Annoin itselleni ylimääräisen vapaapäivän töistä (tai siis pomon suostumuskin siihen tietysti vaadittiin, mutta annoin itseni käyttää yhden käyttämättömistä vapaapäivistä). Tuntui että päässä surrasi liikaa ja tarvitsin enemmän rauhoittumista ja lepoa. Se on kai toiminut koska nyt on levollisempi olo. Olen myös viime päivinä saanut kirjoitettua enemmän kuin pitkään aikaan. Melkein pelkästään käsin. Olen istunut vihon ja kuitukärkikynän kanssa pöydän ääressä aamupäivisin ja kirjoittanut kunnes kättä särkee. Olen kirjoittanut tarinaa yhden romaanhahmoni taustasta - tuon hahmon kanssa minulla on ollut jatkuvasti vaikeuksia, rakastan häntä mutta häntä on vaikea saada paperilla ilmenemään sellaisena kuin hän on. Mitä enemmän tuota kirjoitan, sitä paremmin tunnen hänet, ja toivon että tämä auttaa romaanin editointia, vaikkei tuo teksti todennäköisesti sellaisenaan ikinä päädy mihinkään. Toisaalta olen käsin myös tunnustellut uutta ideaa, joka mieleni valtasi muutama yö sitten ja johon viittasin viimeksi blogatessani.
Latasin nyt myös koneelleni Scrivenerin, koska olen kuullut siitä kehuja useammasta suunnasta (viimeksi Alaston kirjailija -blogissa) ja esittelyvideo sai minut tuijottamaan ihastuksissani, miten kaikkea tuollaista voikaan olla ja miksi en ole aiemmin tajunnut tarvitsevani tuollaisia ominaisuuksia tekstinkäsittelyohjelmaan. Mutta avattuani ohjelman totesin etten enää jaksa tälle illalle alkaa perehtyä sen toimintaan. Ehkä sitten huomenna, jos töiden jälkeen on energiaa.
Sen sijaan oli jännä kokemus, kun avasin yhden niistä novelleista, jota olen ajatellut kirjoitttaa Novaan. Sen kirjoittamisesta on jonkin verran yli vuosi, ja lukiessani totesin että helvetti, tämähän on minusta edelleen todella hyvä. Että siinä ihan oikeasti on jotain. En osaa sanoa, onko Nova oikea paikka sille, mutta kyllä se genremääritelmän puolesta sinne menee enkä hevillä keksi muuta paikkaa johon se lähettää. Joten luultavasti kokeilen. Ainakin haluan editoida tuon valmiiksi ja lähettää sen jonnekin. Minä tosiaan pidän siitä. En osaa sanoa, mitä muut pitävät - esilukijoilta sain kyllä aikanaan siitä hyvää palautetta - mutta itse joka tapauksessa pidän siitä, ja se on tärkeintä. Noin pitkän ajan jälkeen sitä voi toivoa osaavansa lukea omaakin tekstiään suht objektiivisesti, joten jos se nyt on minusta hyvä, voin tosiaan uskoa siihen. Jotain editoitavaa siinä on, mutta ei oikeastaan kovin paljon.
Olin muuten tänään vapaapäivän kunniaksi katsomassa kaverini kanssa Onneli ja Anneli -elokuvaa. Voi miten rakastin niitä kirjoja kun olin pieni! Ja elokuva oli niin suloinen ja hauska ja herttainen, ja oli muuten tuhat kertaa parempi kuin Hobitti. Hei, siinä ei ollut mitään turhaa, siinä oli tarinaa ja sisältöä yllinkyllin, ja paljon enemmän näyttelemistä. :-) Siinä oli myös kivemmat alkutrailerit. Hobitin alussa esitettiin järjestään pelkkiä superhypererikoistehostekatastrofielokuvien trailereita, mutta tässä oli lastenelokuvia ja sen sellaista. Miyazakin uusimman piirretyn mainoksesta tuli sellainen olo että haluaisin mennä sen katsomaan. Ihanaa, että joku vielä tekee jossain perinteistä animaatiota. Kaikki on nykyään niin CGI:tä että minua ahdistaa, siinä tyylissä ja muotokielessä on jotain josta en pidä niin paljon kuin perinteisestä animaatiosta jossa on viivaa. Vaikka Frozen olikin kaunis, useimmissa muissa animaatioissa nuo tietokonetyylit jäävät mielestäni liian keinotekoisen ja kylmän näköisiksi.
maanantai 17. helmikuuta 2014
perjantai 14. helmikuuta 2014
Kirjoittaminen on jotain muuta kuin järkevää
Mielessä pyörii ideoita joiden ei pitänyt olla siellä. Tarinoita jotka haluaisivat tulla kerrotuiksi vaikka minun ei ollenkaan pitänyt kirjoittaa mitään sellaista, ei nyt. Mutta haluan. Ja pitäisikö sitä oikeastaan vastustaa? Miksi kirjoittamista pitäisi ajatella sen mukaan mitä on järkevää nyt kirjoittaa? Eihän kirjoittaminen ole muutenkaan järkevää. Siinä pitää seurata jotain ihan muuta. Kantavatkohan nuo ideat niin pitkälle että niihin kannattaa heittäytyä nyt? Kannattaako sitä nyt kysyä? Juuri heittäytyä minä tahtoisin, kun kaikki päivät ovat muuten niin kovin järkeviä. Heittäytymistä tässä juuri kaipaa. Tahdon kirjoittaa kynä sauhuten tai näppäimistö kumuten jotain tarinaa joka tahtoo vain tulla kerrotuksi juuri nyt juuri sillä tavalla, kysymättä mitä seuraa. Vähät siitä mitä olen suunnitellut tai luulinko ollenkaan kirjoittavani mitään sellaista. Totta kai minä kirjoitan sellaista, jos alan kirjoittaa. Eikä sitä tiedä sitä ennen.
Haluan ryöstää aikaa ja energiaa sille kirjoittamiselle mitä haluan tehdä. Jospa se onnistuisi.
Mitä tulee arkisempiin asioihin, F-Securellani on taas jotain blogeja vastaan, se väittää että jokin script kaikissa blogeissa on haitallinen. Jotenkin epäilen että näin ei voi olla, jos Bloggerin tai Wordpressin sivuissa olisi tosiaan jotain pahaa niin se ehkä olisi pian tiedossa ja ne ehkä putsaisivat sen aika pian. On silti jotenkin hermostuttavaa klikata että haluan kuitenkin siirtyä sivulle, kun siinä on sellainen pelottava punainen äksä...
Haluan ryöstää aikaa ja energiaa sille kirjoittamiselle mitä haluan tehdä. Jospa se onnistuisi.
Mitä tulee arkisempiin asioihin, F-Securellani on taas jotain blogeja vastaan, se väittää että jokin script kaikissa blogeissa on haitallinen. Jotenkin epäilen että näin ei voi olla, jos Bloggerin tai Wordpressin sivuissa olisi tosiaan jotain pahaa niin se ehkä olisi pian tiedossa ja ne ehkä putsaisivat sen aika pian. On silti jotenkin hermostuttavaa klikata että haluan kuitenkin siirtyä sivulle, kun siinä on sellainen pelottava punainen äksä...
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Kirjoittaja tarvitsee kirjoittajien seuraa
Tapasinpas tänään Been ja juttelimme reilut kaksi tuntia kirjoittamisesta ja muusta asiaan enemmän tai vähemmän liittyvästä. Oli hauskaa pitkästä aikaa jutella kunnolla jonkun myös kirjoittavan kanssa. Kiitokset seurasta!
Minulla on vajaan vuoden ajan ollut vähän vajetta kirjoittajayhteisöstä ympärilläni, sen jälkeen kun kirjoittajakoulutukseni päättyi. On ollut ikävä sitä, että säännöllisesti saisi tavata kirjoittavia ihmisiä ja jakaa kokemuksia, angsteja ja iloja (ja enemmän tai vähemmän huonoa huumoria). Palautteen saaminen omista teksteistä oli todella arvokasta ja opin siitä paljon, samoin muiden tekstien lukemisesta, mutta vähintään yhtä tärkeä oli kyllä tuo kirjoittajien yhteisö ympärillä. Ja osittain siihen tarpeeseen tämän bloginkin perustin. Jos sitä vielä alkaisi kirjoittaa tänne useammin kuin vain sunnuntai-iltaisin... Mutta hyvä näinkin.
Viikonloppuni on muuten mennyt aika uupuneesti, olen ollut tosi väsynyt - en tiedä onko vika töissä, vuodenajassa vai missä. Mutta Been tapaaminen antoi ainakin mukavasti energiaa niin että sain tänä iltana editoitua novellini loppuun ja vähän kirjoitettua muuta. Seuraavina viikkoina toivon pääseväni takaisin romaanin editointiin ja toisaalta saavani editoitua pari tarinaa Novaa varten. Mutta välillä on kyllä tarvetta kirjoittaa jotain ihan uutta. Koska kaikki minulla olevat romaani-ideat tarvitsevat jotain etukäteisvalmisteluja (oppisipa saamaan ideoita muustakin kuin menneistä ajoista), niin täytyy sitten välillä keksiä jotain lyhyempää. Nyt työllistää tarina jonka toivon saavani kirjoitettua eräälle ystävälleni iloksi ja piristykseksi.
Minulla on vajaan vuoden ajan ollut vähän vajetta kirjoittajayhteisöstä ympärilläni, sen jälkeen kun kirjoittajakoulutukseni päättyi. On ollut ikävä sitä, että säännöllisesti saisi tavata kirjoittavia ihmisiä ja jakaa kokemuksia, angsteja ja iloja (ja enemmän tai vähemmän huonoa huumoria). Palautteen saaminen omista teksteistä oli todella arvokasta ja opin siitä paljon, samoin muiden tekstien lukemisesta, mutta vähintään yhtä tärkeä oli kyllä tuo kirjoittajien yhteisö ympärillä. Ja osittain siihen tarpeeseen tämän bloginkin perustin. Jos sitä vielä alkaisi kirjoittaa tänne useammin kuin vain sunnuntai-iltaisin... Mutta hyvä näinkin.
Viikonloppuni on muuten mennyt aika uupuneesti, olen ollut tosi väsynyt - en tiedä onko vika töissä, vuodenajassa vai missä. Mutta Been tapaaminen antoi ainakin mukavasti energiaa niin että sain tänä iltana editoitua novellini loppuun ja vähän kirjoitettua muuta. Seuraavina viikkoina toivon pääseväni takaisin romaanin editointiin ja toisaalta saavani editoitua pari tarinaa Novaa varten. Mutta välillä on kyllä tarvetta kirjoittaa jotain ihan uutta. Koska kaikki minulla olevat romaani-ideat tarvitsevat jotain etukäteisvalmisteluja (oppisipa saamaan ideoita muustakin kuin menneistä ajoista), niin täytyy sitten välillä keksiä jotain lyhyempää. Nyt työllistää tarina jonka toivon saavani kirjoitettua eräälle ystävälleni iloksi ja piristykseksi.
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Satuja ja muuta fantasiaa
Tästä tuntuu tulevan jonkinlainen viikonloppublogi, kun viikolla olen usein liian väsynyt edes kirjautuakseni blogiin ja kommentoidakseni muita, saati sitten kirjoittaakseni itse. Olisi kyllä kiva päästä tästä väsymyksestä jossain vaiheessa eroon, en tiedä syyttääkö enemmän työtä, vuodenaikaa vai mitä. Vaikka lomasta ei ole kauan, tuntuu taas että viikonloput eivät riitä mihinkään. Pitäisi sekä levätä että tehdä ne kaikki asiat mitä viikolla en ehdi ja jaksa tehdä. Mutta riittäkööt se nyt marmatuksesta.
En oikeastaan halua juuri nyt kirjoittaa kirjoittamisesta. Voisin sen sijaan kirjoittaa vähän viime aikojen taidenautinnoista. Olen jotenkin uppoutunut kovasti erilaisiin satuihin ja fantasiamaailmoihin. Alkuvuodesta keksin että minähän en ole koskaan lukenut Maija Poppanen -kirjoja, aloin lukea niitä ja hurmaannuin täysin niiden maailmaan. Siihen miten hiukan huvittavasti kommentoituun tavalliseen maailmaan kietoutuu ihan noin vain mitä hurjimpia satuja ja seikkailuja ja lumousta, ja se kaikki aina liittyy jotenkin Maija Poppaseen, joka kumminkaan ei ole mikään sokerikuorrutetty hyvä haltijatar tai muuten ihannemainen hahmo, vaan näköjään ankara ja itserakas eikä suinkaan myönnä tekevänsä mitään omituista.
Kävin myös alkuvuodesta katsomassa elokuvissa Disneyn uusimman, Frozenin (onnistuin menemään elokuviin huomaamattani lasten sunnuntaina ja olin varmaan ainut täysi-ikäinen paikalla johon ei ollut kiinnittynyt yhtään pienokaista tai teiniä, mutta ei se mitään, lapset ovat hauskempaa elokuvaseuraa kuin kyyniset kaikentietäjät). Rakastuin aika tavalla tuohon elokuvaan. Olin aluksi epäluuloinen koska sain jostain sen käsityksen että se perustuu Andersenin Lumikuningattareen, ja toisaalta oli aika selvää ettei sillä ole kauheasti yhteistä sen tarinan kanssa. Mutta kun otin selvää että oikeastaan se on vain "inspired by" eikä edes väitäkään olevansa Lumikuningattaren sovitus, niin päätin vain unohtaa koko vertailun Andersenin satuun ja nähdä elokuvan omana itsenään. Se on todella kaunis, ja sitten se on tunteellisesti vaikuttava. Perusideahan on se, että kaksi prinsessaa, Elsa ja Anna, ovat kasvaneet toisistaan tunteellisesti eristäytyneinä ja muutenkin maailmasta eristäytyneinä johtuen Elsan taikavoimista. Elsan taikavoimat luovat kylmyyttä, jäätä ja lunta, ja ne reagoivat hänen tunteisiinsa, joten hän on oppinut, että suojellakseen Annaa ja muuta maailmaa taikavoimiltaan hänen täytyy hillitä tunteensa. Tunteellinen, spontaani ja räiskyvä Anna ei tiedä tästä mitään ja suree sitä, miksi sisko on niin etäinen. Sitten tietysti jossain vaiheessa käy niin, ettei Elsa pystykään hillitsemään tunteitaan, ja elinikäisen patoamisen seurauksena siitä tulee ikuinen talvi ja Elsa vetäytyy jäälinnaan.
Luulen että Elsan hahmoon on monen helppo samastua, koska aika moni on varmaan saanut kokea, että joutuu kätkemään todelliset tunteensa ja hillitsemään koko todellisen olemuksensa. Ainakin Suomessa minulla on usein sellainen olo, että kaikkein arvokkainta on olla hillitty eikä kovin tunteellinen. Itse olen todella voimakastunteinen ja herkkä ja olen kaiken ikäni saanut tuntea että siinä on jotain vikaa ja että minun pitäisi olla hillitympi ja hallitumpi - enkä sitten aina osaakaan näyttää tunteitani, koska olen oppinut että muiden ihmisten mielestä ne ovat todennäköisesti pahasta, ovat sitten myönteisiä tai kielteisiä tunteita. Toisaalta samastuin myös optimistiseen ja tunteikkaaseen Annaan, tai ainakin minussa on osa joka haluaa olla juuri sellainen kuin hän... Pidin myös hirveästi siitä, että tuossa tarinassa tärkeintä on siskosten suhde toisiinsa - vaikka romanssiakin on mukana, kerrankin rakkaus voi olla jotain muutakin kuin romanttista rakkautta.
Viime viikolla puolestaan kävin katsomassa Hobitti 2:n, ja se ei valitettavasti tehnyt yhtä suurta vaikutusta. En nyt jaksa alkaa sitä yksityiskohtaisesti ruotimaan, mutta olisiko ollut niin vaikeaa laittaa mukaan vaikka vähän jotain hahmokehitystä ja henkilöiden suhteita toisiinsa (muutakin siis kuin täysin turhaa kolmiodraamaa uuden haltiatypykän kanssa, koska tietysti jos tarinaan päätetään lisätä naishahmo, tällä pitää olla jotain romanssikuviota ja kolmiodraamaa, naishahmo ei kertakaikkiaan voi olla olemassa muuten). Nyt melkein koko 2 h 40 min oli pelkkää räiskintää ja epäuskottavia action-kohtauksia, ja minua vain pitkästytti niiden aikana. Oikeastaan ainut kohtaus, josta tosissani pidin, oli Bilbon ja Smaugin tapaaminen. Lisäksi teräväpiirtotekniikka vai mikä se nyt on sai silmäni särkemään ja aiheutti pahoinvointia jokaisessa kohdassa, jossa esiteltiin hulppeita digimaisemia kameraa pyörittäen. Silmät yrittivät epätoivoisesti kohdistua kaikkeen yhtä aikaa liikkuvassa kuvassa, koska tuolla tekniikalla kaikki on yhtä terävää eikä ole luonnollista kohdistumispistettä, ja lopputuloksena minua huimasi niin että piti alkaa sulkea silmäni noissa kohdissa. Sain myös pitää silmät kiinni varmaan 5 minuuttia elokuvan alkupuolella, koska pelkään hämähäkkejä todella paljon... Onneksi en menettänyt mitään, sen verran turhia ne action-kohtaukset enimmäkseen olivat. Aavistelinkin että tuota pikku kirjaa ei ehkä olisi pitänyt venyttää kolmeksi täyspitkäksi elokuvaksi.
TV-sarjojen kohdalla olen päässyt Once Upon a Timen kohdalla melkein 2. kauden loppuun. Kakkoskausi on ollut vähän hajanaisempi kuin ykköskausi, ja olen jo kurkkuani myöten täynnä Rumpelstiltskin/Belle-juttuja (kuulemma Bellen rooli ei pitänyt olla ollenkaan niin suuri, mutta fanien vaatimuksesta häntä on pistetty sinne paljon enemmän, ja sen huomaa, koska melkein kaikki hänen kohtauksensa ovat todella turhia... itse en ole niin hirveän innoissani tuosta Bellestä, Disneyn Belle on parempi), mutta muuten olen nauttinut siitä paljon. Uudet hahmot ovat olleet mielenkiintoisia, ja olen hämmentänyt itseäni sillä miten innostunut olen Kapteeni Koukusta, vaikka normaalisti tuontyyppiset miehet eivät ole minun juttuni... Pidän suloisista pojista ja herkistä nuorista miehistä. Mutta kai minulla on jokin kiinnostus myös ns. pahiksiin jotka eivät ehkä olekaan niin pahiksia vaan vain satutettuja ja joiden toiminta on jotenkin inhimillisesti ymmärrettävää. Ja se näyttelijä on aika nätti. Vaikka normaalisti ei minun tyyppiäni. Mutta tuossa sarjassa on se puute, että söpöjä poikia on aika vähän. Sen sijaan siellä on yllättävän monta sellaista mieshahmoa jotka eivät normaalisti ole minun tyyppiäni mutta silti ovat kummallisen vetäviä (englanniksi voisi sanoa jotenkin "scruffy but pretty"). Mutta mahtavinta on ehkä se, että kerrankin naishahmot ovat enimmäkseen niitä toimijoita, sekä sankareita että roistoja, eikä yleensä tule sellainen olo että nyt on tehty Vahva Naishahmo, vaan he ovat ihmisiä, kaikki, niin naiset kuin miehetkin.
Kirjojen suhteen tahtoisin lukea lisää nimenomaan fantasiaa ja spefiä, mutta on aina vaikeuksia löytää juuri oikeanlaista. Olen hautautunut aika paljon Gail Carrigerin Finishing School -sarjaan luettuani koko Parasol Protectorate -sarjan, mutta nyt minun pitää odottaa seuraavan osan ilmestymistä. Lainailen kirjastosta hirveät kasat fantasiaa, mutta on vaikeuksia löytää juuri oikeanlaista. Yksi ongelma on se, että kestän tällä hetkellä todella huonosti väkivaltaa, ja muunkin synkkyyden kanssa saa tasapainotella, mikä on liikaa ja mikä ei. Haluan tarinoita jotka eivät ole liian Vakavia ja Hienoja vaan ovat myös viihdyttäviä eivätkä ankeuta minua liikaa, mutta jotka kuitenkin voi ottaa myös vakavasti ja joissa on sisältöä. Kaipaisin periaatteessa rakkaustarinoiden tai muun hyvin tunteellisen sisällön yhdistämistä fantasiatarinaan, mutta en kestä niitä tyypillisiä paranormaaleja romansseja joissa romantiikka/kolmiodraama on pääosassa ja jossa tyttö on ah-niin-tahdoton ja voitettu jonkin ylitäydellisen alfauroksen kohdalla (varsinkin kun itse inhoan alfauroksia näin yleisesti, joten ne eivät vastaa käsitykseeni romantiikasta) tai sitten joutuu kauheasti valitsemaan että ottaako nyt herran A vai B.
Nuo Gail Carrigerin kirjat ovat viihdyttäneet minua, viime vuonna luin innostuneesti koko Kami Garcian ja Margaret Stohlin Beautiful Creatures -sarjan, olen tykännyt Kerstin Gierin jalokivitrilogiasta ja odottelen kärsimättömänä että saavat Smaragdinvihreän käännettyä (saksani riittäisi ehkä senkin lukemiseen alkukielellä, mutta se on niin täydellistä viihdettä että mieluummin luen sen äidinkielelläni). Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgreniin Piirikin oli aika hyvä, Tuli odottelee tuossa kirjastolainana että koska uskaltaisin tarttua siihen (Piiri oli kuitenkin vähän siinä rajoilla että oliko liian synkä minulle). Kotimaisistakin olen välillä löytänyt jotain miellyttävää luettavaa, esim. J.S. Meresmaan, Magdalena Hain ja Katri Alatalon kirjoista nautin viime vuonna (eläköön blogit joiden kautta löytää kirjailijoita joita ei muuten niin kauhean räväkästi mainosteta). Mutta nyt en taas oikein tiedä mihin sitä seuraavaksi etenisi. Onneksi noita Maija Poppasia on vielä, ja Oz-kirjojenkin lukemisesta on tosi pitkä aika...
En oikeastaan halua juuri nyt kirjoittaa kirjoittamisesta. Voisin sen sijaan kirjoittaa vähän viime aikojen taidenautinnoista. Olen jotenkin uppoutunut kovasti erilaisiin satuihin ja fantasiamaailmoihin. Alkuvuodesta keksin että minähän en ole koskaan lukenut Maija Poppanen -kirjoja, aloin lukea niitä ja hurmaannuin täysin niiden maailmaan. Siihen miten hiukan huvittavasti kommentoituun tavalliseen maailmaan kietoutuu ihan noin vain mitä hurjimpia satuja ja seikkailuja ja lumousta, ja se kaikki aina liittyy jotenkin Maija Poppaseen, joka kumminkaan ei ole mikään sokerikuorrutetty hyvä haltijatar tai muuten ihannemainen hahmo, vaan näköjään ankara ja itserakas eikä suinkaan myönnä tekevänsä mitään omituista.
Kävin myös alkuvuodesta katsomassa elokuvissa Disneyn uusimman, Frozenin (onnistuin menemään elokuviin huomaamattani lasten sunnuntaina ja olin varmaan ainut täysi-ikäinen paikalla johon ei ollut kiinnittynyt yhtään pienokaista tai teiniä, mutta ei se mitään, lapset ovat hauskempaa elokuvaseuraa kuin kyyniset kaikentietäjät). Rakastuin aika tavalla tuohon elokuvaan. Olin aluksi epäluuloinen koska sain jostain sen käsityksen että se perustuu Andersenin Lumikuningattareen, ja toisaalta oli aika selvää ettei sillä ole kauheasti yhteistä sen tarinan kanssa. Mutta kun otin selvää että oikeastaan se on vain "inspired by" eikä edes väitäkään olevansa Lumikuningattaren sovitus, niin päätin vain unohtaa koko vertailun Andersenin satuun ja nähdä elokuvan omana itsenään. Se on todella kaunis, ja sitten se on tunteellisesti vaikuttava. Perusideahan on se, että kaksi prinsessaa, Elsa ja Anna, ovat kasvaneet toisistaan tunteellisesti eristäytyneinä ja muutenkin maailmasta eristäytyneinä johtuen Elsan taikavoimista. Elsan taikavoimat luovat kylmyyttä, jäätä ja lunta, ja ne reagoivat hänen tunteisiinsa, joten hän on oppinut, että suojellakseen Annaa ja muuta maailmaa taikavoimiltaan hänen täytyy hillitä tunteensa. Tunteellinen, spontaani ja räiskyvä Anna ei tiedä tästä mitään ja suree sitä, miksi sisko on niin etäinen. Sitten tietysti jossain vaiheessa käy niin, ettei Elsa pystykään hillitsemään tunteitaan, ja elinikäisen patoamisen seurauksena siitä tulee ikuinen talvi ja Elsa vetäytyy jäälinnaan.
Luulen että Elsan hahmoon on monen helppo samastua, koska aika moni on varmaan saanut kokea, että joutuu kätkemään todelliset tunteensa ja hillitsemään koko todellisen olemuksensa. Ainakin Suomessa minulla on usein sellainen olo, että kaikkein arvokkainta on olla hillitty eikä kovin tunteellinen. Itse olen todella voimakastunteinen ja herkkä ja olen kaiken ikäni saanut tuntea että siinä on jotain vikaa ja että minun pitäisi olla hillitympi ja hallitumpi - enkä sitten aina osaakaan näyttää tunteitani, koska olen oppinut että muiden ihmisten mielestä ne ovat todennäköisesti pahasta, ovat sitten myönteisiä tai kielteisiä tunteita. Toisaalta samastuin myös optimistiseen ja tunteikkaaseen Annaan, tai ainakin minussa on osa joka haluaa olla juuri sellainen kuin hän... Pidin myös hirveästi siitä, että tuossa tarinassa tärkeintä on siskosten suhde toisiinsa - vaikka romanssiakin on mukana, kerrankin rakkaus voi olla jotain muutakin kuin romanttista rakkautta.
Viime viikolla puolestaan kävin katsomassa Hobitti 2:n, ja se ei valitettavasti tehnyt yhtä suurta vaikutusta. En nyt jaksa alkaa sitä yksityiskohtaisesti ruotimaan, mutta olisiko ollut niin vaikeaa laittaa mukaan vaikka vähän jotain hahmokehitystä ja henkilöiden suhteita toisiinsa (muutakin siis kuin täysin turhaa kolmiodraamaa uuden haltiatypykän kanssa, koska tietysti jos tarinaan päätetään lisätä naishahmo, tällä pitää olla jotain romanssikuviota ja kolmiodraamaa, naishahmo ei kertakaikkiaan voi olla olemassa muuten). Nyt melkein koko 2 h 40 min oli pelkkää räiskintää ja epäuskottavia action-kohtauksia, ja minua vain pitkästytti niiden aikana. Oikeastaan ainut kohtaus, josta tosissani pidin, oli Bilbon ja Smaugin tapaaminen. Lisäksi teräväpiirtotekniikka vai mikä se nyt on sai silmäni särkemään ja aiheutti pahoinvointia jokaisessa kohdassa, jossa esiteltiin hulppeita digimaisemia kameraa pyörittäen. Silmät yrittivät epätoivoisesti kohdistua kaikkeen yhtä aikaa liikkuvassa kuvassa, koska tuolla tekniikalla kaikki on yhtä terävää eikä ole luonnollista kohdistumispistettä, ja lopputuloksena minua huimasi niin että piti alkaa sulkea silmäni noissa kohdissa. Sain myös pitää silmät kiinni varmaan 5 minuuttia elokuvan alkupuolella, koska pelkään hämähäkkejä todella paljon... Onneksi en menettänyt mitään, sen verran turhia ne action-kohtaukset enimmäkseen olivat. Aavistelinkin että tuota pikku kirjaa ei ehkä olisi pitänyt venyttää kolmeksi täyspitkäksi elokuvaksi.
TV-sarjojen kohdalla olen päässyt Once Upon a Timen kohdalla melkein 2. kauden loppuun. Kakkoskausi on ollut vähän hajanaisempi kuin ykköskausi, ja olen jo kurkkuani myöten täynnä Rumpelstiltskin/Belle-juttuja (kuulemma Bellen rooli ei pitänyt olla ollenkaan niin suuri, mutta fanien vaatimuksesta häntä on pistetty sinne paljon enemmän, ja sen huomaa, koska melkein kaikki hänen kohtauksensa ovat todella turhia... itse en ole niin hirveän innoissani tuosta Bellestä, Disneyn Belle on parempi), mutta muuten olen nauttinut siitä paljon. Uudet hahmot ovat olleet mielenkiintoisia, ja olen hämmentänyt itseäni sillä miten innostunut olen Kapteeni Koukusta, vaikka normaalisti tuontyyppiset miehet eivät ole minun juttuni... Pidän suloisista pojista ja herkistä nuorista miehistä. Mutta kai minulla on jokin kiinnostus myös ns. pahiksiin jotka eivät ehkä olekaan niin pahiksia vaan vain satutettuja ja joiden toiminta on jotenkin inhimillisesti ymmärrettävää. Ja se näyttelijä on aika nätti. Vaikka normaalisti ei minun tyyppiäni. Mutta tuossa sarjassa on se puute, että söpöjä poikia on aika vähän. Sen sijaan siellä on yllättävän monta sellaista mieshahmoa jotka eivät normaalisti ole minun tyyppiäni mutta silti ovat kummallisen vetäviä (englanniksi voisi sanoa jotenkin "scruffy but pretty"). Mutta mahtavinta on ehkä se, että kerrankin naishahmot ovat enimmäkseen niitä toimijoita, sekä sankareita että roistoja, eikä yleensä tule sellainen olo että nyt on tehty Vahva Naishahmo, vaan he ovat ihmisiä, kaikki, niin naiset kuin miehetkin.
Kirjojen suhteen tahtoisin lukea lisää nimenomaan fantasiaa ja spefiä, mutta on aina vaikeuksia löytää juuri oikeanlaista. Olen hautautunut aika paljon Gail Carrigerin Finishing School -sarjaan luettuani koko Parasol Protectorate -sarjan, mutta nyt minun pitää odottaa seuraavan osan ilmestymistä. Lainailen kirjastosta hirveät kasat fantasiaa, mutta on vaikeuksia löytää juuri oikeanlaista. Yksi ongelma on se, että kestän tällä hetkellä todella huonosti väkivaltaa, ja muunkin synkkyyden kanssa saa tasapainotella, mikä on liikaa ja mikä ei. Haluan tarinoita jotka eivät ole liian Vakavia ja Hienoja vaan ovat myös viihdyttäviä eivätkä ankeuta minua liikaa, mutta jotka kuitenkin voi ottaa myös vakavasti ja joissa on sisältöä. Kaipaisin periaatteessa rakkaustarinoiden tai muun hyvin tunteellisen sisällön yhdistämistä fantasiatarinaan, mutta en kestä niitä tyypillisiä paranormaaleja romansseja joissa romantiikka/kolmiodraama on pääosassa ja jossa tyttö on ah-niin-tahdoton ja voitettu jonkin ylitäydellisen alfauroksen kohdalla (varsinkin kun itse inhoan alfauroksia näin yleisesti, joten ne eivät vastaa käsitykseeni romantiikasta) tai sitten joutuu kauheasti valitsemaan että ottaako nyt herran A vai B.
Nuo Gail Carrigerin kirjat ovat viihdyttäneet minua, viime vuonna luin innostuneesti koko Kami Garcian ja Margaret Stohlin Beautiful Creatures -sarjan, olen tykännyt Kerstin Gierin jalokivitrilogiasta ja odottelen kärsimättömänä että saavat Smaragdinvihreän käännettyä (saksani riittäisi ehkä senkin lukemiseen alkukielellä, mutta se on niin täydellistä viihdettä että mieluummin luen sen äidinkielelläni). Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgreniin Piirikin oli aika hyvä, Tuli odottelee tuossa kirjastolainana että koska uskaltaisin tarttua siihen (Piiri oli kuitenkin vähän siinä rajoilla että oliko liian synkä minulle). Kotimaisistakin olen välillä löytänyt jotain miellyttävää luettavaa, esim. J.S. Meresmaan, Magdalena Hain ja Katri Alatalon kirjoista nautin viime vuonna (eläköön blogit joiden kautta löytää kirjailijoita joita ei muuten niin kauhean räväkästi mainosteta). Mutta nyt en taas oikein tiedä mihin sitä seuraavaksi etenisi. Onneksi noita Maija Poppasia on vielä, ja Oz-kirjojenkin lukemisesta on tosi pitkä aika...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)