Tähtikirkkaan etsintää

En ole pitkään aikaan kirjoittanut blogiin, jotenkin ei vain ole tuntunut siltä, joten en ole viitsinyt kirjoittaa väkisin. Oikeastaan sen voi nähdä ihan positiivisesti, sillä silloin kun on ollut energiaa ja aikaa kirjoittaa, olen käyttänyt sitä luovaan kirjoittamiseen sen sijaan että kirjoittaisin blogissa kirjoittamisesta. Mutta nyt tuntuu tarpeelliselta koota tänne joitain ajatuksia.

Kirjoittaminen siis sujuu ihan hyvin siihen nähden, että työt ovat alkaneet ja samalla lähestyvä muutto vaatii aikaa ja energiaa. M:n editointi ei ehkä etene huimaavalla vauhdilla, mutta etenee kuitenkin, ja olen tyytyväinen siihen, että uskallan katsoa joitain kohtia ihan reilusti uudestaan. Olen kirjoitellut myös erästä novellia, mutta tällä hetkellä sen saaminen valmiiksi Portin deadlineen mennessä alkaa olla aika utopistinen ajatus. Ei se mitään. Päätin tässä jokunen viikko sitten, että kirjoitan vain niitä tarinoita, joita haluan kirjoittaa niiden itsensä vuoksi, en niitä joita haluan kirjoittaa siksi, että niillä voisi osallistua johonkin kilpailuun tai antologiaan. Yritän aina välillä saada itseni saamaan ne valmiiksikin, mutta en ota paineita ulkopuolisten deadlineista niin kauan kuin minun ei tarvitse. En halua tehdä sitä virhettä, että kirjoitan ulkopuolisten palkintojen toiveessa. Se ainut kirjoituskilpailumenestyksenikin syntyi sillä, että halusin kirjoittaa tarinan, kirjoitin sen, ja sen jälkeen totesin että tämänhän voisi lähettää sinne kilpailuun. Riittäköön tämä. Toki joissain tapauksissa deadline voi auttaa potkimaan sen tarinan valmiiksi saamisessa. Mutta tällä hetkellä minulla on sellainen etsintävaihe menossa kirjoittamisessa, että en tahdo hoputtaa mitään. Siinä on liian suuri vaara, että kirjoitan jotain epäaitoa johon en itse usko.

Olen päässyt M:n kanssa vaiheeseen, joka vaatii kaikkein eniten editointia: vajaan kymmenen luvun jakso romaanin alkupuolen jälkeen. Siinä on liikaa haahuilua, liikaa mitäänsanomattomuutta ja liikaa selittelyä ja liian itsestäänselviä vastauksia. Siinä on jotain mihin en ole yhtään tyytyväinen, ja asiat tapahtuvat väärissä järjestyksissä eivätkä sen takia ole niin välttämättömiä kuin niiden pitäisi olla. Minun pitää jotenkin yhdistellä lukuja ja kohtauksia, laittaa niitä uusiin järjestyksiin, kirjoittaa uutta ja muokata vanhaa ja poistaa turhaa. Lopputuloksen pitäisi olla jonkin verran erilainen tarinankaari tuossa osassa romaania, jotain joka tekee kokonaisuuden jäntevämmäksi, vahvemmaksi ja olennaisemmaksi.

Ja sen osan kanssa olen nyt vähän hukassa. Välillä, kun kirjoitan jotain uutta tai muokkaan vanhaa, tunnen olevani oikeilla jäljillä. Mutta sitten en kerta kaikkiaan tiedä mitä tehdä. En tiedä mihin järjestykseen asiat menevät, en tiedä millaisia joidenkin kohtauksien oikeastaan pitäisi olla. Melkein tiedän mutta sitten en kuitenkaan. Välillä tuntuu että pitäisi räjäyttää koko roska ja tehdä uudestaan. Ehkä pitääkin. Ei siis koko romaani, vaan tuo osuus. Ehkä pitäisi avata kokonaan uusi asiakirja (Wordissa mieluummin kuin Scrivenerissä, ehkä, jotta ajatus rakenteesta ei sotke liikaa), pistää johonkin talteen ne pari-kolme kohtausta joiden tiedän tulevan jossain muodossa lopputulokseenkin, kirjoittaa kaikki ihan puhtaalta pöydältä ja laittaa ne pari-kolme kohtausta niille kuuluviin paikkoihin. Ehkä. Minun pitää maistella tätä ajatusta. Se tuli tosin juuri paljon varmemmaksi sillä, että kirjoitin sen.

Olen itse muuttunut niin paljon niinä vuosina, joina olen kirjoittanut M:ää, että pystyn näkemään joitain asioita eri tavalla ja tajuamaan miksi ne eivät toimikaan niin kuin olen ne kirjoittanut. Se on toisaalta vapauttavaa, nyt tiedänkin mitä oikeastaan haluan tehdä. Mutta on siinä sitten melkoisesti tekemistä...

Minulla on ylipäätään viime kuukausina ollut jonkinlainen kriisi kirjoittamiseni suhteen. Tekstini tuntuu jatkuvasti liian itsestäänselvältä, liian täydeltä, liian säännönmukaiselta ja loogiselta. Niin kuin se olisi ahdettu niin täyteen ettei enää jää ilmaa ja tilaa. Jotain siitä puuttuu jota haluan siihen, jotain siinä on liikaa.

Aloin lukea Joel Haahtelan romaania Tähtikirkas, lumivalkea. Ei ehkä pitäisi lukea mitään niin pahuksen hyvin kirjoitettua ja niin hyvin erityylistä kuin oma tekstini silloin, kun itse kriiseilee kirjoittamisen kanssa - tai ehkä juuri silloin pitäisi. Joka tapauksessa siinä oli maalaamisesta joitain ajatuksia, jotka alkoivat kaikua mielessäni kirjoittamisen suhteen. Nuo ajatukset syntyvät päähenkilössä hänen nähtyään impressionistisia maalauksia ensimmäistä kertaa - romaanin alku sijoittuu vuoden 1889 Pariisiin, jonne suomalainen ylioppilas on juuri muuttanut.

"Väärin maalattu ja silti enemmän totta."

"On nojattava vaistoon, sysättävä järki syrjään, että jäisi väliin tilaa. Vanhoissa ateljeetöissä on liikaa tukkoista, kaikki on liian tehty, loppuun sommiteltu, väreistä pihistetty elämä. On tehty niin kuin silmä kuvittelee näkevänsä, mutta ei niin kuin se todella näkee. On puserrettu ilma ja aika pois, ei niin! Pitää olla tilaa hengittää ja kuvitella, antaa aivojen kutoa kuva, jokaisen omansa. Vaikka aina se ei miellytä!"

Ulkona sade rummuttaa ja ryöppyää vaahteran lehdille, katoille. Siinä on jotain rauhoittavaa ja vapauttavaa. Olen oikeastaan sairauslomalla, joten pitää mennä nyt takaisin lepäämään. Anteeksi muuten, että olen ollut niin huono kirjoittamaan sähköposteja, kommentteja ja muuten olemaan ihmisiin yhteydessä. On vain ollut vähän liian monta asiaa yhtä aikaa meneillään.