lauantai 28. joulukuuta 2013

Tervehtymistä ja editoinnin tuskia

Vaikuttaa siltä, että minä ja antibiootit olemme onnistuneesti antaneet bakteereille turpiin ja tauti on väistynyt. Toivottavasti se ei sieltä enää hyökkää esille, mutta ainakin olen käynyt kiusaamassa työterveyshuoltoa niin monta kertaa, että jos jotain vielä on niin se on aika hyvin lääkäreiltäkin piilossa. Ensi viikolla minun on tarkoitus lähteä paljon odotetulle reissulle, joten toivon olevani silloin täysin terve. Nyt ainakin vaikuttaa siltä, että en ole enää yhtään sairas, ainoastaan voimaton. Näin on ollut oikeastaan koko viikon, aatonaattona jo pystyin lähtemään joulunviettoon äidin luo. Joulu pääsi tulemaan aika yllättäen ja ilman valmisteluja, mutta ainakin sain vietettyä sen perheen kanssa ja kutakuinkin terveenä.

Nyt voimat ovat palanneet sen verran, että uskaltauduin tänä iltana joksikin aikaa romaanin editointiin. Mutta miksi, ah miksi, se tuntuu ihan toivottomalta tapaukselta vaikka sitä editoi kuinka pitkään? Tarkkaan ottaen se tuntuu sitä toivottomalta mitä enemmän sitä editoin. Esilukijoilta on tullut valtavasti kehuja (ja kritiikin paikat olen enimmäkseen ymmärtänyt ja yritän niitä parantaa), mutta minusta vain tuntuu siltä etten ikinä saa tästä sitä mitä sen on tarkoitus olla ja että koko juttu alkaa tuntua ihan onnettomalta räpellykseltä ja hahmoni todennäköisesti alkavat lopulta vainota minua unissani, koska en tee heille lainkaan oikeutta. Se minun pääni sisällä oleva tarinahan on tietysti aivan ihmeellinen ja upea, mutta paperilla tai tiedostossa oleva tulos on ihan toinen juttu.

Erään kirjoittavan ystäväni kanssa keskustelimmekin tästä jossain vaiheessa: hänenkin kokemuksensa mukaan käsikirjoitus alkaa tuntua yhä huonommalta jokaisella editointikierroksella. Hänellä oli esittää siihen kaksi syytä, jotka tuntuvat molemmat hyvin uskottavilta. Ensinnäkin, kun tekee ensimmäistä luonnosta tai editoi sitä ensimmäistä kertaa, tietää että siinä on paljon huonoa, mutta ei se mitään: ei sen tarvitsekaan tässä vaiheessa olla hyvä, kunhan on edes jotain jota lähteä työstämään. Mutta kun editoi vaikkapa neljättä tai viidettä kierrosta, siinä vaiheessa sen jo pitäisi ihan oikeasti alkaa tulla hyväksi. Näin sitä ainakin ajattelee. Joten viat ahdistavat ihan eri tavalla kuin alkuvaiheessa.

Toiseksi: Ollaanpa nyt rehellisiä. Kun luemme kirjoja joista nautimme ja huokailemme sitä ettei oma käsikirjoituksemme ehkä ole ollenkaan yhtä hyvä - niin kuinka hyviltä nuo kirjat todella tuntuisivat, jos lukisimme ne yhtä monta kertaa esim. yhden tai muutaman vuoden sisällä kuin luemme oman käsikirjoituksemme sitä muokatessamme? Ja vielä lukisimme koko ajan punakynän kanssa, etsien mahdollisia vikoja ja parannettavia kohtia, pohtien joka välissä niin sanojen, hahmojen, rakenteen, ajatusten, tunteiden, merkitysten, intertekstuaalisten viittausten (tahattomien tai tahallisten), symbolien, ihmissuhteiden, taustatutkimuksen jne. onnistuneisuutta ja sitä voisiko sitä millään tavoin parantaa? Olisivatkohan nuo kirjat enää siinä vaiheessa niin hyviä kuin ne ovat silloin, kun niiden lukemiseen voi vain heittäytyä?

Eli jonkin verran käsikirjoituksen huonous tässä vaiheessa voikin olla pelkkä illuusio, joka johtuu siitä että kenenkään muiden kirjoja emme tällä tavalla lue. Ainakaan yleensä.

Yritän muistaa tuon kun seuraavan kerran tuskailen sitä, miksi henkilöideni tunnekerrostumat eivät tule esiin tarpeeksi voimakkaasti ja eläväksi ja miksi käytän liikaa sanoja ja olenkohan pelkkä narri kun kuvittelen osaavani lainkaan kirjoittaa.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Joulukuuta ja sairastamista

Viime viikkoina on tullut vain vähänlaisesti kirjoiteltua; tänne ei ollenkaan ja luovaa kirjoittamistakin vain vähän. Enin osa ajasta on mennyt loppuvuoden väsymyksen potemiseen ja siitä toipumiseen, kiireeseen ja stressiin, eräisiin sinänsä miellyttäviin ohjelmanumeroihin kuten teatterikäynteihin, ja nyt ihan viimeksi sairastamiseen. Muutamaan päivään minusta ei ollut yhtään mihinkään, nyt alkaa sentään taas olla johonkin. Lääkäri sanoo että tämä on nielutulehdus, ja kurkku kyllä tuntuukin niellessä aina siltä kuin veitsellä pistäisi. Tänään olo on sentään ollut jo parempi kuin edellisinä päivinä.

Vähän olen toki kirjoittanut, olen jatkanut pitkäaikaisen romaanini editointia, mutta hyvänen aika miten hitaasti pää tuntuu siihen pystyvän. Yritän kuitenkin hyväksyä että se nyt vain vie enemmän aikaa kuin alkuvuodesta vielä ajattelin. Samalla kuitenkin henkilöhahmot kypsyvät mielessäni vaikka en kirjoittaisikaan. Ja ehkä tarvitsen myös aikaa etääntyäkseni viimeisimmältä kommenttikierrokselta saamistani kommenteista. On hyvin tarpeellista tietää, näyttäytyykö tarina muille ollenkaan sellaisena mitä itse on ajatellut, niin että voi korjata jos jokin ei ollenkaan tunnu toimivan tai siitä saa liian helposti väärän käsityksen. Mutta aina jossain vaiheessa minun on alettava varoa, etten ala kirjoittaa sellaista tarinaa kuin kommentoijani haluaisivat minun kirjoittavan, tai sellaista kuin he luulevat minun kirjoittavan. Tarinan on kuitenkin oltava omani, ja ehkä siksi ainakin minä tarvitsen aikaa tälle editointikierrokselle. Voi olla, että seuraavan pitkän käsikirjoituksen luetan harvemmilla ihmisillä ja harvemmissa vaiheissa, niin päässä ei taistele ihan niin monen äänen kakofonia siitä, miten kirjoittamani teksti voidaankaan lukea. Toisaalta se ainakin valmistaa siihen, että jos käsikirjoitus joskus julkaistaan, silloin siitä on ihmisillä varmasti vielä enemmän erilaisia mielipiteitä - ainakin jos sitä luetaan.

NaNoWriMona kirjoittamaani romaania en nyt ole pariin viikkoon ehtinyt kirjoittaa, mutta toivon tarttuvani siihen kunhan vointi vähän tästä paranee. Pieni tauko on ehkä tehnyt hyvää, niin osaan paremmin nähdä mihin siinä tahdon keskittyä, mutta en tahdo sen jäävän liian pitkäksi aikaa kesken tässä vaiheessa.

Jouluvalmistelut ovat kyllä niin vaiheessa. Tapani mukaan jätin joulukortit viime tippaan, joten kun nyt iski sairastuminen päälle, voi olla etten saa niitä lähetettyä tänä vuonna edes viime hetkessä normaalihinnalla. Joululahjoista minulla on aika lailla suunnitelmat, kunhan vain ennen joulua tervehdyn sen verran että voin tehdä täsmäiskuja tiettyihin kauppoihin. Jotain olen jopa jo hankkinutkin. Onneksi pipareita sentään on, kun niitä tuli äidin kanssa itsenäisyyspäivän aikaan leivottua... Joulusiivous taitaa kyllä jäädä välipäiville. Kämppä on sen näköinen kuin jotkin pienet oliot olisivat käyneet täällä sotaa käyttämällä aseina kaikkea omistamaani (huonekaluja lukuunottamatta). Mutta saa olla vielä jonkin aikaa....

Minulla on koko loppuviikko sairauslomaa, joten ehkä voimien palatessa kirjoittelen enemmänkin. Täällä tulee kuitenkin vähän yksinäinen olo, joten kommunikointi edes blogimaailman kanssa olisi mukavaa.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Se on tehty!

Nyt on NaNoWriMo tältä vuodelta voitettu, oman laskurini mukaan sanoja on 50 931, sivuston laskurin mukaan hiukan enemmän, mutta joka tapauksessa määrä siis täyttyi. Tarina on kaukana valmiista, mutta sehän ei ole olennaista vaan se, että olen kirjoittanut ja minulla on ollut kivaa ja olen nauttinut siitä kirjoittamisesta suunnattomasti. Sen enempää filosofointia en juuri nyt jaksa kirjoittaa, viikko on ollut todella väsyttävä. Ei niinkään kirjoittamisen takia - sain jo viime viikonloppuna kirjoitettua sellaiset puskurit, ettei voitto ollut enää erityisen suuressa vaarassa, vaikka viimeiset 800 sanaa jäivätkin tälle päivälle kirjoitettavaksi. Mutta on vain ollut vähän liikaa meneillään - enimmäkseen hyviä asioita (töiden lisäksi) mutta liikaa tekemistä on liikaa vaikka olisivatkin mukavia asioita. Enemmän siis jonain toisena päivänä. Nyt tuntuu että paras tapa juhlistaa NaNo-voittoa taitaa olla aikainen nukkumaanmeno. Olen tosi hurja. Tosi hurjan väsynyt ainakin. No, söin minä myös herkullista toffeeta.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Tarinantäyteinen kolo

NaNoWriMo etenee ihan mukavasti. Viikolla tahti aina vähän hidastuu, koska joinain päivinä ei työn ja muun elämän jäljiltä vain jää aikaa kirjoittaa enempää kuin 500 tai 1000 sanaa, mutta viikonloppuisin olen toisaalta vetäissyt hurjempia satseja, joten uskon että minulla on ihan mahdollisuuksia saada ne 50 000 sanaa täyteen. Alunperin se ei edes ollut minään erityisenä tavoitteenani, mutta nyt kun on jo yli 41 000 sanaa kirjoitettuna (ilman tämän päivän sanoja, joita oletan tulevan jonkin verran), tuskin maltan olla kiskomatta tuota maagista rajaa täyteen.

Tarinan suhteen oloni vaihtelee: välillä tuntuu että se on ihan kauheaa roskaa, välillä taas olen innoissani siitä ja hahmoista ja huomaan pääseväni kaivautumaan sellaisiin asioihin joihin olin halunnutkin kaivautua. Se taitaa olla normaalia. Yritän olla miettimättä sitä, haluanko joskus tehdä tästä julkaisukelpoisen vai jääkö se yksityiseksi ilokseni. Sillä ei ole väliä, vain sen kirjoittamisella nyt on. Ja sillä, että tämän NaNon myötä olen osoittanut itselleni, että romaanikäsikirjoituksen kirjoittaminen väsyttävän päivätyön ohella on mahdollista. Olin alkusyksystä todella peloissani, etten enää pysty siihen, koska työ tuntuu imevän aivot ja voimat pois. Mutta nyt tiedän että se on mahdollista edelleen. Se antaa uskoa myös tulevaisuuteen.

Löysin viime viikolla loistavan lahjomis- ja inspiraatiokeinon. Olen oikeasti todella huono katsomaan televisiota, siinä määrin ettei minulla nykyään edes ole vastaanotinta josta jotain näkisi, tämän tietokoneen ohella - enkä silläkään saa katsottua edes Yle Areenassa ja muissa vastaavissa olevia TV-ohjelmia. Mutta oikeastaan kyllä nautin hyvistä TV-sarjoista. Minun tapani katsoa niitä vain ei nykyään millään onnistu olemaan se, että katsoisin niitä kiltisti viikoittain silloin kun ne tulevat, tai edes joskus sen viikon sisällä mitä uutuusjaksot ehkä ovat netissä nähtävinä. En minä ikinä muista katsoa hyviäkään sarjoja sillä tavalla. Ei, minä katson sarjoja mieluiten seuraavalla tavalla: ostan (tai lainaan tutulta) dvd-boksin ja pistän levyn toisensa jälkeen pyörimään tietokoneessa tai dvd-soittimessa ja katson joskus 1-2 jaksoa illassa, joskus vaikka 4-5 jaksoa putkeen.

Olen jo aika pitkään ollut kiinnostunut tv-sarjasta Once Upon a Time, joka Suomessakin pyörii telkkarissa nimellä Olipa kerran. Kyseessä on fantasiasarja, jossa on kaksi maailmaa: satumaailma, jossa kaikki tutut hahmot Lumikista Punahilkkaan, Tittelintuureen ja lampun henkeen seikkailevat kaikki samassa maailmassa, ja sitten meidän maailmassamme oleva Storybrooken kaupunki, jonne kaikki nuo satuhahmot ovat päätyneet kirouksen seurauksena eivätkä muista keitä ovat. Sarjassa limittyvät satumaailman ja Storybrooken tapahtumat, ja vähitellen Storybrookessakin alkaa paljastua, että asiat ovat muuta kuin miltä päällepäin näyttää... No, ostin viime viikonloppuna sarjan ensimmäisen tuotantokauden DVD:llä, ja olen sen jälkeen antanut itseni katsoa yhden jakson per 1000 sanaa, niin että minun kuitenkin on kirjoitettava sille päivälle määräämäni sanatavoite (on se sitten tuhat tai 3000 sanaa) ennen kuin saan katsoa mitään. Se on toiminut todella innostavasti, sillä jäin sarjaan koukkuun heti ensimmäisestä jaksosta ja tahdon ehdottomasti katsoa sitä suuret määrät lisää. Ainut ongelma alkaa olla, että en ehdi katsoa sitä yhtä paljon kuin ehdin kirjoittaa, joten ehkä minun pitäisi suurentaa loppuajaksi sitä sanamäärää joka antaa minulle yhden jakson lisää. (Ja tiedoksi sitten, että ei saa spoilailla minulle tulevia tapahtumia! Olen nyt suunnilleen 1. tuotantokauden puolivälissä.)

Tuon katsominen tuntuu muutenkin ihanalta vastapainolta kaikelle muulle. Rakastan uppoutua tarinoihin, mutta niin paljon kuin rakastankin kirjoja, välillä alkaa tuntua etten jaksa koko ajan vain lukea niitä, kun töissä luen todella paljon tekstiä, kotona kirjoitan yhtä romaania ja editoin (aina välillä) toista.... Kaipaan muutakin kuin mustia kirjaimia valkoisella pohjalla. TV-sarjan visuaalisuus, kauneus ja kuvan, äänen ja toiminnan yhdistyminen tarinaksi tuntuu tällä hetkellä ihanan rentouttavalta ja inspiroivalta tavalta uppoutua tarinoihin.

Teatterissa ja oopperassa käyminen voisi toimia samalla tavalla, ja minulla onkin lähiviikkoina tiedossa useampi teatterikäynti. Toisaalta, vaikka teatteri on minulle rakkain taidemuoto kirjojen ja musiikin ohella, se on myös jollain tapaa tv-sarjoja uuvuttavampi - se tapahtuu siinä hetkessä, ne ihmiset ovat siinä juuri silloin, ja eläydyn siihen niin valtavan voimakkaasti, jos se on hyvä esitys. Se jotenkin ravistaa koko sielua ja ruumista niin voimakkaasti, etten tiedä pystyisinkö tällä hetkellä käymään teatterissa yhtä tiheään kuin nyt olen katsonut tuota DVD-boksiani. On elämässäni kyllä ollut sellaisiakin aikoja, kun niin tein, mutta se oli paikassa jossa teatteriliput olivat halvempia kuin täällä... Etenkin kun useimmiten löydän minua kiinnostavimmat teatteriesitykset maakunnista, joten siihen tulee matkakulut päälle. Haluaisin kyllä käydä enemmänkin katsomassa taas teatteria, joten pitää luultavasti lakata ajattelemasta että teatteriin pitää aina olla seuraa, ja alkaa taas käydä yksinkin.

Tänään olen kyllä valtavan väsynyt enkä edes tiedä, millä konstilla saan itseni kirjoittamaan sen sanamäärän jonka aion. Kyllä se varmaan tästä jossain vaiheessa... Mutta nyt tuntuu että haluan vain käpertyä vilttien alle ja olla tekemättä mitään. Korkeintaan höpistä omia ajatuksiani jonnekin tällaisella järjestelemättömällä tavalla. Ylipäätään tämä aika vuodesta saa minut laiskaksi tekemään mitään ja menemään minnekään - onneksi on tämä NaNoWriMo, niin elämä tuntuu elämältä. Tai sitten se on tämä kirjoittaminen joka saa aikaan, että haluan koko ajan vain käpertyä tänne kotiini kuin kirjoilla, langoilla ja kauniiden poikien kuvilla vuorattuun pikku koloon ja nukkua tarinantäyteistä talviunta...

Mutta marraskuu on kyllä tuntunut paljon elävämmältä kuin lokakuu, ja tavallisesti on toisinpäin. Arvelen, että se johtuu juuri kirjoittamisesta.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Kirjoittamisen taikatempusta

En ole nyt kirjoittanut blogiin vähän aikaan, mutta hyvä uutinen on se, että olen kirjoittanut muuta, nimittäin sitä NaNoWriMoa. Sen jäljiltä ei vain ole ollut sitten paljon aikaa ja energiaa kirjoittaa blogiin, koska päivätyöni syö leijonanosan jäljellä olevasta energiasta, keskittymiskyvystä ja oikeasti valveilla pysytystä ajasta. Vaikka en minä kyllä sielläkään aina niin kovin valveilla ole... marraskuun pimeys saa minut aina ajattelemaan että karhut ovat fiksumpia kuin ihmiset, kun menevät talviunille - mikään määrä unta ei tunnu minulla riittävän väsymyksen poistamiseen.

Mutta mielenkiintoista kyllä, yksi asia mikä tuo energiaa ja virkeyttä on kirjoittaminen. Aina sen jälkeen, kun olen heittäytynyt tuohon tekstiini joksikin aikaa, olen iloinen, virkeä ja innostunut. Joskus syksyn aikana minulla jäi kirjoittaminen todella vähäiseksi, koska tuntui, etten koskaan jaksanut. Mutta nyt tuntuu että jaksan paremmin kun kirjoitan. On todellakin niin kuin Saara Henriksson kirjoitti vähän aikaa blogipostauksessaan: kirjoittaminen luo energiaa kirjoittamiselle. Olen huomannut tuon taikatempun jo aikaisemmin, mutta nyt olen saanut kokea sen taas. Ja sille oli kyllä tarvetta, sillä olin alannut pelätä, tuleeko kirjoittamisesta mitään niin kauan kun pitää tehdä kokopäivätyötäkin. Mutta kyllä siitä tulee. Olen jo osoittanut sen itselleni.

Täytyy tunnustaa, että aina välillä voi tuntua turhalta kuunnella ihmisiä, jotka eivät kirjoita mutta haluavat kirjoittaa, ja jotka valittavat siitä, ettei kirjoittaminen suju. En halua mitenkään vähätellä sen ahdistusta jos kirjoittaminen ei suju, ja jos väliaikainen kirjoitusahdistus tulee päälle niin hyvähän siitä on avautua. Mutta jos ihmisellä on usein tämä tilanne, yritäpä siinä sitten kehdata itse puhua siitä miten mahtavaa kirjoittaminen on ja miten kiinnostavaa on työskennellä omien juonien ja ideoiden parissa. Tai yrittää puhua niistä asioista, jotka tulevat puhuttaviksi ja avauduttaviksi siinä vaiheessa kun se itse tekstin tuleminen ei ole enää ongelma, vaan muut asiat. Tuntuu että on parasta pysytellä vain hiljaa siitä mikä omassa elämässä on kuitenkin se suurin ihanuus ja josta olisi niin mukava voida keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ymmärtää kirjoittamisen tarpeen päälle.

Ja kun sitten oma kokemukseni kuitenkin on, että kirjoittaminen alkoi sujua tasan sillä konstilla että kirjoitin. En sano että niin on kaikille ihmisille, tiedän että ihmisillä on hirveän eri tapoja kirjoittaa ja eri tapoja suhtautua siihen, enkä halua ryhtyä sanelemaan mikä on kenellekin se oikea tapa, enkä sanomaan etteivätkö kirjoitusblokit voi olla todellisia. Tiedän vain että minulla ei ole ollut todellista kirjoitusblokkia kahdeksaan vuoteen - ei sen jälkeen kun pääsin yli siitä ajatuksesta, että minun pitäisi kirjoittaa ollakseni jotain erityistä ja että minun pitäisi kirjoittaa jotain sellaista, mikä olisi muiden mielestä arvokasta ja josta voisi sanoa hienoja asioita. Kun aloin kirjoittaa tasan sitä mitä itse haluan, vähät siitä kiinnostaako se ketään muuta, ja kun aloin tajuta miten paljon rakastan itse kirjoittamista niin että rakkaus kirjoittamiseen luo myös sen syyn kirjoittaa, niin kirjoittaminen on ollut helppoa. Sen kun vain teen sitä mitä haluan ja annan sen kantaa minua. Siirrän egoni pois itse kirjoittamisen tieltä ja annan sen virrata ja kasvaa.

En siis tarkoita, ettenkö joutuisi tekemään todella paljon työtä saadakseni tekstistä sellaista mitä haluan sen olevan, edes suunnilleen. Olen tosiaan työstänyt sitä yhtä ja samaa romaanikäsikirjoitusta kohta neljä vuotta enkä tiedä koska olen siihen tyytyväinen. Mutta kyllä minulta syntyy tekstiä, ja ideoita siitä miten parantaa sitä, kun vain kirjoitan sitä mitä oikeasti haluan kirjoittaa, ja teen sitä rakkaudesta itse tarinaan ja kirjoittamiseen enkä joidenkin muiden vaikuttimien vuoksi. Vaikea osuus on löytää aikaa ja kärsivällisyyttä kaikkiin niihin muokkauskierroksiin joita teksti vaatii, ja löytää ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Mutta sekin onnistuu kun tahtoa on. Vähitellen. En tiedä onko teksti loistavaa, mutta ainakin se kehittyy, ja ainakin pystyn koko ajan tekemään sen kanssa jotain. Ja ainakin minä rakastan sitä ihan suunnattomasti, vaikka siinä onkin heikkoutensa. Se on ehkä se tärkein asia minulle. Se että rakastan kirjoittamista, itse tarinaa ja henkilöitäni. Se rakkaus kantaa eteenpäin silloinkin kun on vaikeaa.

En siis tällä kaikella tarkoita väheksyä sitä, että joskus voi olla kirjoitusblokki ja että kaikilla ongelmat eivät välttämättä ratkea samalla tavalla kuin minulla. Mutta oman kokemukseni mukaan kirjoittaminen kysyy aika paljon sitä oikeaa asennetta - päättäväisyyttä, uskallusta kirjoittaa sitä mitä itse oikeasti tahtoo, ja uskallusta kirjoittaa ensin se huono versio, jotta sitä voi sitten parantaa. Ja sitä, että kirjoittaa jostain omasta, sisäsyntyisestä syystä - on se sitten rakkaus kirjoittamiseen tai vain halu saada tietty tarina valmiiksi - eikä sen takia että haluaa siitä jotain tiettyä ulkoista tunnustusta tai haluaa kirjoittamisellaan osoittaa olevansa tietynlainen ihminen. Oma sisäinen taiteilija on herkkä sille jos se kokee vaikuttimet epäaidoiksi, ja sitten se kavahtaa eikä siitä saa otetta.

Sivumennen sanoen NaNoWriMo on aika hyvä tuon oikean asenteen treenaamisessa ainakin minulle. Oman kokemukseni mukaan on oltava päättäväisyyttä jotta sen saa tehtyä, siinä on uskallettava kirjoittaa se ensimmäinen huono versio sen sijaan että pysähtyy koko ajan muokkaamaan ja säikähtelemään sitä onko tämä nyt tarpeeksi hyvää, ja myös on parasta olla jokin oma sisäinen motivaatio kirjoittaa se tarina, ei sitä 50 000 sanaa muuten jaksa puskea läpi kuukaudessa.

Tulipa nyt kirjoitettua pitkästi. Ja minua helposti nolottaa kirjoittaa mitään ajatuksiani kirjoittamisesta, koska enhän minä edes ole julkaissut tai mitään. Jostain syystä aina tuntuu että julkaiseminen on se taikasana joka oikeuttaisi muidenkin mielessä sen että voin jotain kirjoittamisesta sanoa. Mutta no, olen minä silti kirjoittanut paljon ja siitä minulla sentään on kokemusta, vaikkei julkaisemisesta vielä olekaan. Ja kirjoittaminen itsessään on minulle se tärkein syy. Haaveilen julkaisemisesta, mutta kirjoittaisin vaikka tietäisin etten ikinä saa julkaistua sanaakaan.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

NaNoWriMon aloittamisen iloja

Kuten aloitusviestissäni mainitsinkin, päätin osallistua tänä vuonna NaNoWriMoon. Tarkoitus ei oikeastaan ollut. Minulla on kesken jo monta vuotta tekeillä olleen romaanikäsikirjoitukseni editointi, jossa tahtoisin ihan oikeasti tulla lähikuukausina päätökseen. Toisaalta työ vie hirveästi energiaa niin etten saa tuossa romaanin editoinnissakaan edettyä sitä vauhtia kuin haluaisin. Mutta yhtäkkiä sain viime viikolla idean että haluaisin tarttua erääseen mielessäni pitkään olleen tarinaan ja vain kirjoittaa sen, huolehtimatta liikaa laadusta. Heti sen jälkeen tajusin, että NaNoWriMohan alkaa reilun viikon päästä... Ja sitten innostuin ajatuksesta enkä kyennyt siitä enää luopumaan, vaikka kuinka yritin puhua itselleni järkeä. Joten tässä sitä ollaan.

Loppujen lopuksi tuntui, että juuri tuo päivätyön kanssa uupuminen ja energian puuttuminen romaanin editointiin voi olla se syy, miksi tarvitsen juuri NaNoa. Ikävöin sellaista kirjoittamista, johon voi vain hypätä suin päin pää edellä ja pitää hauskaa hermoilematta, onko tämä nyt hienoa ja kuka sellaista haluaisi lukea. Kaipaan kirjoittamisen huvia ja iloa. Ei niin että tuon pitkäaikaisen romaanini kanssa ei olisi hauskaa - minä kirjoitin sen kaikista sellaisista aineksista joita itse halusin tarinaani ja olen nauttinut siitä kovasti, ja olen siitä onnellisessa asemassa oleva kirjoittaja, että nautin sekä ensimmäisen version kirjoittamisesta että editoinnista. Mutta on neljännen tai viidennen muokkauskierroksen läpikäyminen (ateljeekriitikoiden kommentit mielessä) silti hyvin erilaista kuin ensimmäiseen versioon heittäytyminen pelkästä silkasta huvista ilman mitään muuta päämäärää kuin saada kirjoitettua se itse tarina jonkinlaiseen muotoon, ja ehkä vielä saavuttaa 50 000 sanan kuukausitavoite.

Ja näiden ensimmäisten kolmen päivän perusteella tämä tuntuu toimivan. Tilanne ehtii toki muuttua vielä moneen kertaan ennen marraskuun loppua - jännitän jo sitä miten ensi viikolla sujuu, kun yritän tehdä NaNoa työn ohessa - mutta ainakin nyt minulla on ollut huisin hauskaa ja tuntuu, että minulla on paljon enemmän energiaa kun kirjoitan tätä, ei suinkaan vähemmän. Olen n. 1700 sanaa tavoitteesta edellä eli minulla on päivän verran puskuria, kun työviikko alkaa. Ja jotenkin elämänilo, usko itseeni ja tunne siitä että käytän aikaani johonkin itselleni tärkeään, on palannut. Ja kun tänä iltana kokeilin vähän sen neljännellä kierroksella olevan romaanini editointia taasen, huomasin että se sujui taas paljon mukavammin (pitäisi keksiä jokin työnimi vihdoin, nyt se saa olla tageissakin "pitkäaikainen romaanini"). Ehkä NaNo palautti siihenkin iloa, ja kykyä suhtautua siihen vähän kevyemmin sen sijaan että yrittäisin yhtä aikaa miellyttää kaikkia. Ehkä tauko ja jonkin muun kirjoittaminen teki hyvää. Luulen että minulle muutenkin sopisi paremmin, että tekeillä olisi yhtä aikaa ainakin pari erilaisessa vaiheessa olevaa tekstiä. Täytyy testata tätä teoriaani lähivuosina.

NaNostani sen verran, että se on historiallista fiktiota kuten tarinani usein (fantasiaan menevääkin tulee välillä kirjoitettua). Ihmissuhteet ja henkilöiden oman tien löytäminen ovat pääosassa enemmän kuin aikakauden tapahtumat, mutta ajan kulttuuri ja odotukset vaikuttavat siihen miten noita ihmissuhteita ja oman tien löytämistä voi tehdä. Ja asetelma on sellainen, että lemmenkohtauksilla ja haltioituneilla luonnonkuvauksilla saa helposti lisättyä sanamääriä... Mainio tapa kokeilla jälleen NaNoa siis!Toimin  joidenkin historiallisen romaanin kirjoittamisen järkevien periaatteiden vastaisesti, koska en ole ehtinyt tehdä paljon yhtään tutkimusta, koska tähän asti tarina oli vain yleisen ideoinnin tasolla enkä ollut edes päättänyt aikaa ja paikkaa ennen kuin tällä viikolla. Toisaalta tämä tosiaan riippuu lähinnä aikakauden tavoista, kulttuurista ja moraalisista odotuksista, ja koska tarina sijoittuu suunnilleen samaan aikakauteen ja samantyyppisten yhteiskuntaluokkien pariin kuin tuo pitkäaikainen romaanini, noista asioista minulla on ihan hyvä käsitys. Enkä edes tiedä vielä haluanko tätä yrittää muokata julkaistavaksi asti. Haluan vain kirjoittaa sen.

Jos sitten haluan muokata sen julkaisukuntoon, päädyn oman kokemukseni mukaan kuitenkin kirjoittamaan vaikka kuinka monta kohtausta kokonaan uusiksi, joten sitten niistä muista historiallisista yksityiskohdista ehtii huolehtia. Kokemus kertoo senkin, että tiedän paremmin mitä historian yksityiskohtia ylipäätään tarvitsen, kun hahmoni ovat kertoneet sen minulle ensimmäisessä luonnoksessa. Joten kokeilenpa tällaistakin lähestymistapaa.

Tein NaNoWriMon ensimmäisen kerran vuonna 2005, ja silloin voitin eli sain ne 50 000 sanaa kirjoitettua, vieläpä hyvissä ajoin. Siitä minulle aukeni jonkinlainen kultakaivos: olin lapsesta asti haaveillut kirjoittamisesta, mutta teinivuosista alkaen olin ollut jonkinlaisessa yleisessä blokissa ja sain vain vähän kirjoitettua enkä uskonut olevani tarpeeksi hyvä siihen. Nyt tajusin, että minähän voin kirjoittaa! Ja että siinä kirjoittaessa oppii! Sen jälkeen minulla ei ole ollut juurikaan vaikeuksia kirjoittaa, vaikeuksia on enemmän vain löytää aikaa kaikelle sille haluamalleni kirjoittamiselle. En ole moneen vuoteen NaNoillut, mutta ehkä tämä auttaa nyt myös siinä, että huomaan kuinka sille kirjoittamiselle voi päivätyöstä huolimatta löytää aikaa. Toivotaan!

Ja jos joku kanssananoilija haluaa lisätä Writing Buddyksi, olen siellä sivustolla myös Malna.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Aloitus!

Sain nyt kerta kaikkiaan päähäni että blogin tahdon perustaa. Mikä on sinänsä hassua, koska minulla on niitä aloitettuja ja unohdettuja bloginraatoja siellä täällä kyberavaruudessa. Mutta nyt haluaisin sellaisen blogin jossa kirjoittelen ainakin enimmäkseen kirjoittamisesta ja toisaalta en ota koko blogia liian vakavasti niin että siihen kirjoittamisesta tulisi jotain suuria paineita. Haluttaa vain pystyä jotenkin olemaan yhteydessä muihin kirjoittajiin tätä kautta ja muuten vain keventää mieltä jotenkin kirjoittamiseen liittyvistä asioista, ja miksei vähän muustakin. Varsinainen inspiraatio blogin aloittamiseen tuli NaNoWriMosta, jonka yhteydessä olisi kiva voida seurata muita osallistujia ja ehkä jutellakin heidän kanssaan ja toisaalta raportoida omasta edistymisestäni, mutta on minulla ollut tämä ajatus jo jonkin aikaa.

Olen kolmikymppinen Helsingissä asuva neito, ja liikun NaNo-foorumilla nimellä Malna, joten se sai nyt tulla tämänkin blogin käyttäjänimeksi. "Kultainen malja" voi blogin nimenä aiheuttaa tietysti valtavia paineita siinä vaiheessa kun omat sanat tuntuvat kaikelta muulta kuin kultaisilta maljoilta, mutta tarkoitus on lähinnä olla kunnianosoitus E.T.A. Hoffmannin samannimiselle pienoisromaanille ja sen ihanan fantastiselle sielunmaailmalle. Kun jokin nimi blogilla pitää olla, ja jos jään sitä sen pitkällisemmin miettimään, olen tässä vielä joulukuussakin. Ja se kuulostaa kauniilta ja oli vapaana.

Mitä muuta minusta? Kirjoitan siis, ja rakastan kirjoja, historiaa, teatteria, teetä, kauniita asioita, pitkiä kävelyretkiä, matkustamista ynnä muuta. Voi olla että jotkin tällaisetkin aiheet välillä blogiin ennättävät. Enkä taida sen enempää itsestäni nyt kertoa, kun blogi varmaan kertoo olennaiset mikäli saan sitä ylläpidettyä. Nyt toistaiseksi laitoin profiilikuvaksi Rapunzelin, jotta pitäisin yhteyden sisäiseen Disney-prinsessaani, mutta voi olla että se muuttuu jossain vaiheessa joksikin muuksi.