Ideoinnin ihanuudesta

Työpäivän jälkeen olen väsynyt kuin olisin juossut 10 km:n lenkin, vaikken edes väsymykseltäni pystynyt tekemään paljon. Mutta onneksi ideointi onnistuu väsyneenäkin.

Rakastan ideointia, se on lempivaiheitani kirjoittamisessa (vaikka ainut toistaiseksi löytämäni vaihe, josta en tykkää, on se ihan viime vaiheen hiominen kun on lukenut kaikki lauseet sata kertaa eikä enää todellakaan tiedä mitä niissä sanotaan ja onko se hyvää vai ei, mutta silti pitäisi nyhtää pois viimeiset turhat toistot ja keksiä vihdoin jotain järkevää siihen kohtaan minkä muokkausta on koko ajan vältellyt). Minulla kirjoittamista edeltää yleensä pitkä vaihe, jolloin annan tarinan kasvaa ja kehittyä melkoisen orgaanisesti mutta joskus käyttäen konkreettisia suunnitteluapuvälineitä (luettelokortteja, synopsiksia, valaskalaa muistuttavia tai muistuttamattomia juonikäyriä, hahmoprofiileja). Saatan kirjoittaa joitain kohtauksia tai kuvauksia tutustuakseni tarinaan, hahmoihin, ympäristöön, tai löytääkseni uusia ideoita ja juonenkäänteitä, mutta nuo kirjoitukset ovat vain osa ideointia, minun ei tarvitse ajatella että niistä tulisi osa käsikirjoitusta. Imen vaikutelmia musiikista, kirjoista, näytelmistä ja näyttelijöistä, tapaamistani ihmisistä, omista turhautumisistani, kevään kukista, unista, silkasta mielikuvituksesta, mistä vain. Jonkinlaisten kummallisten alkemisten prosessien kautta niistä tulee vaikka mitä uusia osasia tarinaani ja minulle alkaa hahmottua yhä uusia asioita siitä, mistä on kyse, mihin tarina on menossa, millaisia hahmot ovat ja mihin he pyrkivät ja mitä heille tapahtuu. Kohtauksia alkaa kehittyä ja katselen niitä yhä uudelleen sisäisessä elokuvaleikkaamossani, kokeilen lisätä niihin uusia mausteita tai katsoa niitä eri näkökulmista, hyppelehdin tarinoiden kronologioissa edestakaisin.

Nuorena aika pitkään kirjoitin vähän  mutta kuvittelin tarinoita päässäni vuosikausiakin. Ehkä tästä on osittan jäljellä se, miten paljon kehittelen tarinoita päässäni ennen kirjoittamista ja miten paljon nautin siitä. Se oli minulle pitkään juuri se kirjoittaminen, koska tarinoiden laittaminen paperille oli pelottavaa. Ne saattoivat latistua siinä, tai jouduin ainakin päättämään mitä tapahtuu. Opin kirjoittamaan vasta, kun opin että voin kirjoittaa ensimmäisellä kerralla huonoa ja voin muuttaa mitä tahansa, jos myöhemmin päätän etten pidäkään siitä. Joka tapauksessa en osaa kuvitella kohtausta enää sen jälkeen, kun olen kirjoittanut sen. Voin muokata sitä, ja nautin siitäkin, mutta se ei enää pyöri samalla tavalla pääni sisäisenä filminä kuin ennen kirjoittamista, ellen sitten ala selvästi muuttaa tapahtumia.

Kuulun itse niihin kirjoittajiin, joille uusien tarinoiden ideoita syntyy todella helposti. Ihan liian helposti. Olen pelkästään viimeisen parin kuukauden aikana saanut ainakin puolen tusinaa pitkän käsikirjoituksen ideaa. Ja ennestään niitä oli jo vaikka kuinka paljon. Silti olen vain kirjoittanut lähinnä tuota M:ää uusiksi vuosien ajan. Koska sen kehittelyynkin on niin paljon ideoita enkä halua jättää sitä puolitiehen vain siksi, että uudetkin houkuttavat.

Siksi kai turhaudunkin niin siihen, ettei kirjoittaminen nyt oikein suju väsymyksen ja ajanpuutteen vuoksi. Olisi niin pahuksen monta tarinaa, joita kirjoittaa! Silti pitäisi myös tajuta se, että nuo uudet ideat ovat siinä ideointivaiheessa, ei niitä voikaan vielä kirjoittaa. Kai. Pelkään vain, että ajan ja voimien puutteen takia en tartu sellaiseenkaan tarinaan, jota oikeastaan pitäisi alkaa jo kirjoittaa, jotta pääsisin sen kanssa johonkin. Mutta ehkä nyt vain on nimenomaan se aika, jolloin mieleni kokoaa vaikutteista uusia tarinoita, joita sitten myöhemmin kirjoitan. Ehkä minun pitää hyväksyä se ja nauttia siitä.

On kuitenkin myös ihan hirmuisen nautittavaa olla siinä tilanteessa, että sisälläni syntyy vaikka kuinka paljon uusia tarinoita, uusia hahmoja, kaikenlaista uutta ja ihmeellistä. Että mieleni pystyy luomaan kaikkea sellaista ja että se on minulle niin todellista ja vahvaa. Että voin unelmoida siitä, että joskus ainakin jotkin noista tarinoista ovat kirjoitettuna, ja ehkä jopa muiden ihmisten luettavina. Että voin tutustua näihin kaikkiin hahmoihin ja tarinoihin, jotka toistaiseksi vasta minä tunnen. Siinä on yksi osa kirjoittamisen hurmiota minulle. Ja sitä ei voida viedä pois millään rahalla, ajalla tai pakolla.