Lahmaannuksen kourissa

On mielenkiintoista, mitä kaikkea löytää niistä viimeisistä muuttolaatikoista. Nehän ovat täynnä kaikkea sitä sekalaista sälää, josta on vaikea tietää mihin se kuuluu. Olen toistaiseksi löytänyt muun muassa:
- Ranskalaisia lehtiä 1800-luvulta. Milloin minä ne ostin??
- Ylioppilaskuviani.
- Sen M:ää edeltävän romaanikässärini. Ensimmäinen jonka kirjoitin ihan loppuun asti, mutta joka oli niin huono etten halunnut palata editoimaan sitä. Tai ainakaan siitä ei tullut mitään sellaista, jonka parissa olisin halunnut työskennellä. Voisi olla hupaisaa joskus lukea se kunnolla ja katsoa millainen se oikeastaan oli.
- Satunnaisia tarinanpätkiä jotka on kirjoitettu luultavasti lukioaikoina tai yliopiston alkuvuosina.
- Joulukortteja ihmisiltä, joiden olemassaoloa en muista.
- Esitteitä tapahtumista, jotka ovat menneet ohi kauan sitten.

Osa lentää roskiin, osa taas pistetään talteen. Tahdon kyllä oppia luopumaan tavaroista paremmin kuin tähän asti. Ja välttää niiden keräämistä. Olen viimeisen vuoden aikana alkanut kiinnostua yhä enemmän yksinkertaisemmasta elämästä, johon ei kuuluisi hirveästi turhaa krääsää, ei muuta kuin tarpeelliset ostelut (minä tosin määrittelen mikä on tarpeellista, teatteriliput ja kauniit muistivihot ehdottomasti ovat). Haluaisin nurkkiin vähemmän tavaraa, haluaisin pärjätä vähemmällä rahalla jotta pitkällä tähtäimellä olisi mahdollista tehdä vähemmän töitä ja kirjoittaa enemmän, ja haluaisin olla mahdollisimman vähän ekokatastrofi.

Mutta voi luoja, miten väsyttävää tavaroiden läpikäyminen on! En taaskaan jaksa hoitaa hommaa loppuun. Olen kiitollinen Calendulalle osuvasta sanasta "lahmaannus". Juuri lahmaannus minua vaivaa. En oikein jaksaisi mitään. Jaksan kyllä ahmia Sherlock Holmes -tarinan toisensa perään tai uppoutua Sormusten Herran x:nteen lukukertaan, mutta kaikki muu? Eieieieiei. Jotenkin olen pakottanut itseni siivoamaan tänään, mutta hitaammin se on edennyt kuin olisi syytä toivoa, ottaen huomioon että äiti tulee käymään viikonloppuna. (No, voin rauhoittaa itseäni sillä, että vaikka täällä olisi ihan täydellistä, äiti keksisi jotain huomautettavaa, joten ei kai haittaa että hän huomauttaa sellaisista asioista, jotka sentään itsekin näen ongelmiksi.) Ja vaikka tällaiset sunnuntaipäivät, jolloin ei ole mitään ohjelmaa, saavat minut useimmiten rynnistämään innolla kirjoitusprojektien kimppuun, niin tänään se on tuntunut todella tahmealta. Kirjoittaminen? Joo, on se kivaa joskus, mutta jos mä nyt kuitenkin luen vielä yhden Sherlock-tarinan.

Täytyy kyllä myöntää, että koko loppuvuosi oli minulle tajuttoman väsyttävä. Ei niin että olisin tuntenut saaneeni aikaan puoliakaan siitä mitä oli tarkoitus, mutta joka tapauksessa oli paljon uuvuttavia asioita (muutto, tietyt työhön liittyvät isot stressit) ja ohjelmoin jatkuvasti aikatauluni liian täyteen. Ehkei ole mikään ihme, että näin tammikuun pimeinä viikonloppuina lahmaannuttaa. (Toivottavasti äiti vain ymmärtää sen.)

Löysin kyllä itseni kaikesta huolimatta M:n äärestä, vaikka sen piti olla tauolla. Minun toisaalta tekisi mieli vain editoida se mahdollisimman pian sellaiseen kuntoon, että sen voi näyttää jollekulle. Minusta tuntuu, että olen elänyt liian kauan sen kanssa itse, ja jonkun muun kanssa keskusteleminen olisi tervetullutta. Toisaalta auttaisi toisen ihmisen näkemyksen saaminen (itse kun joskus suurentelee ongelmia, joskus ei näe niitä), toisaalta vain omat ajatukset kulkevat paremmin kun keskustelee jonkun muun kanssa.

Mutta minun ei hyödytä keskustella muiden kanssa siitä, mitä käsikirjoitukselle pitää tehdä, ennen kuin joku on lukenut sen nykytilassaan. Mutta nykytilassaan sitä ei voi lukea, koska siellä täällä on täysin keskeneräisiä lukuja ja palasia joista en tiedä yhtään mihin ne kuuluvat. Tekisi mieli tehdä nyt kunnon editointipyrähdys niin että sen saa kutakuinkin yhtenäiseksi, ja lähettää se niille muutamalle ihmiselle jotka ovat luvanneet sen lukea. Ehkä sen myötä saisin enemmän käsitystä siitä, mitä sille vielä pitää tehdä ja onko niitä ongelmia, joita kuvittelen siinä olevan, muiden silmissä edes olemassa, ja jos on niin saanko palautteesta ideoita miten niitä voisi korjata.

Myönnettäköön, että editointi ei silti sujunut erityisen jouhevasti. Johtuneeko lahmaannuksesta vai siitä, että teksti tarvitsisi oikeasti vielä vähän taukoa. Täytyy tutkailla lähipäivinä tunnelmia.

Mietin nykyään usein, kuinka paljon paineita minun pitäisi ottaa siitä, kirjoitanko joka päivä vai en. Tietyssä vaiheessa opin, että juuri joka päivä kirjoittamisen on ainakin minulle hyvä tapa huolehtia, että tulee kirjoitettua, tarinat etenevät ja pääsen yli pahimmasta itsekritiikistä (koska on "pakko" kirjoittaa vaikkei tuntuisikaan siltä että osaa, ja niin ehkä osaakin). Nyt toisaalta siitä ajatuksesta tulee välillä riippakivi, sillä aina vain ei jaksa, ei ole hyvässä vireessä eikä tahdo uuvuttaa itseään niin että ne paremmat kirjoitushetketkin muuttuvat huonommiksi. Toisaalta pelkään, että jos jää liian monta päivää väliin, en saa kirjoitettua. Mutta joskus tuntuu, että tämä päivätyön ohessa kirjoittaminen on vain sitä, että tuhertelen jotain epämääräistä joka päivä. Tahtoisin välillä jaksaa kirjoittaa oikein kunnolla. Tahtoisin välillä tuntea että olen saanut jotain valmiiksi.

Näin muuten luova mieleni jatkaa sitä taipumustaan, että saan koko ajan uusia romaani-ideoita, ja sitten juuri se uusin on kaikista mahtavin ikinä ja haaveilen siitä ihan kuumeisesti, ja ne edelliset ideat joita edellisellä viikolla vielä innolla kirjoitin eivät tunnu enää niin miltään. Perussettiä siis. (Olen kyllä tosi innoissani tästä uusimmasta.)