Tähtikirkkaan etsintää

En ole pitkään aikaan kirjoittanut blogiin, jotenkin ei vain ole tuntunut siltä, joten en ole viitsinyt kirjoittaa väkisin. Oikeastaan sen voi nähdä ihan positiivisesti, sillä silloin kun on ollut energiaa ja aikaa kirjoittaa, olen käyttänyt sitä luovaan kirjoittamiseen sen sijaan että kirjoittaisin blogissa kirjoittamisesta. Mutta nyt tuntuu tarpeelliselta koota tänne joitain ajatuksia.

Kirjoittaminen siis sujuu ihan hyvin siihen nähden, että työt ovat alkaneet ja samalla lähestyvä muutto vaatii aikaa ja energiaa. M:n editointi ei ehkä etene huimaavalla vauhdilla, mutta etenee kuitenkin, ja olen tyytyväinen siihen, että uskallan katsoa joitain kohtia ihan reilusti uudestaan. Olen kirjoitellut myös erästä novellia, mutta tällä hetkellä sen saaminen valmiiksi Portin deadlineen mennessä alkaa olla aika utopistinen ajatus. Ei se mitään. Päätin tässä jokunen viikko sitten, että kirjoitan vain niitä tarinoita, joita haluan kirjoittaa niiden itsensä vuoksi, en niitä joita haluan kirjoittaa siksi, että niillä voisi osallistua johonkin kilpailuun tai antologiaan. Yritän aina välillä saada itseni saamaan ne valmiiksikin, mutta en ota paineita ulkopuolisten deadlineista niin kauan kuin minun ei tarvitse. En halua tehdä sitä virhettä, että kirjoitan ulkopuolisten palkintojen toiveessa. Se ainut kirjoituskilpailumenestyksenikin syntyi sillä, että halusin kirjoittaa tarinan, kirjoitin sen, ja sen jälkeen totesin että tämänhän voisi lähettää sinne kilpailuun. Riittäköön tämä. Toki joissain tapauksissa deadline voi auttaa potkimaan sen tarinan valmiiksi saamisessa. Mutta tällä hetkellä minulla on sellainen etsintävaihe menossa kirjoittamisessa, että en tahdo hoputtaa mitään. Siinä on liian suuri vaara, että kirjoitan jotain epäaitoa johon en itse usko.

Olen päässyt M:n kanssa vaiheeseen, joka vaatii kaikkein eniten editointia: vajaan kymmenen luvun jakso romaanin alkupuolen jälkeen. Siinä on liikaa haahuilua, liikaa mitäänsanomattomuutta ja liikaa selittelyä ja liian itsestäänselviä vastauksia. Siinä on jotain mihin en ole yhtään tyytyväinen, ja asiat tapahtuvat väärissä järjestyksissä eivätkä sen takia ole niin välttämättömiä kuin niiden pitäisi olla. Minun pitää jotenkin yhdistellä lukuja ja kohtauksia, laittaa niitä uusiin järjestyksiin, kirjoittaa uutta ja muokata vanhaa ja poistaa turhaa. Lopputuloksen pitäisi olla jonkin verran erilainen tarinankaari tuossa osassa romaania, jotain joka tekee kokonaisuuden jäntevämmäksi, vahvemmaksi ja olennaisemmaksi.

Ja sen osan kanssa olen nyt vähän hukassa. Välillä, kun kirjoitan jotain uutta tai muokkaan vanhaa, tunnen olevani oikeilla jäljillä. Mutta sitten en kerta kaikkiaan tiedä mitä tehdä. En tiedä mihin järjestykseen asiat menevät, en tiedä millaisia joidenkin kohtauksien oikeastaan pitäisi olla. Melkein tiedän mutta sitten en kuitenkaan. Välillä tuntuu että pitäisi räjäyttää koko roska ja tehdä uudestaan. Ehkä pitääkin. Ei siis koko romaani, vaan tuo osuus. Ehkä pitäisi avata kokonaan uusi asiakirja (Wordissa mieluummin kuin Scrivenerissä, ehkä, jotta ajatus rakenteesta ei sotke liikaa), pistää johonkin talteen ne pari-kolme kohtausta joiden tiedän tulevan jossain muodossa lopputulokseenkin, kirjoittaa kaikki ihan puhtaalta pöydältä ja laittaa ne pari-kolme kohtausta niille kuuluviin paikkoihin. Ehkä. Minun pitää maistella tätä ajatusta. Se tuli tosin juuri paljon varmemmaksi sillä, että kirjoitin sen.

Olen itse muuttunut niin paljon niinä vuosina, joina olen kirjoittanut M:ää, että pystyn näkemään joitain asioita eri tavalla ja tajuamaan miksi ne eivät toimikaan niin kuin olen ne kirjoittanut. Se on toisaalta vapauttavaa, nyt tiedänkin mitä oikeastaan haluan tehdä. Mutta on siinä sitten melkoisesti tekemistä...

Minulla on ylipäätään viime kuukausina ollut jonkinlainen kriisi kirjoittamiseni suhteen. Tekstini tuntuu jatkuvasti liian itsestäänselvältä, liian täydeltä, liian säännönmukaiselta ja loogiselta. Niin kuin se olisi ahdettu niin täyteen ettei enää jää ilmaa ja tilaa. Jotain siitä puuttuu jota haluan siihen, jotain siinä on liikaa.

Aloin lukea Joel Haahtelan romaania Tähtikirkas, lumivalkea. Ei ehkä pitäisi lukea mitään niin pahuksen hyvin kirjoitettua ja niin hyvin erityylistä kuin oma tekstini silloin, kun itse kriiseilee kirjoittamisen kanssa - tai ehkä juuri silloin pitäisi. Joka tapauksessa siinä oli maalaamisesta joitain ajatuksia, jotka alkoivat kaikua mielessäni kirjoittamisen suhteen. Nuo ajatukset syntyvät päähenkilössä hänen nähtyään impressionistisia maalauksia ensimmäistä kertaa - romaanin alku sijoittuu vuoden 1889 Pariisiin, jonne suomalainen ylioppilas on juuri muuttanut.

"Väärin maalattu ja silti enemmän totta."

"On nojattava vaistoon, sysättävä järki syrjään, että jäisi väliin tilaa. Vanhoissa ateljeetöissä on liikaa tukkoista, kaikki on liian tehty, loppuun sommiteltu, väreistä pihistetty elämä. On tehty niin kuin silmä kuvittelee näkevänsä, mutta ei niin kuin se todella näkee. On puserrettu ilma ja aika pois, ei niin! Pitää olla tilaa hengittää ja kuvitella, antaa aivojen kutoa kuva, jokaisen omansa. Vaikka aina se ei miellytä!"

Ulkona sade rummuttaa ja ryöppyää vaahteran lehdille, katoille. Siinä on jotain rauhoittavaa ja vapauttavaa. Olen oikeastaan sairauslomalla, joten pitää mennä nyt takaisin lepäämään. Anteeksi muuten, että olen ollut niin huono kirjoittamaan sähköposteja, kommentteja ja muuten olemaan ihmisiin yhteydessä. On vain ollut vähän liian monta asiaa yhtä aikaa meneillään.

Pohdintoja (kirjoitus)unelmien toteuttamisesta

Olisin voinut kirjoittaa tämän edellisen blogipostauksen kanssa samaan, koska se on jollain tapaa jatkoa sen kokemuksille. Mutta tuntui, että siitä voi tulla liian pitkä, ja aihe on kuitenkin eri. Kirjoitan sen erikseen ja ajastan julkaisemaan ehkä muutamaa tuntia myöhemmin.

Nyt kun taas on kerrankin ollut edes vähän enemmän aikaa ja energiaa heittäytyä kunnolla kirjoittamaan, huomaan tietysti, miten pahuksen oikealta se tuntuu. Haluaisin että elämäni olisi jatkuvasti sitä, että kun haluan kirjoittaa, voin tehdä niin ja jaksan tehdä niin. Eihän elämä tietystikään voi olla jatkuvasti hyvää kirjoitusputkea, itse kullakin on luovempia ja vähemmän luovia kausia, ja välillä kirjoittamisen kaivo voi ehtyä jos sille ei anna aikaa täyttyä. Siinä suhteessa ollaan varmaan oltu oikeassakin, kun minua on neuvottu hankkimaan "kunnon työ" ja kirjoittamaan siinä ohessa. On enemmän mistä kirjoittaa niinä hetkinä kun ehdin kirjoittaa, ja silleen. Puhumattakaan siitä tosiasiasta, että Suomessa on hankala elää kirjoittamalla.

Mutta joskus mietin, onko se, että jokin on hankalaa, syy olla edes yrittämättä sitä? Aina välillä kuitenkin törmää jopa Suomessa kirjoittajiin jotka voivat jotenkin elää sillä (apurahat, opetustyöt ja ties mitkä yleensä tukena, harvapa niillä tekijänoikeustuloilla elää). Enkä minä lähtökohtaisesti kaipaa hienoa elintasoa, vaikka ulkomaanmatkoista ja teatterista olisi vaikea luopua. Joskus kysyn itseltäni miksi en ollut nuorempana rohkeampi. Entä jos olisin lukion jälkeen kinunnut vanhemmilta rahaa mennä vuodeksi vaikka Oriveden opistoon? (Luulen että se olisi voinut onnistua. En ole kyllä kysynyt.) Saanut oppia ja kirjoitusrutiinia ja palautetta, ja sitten mennyt opiskelemaan enemmänkin sillä idealla, että valmistun ehkä varmuuden vuoksi johonkin jolla voi elättää itseään, mutta ennen kaikkea opiskellessa on mahdollista enemmän määrätä omista aikatauluistaan ja siten kirjoittaa. Jos olisinkin siinä vaiheessa jo uskaltanut kirjoittaa mitä todella haluan, ja jos olisin saanut tekstejä julki ja voinut ainakin saada apurahoja ynnä muuta jo nuorena? Jos minun olisi mahdollista elää kirjoittamalla? Enhän minä tiedä, olisiko niin käynyt, mutta olisin voinut edes koettaa.

Mutta minun itsetuntoni oli silloin niin alhaalla, etten juuri uskonut kirjoittamiseeni. Lähinnä luin kirjoitusoppaita ja harrastin vähän nettiroolipelejä ja fanficiä. Joskus yliopistovaiheeni puolivälissä vasta aloin saada kiinni kirjoittamisesta. Kiitos on paljolti Natalie Goldbergin ja Julia Cameronin yltiökannustavien kirjoitusoppaiden (ja minun joka tajusin senkaltaisia oppaita etsiä). Niistä voidaan sanoa mitä sanotaan eivätkä ne ehkä enää ole minulle sitä mitä tarvitsen, mutta silloin ne auttoivat minut tajuamaan:
1) Minun ei tarvitse olla valmiiksi huippuhyvä kirjoittaja voidakseni kirjoittaa. Kirjoittamaan oppii vain tekemällä, ja on uskallettava kirjoittaa huonosti voidakseen kirjoittaa hyvin.
2) Kun tosiaan kirjoitan mitä milloinkin oikealta tuntuu, on se kuinka hölmöä ja huonosti kirjoitettua tahansa, löydän lopulta sieltä alta jotain todellista joka pulppuaa minusta, ja jota en kuullut ja tuntenut niin kauan kun vain stressasin, mitä muut sanovat ja mitä minun pitäisi kirjoittaa. Ja silloin minä tosiaan voin kirjoittaa. Ja silloin se voi olla upeaa.
3) Minun ei tarvitse takertua sääntöihin siitä miten kuuluu kirjoittaa. Minun ei tarvitse takertua sääntöihin siitä mistä kuuluu kirjoittaa, mitkä ovat hyviä, sopivia, arvostettavia tms. aiheita. Minun ei tarvitse eikä pidä kirjoittaa muita miellyttääkseni. Minä voin kirjoittaa sitä mitä itse haluan sillä tavoin kuin itse haluan ja niin kuin tunnen että se haluaa tulla kirjoitetuksi. Ja juuri niin minun on kirjoitettava. Muut ihmiset voivat kirjoittaa omia sanojaan, minun on kirjoitettava omiani. Jos minussa on kirjoittajana jotain todellista, tulen kyllä oppimaan kirjoittamaan yhä paremmin, kun vain kirjoitan.

Ja noiden asioiden tajuaminen - nimenomaan jatkuvan kirjoittamisen kautta - teki mahdolliseksi sen että oikeasti pystyin vihdoin taas kirjoittamaan. Ensin NaNoWriMossa romaanikässärin joka jäi kolmeen neljäsosaan, koska tajusin ettei tarinan rakenne toiminut, mutta olen edelleen hirveän ylpeä siitä, koska se oli ensimmäinen kerta kun kirjoitin jotain noin pitkää, ja se oli minun omaani, oli se hyvää tai huonoa. Ja sen jälkeen kirjoitin yhä enemmän, pitkiä ja lyhyitä, kunnes vuodesta 2010 alkaen tuli tuo nykyinen iso kässärini jota täällä M:n nimellä nimitän ja joka on niin minun omaani ettei mitään rajaa. Ja uskon rehellisesti sanottuna että se on oikeasti hyvä. Vaikka vaatiikin vielä töitä tullakseen siksi mitä sen kuuluu olla. Ja siinä ohessa olen kirjoittanut kaikenlaista muuta, ja saanut joitain ulkoisiakin tunnustuksia kirjoittamisestani, joten en ilmeisesti ole ainut, joka uskoo että osaan kirjoittaa.

Tiedän, että tuo kaikki on ollut hirveän tärkeä tie kulkea. Teki ihan mielettömän hyvää kirjoittaa se kaikki auki. Epäilen itseäni nykyään niin usein, että oli mahtava tajuta, mitä olen kuitenkin pystynyt jo tekemään, ja tajuta että edelleen tiedän kirjoittavani oman sydämeni ja luovan vaistoni mukaisesti, ja tiedän kehittyneeni paljon tuona aikana.

Silti välillä tuntuu, että olen tehnyt liikaa kompromisseja itseni kanssa, tyytynyt liian vähään, antanut periksi liian helpolla. En itse kirjoittamisen vaan muun elämän suhteen. En ole koskaan tosissani yrittänyt päästä tilanteeseen, jossa voisin omistaa kirjoittamiselle enemmän ajastani kuin nyt voin. Tai yritänhän minä sillä, että kirjoitan ja toivon että joskus saan jotain julkaistua ja saan apurahoja yms. Mutta mitä pidempään olen väsyttävissä päivätöissä, sitä hankalammalta tuo tavoite tuntuu saavuttaa. Miksi en ikinä uskaltanut edes kokeeksi heittäytyä tyhjän päälle? Tosiaan tehdä kaikkeni jotta kirjoittaminen voisi olla elämäni eikä vain jotain jota yritetään tunkea muun elämän rakoihin? Voisinko ikinä uskaltaa sitä nyt, kun aikataulujen järjestäminen oman mielen mukaan on vaikeampaa kuin opiskellessa? Miten se tässä vaiheessa edes tapahtuisi?

Luin tänään yhden musikaalinäyttelijän haastattelua (täällä, mutta se on sitten saksaksi, ettekä todennäköisesti ole ikinä kuulleet tyypistä). Kun hän kertoi siitä, miten päätyi alalle, minä liikutuin kyyneliin ihan vain siksi, että tunsin itse jättäneeni jotain tekemättä. Luin sanoissa saman palon mikä itselläni on mutta uskallusta myös toteuttaa se. Tavallinen tarinahan tuo on, mutta silti... Haastettelussa kerrotaan kuinka hän löysi rakkautensa musikaaleihin jo yhdentoista iässä, mutta silti aloitti koulun jälkeen kampaajaopinnot "koska sitä luonnollisesti ajattelee ensin, ettei musikaalinäyttelijänä ole mitään tulevaisuutta". Mutta kun hän siinä ohessa pääsi kuitenkin näyttelemään, hän totesi, että haluaa musikaalinäyttelijäksi. Päästyään teatterikouluun hän lopetti kampaajaopintonsa ja meni samantien Frankfurtiin, missä teki näyttelijäopintonsa ja siinä ohella kahta työtä rahoittaakseen niitä. "Tiesin yksinkertaisesti, mikä päämääräni on, ja olin valmis työskentelemään paljon ja kovasti sitä varten - myös myöhään yöhön." Tämä siitä huolimatta, että hän uskoi todennäköisesti valmistuvansa työttömäksi. No, niin ei käynytkään vaan hän on toistaiseksi saanut paljon hyviä rooleja isoissakin produktioissa.

On tietysti paljon ihmisiä, jotka tekevät tuon saman eivätkä onnistu. Mutta silti. Välillä kadehdin niin pahuksen paljon ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet edes yrittää oikein todella. Jotka ovat tienneet mikä heidän päämääränsä on ja olleet valmiita työskentelemään paljon ja kovasti sitä varten ja jättämään ne järkevät, turvatut suunnitelmat sikseen unelmaansa tavoitellakseen. Ajattelemaan että järkeviä asioita ehtii tehdä sitten myöhemminkin, jos kutsumus ei onnistu, mutta ensin pitää yrittää sitä mitä todella haluaa.

Musikaalinäytteleminen (tai teatteri ylipäätään) on tietysti siitä hyvin erilainen ala kuin kirjoittaminen, että sitä olisikin vaikea tehdä muun työn ohessa. Sitä tehdään joko täysillä tai ei ollenkaan. Siinä on myös aika nuorena osattava mennä alaa opiskelemaan, on päästävä produktioihin jne. Kirjoittaminen on siitä armollinen, että sitä pystyy tekemään sivutoimisesti, ja sitä voi tehdä omilla ehdoillaan sen sijaan että pitäisi saada kiinnitys johonkin produktioon voidakseen edes tehdä koko juttua. Vaikka en ikinä saisi mitään julkaistua, voisin silti kirjoittaa, mutta koetapas olla näyttelijä ihan yksiksesi. Ja kirjoittamista voi alkaa tehdä myöhemminkin tosissaan, jos nuorena ei ole uskonut itseensä tarpeeksi, vaikka olisi siitä pienestä pitäen unelmoinut. Toisaalta siitä syystä kirjoittaminen on ehkä liiankin helppo jättää sivurooliin, sen sijaan että olisi jossain vaiheessa pakko vain kokeilla ja uskaltaa...

No, enhän minä tietenkään mitään vuokraa maksaisi sillä, että jäisin vain kotiin kirjoittamaan. Ensiksi on pakko olla jokin keino rahoittaa se puuha. Mutta välillä toivoisin että olisin järjestänyt itselleni elämän, jossa se työ olisi vain sivuseikka ja kirjoittaminen pääasia. Ja jossa pystyisin ja jaksaisin saada sen verran paljon aikaiseksi, että se julkaisu ja apurahamahdollisuudet eivät olisi ihan niin kaukana...

Jossittelu ei toisaalta auta. Jos tällä hetkellä ei tunnu olevan mahdollista jättäytyä tyhjän päälle (kannattaa tietysti kysyä miksi ei), sitten ei auta kuin pärjätä nykytilanteen kanssa, pitää mielessä nuo myöhäiseen iltaan unelmansa eteen työskentelevät taiteilijat lajista riippumatta, ja ehkä miettiä vähän uusiksi tärkeysjärjestyksiä niin että aikaa ja energiaa jäisi enemmän kirjoittamiselle. Ja sitten kun jossain vaiheessa tulee mahdollisuus tehdä enemmän, silloin pitäisi uskaltaa tarttua siihen. Ehkä se mahdollisuus joskus tulee.

Ja jos rehellisiä ollaan, minulla nyt vain nuorempana ei ollut niin hyvä itsetunto, että olisin uskaltanut luottaa kirjoittamiseeni. Niin ei olisi pitänyt olla, mutta niin oli enkä mahda sille enää mitään. Tarvitsin kai nuo vuodet kasvaakseni sellaiseksi ihmiseksi joka osaa kirjoittaa mitä tosiaan haluaa kirjoittaa. Ei sitä menneisyyttä voi muuttaa. Parempi, että iloitsen ainakin siitä, mitä minulla on: kutsumus, jonka toteuttaminen tässä iässä ja elämäntilanteessa on vielä mahdollista, sen sijaan että ovi olisi jo sulkeutunut kun en ajoissa toiminut. Ovi voi olla nyt vähän hankalammassa paikassa, mutta sen pystyy edelleen avaamaan.

Mutta en voi olla kiroamatta itseäni kun annoin kesyttää itseni liiaksi. Kun odotin näin pitkään ennen kuin aloin uskoa itseeni, ja kun en edelleenkään oikein uskalla astua ulos järkevistä kompromisseista. Mutta ehkä ratkaisu löytyy.

Ehkä palaan tästä kirjoittamaan. Nyt kun sitä aikaa ja energiaa kerrankin on.

Sydämelle kyllä, faktakuorrutukselle ei

Blogi on elänyt taas pitkän aikaa hiljaiseloa. Selkävaivat ovat jo asettuneet (kunhan liikuttelen itseäni säännöllisesti enkä istu liian pitkään), mutta pää ei toimi. Aivot ovat jossain hämmentävän ylikuormittuneessa tilassa ja edellisinä päivinä jo tekstien ymmärtäminen on ollut hankalaa. Romaanit sujuvat helpommin kuin asiateksti. Nytkään en jaksa edes lukea kaikkia viime päivien kiinnostavia blogipostauksia, mutta kaipaan jotain kommunikointia kirjoittavan ulkomaailman kanssa, joten kirjoitan itse.

Kirjoittaminen on ollut kumman puuskittaista. Yhtäkkiä kirjoitan tuntikausia jotain uutta tarinaa ja olen aivan fiiliksissä: juuri tätä minä tarvitsen elämääni, miksi en anna sille enempää aikaa?! Leijailen maan pinnan yläpuolella ideoista ja niiden kirjoittamisesta. Sitten taas väsähdän muun elämän alle, en ehdi ja jaksa, ja kaikki muuttuu uuvuttavammaksi. Sitten haluan tosissaan kirjoittaa mutta en tunnu saavan otetta - ei varsinaista kirjoitusblokkia, en vain tunnu keksivän mikä on se oikea asia kirjoittaa.

Eilen tuli taas jokin valaistuminen, ja haluaisin saada sitä hännänpäästä kiinni ennen kuin se karkaa, katsella sitä ja yrittää lajitella sen oikeaan luomakunnan lokeroon, jotta ymmärtäisin mitä se minulle oikeastaan kertoo. (Tai ehkä vain pitäisi hevoskuiskaajana kommunikoida sen kanssa yrittämättäkään ymmärtää ja lajitella?) Siitä kertoakseni pitää paljastaa eräs ns. guilty pleasure ja asettaa kaikenlainen uskottavuuteni koetukselle - minä nimittäin joskus kirjoitan real person slashia. Ei, en ikinä laita sitä julkiseksi, ettekä luultavasti ole ikinä kuulleet niistä tyypeistä joista minä kirjoitan. Mutta varsinkin muutama vuosi sitten se oli minulle jotenkin vapauttava tapa harjoitella kirjoittamista. Siinä nyt totisesti voi vapauttaa itsensä kaikista hienousvaatimuksista ja vain kirjoittaa mitä lystää, koska en minä sitä kuitenkaan kehtaa ikinä näyttää kuin yhdelle tai kahdelle kaverille. Ja niin kuin fanficissä muutenkin, siinä on jotenkin helpompi harjoitella tarinankerrontaa, kun jotain taustoja on jo valmiina.

No, eilen minä taas kirjoitin yhden sellaisen ihan pienen tarinan. Söpöilyä, tunteita ja muutama suukko, ei mitään roisia (olen yleensäkin enemmän tunteiden ja hahmonkehityksen perään kuin niiden K-18-juttujen, joita ihmiset jostain syystä luulevat ficcien aina olevan). Ja jokin lamppu syttyi minun päässäni: tätä minä haluan! Tältä kirjoittamisen pitää tuntua!

Tarkoittaako se että minun pitää tyytyä kirjoittamaan RPS:ää tyypeistä joista ette ole ikinä kuullut ja näyttämään se yhdelle ystävälleni? Luultavasti ei. Mutta jotain siinä oli. Ehkä se, että sitä pystyin kirjoittamaan ajattelematta mitä sillä teen: tästä voisi tulla romaani, voisikohan tämän saada valmiiksi ennen Novan deadlinea, voisikohan tästä saada hyvän editoimalla. Vai onko kyse siitä, että se tosiaan oli niin puhtaasti hahmoja ja tunteita ja tuntemuksia - sydämestä, ei päästä?

Saan pidempien tarinoiden ja romaanien ideoita yleensä lähinnä genreissä, jotka vaativat jotain taustatutkimusta. Historiallista varsinkin, ja olen ainakin ajatustasolla flirttaillut steampunkin kanssa. Fantasiakin vaatii usein minulla jonkinlaista perehtymistä ja ajattelemista, tutkimustakin, koska ne fantasiaelementit eivät luonnu kokonaiseksi maailmaksi ilman keskittymistä ja ideoiden hakemista eri lähteistä. Ehkä tämä kaikki saa keskittymisen liian vahvasti päähän kun oikeastaan haluan kirjoittaa vain sydämelläni.

Ja kun ajattelen että haluan julkaista, alan jossain vaiheessa ajatella liikaa potentiaalisia lukijoita. En anna myyntilukujen ratkaista, mitä kirjoitan, vaan kirjoitan vain sitä mistä välitän, mutta jossain vaiheessa silti alan pohtia: historiallisten romaanien lukijat tuntuvat tykkäävän faktalla ja tutkimuksella kuorrutetusta tavarasta, ja minä kirjoitan vain hahmoista, tunteista ja hahmojen kehityskaarista, jotka nyt sattuvat sijoittumaan tuohon aikakauteen ja kamppailemaan juuri sen ajan asettamien esteiden kanssa. Haluan tietysti tuntea hyvin aikakauden, josta kirjoitan, mutta enemmän ajan hengen ja sisällön kautta. Ihmisen suhtautumistavat, ajan henki, arkielämä. Faktakuorrutus ei ole siinä olennaista. Kirjoitan historiallista, koska en saa juuri ideoita nykyajasta, vaan tarinat usein luontevasti sijoittuvat toisiin aikoihin tai muuten nykytodellisuudesta poikkeaviin maailmoihin. En siksi, että haluaisin luennoida lukijoille niistä aiheista, jotka sattuvat liittymään tarinaan. Mutta alan pelätä, etteivät tarinat kelpaa kenellekään ilman faktakuorrutusta. Alan myös pelätä että olen tehnyt kamalia historiallisia virheitä, tai en ole hoksannut jotain mikä vaikuttaisi tarinaani jos sen tietäisin. Ja sitten pitää kuitenkin lukea lisää ja etsiä tietoja. Pelkään, että jossain sen lomassa hukkaan sittenkin sen tarinan sydämen, sen miksi alun perin lähdin kirjoittamaan. Alan ajatella liikaa sitä mitä minun pitäisi seurata vaistolla ja tunteilla, ja se alkaa olla sumeampi mitä alun perin näin kirkkaasti. Tai ainakin minulle jää vähemmän voimia kirjoittaa sitä, mikä on minulle tarinassa kuitenkin tärkeintä.

Pitäisi löytää jokin tasapaino tuohon, ja tarpeeksi sisua olla piittaamatta hittoakaan siitä mitä kukaan muu kuin minä haluaa historiallisilta romaaneilta tai miltään muultakaan. Pitäisi oppia näkemään milloin liika ajattelu pitää lopettaa. Tai sitten pitää rohkaista niitä ideoita, jotka vaativat vähemmän taustatutkimusta. Saa nähdä.

Kirjoittamisen taikatempusta

En ole nyt kirjoittanut blogiin vähän aikaan, mutta hyvä uutinen on se, että olen kirjoittanut muuta, nimittäin sitä NaNoWriMoa. Sen jäljiltä ei vain ole ollut sitten paljon aikaa ja energiaa kirjoittaa blogiin, koska päivätyöni syö leijonanosan jäljellä olevasta energiasta, keskittymiskyvystä ja oikeasti valveilla pysytystä ajasta. Vaikka en minä kyllä sielläkään aina niin kovin valveilla ole... marraskuun pimeys saa minut aina ajattelemaan että karhut ovat fiksumpia kuin ihmiset, kun menevät talviunille - mikään määrä unta ei tunnu minulla riittävän väsymyksen poistamiseen.

Mutta mielenkiintoista kyllä, yksi asia mikä tuo energiaa ja virkeyttä on kirjoittaminen. Aina sen jälkeen, kun olen heittäytynyt tuohon tekstiini joksikin aikaa, olen iloinen, virkeä ja innostunut. Joskus syksyn aikana minulla jäi kirjoittaminen todella vähäiseksi, koska tuntui, etten koskaan jaksanut. Mutta nyt tuntuu että jaksan paremmin kun kirjoitan. On todellakin niin kuin Saara Henriksson kirjoitti vähän aikaa blogipostauksessaan: kirjoittaminen luo energiaa kirjoittamiselle. Olen huomannut tuon taikatempun jo aikaisemmin, mutta nyt olen saanut kokea sen taas. Ja sille oli kyllä tarvetta, sillä olin alannut pelätä, tuleeko kirjoittamisesta mitään niin kauan kun pitää tehdä kokopäivätyötäkin. Mutta kyllä siitä tulee. Olen jo osoittanut sen itselleni.

Täytyy tunnustaa, että aina välillä voi tuntua turhalta kuunnella ihmisiä, jotka eivät kirjoita mutta haluavat kirjoittaa, ja jotka valittavat siitä, ettei kirjoittaminen suju. En halua mitenkään vähätellä sen ahdistusta jos kirjoittaminen ei suju, ja jos väliaikainen kirjoitusahdistus tulee päälle niin hyvähän siitä on avautua. Mutta jos ihmisellä on usein tämä tilanne, yritäpä siinä sitten kehdata itse puhua siitä miten mahtavaa kirjoittaminen on ja miten kiinnostavaa on työskennellä omien juonien ja ideoiden parissa. Tai yrittää puhua niistä asioista, jotka tulevat puhuttaviksi ja avauduttaviksi siinä vaiheessa kun se itse tekstin tuleminen ei ole enää ongelma, vaan muut asiat. Tuntuu että on parasta pysytellä vain hiljaa siitä mikä omassa elämässä on kuitenkin se suurin ihanuus ja josta olisi niin mukava voida keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ymmärtää kirjoittamisen tarpeen päälle.

Ja kun sitten oma kokemukseni kuitenkin on, että kirjoittaminen alkoi sujua tasan sillä konstilla että kirjoitin. En sano että niin on kaikille ihmisille, tiedän että ihmisillä on hirveän eri tapoja kirjoittaa ja eri tapoja suhtautua siihen, enkä halua ryhtyä sanelemaan mikä on kenellekin se oikea tapa, enkä sanomaan etteivätkö kirjoitusblokit voi olla todellisia. Tiedän vain että minulla ei ole ollut todellista kirjoitusblokkia kahdeksaan vuoteen - ei sen jälkeen kun pääsin yli siitä ajatuksesta, että minun pitäisi kirjoittaa ollakseni jotain erityistä ja että minun pitäisi kirjoittaa jotain sellaista, mikä olisi muiden mielestä arvokasta ja josta voisi sanoa hienoja asioita. Kun aloin kirjoittaa tasan sitä mitä itse haluan, vähät siitä kiinnostaako se ketään muuta, ja kun aloin tajuta miten paljon rakastan itse kirjoittamista niin että rakkaus kirjoittamiseen luo myös sen syyn kirjoittaa, niin kirjoittaminen on ollut helppoa. Sen kun vain teen sitä mitä haluan ja annan sen kantaa minua. Siirrän egoni pois itse kirjoittamisen tieltä ja annan sen virrata ja kasvaa.

En siis tarkoita, ettenkö joutuisi tekemään todella paljon työtä saadakseni tekstistä sellaista mitä haluan sen olevan, edes suunnilleen. Olen tosiaan työstänyt sitä yhtä ja samaa romaanikäsikirjoitusta kohta neljä vuotta enkä tiedä koska olen siihen tyytyväinen. Mutta kyllä minulta syntyy tekstiä, ja ideoita siitä miten parantaa sitä, kun vain kirjoitan sitä mitä oikeasti haluan kirjoittaa, ja teen sitä rakkaudesta itse tarinaan ja kirjoittamiseen enkä joidenkin muiden vaikuttimien vuoksi. Vaikea osuus on löytää aikaa ja kärsivällisyyttä kaikkiin niihin muokkauskierroksiin joita teksti vaatii, ja löytää ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Mutta sekin onnistuu kun tahtoa on. Vähitellen. En tiedä onko teksti loistavaa, mutta ainakin se kehittyy, ja ainakin pystyn koko ajan tekemään sen kanssa jotain. Ja ainakin minä rakastan sitä ihan suunnattomasti, vaikka siinä onkin heikkoutensa. Se on ehkä se tärkein asia minulle. Se että rakastan kirjoittamista, itse tarinaa ja henkilöitäni. Se rakkaus kantaa eteenpäin silloinkin kun on vaikeaa.

En siis tällä kaikella tarkoita väheksyä sitä, että joskus voi olla kirjoitusblokki ja että kaikilla ongelmat eivät välttämättä ratkea samalla tavalla kuin minulla. Mutta oman kokemukseni mukaan kirjoittaminen kysyy aika paljon sitä oikeaa asennetta - päättäväisyyttä, uskallusta kirjoittaa sitä mitä itse oikeasti tahtoo, ja uskallusta kirjoittaa ensin se huono versio, jotta sitä voi sitten parantaa. Ja sitä, että kirjoittaa jostain omasta, sisäsyntyisestä syystä - on se sitten rakkaus kirjoittamiseen tai vain halu saada tietty tarina valmiiksi - eikä sen takia että haluaa siitä jotain tiettyä ulkoista tunnustusta tai haluaa kirjoittamisellaan osoittaa olevansa tietynlainen ihminen. Oma sisäinen taiteilija on herkkä sille jos se kokee vaikuttimet epäaidoiksi, ja sitten se kavahtaa eikä siitä saa otetta.

Sivumennen sanoen NaNoWriMo on aika hyvä tuon oikean asenteen treenaamisessa ainakin minulle. Oman kokemukseni mukaan on oltava päättäväisyyttä jotta sen saa tehtyä, siinä on uskallettava kirjoittaa se ensimmäinen huono versio sen sijaan että pysähtyy koko ajan muokkaamaan ja säikähtelemään sitä onko tämä nyt tarpeeksi hyvää, ja myös on parasta olla jokin oma sisäinen motivaatio kirjoittaa se tarina, ei sitä 50 000 sanaa muuten jaksa puskea läpi kuukaudessa.

Tulipa nyt kirjoitettua pitkästi. Ja minua helposti nolottaa kirjoittaa mitään ajatuksiani kirjoittamisesta, koska enhän minä edes ole julkaissut tai mitään. Jostain syystä aina tuntuu että julkaiseminen on se taikasana joka oikeuttaisi muidenkin mielessä sen että voin jotain kirjoittamisesta sanoa. Mutta no, olen minä silti kirjoittanut paljon ja siitä minulla sentään on kokemusta, vaikkei julkaisemisesta vielä olekaan. Ja kirjoittaminen itsessään on minulle se tärkein syy. Haaveilen julkaisemisesta, mutta kirjoittaisin vaikka tietäisin etten ikinä saa julkaistua sanaakaan.