Kun tänä vuoden 2015 ensimmäisenä aamuna sain aikaiseksi herätä, ja nautin aamupuurot ja piparminttuteet ynnä muut, pukeuduin sen jälkeen liehuvaan hameeseen ja kiedoin ylleni erään ulkomaisen ystäväni Espanjasta kerran tuoman paksun punaisen samettihuivin, ja aloin kirjoittaa. Vierellä oli suuri pannullinen vihreää teetä, sillä kuten olen ennenkin maininnut, kirjoitan mieluiten teen kera. Pöydällä paloi kaksi kynttilää, joita olen viehättynyt polttamaan kirjoittaessani viime aikoina. Kirjoitin käsin ruusukantiseen muistivihkoon, joka minua kutsui eräänä päivänä kirjakaupassa. Vaikka käsi väsyi, tunsin olevani taikojen valtakunnassa.
Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, en joululoman tultua loppujen lopuksi saanutkaan aloitettua sitä pienoisromaania, jota olin suunnitellut, sillä yhtäkkiä innoitus oli tipotiessään. Enkä usko, että kannattaa aloittaa kirjoittaa jotain, joka ei aloittaessa kutsu. Sen sijaan kutsui jokin ihan muu, ja olen sitä jo kirjoittanut monena päivänä. Käsin, sillä jostain syystä se tuntuu paremmalta. Käden liike tuntuu olevan voimakkaammin yhteydessä siihen, mitä aion sanoa, kuin näppäimistön kilke. Sitä paitsi käsin kirjoittaminen saattaa hillitä turhia koukeroita, kun jokaisen sanan muodostamiseen menee enemmän aikaa ja vaivaa. Rakastan katsella kynän piirtämiä kuvioita paperilla. En uskalla vielä kertoa mitään tästä nykyisestä työstä, sillä tuntuu, että tarina, jota on juuri alkanut kirjoittaa, on aivan hauras eikä siitä voi jakaa julkisesti pienoisintakaan asiaa.
Minua turhauttavat monet asiat ulkomaailmassa. Inhoan sitä, miten pinnallisia muka tärkeät asiat ovat, miten kaikki pyörii rahan, kunnianhimon ja kapeasti määritellyn järkevyyden ympärillä. Miten mikään ei saa olla järjetöntä, kaunista, tärkeää, ihmeellistä, miten mikään tunteisiin ja ihmiselämään liittyvä ei saa olla tärkeä, miten taide on turhuutta, samoin inhimillysys, lämpö, herkkyys, hellyys. Mutta kirjoittaminen on pakopaikka tuosta kaikesta. Kun tulen kotiin ja saan kirjoittaa, tai puhua kirjoittamisesta netissä, kun näen ympärilläni kauneutta, kirjoja ja värejä, kun olen omassa pikku linnassani jossa kukaan ei voi sanoa minulle että arvoni ovat vääriä ja teen vääriä asioita, silloin tunnen olevani elossa. Silloin tunnen olevani turvassa.
Ja minä tiedän, että se maailma on tärkeämpi kuin tuo kylmä ja kova maailma, että sitä tarvitaan jotta tuo ruma maailma ei tuhoaisi ihmisiä.
Onnea matkaan :)!
VastaaPoistaKäsin kirjoittaminen on erilaista kuin koneella kirjoittaminen ja molemmille on aikansa. Minulla on tekstejä, jotka on pakko kirjoittaa ensin käsin ja sitten koneelle, ja tekstejä, jotka on pakko kirjoittaa suoraan koneelle tai niihin ei tule oikeaa ääntä :). Mutta ylipäätään olen sitä mieltä, että käsin kirjoittaminen tekee hyvää sielulle.
Minustakin tuntuu, että tietyt tekstit sopivat paremmin käsin kirjoitettaviksi, tietyt koneella. Joskus on vaikea tunnistaa heti, kummasta on kyse. Se kun on tietysti melkoista salatiedettä eikä sitä voi selittää. :-) Mutta olen samaa mieltä, että käsin kirjoittaminen tekee hyvää sielulle!
PoistaKuulostaa kivalta kirjoitustunnelmalta. :) Kynttilät varsinkin.
VastaaPoistaHm, ehkä sillä on joku tarkoitus, että mielesi halusikin kirjoittamaan toista tekstiä.
Itse kirjoitan aika vähän käsin, vaikka se kuulemma lisää luovuttaa enemmän kuin koneella olo (tai näin joku tutkimus oli todennut, että kun tekee käsin jotain, mielikuvitus laukkaa paremmin tms.).
Se teki tosiaan mukavaa kirjoitustunnelmaa.
PoistaLuulen että sillä oli tarkoitus. Ainakin nyt mieli on alkanut tarjota kokonaan uutta versiota koko tarinasta, ja se vaikuttaa paljon lupaavammalta.