Satuja ja muuta fantasiaa

Tästä tuntuu tulevan jonkinlainen viikonloppublogi, kun viikolla olen usein liian väsynyt edes kirjautuakseni blogiin ja kommentoidakseni muita, saati sitten kirjoittaakseni itse. Olisi kyllä kiva päästä tästä väsymyksestä jossain vaiheessa eroon, en tiedä syyttääkö enemmän työtä, vuodenaikaa vai mitä. Vaikka lomasta ei ole kauan, tuntuu taas että viikonloput eivät riitä mihinkään. Pitäisi sekä levätä että tehdä ne kaikki asiat mitä viikolla en ehdi ja jaksa tehdä. Mutta riittäkööt se nyt marmatuksesta.

En oikeastaan halua juuri nyt kirjoittaa kirjoittamisesta. Voisin sen sijaan kirjoittaa vähän viime aikojen taidenautinnoista. Olen jotenkin uppoutunut kovasti erilaisiin satuihin ja fantasiamaailmoihin. Alkuvuodesta keksin että minähän en ole koskaan lukenut Maija Poppanen -kirjoja, aloin lukea niitä ja hurmaannuin täysin niiden maailmaan. Siihen miten hiukan huvittavasti kommentoituun tavalliseen maailmaan kietoutuu ihan noin vain mitä hurjimpia satuja ja seikkailuja ja lumousta, ja se kaikki aina liittyy jotenkin Maija Poppaseen, joka kumminkaan ei ole mikään sokerikuorrutetty hyvä haltijatar tai muuten ihannemainen hahmo, vaan näköjään ankara ja itserakas eikä suinkaan myönnä tekevänsä mitään omituista.

Kävin myös alkuvuodesta katsomassa elokuvissa Disneyn uusimman, Frozenin (onnistuin menemään elokuviin huomaamattani lasten sunnuntaina ja olin varmaan ainut täysi-ikäinen paikalla johon ei ollut kiinnittynyt yhtään pienokaista tai teiniä, mutta ei se mitään, lapset ovat hauskempaa elokuvaseuraa kuin kyyniset kaikentietäjät). Rakastuin aika tavalla tuohon elokuvaan. Olin aluksi epäluuloinen koska sain jostain sen käsityksen että se perustuu Andersenin Lumikuningattareen, ja toisaalta oli aika selvää ettei sillä ole kauheasti yhteistä sen tarinan kanssa. Mutta kun otin selvää että oikeastaan se on vain "inspired by" eikä edes väitäkään olevansa Lumikuningattaren sovitus, niin päätin vain unohtaa koko vertailun Andersenin satuun ja nähdä elokuvan omana itsenään. Se on todella kaunis, ja sitten se on tunteellisesti vaikuttava. Perusideahan on se, että kaksi prinsessaa, Elsa ja Anna, ovat kasvaneet toisistaan tunteellisesti eristäytyneinä ja muutenkin maailmasta eristäytyneinä johtuen Elsan taikavoimista. Elsan taikavoimat luovat kylmyyttä, jäätä ja lunta, ja ne reagoivat hänen tunteisiinsa, joten hän on oppinut, että suojellakseen Annaa ja muuta maailmaa taikavoimiltaan hänen täytyy hillitä tunteensa. Tunteellinen, spontaani ja räiskyvä Anna ei tiedä tästä mitään ja suree sitä, miksi sisko on niin etäinen. Sitten tietysti jossain vaiheessa käy niin, ettei Elsa pystykään hillitsemään tunteitaan, ja elinikäisen patoamisen seurauksena siitä tulee ikuinen talvi ja Elsa vetäytyy jäälinnaan.

Luulen että Elsan hahmoon on monen helppo samastua, koska aika moni on varmaan saanut kokea, että joutuu kätkemään todelliset tunteensa ja hillitsemään koko todellisen olemuksensa. Ainakin Suomessa minulla on usein sellainen olo, että kaikkein arvokkainta on olla hillitty eikä kovin tunteellinen. Itse olen todella voimakastunteinen ja herkkä ja olen kaiken ikäni saanut tuntea että siinä on jotain vikaa ja että minun pitäisi olla hillitympi ja hallitumpi - enkä sitten aina osaakaan näyttää tunteitani, koska olen oppinut että muiden ihmisten mielestä ne ovat todennäköisesti pahasta, ovat sitten myönteisiä tai kielteisiä tunteita. Toisaalta samastuin myös optimistiseen ja tunteikkaaseen Annaan, tai ainakin minussa on osa joka haluaa olla juuri sellainen kuin hän... Pidin myös hirveästi siitä, että tuossa tarinassa tärkeintä on siskosten suhde toisiinsa - vaikka romanssiakin on mukana, kerrankin rakkaus voi olla jotain muutakin kuin romanttista rakkautta.

Viime viikolla puolestaan kävin katsomassa Hobitti 2:n, ja se ei valitettavasti tehnyt yhtä suurta vaikutusta. En nyt jaksa alkaa sitä yksityiskohtaisesti ruotimaan, mutta olisiko ollut niin vaikeaa laittaa mukaan vaikka vähän jotain hahmokehitystä ja henkilöiden suhteita toisiinsa (muutakin siis kuin täysin turhaa kolmiodraamaa uuden haltiatypykän kanssa, koska tietysti jos tarinaan päätetään lisätä naishahmo, tällä pitää olla jotain romanssikuviota ja kolmiodraamaa, naishahmo ei kertakaikkiaan voi olla olemassa muuten). Nyt melkein koko 2 h 40 min oli pelkkää räiskintää ja epäuskottavia action-kohtauksia, ja minua vain pitkästytti niiden aikana. Oikeastaan ainut kohtaus, josta tosissani pidin, oli Bilbon ja Smaugin tapaaminen. Lisäksi teräväpiirtotekniikka vai mikä se nyt on sai silmäni särkemään ja aiheutti pahoinvointia jokaisessa kohdassa, jossa esiteltiin hulppeita digimaisemia kameraa pyörittäen. Silmät yrittivät epätoivoisesti kohdistua kaikkeen yhtä aikaa liikkuvassa kuvassa, koska tuolla tekniikalla kaikki on yhtä terävää eikä ole luonnollista kohdistumispistettä, ja lopputuloksena minua huimasi niin että piti alkaa sulkea silmäni noissa kohdissa. Sain myös pitää silmät kiinni varmaan 5 minuuttia elokuvan alkupuolella, koska pelkään hämähäkkejä todella paljon... Onneksi en menettänyt  mitään, sen verran turhia ne action-kohtaukset enimmäkseen olivat. Aavistelinkin että tuota pikku kirjaa ei ehkä olisi pitänyt venyttää kolmeksi täyspitkäksi elokuvaksi.

TV-sarjojen kohdalla olen päässyt Once Upon a Timen kohdalla melkein 2. kauden loppuun. Kakkoskausi on ollut vähän hajanaisempi kuin  ykköskausi, ja olen jo kurkkuani myöten täynnä Rumpelstiltskin/Belle-juttuja (kuulemma Bellen rooli ei pitänyt olla ollenkaan niin suuri, mutta fanien vaatimuksesta häntä on pistetty sinne paljon enemmän, ja sen huomaa, koska melkein kaikki hänen kohtauksensa ovat todella turhia... itse en ole niin hirveän innoissani tuosta Bellestä, Disneyn Belle on parempi), mutta muuten olen nauttinut siitä paljon. Uudet hahmot ovat olleet mielenkiintoisia, ja olen hämmentänyt itseäni sillä miten innostunut olen Kapteeni Koukusta, vaikka normaalisti tuontyyppiset miehet eivät ole minun juttuni... Pidän suloisista pojista ja herkistä nuorista miehistä. Mutta kai minulla on jokin kiinnostus myös ns. pahiksiin jotka eivät ehkä olekaan niin pahiksia vaan vain satutettuja ja joiden toiminta on jotenkin inhimillisesti ymmärrettävää. Ja se näyttelijä on aika nätti. Vaikka normaalisti ei minun tyyppiäni. Mutta tuossa sarjassa on se puute, että söpöjä poikia on aika vähän. Sen sijaan siellä on yllättävän monta sellaista mieshahmoa jotka eivät normaalisti ole minun tyyppiäni mutta silti ovat kummallisen vetäviä (englanniksi voisi sanoa jotenkin "scruffy but pretty"). Mutta mahtavinta on ehkä se, että kerrankin naishahmot ovat enimmäkseen niitä toimijoita, sekä sankareita että roistoja, eikä yleensä tule sellainen olo että nyt on tehty Vahva Naishahmo, vaan he ovat ihmisiä, kaikki, niin naiset kuin miehetkin.

Kirjojen suhteen tahtoisin lukea lisää nimenomaan fantasiaa ja spefiä, mutta on aina vaikeuksia löytää juuri oikeanlaista. Olen hautautunut aika paljon Gail Carrigerin Finishing School -sarjaan luettuani koko Parasol Protectorate -sarjan, mutta nyt minun pitää odottaa seuraavan osan ilmestymistä. Lainailen kirjastosta hirveät kasat fantasiaa, mutta on vaikeuksia löytää juuri oikeanlaista. Yksi ongelma on se, että kestän tällä hetkellä todella huonosti väkivaltaa, ja muunkin synkkyyden kanssa saa tasapainotella, mikä on liikaa ja mikä ei. Haluan tarinoita jotka eivät ole liian Vakavia ja Hienoja vaan ovat myös viihdyttäviä eivätkä ankeuta minua liikaa, mutta jotka kuitenkin voi ottaa myös vakavasti ja joissa on sisältöä. Kaipaisin periaatteessa rakkaustarinoiden tai muun hyvin tunteellisen sisällön yhdistämistä fantasiatarinaan, mutta en kestä niitä tyypillisiä paranormaaleja romansseja joissa romantiikka/kolmiodraama on pääosassa ja jossa tyttö on ah-niin-tahdoton ja voitettu jonkin ylitäydellisen alfauroksen kohdalla (varsinkin kun itse inhoan alfauroksia näin yleisesti, joten ne eivät vastaa käsitykseeni romantiikasta) tai sitten joutuu kauheasti valitsemaan että ottaako nyt herran A vai B.

Nuo Gail Carrigerin kirjat ovat viihdyttäneet minua, viime vuonna luin innostuneesti koko Kami Garcian ja Margaret Stohlin Beautiful Creatures -sarjan, olen tykännyt Kerstin Gierin jalokivitrilogiasta ja odottelen kärsimättömänä että saavat Smaragdinvihreän käännettyä (saksani riittäisi ehkä senkin lukemiseen alkukielellä, mutta se on niin täydellistä viihdettä että mieluummin luen sen äidinkielelläni). Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgreniin Piirikin oli aika hyvä, Tuli odottelee tuossa kirjastolainana että koska uskaltaisin tarttua siihen (Piiri oli kuitenkin vähän siinä rajoilla että oliko liian synkä minulle). Kotimaisistakin olen välillä löytänyt jotain miellyttävää luettavaa, esim. J.S. Meresmaan, Magdalena Hain ja Katri Alatalon kirjoista nautin viime vuonna (eläköön blogit joiden kautta löytää kirjailijoita joita ei muuten niin kauhean räväkästi mainosteta). Mutta nyt en taas oikein tiedä mihin sitä seuraavaksi etenisi. Onneksi noita Maija Poppasia on vielä, ja Oz-kirjojenkin lukemisesta on tosi pitkä aika...