Tämän viikon olen kärvistellyt yllättäen iskeneen flunssan kourissa. Ajoitus ei ollut paras mahdollinen, mutta ainakin näyttäisi siltä, etteivät viikonlopun suunnitelmat vaarannu, vaan olen paranemassa. Sinänsä sellainen flunssa, jolloin ei ole niin kipeä ettei jaksaisi yhtään mitään, voi olla jopa tervetullut tauko jolloin saa esim. lukea sängyssä koko päivän ilman että tarvitsee tehdä mitään muuta (koska ei voi tehdä juuri mitään muuta).
Kolme päivää tätä aktiviteettia sai minut tosin tuntemaan, että jospa nyt tekisin jotain ihan mitä tahansa muuta paitsi lukisin. Niinpä viimeisen vuorokauden aikana olen löytänyt iloja sellaisista puuhista kuin radion kuuntelu (mahtava löytö: vaikka cd-soittimeni ei osaa soittaa radiota, tietokoneeni osaa! olen ehdottomasti ajan hermolla) ja erään musikaalinäyttelijän videoblogin katsominen (tv-sarjat, elokuvat jne. ovat liikaa silmilleni, jotka kaikenlainen flunssasairastaminen saa aristamaan, mutta yksi pätkä videoblogia ei kestä kovin kauan).
Tänään on vihdoin ollut sellainen olo, että olen jopa jaksanut kirjoittaa, hurraa! Se on ollut todella tervetulletta. Välillä en vain tunge päähäni jotain jonkun muun tekemää vaan teen itse! Ihan hirveän hyvin pääni ei kyllä ole pystynyt lauseita käsittelemään, joten luultavasti on tarpeen käyttää vielä huominen sairauslomapäivä. Useimmat muut ihmiset tuntuvat toipuvan flunssistaan nopeammin kuin minä, mutta takavuosien jälkitaudit ovat saaneet minut hyvin varovaiseksi liian aikaisen liikkeelle lähtemisen suhteen.
Flunssa kyllä taisi lyödä viimeisen naulan Supernova-osallistumiseni arkkuun. Ajatuksena oli ollut laittaa tuohon uusien kirjoittajien antologiaan tyrkylle jokin teksti, mutta en minä pitkin syksyä ole saanut mitään ideaa, joka olisi tullut valmiiksi tarinaksi asti, vaan olen vain editoinut erästä vanhaa tarinaa - sitä, jonka ensi kerran uudestaan lukiessani säikähdin, että näinkö kehno se olikin. Olen kyllä pystynyt tekemään sille asioita, mutta jokin siinä koko ajan tökkii. Viime viikonloppuna sain sen kutakuinkin läpikäytyä, ja olin saanut tehtyä siihen parannuksia, mutta edelleen sille joitain asioita pitäisi tehdä, puhumattakaan siitä, että sanamäärästä pitäisi karsia pois noin kolmannes, jotta se mahtuisi maksimisanamäärään. Ei taida nyt millään onnistua. Mutta on myös ollut erikoista huomata, miten sen kirjoittaminen on koko ajan tuntunut hitusen väärältä, jokin into on ollut poissa, vaikka aikanaan olin tuosta tarinasta hyvin innoissani. Ilmeisesti sen aika on kerta kaikkiaan ohitse.
Ja ehkä joskus on oikeassa se kirjoitusopas, jonka nuorena luin ja jossa sanottiin: tänä vuonna sinun pitää kirjoittaa tämän vuoden tarinaa, ei muokata viime vuoden tarinaa. Tuo ei aina pidä paikkaansa, esim. romaanikäsikirjoituksien kanssa (M lähestyy viisivuotissyntymäpäiväänsä, hyvänen aika, kohtahan se jo menee kouluun), mutta välillä se taitaa olla totta.
Muutenkin voisin ehkä antaa jo näiden spefinovellikilpailujen olla, ellei minulla kerta kaikkiaan satu olemaan valmiina sopivaa tarinaa. En kuitenkaan ole ensisijaisesti spefin kirjoittaja, enkä ensisijaisesti novellien kirjoittaja, joten vaikka spefinovelleista nyt sattuukin olemaan säännöllisesti kirjoituskilpailuita, jotka houkuttaisivat minut osallistumaan, tuskin minun kannattaa väkisin yrittää tunkea itseäni siihen muottiin. Voin mieluummin keskittyä siihen, mikä on minulle luontevinta: kirjoittamaan romaanikäsikirjoituksia, jotka ovat enimmäkseen realistisia (siis realismi-spefi-asteikolla, muusta en niinkään menisi sanomaan).
Sitä paitsi nyt on minulle kirjoituskilpailu. Nyt on M:lle kilpailu. En tiedä arvaatteko, miten hihkuin onnesta, kun luin Otavan uudesta historiallisen romaanin kirjoituskilpailusta. Aihe vapaa kunhan liittyy Suomen historiaan! Ei sanamäärärajoja! (Ihan fiksua, historialliset romaanit kun vaihtelevat pituudeltaan Nälkävuodesta tuhatsivuisiin järkäleisiin.) Ja ne tuomaristossa olevat kirjailijat eivät kuulu "katsokaa kuinka esittelen historiallista tietämystäni"-kategoriaan vaan ovat niitä jotka menevät tarina ja sisältö edellä! Kyllä, kyllä helkkarissa minä aion lähettää M:n tuonne.
Tietysti tuossa on pienoinen kirjoittajaa valtavasti huolestuttava aikataulukysymysmerkki, kun palkinnonsaajat julistetaan vasta 2016 kirjamessuilla eli lähes kahden vuoden päästä, ja kyllä minä olin kuitenkin ajatellut ennen tämän vuoden loppua M:n lähettää kustantajakierrokselle, ja vuodessahan nyt ehkä ehtii jo useimmista saada vastauksen. Ja asiassahan tietysti käy niin, että saan sekä kustannussopimustarjouksen Tammelta että kilpailuvoiton Otavalta. Aivan ehdottomasti. Joten miten sitten suu pannaan? Kauhean hankala tilanne tietysti. Juu, ehkä minä lakkaan huolehtimasta tästä mahdollisuudesta ja yksinkertaisesti editoin M;n valmiiksi ennen vuoden loppua ja lähetän sen kaikkialle mikä tuntuu järkevältä, mukaan lukien tuohon kilpailuun, ja toivon parasta.
(Viimeksi pohdin vastaavaa ongelmaa, kun mietin, voisiko sen tekstissä aikaisemmin mainitun novellin vanhan version lähettää samana vuonna Novaan ja Pirkanmaan kirjoituskilpailuun, ja tulisiko vaikeuksia jos se palkittaisiin molemmissa. Arvaa kiinnostiko se kummankaan kilpailun tuomaristoa yhtään. Ymmärrän kyllä nyt miksi. Uskon kyllä M:n olevan onneksi parempi.)
Mutta kiinnostaapa M aikanaan kilpailun tuomaristoa tai ei, pelkästään tuon kilpailun olemassaolo ilahduttaa minua. Historiallista romaania siis pidetään niin tärkeänä että sitä halutaan nostaa esille Kirjan vuotena ja Suomen itsenäisyyden 100. juhlavuonna. Uusia historiallisen romaanin kirjoittajia halutaan. Tuo lämmittää mieltäni ihan mielettömästi. Tuntuu, että sitä, mitä teen, voidaan tosiaan haluta, käy itse kilpailun suhteen miten käy.
torstai 29. tammikuuta 2015
sunnuntai 11. tammikuuta 2015
Lahmaannuksen kourissa
On mielenkiintoista, mitä kaikkea löytää niistä viimeisistä muuttolaatikoista. Nehän ovat täynnä kaikkea sitä sekalaista sälää, josta on vaikea tietää mihin se kuuluu. Olen toistaiseksi löytänyt muun muassa:
- Ranskalaisia lehtiä 1800-luvulta. Milloin minä ne ostin??
- Ylioppilaskuviani.
- Sen M:ää edeltävän romaanikässärini. Ensimmäinen jonka kirjoitin ihan loppuun asti, mutta joka oli niin huono etten halunnut palata editoimaan sitä. Tai ainakaan siitä ei tullut mitään sellaista, jonka parissa olisin halunnut työskennellä. Voisi olla hupaisaa joskus lukea se kunnolla ja katsoa millainen se oikeastaan oli.
- Satunnaisia tarinanpätkiä jotka on kirjoitettu luultavasti lukioaikoina tai yliopiston alkuvuosina.
- Joulukortteja ihmisiltä, joiden olemassaoloa en muista.
- Esitteitä tapahtumista, jotka ovat menneet ohi kauan sitten.
Osa lentää roskiin, osa taas pistetään talteen. Tahdon kyllä oppia luopumaan tavaroista paremmin kuin tähän asti. Ja välttää niiden keräämistä. Olen viimeisen vuoden aikana alkanut kiinnostua yhä enemmän yksinkertaisemmasta elämästä, johon ei kuuluisi hirveästi turhaa krääsää, ei muuta kuin tarpeelliset ostelut (minä tosin määrittelen mikä on tarpeellista, teatteriliput ja kauniit muistivihot ehdottomasti ovat). Haluaisin nurkkiin vähemmän tavaraa, haluaisin pärjätä vähemmällä rahalla jotta pitkällä tähtäimellä olisi mahdollista tehdä vähemmän töitä ja kirjoittaa enemmän, ja haluaisin olla mahdollisimman vähän ekokatastrofi.
Mutta voi luoja, miten väsyttävää tavaroiden läpikäyminen on! En taaskaan jaksa hoitaa hommaa loppuun. Olen kiitollinen Calendulalle osuvasta sanasta "lahmaannus". Juuri lahmaannus minua vaivaa. En oikein jaksaisi mitään. Jaksan kyllä ahmia Sherlock Holmes -tarinan toisensa perään tai uppoutua Sormusten Herran x:nteen lukukertaan, mutta kaikki muu? Eieieieiei. Jotenkin olen pakottanut itseni siivoamaan tänään, mutta hitaammin se on edennyt kuin olisi syytä toivoa, ottaen huomioon että äiti tulee käymään viikonloppuna. (No, voin rauhoittaa itseäni sillä, että vaikka täällä olisi ihan täydellistä, äiti keksisi jotain huomautettavaa, joten ei kai haittaa että hän huomauttaa sellaisista asioista, jotka sentään itsekin näen ongelmiksi.) Ja vaikka tällaiset sunnuntaipäivät, jolloin ei ole mitään ohjelmaa, saavat minut useimmiten rynnistämään innolla kirjoitusprojektien kimppuun, niin tänään se on tuntunut todella tahmealta. Kirjoittaminen? Joo, on se kivaa joskus, mutta jos mä nyt kuitenkin luen vielä yhden Sherlock-tarinan.
Täytyy kyllä myöntää, että koko loppuvuosi oli minulle tajuttoman väsyttävä. Ei niin että olisin tuntenut saaneeni aikaan puoliakaan siitä mitä oli tarkoitus, mutta joka tapauksessa oli paljon uuvuttavia asioita (muutto, tietyt työhön liittyvät isot stressit) ja ohjelmoin jatkuvasti aikatauluni liian täyteen. Ehkei ole mikään ihme, että näin tammikuun pimeinä viikonloppuina lahmaannuttaa. (Toivottavasti äiti vain ymmärtää sen.)
Löysin kyllä itseni kaikesta huolimatta M:n äärestä, vaikka sen piti olla tauolla. Minun toisaalta tekisi mieli vain editoida se mahdollisimman pian sellaiseen kuntoon, että sen voi näyttää jollekulle. Minusta tuntuu, että olen elänyt liian kauan sen kanssa itse, ja jonkun muun kanssa keskusteleminen olisi tervetullutta. Toisaalta auttaisi toisen ihmisen näkemyksen saaminen (itse kun joskus suurentelee ongelmia, joskus ei näe niitä), toisaalta vain omat ajatukset kulkevat paremmin kun keskustelee jonkun muun kanssa.
Mutta minun ei hyödytä keskustella muiden kanssa siitä, mitä käsikirjoitukselle pitää tehdä, ennen kuin joku on lukenut sen nykytilassaan. Mutta nykytilassaan sitä ei voi lukea, koska siellä täällä on täysin keskeneräisiä lukuja ja palasia joista en tiedä yhtään mihin ne kuuluvat. Tekisi mieli tehdä nyt kunnon editointipyrähdys niin että sen saa kutakuinkin yhtenäiseksi, ja lähettää se niille muutamalle ihmiselle jotka ovat luvanneet sen lukea. Ehkä sen myötä saisin enemmän käsitystä siitä, mitä sille vielä pitää tehdä ja onko niitä ongelmia, joita kuvittelen siinä olevan, muiden silmissä edes olemassa, ja jos on niin saanko palautteesta ideoita miten niitä voisi korjata.
Myönnettäköön, että editointi ei silti sujunut erityisen jouhevasti. Johtuneeko lahmaannuksesta vai siitä, että teksti tarvitsisi oikeasti vielä vähän taukoa. Täytyy tutkailla lähipäivinä tunnelmia.
Mietin nykyään usein, kuinka paljon paineita minun pitäisi ottaa siitä, kirjoitanko joka päivä vai en. Tietyssä vaiheessa opin, että juuri joka päivä kirjoittamisen on ainakin minulle hyvä tapa huolehtia, että tulee kirjoitettua, tarinat etenevät ja pääsen yli pahimmasta itsekritiikistä (koska on "pakko" kirjoittaa vaikkei tuntuisikaan siltä että osaa, ja niin ehkä osaakin). Nyt toisaalta siitä ajatuksesta tulee välillä riippakivi, sillä aina vain ei jaksa, ei ole hyvässä vireessä eikä tahdo uuvuttaa itseään niin että ne paremmat kirjoitushetketkin muuttuvat huonommiksi. Toisaalta pelkään, että jos jää liian monta päivää väliin, en saa kirjoitettua. Mutta joskus tuntuu, että tämä päivätyön ohessa kirjoittaminen on vain sitä, että tuhertelen jotain epämääräistä joka päivä. Tahtoisin välillä jaksaa kirjoittaa oikein kunnolla. Tahtoisin välillä tuntea että olen saanut jotain valmiiksi.
Näin muuten luova mieleni jatkaa sitä taipumustaan, että saan koko ajan uusia romaani-ideoita, ja sitten juuri se uusin on kaikista mahtavin ikinä ja haaveilen siitä ihan kuumeisesti, ja ne edelliset ideat joita edellisellä viikolla vielä innolla kirjoitin eivät tunnu enää niin miltään. Perussettiä siis. (Olen kyllä tosi innoissani tästä uusimmasta.)
- Ranskalaisia lehtiä 1800-luvulta. Milloin minä ne ostin??
- Ylioppilaskuviani.
- Sen M:ää edeltävän romaanikässärini. Ensimmäinen jonka kirjoitin ihan loppuun asti, mutta joka oli niin huono etten halunnut palata editoimaan sitä. Tai ainakaan siitä ei tullut mitään sellaista, jonka parissa olisin halunnut työskennellä. Voisi olla hupaisaa joskus lukea se kunnolla ja katsoa millainen se oikeastaan oli.
- Satunnaisia tarinanpätkiä jotka on kirjoitettu luultavasti lukioaikoina tai yliopiston alkuvuosina.
- Joulukortteja ihmisiltä, joiden olemassaoloa en muista.
- Esitteitä tapahtumista, jotka ovat menneet ohi kauan sitten.
Osa lentää roskiin, osa taas pistetään talteen. Tahdon kyllä oppia luopumaan tavaroista paremmin kuin tähän asti. Ja välttää niiden keräämistä. Olen viimeisen vuoden aikana alkanut kiinnostua yhä enemmän yksinkertaisemmasta elämästä, johon ei kuuluisi hirveästi turhaa krääsää, ei muuta kuin tarpeelliset ostelut (minä tosin määrittelen mikä on tarpeellista, teatteriliput ja kauniit muistivihot ehdottomasti ovat). Haluaisin nurkkiin vähemmän tavaraa, haluaisin pärjätä vähemmällä rahalla jotta pitkällä tähtäimellä olisi mahdollista tehdä vähemmän töitä ja kirjoittaa enemmän, ja haluaisin olla mahdollisimman vähän ekokatastrofi.
Mutta voi luoja, miten väsyttävää tavaroiden läpikäyminen on! En taaskaan jaksa hoitaa hommaa loppuun. Olen kiitollinen Calendulalle osuvasta sanasta "lahmaannus". Juuri lahmaannus minua vaivaa. En oikein jaksaisi mitään. Jaksan kyllä ahmia Sherlock Holmes -tarinan toisensa perään tai uppoutua Sormusten Herran x:nteen lukukertaan, mutta kaikki muu? Eieieieiei. Jotenkin olen pakottanut itseni siivoamaan tänään, mutta hitaammin se on edennyt kuin olisi syytä toivoa, ottaen huomioon että äiti tulee käymään viikonloppuna. (No, voin rauhoittaa itseäni sillä, että vaikka täällä olisi ihan täydellistä, äiti keksisi jotain huomautettavaa, joten ei kai haittaa että hän huomauttaa sellaisista asioista, jotka sentään itsekin näen ongelmiksi.) Ja vaikka tällaiset sunnuntaipäivät, jolloin ei ole mitään ohjelmaa, saavat minut useimmiten rynnistämään innolla kirjoitusprojektien kimppuun, niin tänään se on tuntunut todella tahmealta. Kirjoittaminen? Joo, on se kivaa joskus, mutta jos mä nyt kuitenkin luen vielä yhden Sherlock-tarinan.
Täytyy kyllä myöntää, että koko loppuvuosi oli minulle tajuttoman väsyttävä. Ei niin että olisin tuntenut saaneeni aikaan puoliakaan siitä mitä oli tarkoitus, mutta joka tapauksessa oli paljon uuvuttavia asioita (muutto, tietyt työhön liittyvät isot stressit) ja ohjelmoin jatkuvasti aikatauluni liian täyteen. Ehkei ole mikään ihme, että näin tammikuun pimeinä viikonloppuina lahmaannuttaa. (Toivottavasti äiti vain ymmärtää sen.)
Löysin kyllä itseni kaikesta huolimatta M:n äärestä, vaikka sen piti olla tauolla. Minun toisaalta tekisi mieli vain editoida se mahdollisimman pian sellaiseen kuntoon, että sen voi näyttää jollekulle. Minusta tuntuu, että olen elänyt liian kauan sen kanssa itse, ja jonkun muun kanssa keskusteleminen olisi tervetullutta. Toisaalta auttaisi toisen ihmisen näkemyksen saaminen (itse kun joskus suurentelee ongelmia, joskus ei näe niitä), toisaalta vain omat ajatukset kulkevat paremmin kun keskustelee jonkun muun kanssa.
Mutta minun ei hyödytä keskustella muiden kanssa siitä, mitä käsikirjoitukselle pitää tehdä, ennen kuin joku on lukenut sen nykytilassaan. Mutta nykytilassaan sitä ei voi lukea, koska siellä täällä on täysin keskeneräisiä lukuja ja palasia joista en tiedä yhtään mihin ne kuuluvat. Tekisi mieli tehdä nyt kunnon editointipyrähdys niin että sen saa kutakuinkin yhtenäiseksi, ja lähettää se niille muutamalle ihmiselle jotka ovat luvanneet sen lukea. Ehkä sen myötä saisin enemmän käsitystä siitä, mitä sille vielä pitää tehdä ja onko niitä ongelmia, joita kuvittelen siinä olevan, muiden silmissä edes olemassa, ja jos on niin saanko palautteesta ideoita miten niitä voisi korjata.
Myönnettäköön, että editointi ei silti sujunut erityisen jouhevasti. Johtuneeko lahmaannuksesta vai siitä, että teksti tarvitsisi oikeasti vielä vähän taukoa. Täytyy tutkailla lähipäivinä tunnelmia.
Mietin nykyään usein, kuinka paljon paineita minun pitäisi ottaa siitä, kirjoitanko joka päivä vai en. Tietyssä vaiheessa opin, että juuri joka päivä kirjoittamisen on ainakin minulle hyvä tapa huolehtia, että tulee kirjoitettua, tarinat etenevät ja pääsen yli pahimmasta itsekritiikistä (koska on "pakko" kirjoittaa vaikkei tuntuisikaan siltä että osaa, ja niin ehkä osaakin). Nyt toisaalta siitä ajatuksesta tulee välillä riippakivi, sillä aina vain ei jaksa, ei ole hyvässä vireessä eikä tahdo uuvuttaa itseään niin että ne paremmat kirjoitushetketkin muuttuvat huonommiksi. Toisaalta pelkään, että jos jää liian monta päivää väliin, en saa kirjoitettua. Mutta joskus tuntuu, että tämä päivätyön ohessa kirjoittaminen on vain sitä, että tuhertelen jotain epämääräistä joka päivä. Tahtoisin välillä jaksaa kirjoittaa oikein kunnolla. Tahtoisin välillä tuntea että olen saanut jotain valmiiksi.
Näin muuten luova mieleni jatkaa sitä taipumustaan, että saan koko ajan uusia romaani-ideoita, ja sitten juuri se uusin on kaikista mahtavin ikinä ja haaveilen siitä ihan kuumeisesti, ja ne edelliset ideat joita edellisellä viikolla vielä innolla kirjoitin eivät tunnu enää niin miltään. Perussettiä siis. (Olen kyllä tosi innoissani tästä uusimmasta.)
tiistai 6. tammikuuta 2015
Loppiaisen lokottelua, kirjoittelua, editoinitipohdiskeluja
Muistivihkoini hiipii kohtauksia paristakin eri romaanista. Yhtä olen pyöritellyt päässäni monta vuotta, toinen syntyi joululomalla. Siitä huolimatta tuo jälkimmäinen saattaa jopa olla valmiimpi kirjoitettavaksi. Molemmista olen nyt viime aikoina kirjoittanut kohtia. On värisyttävää olla uuden tarinan synnyn kynnyksellä. Toivon, että näiden siivet kantavat ja niistä tulee enemmän kuin muutama kohtaus muistikirjoissa.
Sinänsä minusta on vähän hämmentävää kirjoitella ensimmäistä versiota näin, epäjärjestyksessä ja vaihdellen välillä toiseen. Voi olla, että vähitellen jompikumpi noista ottaakin ylivallan, mutta saa nähdä. Teen vain joka päivä, kun kirjoitan, sitä mikä sillä hetkellä hyvältä tuntuu.
Toivon että jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin saan M:n editoitua valmiiksi. Olen kaivannut sitä jo jonkin aikaa. Ja on ihmisiä, joiden mielestä minun ei pitäisi olla enää editoimassa sitä, koska he ovat jo pitäneet jostain aikaisemmasta versiosta tai eivät muuten vain ymmärrä, miksi joku muokkaa samaa käsikirjoitusta vuodesta toiseen. No, en voi sanoa muuta kuin että kirjoittamisessa luotan omaan vaistooni, ja omaan tuntuuni siitä, onko tarina sitä mitä tahdon sen olevan vai kaipaako se vielä jotain. Muuta minulla ei ole. Kukaan muu ei voi sanoa minulle, onko M jo valmis, sillä ovat he lukeneet sitä tai eivät, he eivät tiedä mitä se on minulle, mitä minä tiedän ja tunnen siitä tarinasta joka ei vielä näy tekstissä mutta jonka pitäisi näkyä siinä. Ja tiedän, etten koskaan voi saada siitä täydellistä. Mutta sen tunnustaminen on eri asia kuin se, että lähettäisi kustantamokierrokselle tekstin, josta vielä haluaa parannella asioita, josta tietää tasan tarkkaan mitä kohdat ovat vielä liian ohuita tai vääriä tai kaipaavat jotain. Jos joku muu ei näe niitä vikoja, se ei tarkoita, etten minä haluaisi korjata niitä.
Mutta kestää siis varmaan jonnekin keväälle, ennen kuin voin lähettää M:n käsikirjoituksen edes kommentoitavaksi niille, jotka ovat luvanneet toimia tämän vaiheen koelukijoina. Kysyn tietysti siinä vaiheessa uudestaan, sopiiko koelukeminen siinä vaiheessa tai kiinnostaako se enää.
Pelkään kyllä välillä, että editoin liikaa. Että editoin pois jotain, joka on hyvää, tai editoin liian kliiniseksi jotain pelätessäni vääräksi kohtaa, joka on vain persoonallinen. Että hukkaan jonkin punaisen langan, teen jostain liian vaikeaa ja monimutkaista. Siksikin tauko oli nyt taas tarpeen, jotta hetkeksi pois astuttuani näen, mitä oikeasti pitää tehdä.
Haluaisin silti, että minulla vähitellen olisi jo joku toinenkin käsikirjoitus editoitavana, ei vain joitain novelleja. Siksikin olen innoissani näistä uusista. Ja niiden itsensä vuoksi.
Minun piti tänään loppiaisena tehdä kaikenlaisia hyödyllisiä ja järkeviä asioita. Järjestellä tavaroita ja muuta sellaista. Mutta aamusta alkaen minulla oli sellainen olo, etten haluaisi tehdä tänään paljon mitään. Haluaisin vain lokotella aurinkoisella joenrannalla lämpimällä kesänurmella... Okei, ei ihan onnistu tähän vuodenaikaan, mutta jotain vastinetta. No, kävin piiiitkällä kävellyllä pakkasesta huolimatta, lueskelin, kirjoittelin, lepäilin ja laitoin ruokaa (kikhernekastike tomaattimurskassa on sekä halpaa, täyttävää että hyvää). Luulen että tuo oli lähimmäs sitä lokottelua, mihin tällä kelillä pääsin. Pieni osa minusta tuntee huonoa omatuntoa siitä, etten "tehnyt" enempää, mutta taidan vain vieläkin olla levon tarpeessa. Ja vaikken juuri uudenvuodenlupauksia harrastakaan, olen luvannut itselleni, että tänä vuonna lepään enemmän ja pidän enemmän tyhjää aikaa, jolloin ei ole mitään sovittua eikä pidä saada aikaiseksi mitään erityistä. Olisi hyvä, jos onnistuisin pitämään tämän lupauksen.
Sinänsä minusta on vähän hämmentävää kirjoitella ensimmäistä versiota näin, epäjärjestyksessä ja vaihdellen välillä toiseen. Voi olla, että vähitellen jompikumpi noista ottaakin ylivallan, mutta saa nähdä. Teen vain joka päivä, kun kirjoitan, sitä mikä sillä hetkellä hyvältä tuntuu.
Toivon että jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin saan M:n editoitua valmiiksi. Olen kaivannut sitä jo jonkin aikaa. Ja on ihmisiä, joiden mielestä minun ei pitäisi olla enää editoimassa sitä, koska he ovat jo pitäneet jostain aikaisemmasta versiosta tai eivät muuten vain ymmärrä, miksi joku muokkaa samaa käsikirjoitusta vuodesta toiseen. No, en voi sanoa muuta kuin että kirjoittamisessa luotan omaan vaistooni, ja omaan tuntuuni siitä, onko tarina sitä mitä tahdon sen olevan vai kaipaako se vielä jotain. Muuta minulla ei ole. Kukaan muu ei voi sanoa minulle, onko M jo valmis, sillä ovat he lukeneet sitä tai eivät, he eivät tiedä mitä se on minulle, mitä minä tiedän ja tunnen siitä tarinasta joka ei vielä näy tekstissä mutta jonka pitäisi näkyä siinä. Ja tiedän, etten koskaan voi saada siitä täydellistä. Mutta sen tunnustaminen on eri asia kuin se, että lähettäisi kustantamokierrokselle tekstin, josta vielä haluaa parannella asioita, josta tietää tasan tarkkaan mitä kohdat ovat vielä liian ohuita tai vääriä tai kaipaavat jotain. Jos joku muu ei näe niitä vikoja, se ei tarkoita, etten minä haluaisi korjata niitä.
Mutta kestää siis varmaan jonnekin keväälle, ennen kuin voin lähettää M:n käsikirjoituksen edes kommentoitavaksi niille, jotka ovat luvanneet toimia tämän vaiheen koelukijoina. Kysyn tietysti siinä vaiheessa uudestaan, sopiiko koelukeminen siinä vaiheessa tai kiinnostaako se enää.
Pelkään kyllä välillä, että editoin liikaa. Että editoin pois jotain, joka on hyvää, tai editoin liian kliiniseksi jotain pelätessäni vääräksi kohtaa, joka on vain persoonallinen. Että hukkaan jonkin punaisen langan, teen jostain liian vaikeaa ja monimutkaista. Siksikin tauko oli nyt taas tarpeen, jotta hetkeksi pois astuttuani näen, mitä oikeasti pitää tehdä.
Haluaisin silti, että minulla vähitellen olisi jo joku toinenkin käsikirjoitus editoitavana, ei vain joitain novelleja. Siksikin olen innoissani näistä uusista. Ja niiden itsensä vuoksi.
Minun piti tänään loppiaisena tehdä kaikenlaisia hyödyllisiä ja järkeviä asioita. Järjestellä tavaroita ja muuta sellaista. Mutta aamusta alkaen minulla oli sellainen olo, etten haluaisi tehdä tänään paljon mitään. Haluaisin vain lokotella aurinkoisella joenrannalla lämpimällä kesänurmella... Okei, ei ihan onnistu tähän vuodenaikaan, mutta jotain vastinetta. No, kävin piiiitkällä kävellyllä pakkasesta huolimatta, lueskelin, kirjoittelin, lepäilin ja laitoin ruokaa (kikhernekastike tomaattimurskassa on sekä halpaa, täyttävää että hyvää). Luulen että tuo oli lähimmäs sitä lokottelua, mihin tällä kelillä pääsin. Pieni osa minusta tuntee huonoa omatuntoa siitä, etten "tehnyt" enempää, mutta taidan vain vieläkin olla levon tarpeessa. Ja vaikken juuri uudenvuodenlupauksia harrastakaan, olen luvannut itselleni, että tänä vuonna lepään enemmän ja pidän enemmän tyhjää aikaa, jolloin ei ole mitään sovittua eikä pidä saada aikaiseksi mitään erityistä. Olisi hyvä, jos onnistuisin pitämään tämän lupauksen.
torstai 1. tammikuuta 2015
Vuoden alun kirjoitusta
Kun tänä vuoden 2015 ensimmäisenä aamuna sain aikaiseksi herätä, ja nautin aamupuurot ja piparminttuteet ynnä muut, pukeuduin sen jälkeen liehuvaan hameeseen ja kiedoin ylleni erään ulkomaisen ystäväni Espanjasta kerran tuoman paksun punaisen samettihuivin, ja aloin kirjoittaa. Vierellä oli suuri pannullinen vihreää teetä, sillä kuten olen ennenkin maininnut, kirjoitan mieluiten teen kera. Pöydällä paloi kaksi kynttilää, joita olen viehättynyt polttamaan kirjoittaessani viime aikoina. Kirjoitin käsin ruusukantiseen muistivihkoon, joka minua kutsui eräänä päivänä kirjakaupassa. Vaikka käsi väsyi, tunsin olevani taikojen valtakunnassa.
Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, en joululoman tultua loppujen lopuksi saanutkaan aloitettua sitä pienoisromaania, jota olin suunnitellut, sillä yhtäkkiä innoitus oli tipotiessään. Enkä usko, että kannattaa aloittaa kirjoittaa jotain, joka ei aloittaessa kutsu. Sen sijaan kutsui jokin ihan muu, ja olen sitä jo kirjoittanut monena päivänä. Käsin, sillä jostain syystä se tuntuu paremmalta. Käden liike tuntuu olevan voimakkaammin yhteydessä siihen, mitä aion sanoa, kuin näppäimistön kilke. Sitä paitsi käsin kirjoittaminen saattaa hillitä turhia koukeroita, kun jokaisen sanan muodostamiseen menee enemmän aikaa ja vaivaa. Rakastan katsella kynän piirtämiä kuvioita paperilla. En uskalla vielä kertoa mitään tästä nykyisestä työstä, sillä tuntuu, että tarina, jota on juuri alkanut kirjoittaa, on aivan hauras eikä siitä voi jakaa julkisesti pienoisintakaan asiaa.
Minua turhauttavat monet asiat ulkomaailmassa. Inhoan sitä, miten pinnallisia muka tärkeät asiat ovat, miten kaikki pyörii rahan, kunnianhimon ja kapeasti määritellyn järkevyyden ympärillä. Miten mikään ei saa olla järjetöntä, kaunista, tärkeää, ihmeellistä, miten mikään tunteisiin ja ihmiselämään liittyvä ei saa olla tärkeä, miten taide on turhuutta, samoin inhimillysys, lämpö, herkkyys, hellyys. Mutta kirjoittaminen on pakopaikka tuosta kaikesta. Kun tulen kotiin ja saan kirjoittaa, tai puhua kirjoittamisesta netissä, kun näen ympärilläni kauneutta, kirjoja ja värejä, kun olen omassa pikku linnassani jossa kukaan ei voi sanoa minulle että arvoni ovat vääriä ja teen vääriä asioita, silloin tunnen olevani elossa. Silloin tunnen olevani turvassa.
Ja minä tiedän, että se maailma on tärkeämpi kuin tuo kylmä ja kova maailma, että sitä tarvitaan jotta tuo ruma maailma ei tuhoaisi ihmisiä.
Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, en joululoman tultua loppujen lopuksi saanutkaan aloitettua sitä pienoisromaania, jota olin suunnitellut, sillä yhtäkkiä innoitus oli tipotiessään. Enkä usko, että kannattaa aloittaa kirjoittaa jotain, joka ei aloittaessa kutsu. Sen sijaan kutsui jokin ihan muu, ja olen sitä jo kirjoittanut monena päivänä. Käsin, sillä jostain syystä se tuntuu paremmalta. Käden liike tuntuu olevan voimakkaammin yhteydessä siihen, mitä aion sanoa, kuin näppäimistön kilke. Sitä paitsi käsin kirjoittaminen saattaa hillitä turhia koukeroita, kun jokaisen sanan muodostamiseen menee enemmän aikaa ja vaivaa. Rakastan katsella kynän piirtämiä kuvioita paperilla. En uskalla vielä kertoa mitään tästä nykyisestä työstä, sillä tuntuu, että tarina, jota on juuri alkanut kirjoittaa, on aivan hauras eikä siitä voi jakaa julkisesti pienoisintakaan asiaa.
Minua turhauttavat monet asiat ulkomaailmassa. Inhoan sitä, miten pinnallisia muka tärkeät asiat ovat, miten kaikki pyörii rahan, kunnianhimon ja kapeasti määritellyn järkevyyden ympärillä. Miten mikään ei saa olla järjetöntä, kaunista, tärkeää, ihmeellistä, miten mikään tunteisiin ja ihmiselämään liittyvä ei saa olla tärkeä, miten taide on turhuutta, samoin inhimillysys, lämpö, herkkyys, hellyys. Mutta kirjoittaminen on pakopaikka tuosta kaikesta. Kun tulen kotiin ja saan kirjoittaa, tai puhua kirjoittamisesta netissä, kun näen ympärilläni kauneutta, kirjoja ja värejä, kun olen omassa pikku linnassani jossa kukaan ei voi sanoa minulle että arvoni ovat vääriä ja teen vääriä asioita, silloin tunnen olevani elossa. Silloin tunnen olevani turvassa.
Ja minä tiedän, että se maailma on tärkeämpi kuin tuo kylmä ja kova maailma, että sitä tarvitaan jotta tuo ruma maailma ei tuhoaisi ihmisiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)