Matkoja, parempaa kirjoitusajankäyttöä ja coneja!

Pahoittelut pitkästä nettihiljaisuudesta. Olen nyt kommentoinut edellisiin kirjoituksiini tulleisiin kommentteihin. Olin viime viikon ulkomaanmatkalla, ja sieltä tultuani olin jotenkin ihan puhki. Matka oli ihana ja inspiroiva, mutta imen tuollaisilla kulttuurin- ja ystävientäyteisillä kaupunkilomilla itseeni niin paljon kaikkea jo viidessä päivässä, että sen jälkeen kestää jonkin aikaa toipua. Sitä paitsi lentokoneet eivät tunnu sopivan minulle... Pitäisi ehkä muuttaa jonnekin Keski-Eurooppaan mistä kaikkialle pääsee tarvittaessa junalla. (Kaikkialle minne minä tahdon, siis. Olen aika eurosentrinen matkailija, pelkään pahoin. Parasta ollakin, sillä jos jo Wien-Helsinki-lento vie minusta mehut pois pariksi päiväksi, en halua ajatella miltä tuntuisi palata jostain Intiasta tai Kaliforniasta.)

Viime kirjoituksessani angstailin sitä, miksi en ole jo nuorempana tehnyt enempää kirjoitusunelmieni toteuttamiseksi ja miten niiden toteuttaminen nyt uuvuttavan kokopäivätyön kurimuksessa on hankalampaa. Joskus tuollaiset ahdistukset on hyvä kirjoittaa, jotta ne tunnustaa ja niitä pääsee tosissaan miettimään. Olen sen kirjoitukseni jälkeen ymmärtänyt pari asiaa. Ensinnäkään en voi tietää olisivatko asiat menneet paremmin, jos olisin nuorena tehnyt toisin, esim. hakeutunut opiskelemaan kirjoittamista vakavasti ja yrittänyt heittäytyä nimenomaan kirjoittamaan sen sijaan, että aina pyrin hankkimaan järkevän porvarillisen ammatin. Yhtä hyvin voi olla, että silloisella itsetunnollani olisin palautteen myötä kadottanut kaiken kyvyn kirjoittaa sitä, mitä itse haluan, ja olisin vain kirjoittanut muita miellyttääkseni ja hukannut sen mikä kirjoittamisessani on omaani. Nyt ainakin ehdin tutustua kirjoittamiseeni rauhassa itsekseni kun sen kirjoittamisrohkeuden vain löysin. Ja jos silloin olisin epäonnistunut, olisin saattanut menettää rohkeuteni entistä pahemmin. Vaikea sanoa! Joten turha on spekuloida menneisyydellä jota ei voi enää muuttaa.

Toiseksi tajusin, että jos minulla on tällaisia ahdistuksia menneestä, se johtuu luultavasti siitä, että minun pitää tehdä jotain nykyisyydelleni. En ehkä juuri nyt keksi keinoa vaihtaa osa-aikaiseen työhön, mutta voin tehdä jotain muuta kirjoittaakseni enemmän. Tällä viikolla olen yrittänyt uutta taktiikkaa: herään aamuisin sen verran aikaisin, että voin aamiaisen ja töihin lähdön välissä kirjoittaa ihan kunnolla. Ei nyt tuntikausia, mutta nyt alkajaisiksi 30-45 minuuttia - kun totun tähän, voin yrittää pidentää sen noin tuntiin. Tarkoittaa aikaisin nukkumaan menemistä, mutta toisaalta se on helpompaa, jos illalla ei tarvitse enää yrittää jaksaa kirjoittaa (siihen kun alkaa olla energiaa vasta vähän ennen nukkumaan menoa). Tänään kirjoittaminen jäi aika vähäiseksi, koska olin huonovointinen, mutta jatketaan taas seuraavalla viikolla samaan malliin. Voin kirjoittaa jotain uutta, voin editoida vanhaa, voin vaikka tehdä kirjoitusharjoituksia tai kirjoittaa fanficiä. Mutta kirjoittamiselle aikaa jokaisena arkiaamuna. Toistaiseksi se tuntuu hyvältä.

Ja sitten muita ihanuuksia: coneja! Huomenna on tarkoitus mennä Vaarnan kanssa Tähtivaeltaja-päivään tutustumaan (toivottavasti jaksan olla siellä niin pitkään kuin kiinnostaa, vointi ei edelleenkään ole ihan priima - lääkäri kyllä sanoi että tämä johtuu luultavasti vain alhaisesta verenpaineesta). Ja tänään tuli Finnconin ohjelma! Finncon! Ah, miksi siellä on niin paljon ihanaa ohjelmaa päällekkäin? Saisko sitä Hermionen ajankääntäjää tänne, kiitos? Joka tapauksessa aion mennä ainakin lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Perjantaista en tiedä, kun silloin on aika vähän ohjelmaa ja joudun yöpymään hotellissa, mikä on kallista. Varmuuden vuoksi olen kyllä varannut huoneen molemmiksi öiksi. Toisaalta lauantaina kiinnostava ohjelma alkaa jo aamupäivällä, joten aikaisin sinne Jyväskylään täytyy joka tapauksessa mennä.

Kuka muu on tulossa Finnconiin? Tapaan siellä myös mieluusti sekä uusia että vanhoja ihmisiä, joten jos joku haluaa tutustua livenä tai muuten vain kaipaa con-seuraa, saa ilmoittautua. :-) Viime vuonna olin paikalla yksin, mutta se olisi kyllä ollut vielä hauskempaa seurassa, jos minulla vain silloin olisi jo ollut sellaista sosiaalista mediaa jonka kautta olisin tutustunut ihmisiin ennalta.

Pohdintoja (kirjoitus)unelmien toteuttamisesta

Olisin voinut kirjoittaa tämän edellisen blogipostauksen kanssa samaan, koska se on jollain tapaa jatkoa sen kokemuksille. Mutta tuntui, että siitä voi tulla liian pitkä, ja aihe on kuitenkin eri. Kirjoitan sen erikseen ja ajastan julkaisemaan ehkä muutamaa tuntia myöhemmin.

Nyt kun taas on kerrankin ollut edes vähän enemmän aikaa ja energiaa heittäytyä kunnolla kirjoittamaan, huomaan tietysti, miten pahuksen oikealta se tuntuu. Haluaisin että elämäni olisi jatkuvasti sitä, että kun haluan kirjoittaa, voin tehdä niin ja jaksan tehdä niin. Eihän elämä tietystikään voi olla jatkuvasti hyvää kirjoitusputkea, itse kullakin on luovempia ja vähemmän luovia kausia, ja välillä kirjoittamisen kaivo voi ehtyä jos sille ei anna aikaa täyttyä. Siinä suhteessa ollaan varmaan oltu oikeassakin, kun minua on neuvottu hankkimaan "kunnon työ" ja kirjoittamaan siinä ohessa. On enemmän mistä kirjoittaa niinä hetkinä kun ehdin kirjoittaa, ja silleen. Puhumattakaan siitä tosiasiasta, että Suomessa on hankala elää kirjoittamalla.

Mutta joskus mietin, onko se, että jokin on hankalaa, syy olla edes yrittämättä sitä? Aina välillä kuitenkin törmää jopa Suomessa kirjoittajiin jotka voivat jotenkin elää sillä (apurahat, opetustyöt ja ties mitkä yleensä tukena, harvapa niillä tekijänoikeustuloilla elää). Enkä minä lähtökohtaisesti kaipaa hienoa elintasoa, vaikka ulkomaanmatkoista ja teatterista olisi vaikea luopua. Joskus kysyn itseltäni miksi en ollut nuorempana rohkeampi. Entä jos olisin lukion jälkeen kinunnut vanhemmilta rahaa mennä vuodeksi vaikka Oriveden opistoon? (Luulen että se olisi voinut onnistua. En ole kyllä kysynyt.) Saanut oppia ja kirjoitusrutiinia ja palautetta, ja sitten mennyt opiskelemaan enemmänkin sillä idealla, että valmistun ehkä varmuuden vuoksi johonkin jolla voi elättää itseään, mutta ennen kaikkea opiskellessa on mahdollista enemmän määrätä omista aikatauluistaan ja siten kirjoittaa. Jos olisinkin siinä vaiheessa jo uskaltanut kirjoittaa mitä todella haluan, ja jos olisin saanut tekstejä julki ja voinut ainakin saada apurahoja ynnä muuta jo nuorena? Jos minun olisi mahdollista elää kirjoittamalla? Enhän minä tiedä, olisiko niin käynyt, mutta olisin voinut edes koettaa.

Mutta minun itsetuntoni oli silloin niin alhaalla, etten juuri uskonut kirjoittamiseeni. Lähinnä luin kirjoitusoppaita ja harrastin vähän nettiroolipelejä ja fanficiä. Joskus yliopistovaiheeni puolivälissä vasta aloin saada kiinni kirjoittamisesta. Kiitos on paljolti Natalie Goldbergin ja Julia Cameronin yltiökannustavien kirjoitusoppaiden (ja minun joka tajusin senkaltaisia oppaita etsiä). Niistä voidaan sanoa mitä sanotaan eivätkä ne ehkä enää ole minulle sitä mitä tarvitsen, mutta silloin ne auttoivat minut tajuamaan:
1) Minun ei tarvitse olla valmiiksi huippuhyvä kirjoittaja voidakseni kirjoittaa. Kirjoittamaan oppii vain tekemällä, ja on uskallettava kirjoittaa huonosti voidakseen kirjoittaa hyvin.
2) Kun tosiaan kirjoitan mitä milloinkin oikealta tuntuu, on se kuinka hölmöä ja huonosti kirjoitettua tahansa, löydän lopulta sieltä alta jotain todellista joka pulppuaa minusta, ja jota en kuullut ja tuntenut niin kauan kun vain stressasin, mitä muut sanovat ja mitä minun pitäisi kirjoittaa. Ja silloin minä tosiaan voin kirjoittaa. Ja silloin se voi olla upeaa.
3) Minun ei tarvitse takertua sääntöihin siitä miten kuuluu kirjoittaa. Minun ei tarvitse takertua sääntöihin siitä mistä kuuluu kirjoittaa, mitkä ovat hyviä, sopivia, arvostettavia tms. aiheita. Minun ei tarvitse eikä pidä kirjoittaa muita miellyttääkseni. Minä voin kirjoittaa sitä mitä itse haluan sillä tavoin kuin itse haluan ja niin kuin tunnen että se haluaa tulla kirjoitetuksi. Ja juuri niin minun on kirjoitettava. Muut ihmiset voivat kirjoittaa omia sanojaan, minun on kirjoitettava omiani. Jos minussa on kirjoittajana jotain todellista, tulen kyllä oppimaan kirjoittamaan yhä paremmin, kun vain kirjoitan.

Ja noiden asioiden tajuaminen - nimenomaan jatkuvan kirjoittamisen kautta - teki mahdolliseksi sen että oikeasti pystyin vihdoin taas kirjoittamaan. Ensin NaNoWriMossa romaanikässärin joka jäi kolmeen neljäsosaan, koska tajusin ettei tarinan rakenne toiminut, mutta olen edelleen hirveän ylpeä siitä, koska se oli ensimmäinen kerta kun kirjoitin jotain noin pitkää, ja se oli minun omaani, oli se hyvää tai huonoa. Ja sen jälkeen kirjoitin yhä enemmän, pitkiä ja lyhyitä, kunnes vuodesta 2010 alkaen tuli tuo nykyinen iso kässärini jota täällä M:n nimellä nimitän ja joka on niin minun omaani ettei mitään rajaa. Ja uskon rehellisesti sanottuna että se on oikeasti hyvä. Vaikka vaatiikin vielä töitä tullakseen siksi mitä sen kuuluu olla. Ja siinä ohessa olen kirjoittanut kaikenlaista muuta, ja saanut joitain ulkoisiakin tunnustuksia kirjoittamisestani, joten en ilmeisesti ole ainut, joka uskoo että osaan kirjoittaa.

Tiedän, että tuo kaikki on ollut hirveän tärkeä tie kulkea. Teki ihan mielettömän hyvää kirjoittaa se kaikki auki. Epäilen itseäni nykyään niin usein, että oli mahtava tajuta, mitä olen kuitenkin pystynyt jo tekemään, ja tajuta että edelleen tiedän kirjoittavani oman sydämeni ja luovan vaistoni mukaisesti, ja tiedän kehittyneeni paljon tuona aikana.

Silti välillä tuntuu, että olen tehnyt liikaa kompromisseja itseni kanssa, tyytynyt liian vähään, antanut periksi liian helpolla. En itse kirjoittamisen vaan muun elämän suhteen. En ole koskaan tosissani yrittänyt päästä tilanteeseen, jossa voisin omistaa kirjoittamiselle enemmän ajastani kuin nyt voin. Tai yritänhän minä sillä, että kirjoitan ja toivon että joskus saan jotain julkaistua ja saan apurahoja yms. Mutta mitä pidempään olen väsyttävissä päivätöissä, sitä hankalammalta tuo tavoite tuntuu saavuttaa. Miksi en ikinä uskaltanut edes kokeeksi heittäytyä tyhjän päälle? Tosiaan tehdä kaikkeni jotta kirjoittaminen voisi olla elämäni eikä vain jotain jota yritetään tunkea muun elämän rakoihin? Voisinko ikinä uskaltaa sitä nyt, kun aikataulujen järjestäminen oman mielen mukaan on vaikeampaa kuin opiskellessa? Miten se tässä vaiheessa edes tapahtuisi?

Luin tänään yhden musikaalinäyttelijän haastattelua (täällä, mutta se on sitten saksaksi, ettekä todennäköisesti ole ikinä kuulleet tyypistä). Kun hän kertoi siitä, miten päätyi alalle, minä liikutuin kyyneliin ihan vain siksi, että tunsin itse jättäneeni jotain tekemättä. Luin sanoissa saman palon mikä itselläni on mutta uskallusta myös toteuttaa se. Tavallinen tarinahan tuo on, mutta silti... Haastettelussa kerrotaan kuinka hän löysi rakkautensa musikaaleihin jo yhdentoista iässä, mutta silti aloitti koulun jälkeen kampaajaopinnot "koska sitä luonnollisesti ajattelee ensin, ettei musikaalinäyttelijänä ole mitään tulevaisuutta". Mutta kun hän siinä ohessa pääsi kuitenkin näyttelemään, hän totesi, että haluaa musikaalinäyttelijäksi. Päästyään teatterikouluun hän lopetti kampaajaopintonsa ja meni samantien Frankfurtiin, missä teki näyttelijäopintonsa ja siinä ohella kahta työtä rahoittaakseen niitä. "Tiesin yksinkertaisesti, mikä päämääräni on, ja olin valmis työskentelemään paljon ja kovasti sitä varten - myös myöhään yöhön." Tämä siitä huolimatta, että hän uskoi todennäköisesti valmistuvansa työttömäksi. No, niin ei käynytkään vaan hän on toistaiseksi saanut paljon hyviä rooleja isoissakin produktioissa.

On tietysti paljon ihmisiä, jotka tekevät tuon saman eivätkä onnistu. Mutta silti. Välillä kadehdin niin pahuksen paljon ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet edes yrittää oikein todella. Jotka ovat tienneet mikä heidän päämääränsä on ja olleet valmiita työskentelemään paljon ja kovasti sitä varten ja jättämään ne järkevät, turvatut suunnitelmat sikseen unelmaansa tavoitellakseen. Ajattelemaan että järkeviä asioita ehtii tehdä sitten myöhemminkin, jos kutsumus ei onnistu, mutta ensin pitää yrittää sitä mitä todella haluaa.

Musikaalinäytteleminen (tai teatteri ylipäätään) on tietysti siitä hyvin erilainen ala kuin kirjoittaminen, että sitä olisikin vaikea tehdä muun työn ohessa. Sitä tehdään joko täysillä tai ei ollenkaan. Siinä on myös aika nuorena osattava mennä alaa opiskelemaan, on päästävä produktioihin jne. Kirjoittaminen on siitä armollinen, että sitä pystyy tekemään sivutoimisesti, ja sitä voi tehdä omilla ehdoillaan sen sijaan että pitäisi saada kiinnitys johonkin produktioon voidakseen edes tehdä koko juttua. Vaikka en ikinä saisi mitään julkaistua, voisin silti kirjoittaa, mutta koetapas olla näyttelijä ihan yksiksesi. Ja kirjoittamista voi alkaa tehdä myöhemminkin tosissaan, jos nuorena ei ole uskonut itseensä tarpeeksi, vaikka olisi siitä pienestä pitäen unelmoinut. Toisaalta siitä syystä kirjoittaminen on ehkä liiankin helppo jättää sivurooliin, sen sijaan että olisi jossain vaiheessa pakko vain kokeilla ja uskaltaa...

No, enhän minä tietenkään mitään vuokraa maksaisi sillä, että jäisin vain kotiin kirjoittamaan. Ensiksi on pakko olla jokin keino rahoittaa se puuha. Mutta välillä toivoisin että olisin järjestänyt itselleni elämän, jossa se työ olisi vain sivuseikka ja kirjoittaminen pääasia. Ja jossa pystyisin ja jaksaisin saada sen verran paljon aikaiseksi, että se julkaisu ja apurahamahdollisuudet eivät olisi ihan niin kaukana...

Jossittelu ei toisaalta auta. Jos tällä hetkellä ei tunnu olevan mahdollista jättäytyä tyhjän päälle (kannattaa tietysti kysyä miksi ei), sitten ei auta kuin pärjätä nykytilanteen kanssa, pitää mielessä nuo myöhäiseen iltaan unelmansa eteen työskentelevät taiteilijat lajista riippumatta, ja ehkä miettiä vähän uusiksi tärkeysjärjestyksiä niin että aikaa ja energiaa jäisi enemmän kirjoittamiselle. Ja sitten kun jossain vaiheessa tulee mahdollisuus tehdä enemmän, silloin pitäisi uskaltaa tarttua siihen. Ehkä se mahdollisuus joskus tulee.

Ja jos rehellisiä ollaan, minulla nyt vain nuorempana ei ollut niin hyvä itsetunto, että olisin uskaltanut luottaa kirjoittamiseeni. Niin ei olisi pitänyt olla, mutta niin oli enkä mahda sille enää mitään. Tarvitsin kai nuo vuodet kasvaakseni sellaiseksi ihmiseksi joka osaa kirjoittaa mitä tosiaan haluaa kirjoittaa. Ei sitä menneisyyttä voi muuttaa. Parempi, että iloitsen ainakin siitä, mitä minulla on: kutsumus, jonka toteuttaminen tässä iässä ja elämäntilanteessa on vielä mahdollista, sen sijaan että ovi olisi jo sulkeutunut kun en ajoissa toiminut. Ovi voi olla nyt vähän hankalammassa paikassa, mutta sen pystyy edelleen avaamaan.

Mutta en voi olla kiroamatta itseäni kun annoin kesyttää itseni liiaksi. Kun odotin näin pitkään ennen kuin aloin uskoa itseeni, ja kun en edelleenkään oikein uskalla astua ulos järkevistä kompromisseista. Mutta ehkä ratkaisu löytyy.

Ehkä palaan tästä kirjoittamaan. Nyt kun sitä aikaa ja energiaa kerrankin on.

Ideoinnin ihanuudesta

Työpäivän jälkeen olen väsynyt kuin olisin juossut 10 km:n lenkin, vaikken edes väsymykseltäni pystynyt tekemään paljon. Mutta onneksi ideointi onnistuu väsyneenäkin.

Rakastan ideointia, se on lempivaiheitani kirjoittamisessa (vaikka ainut toistaiseksi löytämäni vaihe, josta en tykkää, on se ihan viime vaiheen hiominen kun on lukenut kaikki lauseet sata kertaa eikä enää todellakaan tiedä mitä niissä sanotaan ja onko se hyvää vai ei, mutta silti pitäisi nyhtää pois viimeiset turhat toistot ja keksiä vihdoin jotain järkevää siihen kohtaan minkä muokkausta on koko ajan vältellyt). Minulla kirjoittamista edeltää yleensä pitkä vaihe, jolloin annan tarinan kasvaa ja kehittyä melkoisen orgaanisesti mutta joskus käyttäen konkreettisia suunnitteluapuvälineitä (luettelokortteja, synopsiksia, valaskalaa muistuttavia tai muistuttamattomia juonikäyriä, hahmoprofiileja). Saatan kirjoittaa joitain kohtauksia tai kuvauksia tutustuakseni tarinaan, hahmoihin, ympäristöön, tai löytääkseni uusia ideoita ja juonenkäänteitä, mutta nuo kirjoitukset ovat vain osa ideointia, minun ei tarvitse ajatella että niistä tulisi osa käsikirjoitusta. Imen vaikutelmia musiikista, kirjoista, näytelmistä ja näyttelijöistä, tapaamistani ihmisistä, omista turhautumisistani, kevään kukista, unista, silkasta mielikuvituksesta, mistä vain. Jonkinlaisten kummallisten alkemisten prosessien kautta niistä tulee vaikka mitä uusia osasia tarinaani ja minulle alkaa hahmottua yhä uusia asioita siitä, mistä on kyse, mihin tarina on menossa, millaisia hahmot ovat ja mihin he pyrkivät ja mitä heille tapahtuu. Kohtauksia alkaa kehittyä ja katselen niitä yhä uudelleen sisäisessä elokuvaleikkaamossani, kokeilen lisätä niihin uusia mausteita tai katsoa niitä eri näkökulmista, hyppelehdin tarinoiden kronologioissa edestakaisin.

Nuorena aika pitkään kirjoitin vähän  mutta kuvittelin tarinoita päässäni vuosikausiakin. Ehkä tästä on osittan jäljellä se, miten paljon kehittelen tarinoita päässäni ennen kirjoittamista ja miten paljon nautin siitä. Se oli minulle pitkään juuri se kirjoittaminen, koska tarinoiden laittaminen paperille oli pelottavaa. Ne saattoivat latistua siinä, tai jouduin ainakin päättämään mitä tapahtuu. Opin kirjoittamaan vasta, kun opin että voin kirjoittaa ensimmäisellä kerralla huonoa ja voin muuttaa mitä tahansa, jos myöhemmin päätän etten pidäkään siitä. Joka tapauksessa en osaa kuvitella kohtausta enää sen jälkeen, kun olen kirjoittanut sen. Voin muokata sitä, ja nautin siitäkin, mutta se ei enää pyöri samalla tavalla pääni sisäisenä filminä kuin ennen kirjoittamista, ellen sitten ala selvästi muuttaa tapahtumia.

Kuulun itse niihin kirjoittajiin, joille uusien tarinoiden ideoita syntyy todella helposti. Ihan liian helposti. Olen pelkästään viimeisen parin kuukauden aikana saanut ainakin puolen tusinaa pitkän käsikirjoituksen ideaa. Ja ennestään niitä oli jo vaikka kuinka paljon. Silti olen vain kirjoittanut lähinnä tuota M:ää uusiksi vuosien ajan. Koska sen kehittelyynkin on niin paljon ideoita enkä halua jättää sitä puolitiehen vain siksi, että uudetkin houkuttavat.

Siksi kai turhaudunkin niin siihen, ettei kirjoittaminen nyt oikein suju väsymyksen ja ajanpuutteen vuoksi. Olisi niin pahuksen monta tarinaa, joita kirjoittaa! Silti pitäisi myös tajuta se, että nuo uudet ideat ovat siinä ideointivaiheessa, ei niitä voikaan vielä kirjoittaa. Kai. Pelkään vain, että ajan ja voimien puutteen takia en tartu sellaiseenkaan tarinaan, jota oikeastaan pitäisi alkaa jo kirjoittaa, jotta pääsisin sen kanssa johonkin. Mutta ehkä nyt vain on nimenomaan se aika, jolloin mieleni kokoaa vaikutteista uusia tarinoita, joita sitten myöhemmin kirjoitan. Ehkä minun pitää hyväksyä se ja nauttia siitä.

On kuitenkin myös ihan hirmuisen nautittavaa olla siinä tilanteessa, että sisälläni syntyy vaikka kuinka paljon uusia tarinoita, uusia hahmoja, kaikenlaista uutta ja ihmeellistä. Että mieleni pystyy luomaan kaikkea sellaista ja että se on minulle niin todellista ja vahvaa. Että voin unelmoida siitä, että joskus ainakin jotkin noista tarinoista ovat kirjoitettuna, ja ehkä jopa muiden ihmisten luettavina. Että voin tutustua näihin kaikkiin hahmoihin ja tarinoihin, jotka toistaiseksi vasta minä tunnen. Siinä on yksi osa kirjoittamisen hurmiota minulle. Ja sitä ei voida viedä pois millään rahalla, ajalla tai pakolla.

Ajankäyttötuskailua

Haluaisin joskus kirjoittaa jonkin suuren ja syvällisen tekstin Fiktion Merkityksestä tms. mutta tuntuu, että enimmäkseen jaksan saada aikaiseksi vain päivästä päivään -merkintöjä kirjoittamiseen jotenkin liittyvistä asioista. Viimeksi kirjoitin aikataulusuunnitelmaa M:n valmiiksi saattamiseen, mutta nyt haluan tuskailla ajankäytöstä yleensä.

Yksinkertaisesti, alkaa tuntua että kokopäivätyön yhdistäminen unelmaan kirjoittamisesta on yhtä tuskaa. Minä haluaisin kirjoittaa niin vietävän paljon enemmän kuin jaksan kirjoittaa. M:n valmiiksi saattaminen on venynyt vaikka kuinka kauan kun enimmäkseen en jaksa. Päässä vaikka kuinka iso kasa ideoita kolkuttelee ovia ja tempoo valjaissaan ja tahtoo päästä laitumelle kirmaamaan. Mutta koska kirjoittajana olen todennut kaipaavani ainakin jonkin verran suunnittelua ennen kuin lähden kirjoittamaan, enkä tunnu jaksavan edetä minkään suunnittelussa tarpeeksi pitkälle, uuden käsikirjoituksen aloittaminen kestää ja kestää. Olisin kyllä valmis kirjoittamaan jotenkin vaatimattomin tavoittein, edes lauseen päivässä, mutta en pääse niin pitkälle että kykenisin valitsemaan mitä käsikirjoitusta kirjoitan sen lauseen päivässä, ja suunnittelemaan sen aloituskuntoon. No, on minulla edes suunnitelmani M:n kanssa, katsotaan miten sen suhteen käy. Ja kyllähän minä varastelen aikaa pienelle kirjoittamiselle, ideointia ja vapaakirjoitusta ja irrallisia kohtauksia muistikirjoihin. Voi olla, että tulevina vuosina tajuan että tämä oli kirjoittamiselleni korvaamattoman arvokasta aikaa juuri siksi, mitä kaikkea tein kun en jaksanut tehdä mitään isompaa. Mutta juuri nyt kun en näe asiaa tulevaisuudesta, alan turhautua.

Jotkut kirjailijat sanovat, etteivät apurahat tai muut keinot kirjoittaa päätyökseen ratkaise mitään, että ei sitä silloin saa sen enempää kirjoitettua. Mutta tiedän kyllä omalta kohdaltani kokemuksesta, että silloin kun olen pystynyt sanelemaan ajankäyttöäni enemmän kuin nyt ja kun vapaa-aikaa on ollut enemmän, olen pystynyt kirjoittamaan paljon enemmän kuin nyt. Onhan minulla useimpina iltoina 2-3 tuntia vapaa-aikaa, vaikka käytännössä siitäkin menee jonkin verran kaikenlaisiin käytännön juttuihin tai siihen että pidän jotain yhteyttä ihmisiin. Mutta kun olen uupunut ennen kuin pääsen edes aloittamaan. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten ihmiset esim. käyvät kokopäivätöissä ja hoitavat perhettä yhtäaikaisesti. Minä en tunnu selviävän edes itsestäni töiden ohessa, varsinkaan niin että jäisi aikaa mihinkään muuhun kuten kirjoittamiseen. Jos ikinä saan lapsia, minun on varmaan ruvettava kotiäidiksi (ja varmaan kirjoittamiselle ajan varastaminen on silti työn takana, jos äiti-ihmisten kommentteja on uskominen).

Ja jollain tasolla tuntuu hankalalta kirjoittaa tästä edes tämän verran. Tuntuu että varmasti joku ilmestyy huutelemaan että mikäs laiskuri olet ja olisit onnellinen kun sinulla on töitä ja kyllä kunnon ihmisen pitää jaksaa töitä tehdä 16 tuntia päivässä. Ei niin että kuvittelisin teistä sellaista, rakkaat lukijani, se on vain sellainen olkapään takana oleva demoni. Kun asuu yhteiskunnassa jossa hienoin ylistys mitä ihmisestä voi konsanaan sanoa on se, että tämä jaksaa tehdä töitä väsymättä, on ahkera, aina työssä jne. Ja pahinta kaikista on jos joku on laiska tai liian herkkä rasituksille.

Mutta no, yritän nyt edes pitää kiinni niistä pienistä hajakirjoittamisistani ja luottaa, että jossain vaiheessa pääsen kaikesta huolimatta niin pitkälle, että voin aloittaa uudenkin käsikirjoituksen. Ehkä jokin noista kolkuttelijoista ja tempoilijoista osoittautuisi ettei tarvitse kovin pitkää valmisteluaikaa. Minulla olisi ihan hirveä hinku kirjoittaa jotain uutta heti nyt tai siis sitten kun suinkin jaksan...