Runoutta ja proosaa.

Kirjoittelen vähän sitä sun tätä. Välillä olen kirjoittanut hiukan M:ää. Olen varovasti aloitellut yhtä uutta projektia, josta en sano vielä enempää. Vähän jotain lyhyempää myös. Ja välillä raapustelen runoja muistivihot täyteen huonolla käsialalla. En ole näyttänyt runojani muille ihmisille, koska en tahdo tietää, mitä kukaan muu sanoisi niistä. Ne ovat omaa sitä ilmaisuani jossa ei tarvitse olla järkeä, jonka ei tarvitse olla järjestäytynyttä ja hyvin mietittyä, joka vain tulee jostain ja on sitä mitä se on. Jota en tahdo selittää ja josta en toistaiseksi tahdo kuulla muiden mielipiteitä. Tarvitsen sitä.

Viime aikoina olen lukenut paljon runoja. Emily Dickinsonia, T.S. Eliotia, kirjastosta penkomiani suomalaisia nykyrunoilijoita. Haluan lukea enemmän. Nyt rakastan runoissa sitä, että ne eivät ole liian järkeviä, liian selitettyjä. Minun päivämaailmani, joka ei ole oikea elämäni, on liian järkevä, järjestelmällinen, selitetty, ei jätä tilaa millekään muulle. Ei pehmeydelle, tunteille, ilmalle, unille, outoudelle, järjenvastaisuudelle, kaikelle sille mikä on elämää. Kun avaan runokirjan tai kirjoitan itse päästäni tipahtelevia säkeitä, se avaa yhtäkkiä oven johonkin metsään tai raikkaalle niitylle virasto-Suomen ahdistavasta harmaudesta, se on avoin taivas ja paljon ilmaa. Se on tilaa ja mahdollisuuksia.

Tarinatkin ovat, mutta joskus proosakerronta on liian järjestettyä sille, mitä nyt kaipaan. Mukaan lukien omani. Välillä ahdistun, kun lauseeni ovat liian ennustettavilla sanoilla kirjoitettuja, liian tylsiä, liian järkeviä. Niistä puuttuu henkeä. Ei kaikissa teksteissä, mutta joissakin. En tarkoita, että pitäisi kirjoittaa tekstiä jota on mahdollisimman vaikea ymmärtää, mutta tuntuu että ilmaisuni puristuu liian sovinnaisiin kaavoihin, liian varovaisiin sanoihin jotka eivät tunnu ja maistu miltään, ja niin en saa kerrottua sitä mitä oikeastaan haluan kertoa. On ihanaa kirjoittaa jotain jossa yhtäkkiä pystynkin vapautumaan.

Mutta voi miten minä rakastan tarinoitani. M:ää jota kirjoitan ja kirjoitan ties kuinka monetta kertaa, ja alan vähitellen hyväksyä että se nyt vain ottaa aikansa, koska se edelleen kasvaa ja muuttuu minun mukanani ja tulee enemmän omaksi itsekseen kun opin sen tuntemaan. Niitä uudempia joita vasta aloittelen. Niitä kertomuksia jotka olen kirjoittanut ja haluaisin editoida. Ja niitä jotka ovat vasta ideoita mielessäni tai sotkuisia koukeroita muistikirjoissani, mutta jotka ovat silti jo olemassa.