En ole nyt kirjoittanut blogiin vähän aikaan, mutta hyvä uutinen on se, että olen kirjoittanut muuta, nimittäin sitä NaNoWriMoa. Sen jäljiltä ei vain ole ollut sitten paljon aikaa ja energiaa kirjoittaa blogiin, koska päivätyöni syö leijonanosan jäljellä olevasta energiasta, keskittymiskyvystä ja oikeasti valveilla pysytystä ajasta. Vaikka en minä kyllä sielläkään aina niin kovin valveilla ole... marraskuun pimeys saa minut aina ajattelemaan että karhut ovat fiksumpia kuin ihmiset, kun menevät talviunille - mikään määrä unta ei tunnu minulla riittävän väsymyksen poistamiseen.
Mutta mielenkiintoista kyllä, yksi asia mikä tuo energiaa ja virkeyttä on kirjoittaminen. Aina sen jälkeen, kun olen heittäytynyt tuohon tekstiini joksikin aikaa, olen iloinen, virkeä ja innostunut. Joskus syksyn aikana minulla jäi kirjoittaminen todella vähäiseksi, koska tuntui, etten koskaan jaksanut. Mutta nyt tuntuu että jaksan paremmin kun kirjoitan. On todellakin niin kuin Saara Henriksson kirjoitti vähän aikaa blogipostauksessaan: kirjoittaminen luo energiaa kirjoittamiselle. Olen huomannut tuon taikatempun jo aikaisemmin, mutta nyt olen saanut kokea sen taas. Ja sille oli kyllä tarvetta, sillä olin alannut pelätä, tuleeko kirjoittamisesta mitään niin kauan kun pitää tehdä kokopäivätyötäkin. Mutta kyllä siitä tulee. Olen jo osoittanut sen itselleni.
Täytyy tunnustaa, että aina välillä voi tuntua turhalta kuunnella ihmisiä, jotka eivät kirjoita mutta haluavat kirjoittaa, ja jotka valittavat siitä, ettei kirjoittaminen suju. En halua mitenkään vähätellä sen ahdistusta jos kirjoittaminen ei suju, ja jos väliaikainen kirjoitusahdistus tulee päälle niin hyvähän siitä on avautua. Mutta jos ihmisellä on usein tämä tilanne, yritäpä siinä sitten kehdata itse puhua siitä miten mahtavaa kirjoittaminen on ja miten kiinnostavaa on työskennellä omien juonien ja ideoiden parissa. Tai yrittää puhua niistä asioista, jotka tulevat puhuttaviksi ja avauduttaviksi siinä vaiheessa kun se itse tekstin tuleminen ei ole enää ongelma, vaan muut asiat. Tuntuu että on parasta pysytellä vain hiljaa siitä mikä omassa elämässä on kuitenkin se suurin ihanuus ja josta olisi niin mukava voida keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ymmärtää kirjoittamisen tarpeen päälle.
Ja kun sitten oma kokemukseni kuitenkin on, että kirjoittaminen alkoi sujua tasan sillä konstilla että kirjoitin. En sano että niin on kaikille ihmisille, tiedän että ihmisillä on hirveän eri tapoja kirjoittaa ja eri tapoja suhtautua siihen, enkä halua ryhtyä sanelemaan mikä on kenellekin se oikea tapa, enkä sanomaan etteivätkö kirjoitusblokit voi olla todellisia. Tiedän vain että minulla ei ole ollut todellista kirjoitusblokkia kahdeksaan vuoteen - ei sen jälkeen kun pääsin yli siitä ajatuksesta, että minun pitäisi kirjoittaa ollakseni jotain erityistä ja että minun pitäisi kirjoittaa jotain sellaista, mikä olisi muiden mielestä arvokasta ja josta voisi sanoa hienoja asioita. Kun aloin kirjoittaa tasan sitä mitä itse haluan, vähät siitä kiinnostaako se ketään muuta, ja kun aloin tajuta miten paljon rakastan itse kirjoittamista niin että rakkaus kirjoittamiseen luo myös sen syyn kirjoittaa, niin kirjoittaminen on ollut helppoa. Sen kun vain teen sitä mitä haluan ja annan sen kantaa minua. Siirrän egoni pois itse kirjoittamisen tieltä ja annan sen virrata ja kasvaa.
En siis tarkoita, ettenkö joutuisi tekemään todella paljon työtä saadakseni tekstistä sellaista mitä haluan sen olevan, edes suunnilleen. Olen tosiaan työstänyt sitä yhtä ja samaa romaanikäsikirjoitusta kohta neljä vuotta enkä tiedä koska olen siihen tyytyväinen. Mutta kyllä minulta syntyy tekstiä, ja ideoita siitä miten parantaa sitä, kun vain kirjoitan sitä mitä oikeasti haluan kirjoittaa, ja teen sitä rakkaudesta itse tarinaan ja kirjoittamiseen enkä joidenkin muiden vaikuttimien vuoksi. Vaikea osuus on löytää aikaa ja kärsivällisyyttä kaikkiin niihin muokkauskierroksiin joita teksti vaatii, ja löytää ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Mutta sekin onnistuu kun tahtoa on. Vähitellen. En tiedä onko teksti loistavaa, mutta ainakin se kehittyy, ja ainakin pystyn koko ajan tekemään sen kanssa jotain. Ja ainakin minä rakastan sitä ihan suunnattomasti, vaikka siinä onkin heikkoutensa. Se on ehkä se tärkein asia minulle. Se että rakastan kirjoittamista, itse tarinaa ja henkilöitäni. Se rakkaus kantaa eteenpäin silloinkin kun on vaikeaa.
En siis tällä kaikella tarkoita väheksyä sitä, että joskus voi olla kirjoitusblokki ja että kaikilla ongelmat eivät välttämättä ratkea samalla tavalla kuin minulla. Mutta oman kokemukseni mukaan kirjoittaminen kysyy aika paljon sitä oikeaa asennetta - päättäväisyyttä, uskallusta kirjoittaa sitä mitä itse oikeasti tahtoo, ja uskallusta kirjoittaa ensin se huono versio, jotta sitä voi sitten parantaa. Ja sitä, että kirjoittaa jostain omasta, sisäsyntyisestä syystä - on se sitten rakkaus kirjoittamiseen tai vain halu saada tietty tarina valmiiksi - eikä sen takia että haluaa siitä jotain tiettyä ulkoista tunnustusta tai haluaa kirjoittamisellaan osoittaa olevansa tietynlainen ihminen. Oma sisäinen taiteilija on herkkä sille jos se kokee vaikuttimet epäaidoiksi, ja sitten se kavahtaa eikä siitä saa otetta.
Sivumennen sanoen NaNoWriMo on aika hyvä tuon oikean asenteen treenaamisessa ainakin minulle. Oman kokemukseni mukaan on oltava päättäväisyyttä jotta sen saa tehtyä, siinä on uskallettava kirjoittaa se ensimmäinen huono versio sen sijaan että pysähtyy koko ajan muokkaamaan ja säikähtelemään sitä onko tämä nyt tarpeeksi hyvää, ja myös on parasta olla jokin oma sisäinen motivaatio kirjoittaa se tarina, ei sitä 50 000 sanaa muuten jaksa puskea läpi kuukaudessa.
Tulipa nyt kirjoitettua pitkästi. Ja minua helposti nolottaa kirjoittaa mitään ajatuksiani kirjoittamisesta, koska enhän minä edes ole julkaissut tai mitään. Jostain syystä aina tuntuu että julkaiseminen on se taikasana joka oikeuttaisi muidenkin mielessä sen että voin jotain kirjoittamisesta sanoa. Mutta no, olen minä silti kirjoittanut paljon ja siitä minulla sentään on kokemusta, vaikkei julkaisemisesta vielä olekaan. Ja kirjoittaminen itsessään on minulle se tärkein syy. Haaveilen julkaisemisesta, mutta kirjoittaisin vaikka tietäisin etten ikinä saa julkaistua sanaakaan.
Kirjoittamisesta saa kyllä kirjoittaa, vaikkei olisi julkaissutkaan! Omia mielipiteitä ei kannata aliarvostaa. ;)
VastaaPoistaOlen myös törmännyt usein noihin kirjoittajiin, jotka haluavat saada kerrasta valmista. Blokkeja on sitten paljon enemmän ja kirjoittaminen tuppaa olemaan hidasta. Nämä kirjoittajat tuppaavat myös olemaan sitä porukkaa, jolle omista suunnitelmista, saldoista jne ei kannata kauheasti jutella. He vain eivät halua kuulla, että kirjoittamisessa ei oikeasti ole mitään mystistä ja että se kehittyy taitona vain tekemällä.
Minulla kävi samoin kuin sinullakin: Nanowrimon myötä aloin oppia pois liiasta täydellisyydenhakuisuudesta ja opin kirjoittamaan versioita. Tämän myötä olen alkanut saada jotain oikeasti aikaankin sen sijaan, että olisin yhä ensimmäisessä luvussa. ;)
Joo, kyllähän sitä kenellä tahansa kirjoittavalla ihmisellä voi olla ajatuksia kirjoittamisesta, ei se julkaisu mitään taikaa tee siihen kuka saa jotain sanoa ja kuka ei. Helposti vain tulee sellainen olo että "mitä minäkin tässä mitään sanon kun ei kukaan voi edes mistään tarkistaa, osaanko kirjoittaa". ;-)
PoistaJoo, tuo on juuri se mainio anti NaNossa, että saa jotain aikaankin sen sijaan että olisi aina ensimmäisessä luvussa. Minulla on ihan käsittämätön määrä romaaninalkuja joista ei koskaan tullut mitään - en kyllä tiedä ovatko enää tallella. Vasta NaNoWriMon myötä opin pääsemään niistä aluista eteenpäin. Varmaan olisin kyllä ilman sitäkin jossain vaiheessa kirjoittanut jotain, mutta se oli mukava potku liikkeelle juuri siinä vaiheessa kun sitä tarvitsin. :-)
Joo, samaa mieltä, kirjoittamisesta saa kyllä kirjoittaa, vaikkei olisi julkaissutkaan! Saahan muistakin harrastuksista höpöttää, vaikkei olisi ammattilainen tai tekisi sitä työkseen. Ja kirjoittamisesta puhuminen on kivaa. :)
VastaaPoistaOlen samaa mieltä, että rakkaus kirjoittamiseen on se tärkein, että ei pidä pyrkiä miellyttämään muita.
Omat kirjoittavat kaverini ovat enimmäkseen tavoitteellisia kirjoittajia, joten sellaisia jotka haluavat kirjoittaa, mutta eivät saa mitään aikaan tai nähdä vaivaa sen eteen (odottavat mystistä inspiraatiota), on vähemmän, mutta joitakin sellaisia, että pitäisi jo ekalla kerralla kirjoittaa valmista, on tullut vastaan. Harva kuitenkaan on luonnonlahjakkuus ja tekstin työstäminen yleensä vaatii useamman kirjoituskierroksen.
Minä kirjoitin monta vuotta ja monta käsistä ennen ensimmäistä nanoa, mutta kyllä nano on opettanut yhtä ja toista -- ja saanut itsekritiikin alemmas. ;)
Niinhän se on, että totta kai kirjoittamisesta on ajatuksia, kokemuksia ja mielipiteitä vaikkei olisikaan julkaissut, eikä se julkaiseminen toisaalta yhtäkkiä muuta ekspertiksi joka tietää kaiken. Helposti vain tulee sellainen olo että mitä minäkin tässä väitän asiasta tietäväni. ;-) Vaikka tiedänhän minä jotain, kun olen muutaman romaanikäsikirjoituksen saanut kasaan ja yhden jopa aika pitkälle editoitua, ja kirjoittanut jonkin verran pienempiä tarinoita sen lisäksi. :-) Ja tosiaan kirjoittamisesta puhuminen on kivaa, ja hyvin tarpeellista - aina kun tuntee olevansa hupsu, on mukavaa huomata, että on muitakin samalla tavalla hupsuja. :-D
PoistaMinä onneksi tutustuin kirjoituskoulun myötä useisiin kirjoittajiin jotka tosiaan halusivat saada jotain aikaan ja saivatkin eivätkä vain miettineet että olisi kiva joskus... Tosin sielläkin tunsin olevani omituisen tuottelias. :-P Tai ehkä se johtuu vain luontaisesta vuolassanaisuudestani, kun muut olivat enemmän nykytyylisiä säästeliäämmin kirjoittavia.
Tuosta kerralla valmista -ajatuksesta tuli mieleeni, jonkin verran olen tuntenut sellaisia ihmisiä, joille editoiminen on jotenkin hyvin hankala tai vieras ajatus, ja he jotenkin kokevat etteivät voi ruveta muuttamaan tarinaa kun ovat sen kirjoittaneet. Sellaiset eivät myöskään aina tajua, että kun minä editoin tarinaani, se ei ole vain sitä että muutan sanan sieltä, toisen täältä, vaan oikeasti olen pitkäaikaisen romaanini kanssa kirjoittanut varmaan puolet koko hommasta täysin uusiksi noilla editointikierroksilla. Tulee mieleen kuulemani metafora kuvanveistosta tms: ensimmäisessä luonnoksessa valitaan ja hakataan irti se kivenmötikkä josta voi saada veistettyä hevosen, ja sen jälkeen aletaan sitten muotoilla siitä sitä hevosta, jonka näemme olevan jossain kivenmötikän sisällä. :-)
Minäkin kyllä kirjoitin melko paljon ennen ensimmäistä NaNoa, mutta ne tuppasivat jäämään 30 ensimmäiseen liuskaan - en ikinä päässyt niistä romaaninaluista pidemmälle, koska itsekritiikki iski, ja ehkä myös siksi, ette oikeasti tiennyt mitä halusin kirjoittaa enkä siksi löytänyt motivaatiota mennä pidemmälle sen hankalan vaiheen yli. Nykyään kun osaan tarttua tarinoihin joita todella haluan kirjoittaa, ja kirjoittaa niitä juuri niin kuin itse haluan, tarina oikeastaan lähtee vauhtiin vasta sen 3o sivun jälkeen. (Editoitavaa siis riittää, mutta ei ajatella sitä nyt...)
Hih, tuo kuvanveistometafora on hyvä. :) Sama täällä, olen kirjoittanut kässäreitä hyvin paljon kokonaan uusiksi, mielestäni on tärkeää, että uskaltaa editoidessa tehdä radikaalejakin muutoksia, jos tarina vaatii. Toki jotkut kirjoittavat ekallakin kerralla valmiimpaa tekstiä, mutta kokonaan valmista, en tiedä. Itsekin kirjoituskursseilla olen välillä kokenut olevani omituisen tuottelias kirjoittaja, mutta toisaalta minulla ei ole kamalasti muita harrastuksia, joten käytän vapaa-aikani sitten tähän. :)
Poista