Pohdintoja (kirjoitus)unelmien toteuttamisesta

Olisin voinut kirjoittaa tämän edellisen blogipostauksen kanssa samaan, koska se on jollain tapaa jatkoa sen kokemuksille. Mutta tuntui, että siitä voi tulla liian pitkä, ja aihe on kuitenkin eri. Kirjoitan sen erikseen ja ajastan julkaisemaan ehkä muutamaa tuntia myöhemmin.

Nyt kun taas on kerrankin ollut edes vähän enemmän aikaa ja energiaa heittäytyä kunnolla kirjoittamaan, huomaan tietysti, miten pahuksen oikealta se tuntuu. Haluaisin että elämäni olisi jatkuvasti sitä, että kun haluan kirjoittaa, voin tehdä niin ja jaksan tehdä niin. Eihän elämä tietystikään voi olla jatkuvasti hyvää kirjoitusputkea, itse kullakin on luovempia ja vähemmän luovia kausia, ja välillä kirjoittamisen kaivo voi ehtyä jos sille ei anna aikaa täyttyä. Siinä suhteessa ollaan varmaan oltu oikeassakin, kun minua on neuvottu hankkimaan "kunnon työ" ja kirjoittamaan siinä ohessa. On enemmän mistä kirjoittaa niinä hetkinä kun ehdin kirjoittaa, ja silleen. Puhumattakaan siitä tosiasiasta, että Suomessa on hankala elää kirjoittamalla.

Mutta joskus mietin, onko se, että jokin on hankalaa, syy olla edes yrittämättä sitä? Aina välillä kuitenkin törmää jopa Suomessa kirjoittajiin jotka voivat jotenkin elää sillä (apurahat, opetustyöt ja ties mitkä yleensä tukena, harvapa niillä tekijänoikeustuloilla elää). Enkä minä lähtökohtaisesti kaipaa hienoa elintasoa, vaikka ulkomaanmatkoista ja teatterista olisi vaikea luopua. Joskus kysyn itseltäni miksi en ollut nuorempana rohkeampi. Entä jos olisin lukion jälkeen kinunnut vanhemmilta rahaa mennä vuodeksi vaikka Oriveden opistoon? (Luulen että se olisi voinut onnistua. En ole kyllä kysynyt.) Saanut oppia ja kirjoitusrutiinia ja palautetta, ja sitten mennyt opiskelemaan enemmänkin sillä idealla, että valmistun ehkä varmuuden vuoksi johonkin jolla voi elättää itseään, mutta ennen kaikkea opiskellessa on mahdollista enemmän määrätä omista aikatauluistaan ja siten kirjoittaa. Jos olisinkin siinä vaiheessa jo uskaltanut kirjoittaa mitä todella haluan, ja jos olisin saanut tekstejä julki ja voinut ainakin saada apurahoja ynnä muuta jo nuorena? Jos minun olisi mahdollista elää kirjoittamalla? Enhän minä tiedä, olisiko niin käynyt, mutta olisin voinut edes koettaa.

Mutta minun itsetuntoni oli silloin niin alhaalla, etten juuri uskonut kirjoittamiseeni. Lähinnä luin kirjoitusoppaita ja harrastin vähän nettiroolipelejä ja fanficiä. Joskus yliopistovaiheeni puolivälissä vasta aloin saada kiinni kirjoittamisesta. Kiitos on paljolti Natalie Goldbergin ja Julia Cameronin yltiökannustavien kirjoitusoppaiden (ja minun joka tajusin senkaltaisia oppaita etsiä). Niistä voidaan sanoa mitä sanotaan eivätkä ne ehkä enää ole minulle sitä mitä tarvitsen, mutta silloin ne auttoivat minut tajuamaan:
1) Minun ei tarvitse olla valmiiksi huippuhyvä kirjoittaja voidakseni kirjoittaa. Kirjoittamaan oppii vain tekemällä, ja on uskallettava kirjoittaa huonosti voidakseen kirjoittaa hyvin.
2) Kun tosiaan kirjoitan mitä milloinkin oikealta tuntuu, on se kuinka hölmöä ja huonosti kirjoitettua tahansa, löydän lopulta sieltä alta jotain todellista joka pulppuaa minusta, ja jota en kuullut ja tuntenut niin kauan kun vain stressasin, mitä muut sanovat ja mitä minun pitäisi kirjoittaa. Ja silloin minä tosiaan voin kirjoittaa. Ja silloin se voi olla upeaa.
3) Minun ei tarvitse takertua sääntöihin siitä miten kuuluu kirjoittaa. Minun ei tarvitse takertua sääntöihin siitä mistä kuuluu kirjoittaa, mitkä ovat hyviä, sopivia, arvostettavia tms. aiheita. Minun ei tarvitse eikä pidä kirjoittaa muita miellyttääkseni. Minä voin kirjoittaa sitä mitä itse haluan sillä tavoin kuin itse haluan ja niin kuin tunnen että se haluaa tulla kirjoitetuksi. Ja juuri niin minun on kirjoitettava. Muut ihmiset voivat kirjoittaa omia sanojaan, minun on kirjoitettava omiani. Jos minussa on kirjoittajana jotain todellista, tulen kyllä oppimaan kirjoittamaan yhä paremmin, kun vain kirjoitan.

Ja noiden asioiden tajuaminen - nimenomaan jatkuvan kirjoittamisen kautta - teki mahdolliseksi sen että oikeasti pystyin vihdoin taas kirjoittamaan. Ensin NaNoWriMossa romaanikässärin joka jäi kolmeen neljäsosaan, koska tajusin ettei tarinan rakenne toiminut, mutta olen edelleen hirveän ylpeä siitä, koska se oli ensimmäinen kerta kun kirjoitin jotain noin pitkää, ja se oli minun omaani, oli se hyvää tai huonoa. Ja sen jälkeen kirjoitin yhä enemmän, pitkiä ja lyhyitä, kunnes vuodesta 2010 alkaen tuli tuo nykyinen iso kässärini jota täällä M:n nimellä nimitän ja joka on niin minun omaani ettei mitään rajaa. Ja uskon rehellisesti sanottuna että se on oikeasti hyvä. Vaikka vaatiikin vielä töitä tullakseen siksi mitä sen kuuluu olla. Ja siinä ohessa olen kirjoittanut kaikenlaista muuta, ja saanut joitain ulkoisiakin tunnustuksia kirjoittamisestani, joten en ilmeisesti ole ainut, joka uskoo että osaan kirjoittaa.

Tiedän, että tuo kaikki on ollut hirveän tärkeä tie kulkea. Teki ihan mielettömän hyvää kirjoittaa se kaikki auki. Epäilen itseäni nykyään niin usein, että oli mahtava tajuta, mitä olen kuitenkin pystynyt jo tekemään, ja tajuta että edelleen tiedän kirjoittavani oman sydämeni ja luovan vaistoni mukaisesti, ja tiedän kehittyneeni paljon tuona aikana.

Silti välillä tuntuu, että olen tehnyt liikaa kompromisseja itseni kanssa, tyytynyt liian vähään, antanut periksi liian helpolla. En itse kirjoittamisen vaan muun elämän suhteen. En ole koskaan tosissani yrittänyt päästä tilanteeseen, jossa voisin omistaa kirjoittamiselle enemmän ajastani kuin nyt voin. Tai yritänhän minä sillä, että kirjoitan ja toivon että joskus saan jotain julkaistua ja saan apurahoja yms. Mutta mitä pidempään olen väsyttävissä päivätöissä, sitä hankalammalta tuo tavoite tuntuu saavuttaa. Miksi en ikinä uskaltanut edes kokeeksi heittäytyä tyhjän päälle? Tosiaan tehdä kaikkeni jotta kirjoittaminen voisi olla elämäni eikä vain jotain jota yritetään tunkea muun elämän rakoihin? Voisinko ikinä uskaltaa sitä nyt, kun aikataulujen järjestäminen oman mielen mukaan on vaikeampaa kuin opiskellessa? Miten se tässä vaiheessa edes tapahtuisi?

Luin tänään yhden musikaalinäyttelijän haastattelua (täällä, mutta se on sitten saksaksi, ettekä todennäköisesti ole ikinä kuulleet tyypistä). Kun hän kertoi siitä, miten päätyi alalle, minä liikutuin kyyneliin ihan vain siksi, että tunsin itse jättäneeni jotain tekemättä. Luin sanoissa saman palon mikä itselläni on mutta uskallusta myös toteuttaa se. Tavallinen tarinahan tuo on, mutta silti... Haastettelussa kerrotaan kuinka hän löysi rakkautensa musikaaleihin jo yhdentoista iässä, mutta silti aloitti koulun jälkeen kampaajaopinnot "koska sitä luonnollisesti ajattelee ensin, ettei musikaalinäyttelijänä ole mitään tulevaisuutta". Mutta kun hän siinä ohessa pääsi kuitenkin näyttelemään, hän totesi, että haluaa musikaalinäyttelijäksi. Päästyään teatterikouluun hän lopetti kampaajaopintonsa ja meni samantien Frankfurtiin, missä teki näyttelijäopintonsa ja siinä ohella kahta työtä rahoittaakseen niitä. "Tiesin yksinkertaisesti, mikä päämääräni on, ja olin valmis työskentelemään paljon ja kovasti sitä varten - myös myöhään yöhön." Tämä siitä huolimatta, että hän uskoi todennäköisesti valmistuvansa työttömäksi. No, niin ei käynytkään vaan hän on toistaiseksi saanut paljon hyviä rooleja isoissakin produktioissa.

On tietysti paljon ihmisiä, jotka tekevät tuon saman eivätkä onnistu. Mutta silti. Välillä kadehdin niin pahuksen paljon ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet edes yrittää oikein todella. Jotka ovat tienneet mikä heidän päämääränsä on ja olleet valmiita työskentelemään paljon ja kovasti sitä varten ja jättämään ne järkevät, turvatut suunnitelmat sikseen unelmaansa tavoitellakseen. Ajattelemaan että järkeviä asioita ehtii tehdä sitten myöhemminkin, jos kutsumus ei onnistu, mutta ensin pitää yrittää sitä mitä todella haluaa.

Musikaalinäytteleminen (tai teatteri ylipäätään) on tietysti siitä hyvin erilainen ala kuin kirjoittaminen, että sitä olisikin vaikea tehdä muun työn ohessa. Sitä tehdään joko täysillä tai ei ollenkaan. Siinä on myös aika nuorena osattava mennä alaa opiskelemaan, on päästävä produktioihin jne. Kirjoittaminen on siitä armollinen, että sitä pystyy tekemään sivutoimisesti, ja sitä voi tehdä omilla ehdoillaan sen sijaan että pitäisi saada kiinnitys johonkin produktioon voidakseen edes tehdä koko juttua. Vaikka en ikinä saisi mitään julkaistua, voisin silti kirjoittaa, mutta koetapas olla näyttelijä ihan yksiksesi. Ja kirjoittamista voi alkaa tehdä myöhemminkin tosissaan, jos nuorena ei ole uskonut itseensä tarpeeksi, vaikka olisi siitä pienestä pitäen unelmoinut. Toisaalta siitä syystä kirjoittaminen on ehkä liiankin helppo jättää sivurooliin, sen sijaan että olisi jossain vaiheessa pakko vain kokeilla ja uskaltaa...

No, enhän minä tietenkään mitään vuokraa maksaisi sillä, että jäisin vain kotiin kirjoittamaan. Ensiksi on pakko olla jokin keino rahoittaa se puuha. Mutta välillä toivoisin että olisin järjestänyt itselleni elämän, jossa se työ olisi vain sivuseikka ja kirjoittaminen pääasia. Ja jossa pystyisin ja jaksaisin saada sen verran paljon aikaiseksi, että se julkaisu ja apurahamahdollisuudet eivät olisi ihan niin kaukana...

Jossittelu ei toisaalta auta. Jos tällä hetkellä ei tunnu olevan mahdollista jättäytyä tyhjän päälle (kannattaa tietysti kysyä miksi ei), sitten ei auta kuin pärjätä nykytilanteen kanssa, pitää mielessä nuo myöhäiseen iltaan unelmansa eteen työskentelevät taiteilijat lajista riippumatta, ja ehkä miettiä vähän uusiksi tärkeysjärjestyksiä niin että aikaa ja energiaa jäisi enemmän kirjoittamiselle. Ja sitten kun jossain vaiheessa tulee mahdollisuus tehdä enemmän, silloin pitäisi uskaltaa tarttua siihen. Ehkä se mahdollisuus joskus tulee.

Ja jos rehellisiä ollaan, minulla nyt vain nuorempana ei ollut niin hyvä itsetunto, että olisin uskaltanut luottaa kirjoittamiseeni. Niin ei olisi pitänyt olla, mutta niin oli enkä mahda sille enää mitään. Tarvitsin kai nuo vuodet kasvaakseni sellaiseksi ihmiseksi joka osaa kirjoittaa mitä tosiaan haluaa kirjoittaa. Ei sitä menneisyyttä voi muuttaa. Parempi, että iloitsen ainakin siitä, mitä minulla on: kutsumus, jonka toteuttaminen tässä iässä ja elämäntilanteessa on vielä mahdollista, sen sijaan että ovi olisi jo sulkeutunut kun en ajoissa toiminut. Ovi voi olla nyt vähän hankalammassa paikassa, mutta sen pystyy edelleen avaamaan.

Mutta en voi olla kiroamatta itseäni kun annoin kesyttää itseni liiaksi. Kun odotin näin pitkään ennen kuin aloin uskoa itseeni, ja kun en edelleenkään oikein uskalla astua ulos järkevistä kompromisseista. Mutta ehkä ratkaisu löytyy.

Ehkä palaan tästä kirjoittamaan. Nyt kun sitä aikaa ja energiaa kerrankin on.