Muistivihkoini hiipii kohtauksia paristakin eri romaanista. Yhtä olen pyöritellyt päässäni monta vuotta, toinen syntyi joululomalla. Siitä huolimatta tuo jälkimmäinen saattaa jopa olla valmiimpi kirjoitettavaksi. Molemmista olen nyt viime aikoina kirjoittanut kohtia. On värisyttävää olla uuden tarinan synnyn kynnyksellä. Toivon, että näiden siivet kantavat ja niistä tulee enemmän kuin muutama kohtaus muistikirjoissa.
Sinänsä minusta on vähän hämmentävää kirjoitella ensimmäistä versiota näin, epäjärjestyksessä ja vaihdellen välillä toiseen. Voi olla, että vähitellen jompikumpi noista ottaakin ylivallan, mutta saa nähdä. Teen vain joka päivä, kun kirjoitan, sitä mikä sillä hetkellä hyvältä tuntuu.
Toivon että jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin saan M:n editoitua valmiiksi. Olen kaivannut sitä jo jonkin aikaa. Ja on ihmisiä, joiden mielestä minun ei pitäisi olla enää editoimassa sitä, koska he ovat jo pitäneet jostain aikaisemmasta versiosta tai eivät muuten vain ymmärrä, miksi joku muokkaa samaa käsikirjoitusta vuodesta toiseen. No, en voi sanoa muuta kuin että kirjoittamisessa luotan omaan vaistooni, ja omaan tuntuuni siitä, onko tarina sitä mitä tahdon sen olevan vai kaipaako se vielä jotain. Muuta minulla ei ole. Kukaan muu ei voi sanoa minulle, onko M jo valmis, sillä ovat he lukeneet sitä tai eivät, he eivät tiedä mitä se on minulle, mitä minä tiedän ja tunnen siitä tarinasta joka ei vielä näy tekstissä mutta jonka pitäisi näkyä siinä. Ja tiedän, etten koskaan voi saada siitä täydellistä. Mutta sen tunnustaminen on eri asia kuin se, että lähettäisi kustantamokierrokselle tekstin, josta vielä haluaa parannella asioita, josta tietää tasan tarkkaan mitä kohdat ovat vielä liian ohuita tai vääriä tai kaipaavat jotain. Jos joku muu ei näe niitä vikoja, se ei tarkoita, etten minä haluaisi korjata niitä.
Mutta kestää siis varmaan jonnekin keväälle, ennen kuin voin lähettää M:n käsikirjoituksen edes kommentoitavaksi niille, jotka ovat luvanneet toimia tämän vaiheen koelukijoina. Kysyn tietysti siinä vaiheessa uudestaan, sopiiko koelukeminen siinä vaiheessa tai kiinnostaako se enää.
Pelkään kyllä välillä, että editoin liikaa. Että editoin pois jotain, joka on hyvää, tai editoin liian kliiniseksi jotain pelätessäni vääräksi kohtaa, joka on vain persoonallinen. Että hukkaan jonkin punaisen langan, teen jostain liian vaikeaa ja monimutkaista. Siksikin tauko oli nyt taas tarpeen, jotta hetkeksi pois astuttuani näen, mitä oikeasti pitää tehdä.
Haluaisin silti, että minulla vähitellen olisi jo joku toinenkin käsikirjoitus editoitavana, ei vain joitain novelleja. Siksikin olen innoissani näistä uusista. Ja niiden itsensä vuoksi.
Minun piti tänään loppiaisena tehdä kaikenlaisia hyödyllisiä ja järkeviä asioita. Järjestellä tavaroita ja muuta sellaista. Mutta aamusta alkaen minulla oli sellainen olo, etten haluaisi tehdä tänään paljon mitään. Haluaisin vain lokotella aurinkoisella joenrannalla lämpimällä kesänurmella... Okei, ei ihan onnistu tähän vuodenaikaan, mutta jotain vastinetta. No, kävin piiiitkällä kävellyllä pakkasesta huolimatta, lueskelin, kirjoittelin, lepäilin ja laitoin ruokaa (kikhernekastike tomaattimurskassa on sekä halpaa, täyttävää että hyvää). Luulen että tuo oli lähimmäs sitä lokottelua, mihin tällä kelillä pääsin. Pieni osa minusta tuntee huonoa omatuntoa siitä, etten "tehnyt" enempää, mutta taidan vain vieläkin olla levon tarpeessa. Ja vaikken juuri uudenvuodenlupauksia harrastakaan, olen luvannut itselleni, että tänä vuonna lepään enemmän ja pidän enemmän tyhjää aikaa, jolloin ei ole mitään sovittua eikä pidä saada aikaiseksi mitään erityistä. Olisi hyvä, jos onnistuisin pitämään tämän lupauksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti