Ideoinnin ihanuudesta

Työpäivän jälkeen olen väsynyt kuin olisin juossut 10 km:n lenkin, vaikken edes väsymykseltäni pystynyt tekemään paljon. Mutta onneksi ideointi onnistuu väsyneenäkin.

Rakastan ideointia, se on lempivaiheitani kirjoittamisessa (vaikka ainut toistaiseksi löytämäni vaihe, josta en tykkää, on se ihan viime vaiheen hiominen kun on lukenut kaikki lauseet sata kertaa eikä enää todellakaan tiedä mitä niissä sanotaan ja onko se hyvää vai ei, mutta silti pitäisi nyhtää pois viimeiset turhat toistot ja keksiä vihdoin jotain järkevää siihen kohtaan minkä muokkausta on koko ajan vältellyt). Minulla kirjoittamista edeltää yleensä pitkä vaihe, jolloin annan tarinan kasvaa ja kehittyä melkoisen orgaanisesti mutta joskus käyttäen konkreettisia suunnitteluapuvälineitä (luettelokortteja, synopsiksia, valaskalaa muistuttavia tai muistuttamattomia juonikäyriä, hahmoprofiileja). Saatan kirjoittaa joitain kohtauksia tai kuvauksia tutustuakseni tarinaan, hahmoihin, ympäristöön, tai löytääkseni uusia ideoita ja juonenkäänteitä, mutta nuo kirjoitukset ovat vain osa ideointia, minun ei tarvitse ajatella että niistä tulisi osa käsikirjoitusta. Imen vaikutelmia musiikista, kirjoista, näytelmistä ja näyttelijöistä, tapaamistani ihmisistä, omista turhautumisistani, kevään kukista, unista, silkasta mielikuvituksesta, mistä vain. Jonkinlaisten kummallisten alkemisten prosessien kautta niistä tulee vaikka mitä uusia osasia tarinaani ja minulle alkaa hahmottua yhä uusia asioita siitä, mistä on kyse, mihin tarina on menossa, millaisia hahmot ovat ja mihin he pyrkivät ja mitä heille tapahtuu. Kohtauksia alkaa kehittyä ja katselen niitä yhä uudelleen sisäisessä elokuvaleikkaamossani, kokeilen lisätä niihin uusia mausteita tai katsoa niitä eri näkökulmista, hyppelehdin tarinoiden kronologioissa edestakaisin.

Nuorena aika pitkään kirjoitin vähän  mutta kuvittelin tarinoita päässäni vuosikausiakin. Ehkä tästä on osittan jäljellä se, miten paljon kehittelen tarinoita päässäni ennen kirjoittamista ja miten paljon nautin siitä. Se oli minulle pitkään juuri se kirjoittaminen, koska tarinoiden laittaminen paperille oli pelottavaa. Ne saattoivat latistua siinä, tai jouduin ainakin päättämään mitä tapahtuu. Opin kirjoittamaan vasta, kun opin että voin kirjoittaa ensimmäisellä kerralla huonoa ja voin muuttaa mitä tahansa, jos myöhemmin päätän etten pidäkään siitä. Joka tapauksessa en osaa kuvitella kohtausta enää sen jälkeen, kun olen kirjoittanut sen. Voin muokata sitä, ja nautin siitäkin, mutta se ei enää pyöri samalla tavalla pääni sisäisenä filminä kuin ennen kirjoittamista, ellen sitten ala selvästi muuttaa tapahtumia.

Kuulun itse niihin kirjoittajiin, joille uusien tarinoiden ideoita syntyy todella helposti. Ihan liian helposti. Olen pelkästään viimeisen parin kuukauden aikana saanut ainakin puolen tusinaa pitkän käsikirjoituksen ideaa. Ja ennestään niitä oli jo vaikka kuinka paljon. Silti olen vain kirjoittanut lähinnä tuota M:ää uusiksi vuosien ajan. Koska sen kehittelyynkin on niin paljon ideoita enkä halua jättää sitä puolitiehen vain siksi, että uudetkin houkuttavat.

Siksi kai turhaudunkin niin siihen, ettei kirjoittaminen nyt oikein suju väsymyksen ja ajanpuutteen vuoksi. Olisi niin pahuksen monta tarinaa, joita kirjoittaa! Silti pitäisi myös tajuta se, että nuo uudet ideat ovat siinä ideointivaiheessa, ei niitä voikaan vielä kirjoittaa. Kai. Pelkään vain, että ajan ja voimien puutteen takia en tartu sellaiseenkaan tarinaan, jota oikeastaan pitäisi alkaa jo kirjoittaa, jotta pääsisin sen kanssa johonkin. Mutta ehkä nyt vain on nimenomaan se aika, jolloin mieleni kokoaa vaikutteista uusia tarinoita, joita sitten myöhemmin kirjoitan. Ehkä minun pitää hyväksyä se ja nauttia siitä.

On kuitenkin myös ihan hirmuisen nautittavaa olla siinä tilanteessa, että sisälläni syntyy vaikka kuinka paljon uusia tarinoita, uusia hahmoja, kaikenlaista uutta ja ihmeellistä. Että mieleni pystyy luomaan kaikkea sellaista ja että se on minulle niin todellista ja vahvaa. Että voin unelmoida siitä, että joskus ainakin jotkin noista tarinoista ovat kirjoitettuna, ja ehkä jopa muiden ihmisten luettavina. Että voin tutustua näihin kaikkiin hahmoihin ja tarinoihin, jotka toistaiseksi vasta minä tunnen. Siinä on yksi osa kirjoittamisen hurmiota minulle. Ja sitä ei voida viedä pois millään rahalla, ajalla tai pakolla.

Ajankäyttötuskailua

Haluaisin joskus kirjoittaa jonkin suuren ja syvällisen tekstin Fiktion Merkityksestä tms. mutta tuntuu, että enimmäkseen jaksan saada aikaiseksi vain päivästä päivään -merkintöjä kirjoittamiseen jotenkin liittyvistä asioista. Viimeksi kirjoitin aikataulusuunnitelmaa M:n valmiiksi saattamiseen, mutta nyt haluan tuskailla ajankäytöstä yleensä.

Yksinkertaisesti, alkaa tuntua että kokopäivätyön yhdistäminen unelmaan kirjoittamisesta on yhtä tuskaa. Minä haluaisin kirjoittaa niin vietävän paljon enemmän kuin jaksan kirjoittaa. M:n valmiiksi saattaminen on venynyt vaikka kuinka kauan kun enimmäkseen en jaksa. Päässä vaikka kuinka iso kasa ideoita kolkuttelee ovia ja tempoo valjaissaan ja tahtoo päästä laitumelle kirmaamaan. Mutta koska kirjoittajana olen todennut kaipaavani ainakin jonkin verran suunnittelua ennen kuin lähden kirjoittamaan, enkä tunnu jaksavan edetä minkään suunnittelussa tarpeeksi pitkälle, uuden käsikirjoituksen aloittaminen kestää ja kestää. Olisin kyllä valmis kirjoittamaan jotenkin vaatimattomin tavoittein, edes lauseen päivässä, mutta en pääse niin pitkälle että kykenisin valitsemaan mitä käsikirjoitusta kirjoitan sen lauseen päivässä, ja suunnittelemaan sen aloituskuntoon. No, on minulla edes suunnitelmani M:n kanssa, katsotaan miten sen suhteen käy. Ja kyllähän minä varastelen aikaa pienelle kirjoittamiselle, ideointia ja vapaakirjoitusta ja irrallisia kohtauksia muistikirjoihin. Voi olla, että tulevina vuosina tajuan että tämä oli kirjoittamiselleni korvaamattoman arvokasta aikaa juuri siksi, mitä kaikkea tein kun en jaksanut tehdä mitään isompaa. Mutta juuri nyt kun en näe asiaa tulevaisuudesta, alan turhautua.

Jotkut kirjailijat sanovat, etteivät apurahat tai muut keinot kirjoittaa päätyökseen ratkaise mitään, että ei sitä silloin saa sen enempää kirjoitettua. Mutta tiedän kyllä omalta kohdaltani kokemuksesta, että silloin kun olen pystynyt sanelemaan ajankäyttöäni enemmän kuin nyt ja kun vapaa-aikaa on ollut enemmän, olen pystynyt kirjoittamaan paljon enemmän kuin nyt. Onhan minulla useimpina iltoina 2-3 tuntia vapaa-aikaa, vaikka käytännössä siitäkin menee jonkin verran kaikenlaisiin käytännön juttuihin tai siihen että pidän jotain yhteyttä ihmisiin. Mutta kun olen uupunut ennen kuin pääsen edes aloittamaan. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten ihmiset esim. käyvät kokopäivätöissä ja hoitavat perhettä yhtäaikaisesti. Minä en tunnu selviävän edes itsestäni töiden ohessa, varsinkaan niin että jäisi aikaa mihinkään muuhun kuten kirjoittamiseen. Jos ikinä saan lapsia, minun on varmaan ruvettava kotiäidiksi (ja varmaan kirjoittamiselle ajan varastaminen on silti työn takana, jos äiti-ihmisten kommentteja on uskominen).

Ja jollain tasolla tuntuu hankalalta kirjoittaa tästä edes tämän verran. Tuntuu että varmasti joku ilmestyy huutelemaan että mikäs laiskuri olet ja olisit onnellinen kun sinulla on töitä ja kyllä kunnon ihmisen pitää jaksaa töitä tehdä 16 tuntia päivässä. Ei niin että kuvittelisin teistä sellaista, rakkaat lukijani, se on vain sellainen olkapään takana oleva demoni. Kun asuu yhteiskunnassa jossa hienoin ylistys mitä ihmisestä voi konsanaan sanoa on se, että tämä jaksaa tehdä töitä väsymättä, on ahkera, aina työssä jne. Ja pahinta kaikista on jos joku on laiska tai liian herkkä rasituksille.

Mutta no, yritän nyt edes pitää kiinni niistä pienistä hajakirjoittamisistani ja luottaa, että jossain vaiheessa pääsen kaikesta huolimatta niin pitkälle, että voin aloittaa uudenkin käsikirjoituksen. Ehkä jokin noista kolkuttelijoista ja tempoilijoista osoittautuisi ettei tarvitse kovin pitkää valmisteluaikaa. Minulla olisi ihan hirveä hinku kirjoittaa jotain uutta heti nyt tai siis sitten kun suinkin jaksan...