenvastaisuudelle, kaikelle sille mikä on elämää. Kun avaan runokirjan tai kirjoitan itse päästäni tipahtelevia säkeitä, se avaa yhtäkkiä oven johonkin metsään tai raikkaalle niitylle virasto-Suomen ahdistavasta harmaudesta, se on avoin taivas ja paljon ilmaa. Se on tilaa ja mahdollisuuksia.
Tarinatkin ovat, mutta joskus proosakerronta on liian järjestettyä sille, mitä nyt kaipaan. Mukaan lukien omani. Välillä ahdistun, kun lauseeni ovat liian ennustettavilla sanoilla kirjoitettuja, liian tylsiä, liian järkeviä. Niistä puuttuu henkeä. Ei kaikissa teksteissä, mutta joissakin. En tarkoita, että pitäisi kirjoittaa tekstiä jota on mahdollisimman vaikea ymmärtää, mutta tuntuu että ilmaisuni puristuu liian sovinnaisiin kaavoihin, liian varovaisiin sanoihin jotka eivät tunnu ja maistu miltään, ja niin en saa kerrottua sitä mitä oikeastaan haluan kertoa. On ihanaa kirjoittaa jotain jossa yhtäkkiä pystynkin vapautumaan.
Mutta voi miten minä rakastan tarinoitani. M:ää jota kirjoitan ja kirjoitan ties kuinka monetta kertaa, ja alan vähitellen hyväksyä että se nyt vain ottaa aikansa, koska se edelleen kasvaa ja muuttuu minun mukanani ja tulee enemmän omaksi itsekseen kun opin sen tuntemaan. Niitä uudempia joita vasta aloittelen. Niitä kertomuksia jotka olen kirjoittanut ja haluaisin editoida. Ja niitä jotka ovat vasta ideoita mielessäni tai sotkuisia koukeroita muistikirjoissani, mutta jotka ovat silti jo olemassa.
Viime aikoina olen lukenut paljon runoja. Emily Dickinsonia, T.S. Eliotia, kirjastosta penkomiani suomalaisia nykyrunoilijoita. Haluan lukea enemmän. Nyt rakastan runoissa sitä, että ne eivät ole liian järkeviä, liian selitettyjä. Minun päivämaailmani, joka ei ole oikea elämäni, on liian järkevä, järjestelmällinen, selitetty, ei jätä tilaa millekään muulle. Ei pehmeydelle, tunteille, ilmalle, unille, outoudelle, järjenvastaisuudelle, kaikelle sille mikä on elämää. Kun avaan runokirjan tai kirjoitan itse päästäni tipahtelevia säkeitä, se avaa yhtäkkiä oven johonkin metsään tai raikkaalle niitylle virasto-Suomen ahdistavasta harmaudesta, se on avoin taivas ja paljon ilmaa. Se on tilaa ja mahdollisuuksia.
Tarinatkin ovat, mutta joskus proosakerronta on liian järjestettyä sille, mitä nyt kaipaan. Mukaan lukien omani. Välillä ahdistun, kun lauseeni ovat liian ennustettavilla sanoilla kirjoitettuja, liian tylsiä, liian järkeviä. Niistä puuttuu henkeä. Ei kaikissa teksteissä, mutta joissakin. En tarkoita, että pitäisi kirjoittaa tekstiä jota on mahdollisimman vaikea ymmärtää, mutta tuntuu että ilmaisuni puristuu liian sovinnaisiin kaavoihin, liian varovaisiin sanoihin jotka eivät tunnu ja maistu miltään, ja niin en saa kerrottua sitä mitä oikeastaan haluan kertoa. On ihanaa kirjoittaa jotain jossa yhtäkkiä pystynkin vapautumaan.
Mutta voi miten minä rakastan tarinoitani. M:ää jota kirjoitan ja kirjoitan ties kuinka monetta kertaa, ja alan vähitellen hyväksyä että se nyt vain ottaa aikansa, koska se edelleen kasvaa ja muuttuu minun mukanani ja tulee enemmän omaksi itsekseen kun opin sen tuntemaan. Niitä uudempia joita vasta aloittelen. Niitä kertomuksia jotka olen kirjoittanut ja haluaisin editoida. Ja niitä jotka ovat vasta ideoita mielessäni tai sotkuisia koukeroita muistikirjoissani, mutta jotka ovat silti jo olemassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)