Tervehtymistä ja editoinnin tuskia

Vaikuttaa siltä, että minä ja antibiootit olemme onnistuneesti antaneet bakteereille turpiin ja tauti on väistynyt. Toivottavasti se ei sieltä enää hyökkää esille, mutta ainakin olen käynyt kiusaamassa työterveyshuoltoa niin monta kertaa, että jos jotain vielä on niin se on aika hyvin lääkäreiltäkin piilossa. Ensi viikolla minun on tarkoitus lähteä paljon odotetulle reissulle, joten toivon olevani silloin täysin terve. Nyt ainakin vaikuttaa siltä, että en ole enää yhtään sairas, ainoastaan voimaton. Näin on ollut oikeastaan koko viikon, aatonaattona jo pystyin lähtemään joulunviettoon äidin luo. Joulu pääsi tulemaan aika yllättäen ja ilman valmisteluja, mutta ainakin sain vietettyä sen perheen kanssa ja kutakuinkin terveenä.

Nyt voimat ovat palanneet sen verran, että uskaltauduin tänä iltana joksikin aikaa romaanin editointiin. Mutta miksi, ah miksi, se tuntuu ihan toivottomalta tapaukselta vaikka sitä editoi kuinka pitkään? Tarkkaan ottaen se tuntuu sitä toivottomalta mitä enemmän sitä editoin. Esilukijoilta on tullut valtavasti kehuja (ja kritiikin paikat olen enimmäkseen ymmärtänyt ja yritän niitä parantaa), mutta minusta vain tuntuu siltä etten ikinä saa tästä sitä mitä sen on tarkoitus olla ja että koko juttu alkaa tuntua ihan onnettomalta räpellykseltä ja hahmoni todennäköisesti alkavat lopulta vainota minua unissani, koska en tee heille lainkaan oikeutta. Se minun pääni sisällä oleva tarinahan on tietysti aivan ihmeellinen ja upea, mutta paperilla tai tiedostossa oleva tulos on ihan toinen juttu.

Erään kirjoittavan ystäväni kanssa keskustelimmekin tästä jossain vaiheessa: hänenkin kokemuksensa mukaan käsikirjoitus alkaa tuntua yhä huonommalta jokaisella editointikierroksella. Hänellä oli esittää siihen kaksi syytä, jotka tuntuvat molemmat hyvin uskottavilta. Ensinnäkin, kun tekee ensimmäistä luonnosta tai editoi sitä ensimmäistä kertaa, tietää että siinä on paljon huonoa, mutta ei se mitään: ei sen tarvitsekaan tässä vaiheessa olla hyvä, kunhan on edes jotain jota lähteä työstämään. Mutta kun editoi vaikkapa neljättä tai viidettä kierrosta, siinä vaiheessa sen jo pitäisi ihan oikeasti alkaa tulla hyväksi. Näin sitä ainakin ajattelee. Joten viat ahdistavat ihan eri tavalla kuin alkuvaiheessa.

Toiseksi: Ollaanpa nyt rehellisiä. Kun luemme kirjoja joista nautimme ja huokailemme sitä ettei oma käsikirjoituksemme ehkä ole ollenkaan yhtä hyvä - niin kuinka hyviltä nuo kirjat todella tuntuisivat, jos lukisimme ne yhtä monta kertaa esim. yhden tai muutaman vuoden sisällä kuin luemme oman käsikirjoituksemme sitä muokatessamme? Ja vielä lukisimme koko ajan punakynän kanssa, etsien mahdollisia vikoja ja parannettavia kohtia, pohtien joka välissä niin sanojen, hahmojen, rakenteen, ajatusten, tunteiden, merkitysten, intertekstuaalisten viittausten (tahattomien tai tahallisten), symbolien, ihmissuhteiden, taustatutkimuksen jne. onnistuneisuutta ja sitä voisiko sitä millään tavoin parantaa? Olisivatkohan nuo kirjat enää siinä vaiheessa niin hyviä kuin ne ovat silloin, kun niiden lukemiseen voi vain heittäytyä?

Eli jonkin verran käsikirjoituksen huonous tässä vaiheessa voikin olla pelkkä illuusio, joka johtuu siitä että kenenkään muiden kirjoja emme tällä tavalla lue. Ainakaan yleensä.

Yritän muistaa tuon kun seuraavan kerran tuskailen sitä, miksi henkilöideni tunnekerrostumat eivät tule esiin tarpeeksi voimakkaasti ja eläväksi ja miksi käytän liikaa sanoja ja olenkohan pelkkä narri kun kuvittelen osaavani lainkaan kirjoittaa.