Tarinantäyteinen kolo

NaNoWriMo etenee ihan mukavasti. Viikolla tahti aina vähän hidastuu, koska joinain päivinä ei työn ja muun elämän jäljiltä vain jää aikaa kirjoittaa enempää kuin 500 tai 1000 sanaa, mutta viikonloppuisin olen toisaalta vetäissyt hurjempia satseja, joten uskon että minulla on ihan mahdollisuuksia saada ne 50 000 sanaa täyteen. Alunperin se ei edes ollut minään erityisenä tavoitteenani, mutta nyt kun on jo yli 41 000 sanaa kirjoitettuna (ilman tämän päivän sanoja, joita oletan tulevan jonkin verran), tuskin maltan olla kiskomatta tuota maagista rajaa täyteen.

Tarinan suhteen oloni vaihtelee: välillä tuntuu että se on ihan kauheaa roskaa, välillä taas olen innoissani siitä ja hahmoista ja huomaan pääseväni kaivautumaan sellaisiin asioihin joihin olin halunnutkin kaivautua. Se taitaa olla normaalia. Yritän olla miettimättä sitä, haluanko joskus tehdä tästä julkaisukelpoisen vai jääkö se yksityiseksi ilokseni. Sillä ei ole väliä, vain sen kirjoittamisella nyt on. Ja sillä, että tämän NaNon myötä olen osoittanut itselleni, että romaanikäsikirjoituksen kirjoittaminen väsyttävän päivätyön ohella on mahdollista. Olin alkusyksystä todella peloissani, etten enää pysty siihen, koska työ tuntuu imevän aivot ja voimat pois. Mutta nyt tiedän että se on mahdollista edelleen. Se antaa uskoa myös tulevaisuuteen.

Löysin viime viikolla loistavan lahjomis- ja inspiraatiokeinon. Olen oikeasti todella huono katsomaan televisiota, siinä määrin ettei minulla nykyään edes ole vastaanotinta josta jotain näkisi, tämän tietokoneen ohella - enkä silläkään saa katsottua edes Yle Areenassa ja muissa vastaavissa olevia TV-ohjelmia. Mutta oikeastaan kyllä nautin hyvistä TV-sarjoista. Minun tapani katsoa niitä vain ei nykyään millään onnistu olemaan se, että katsoisin niitä kiltisti viikoittain silloin kun ne tulevat, tai edes joskus sen viikon sisällä mitä uutuusjaksot ehkä ovat netissä nähtävinä. En minä ikinä muista katsoa hyviäkään sarjoja sillä tavalla. Ei, minä katson sarjoja mieluiten seuraavalla tavalla: ostan (tai lainaan tutulta) dvd-boksin ja pistän levyn toisensa jälkeen pyörimään tietokoneessa tai dvd-soittimessa ja katson joskus 1-2 jaksoa illassa, joskus vaikka 4-5 jaksoa putkeen.

Olen jo aika pitkään ollut kiinnostunut tv-sarjasta Once Upon a Time, joka Suomessakin pyörii telkkarissa nimellä Olipa kerran. Kyseessä on fantasiasarja, jossa on kaksi maailmaa: satumaailma, jossa kaikki tutut hahmot Lumikista Punahilkkaan, Tittelintuureen ja lampun henkeen seikkailevat kaikki samassa maailmassa, ja sitten meidän maailmassamme oleva Storybrooken kaupunki, jonne kaikki nuo satuhahmot ovat päätyneet kirouksen seurauksena eivätkä muista keitä ovat. Sarjassa limittyvät satumaailman ja Storybrooken tapahtumat, ja vähitellen Storybrookessakin alkaa paljastua, että asiat ovat muuta kuin miltä päällepäin näyttää... No, ostin viime viikonloppuna sarjan ensimmäisen tuotantokauden DVD:llä, ja olen sen jälkeen antanut itseni katsoa yhden jakson per 1000 sanaa, niin että minun kuitenkin on kirjoitettava sille päivälle määräämäni sanatavoite (on se sitten tuhat tai 3000 sanaa) ennen kuin saan katsoa mitään. Se on toiminut todella innostavasti, sillä jäin sarjaan koukkuun heti ensimmäisestä jaksosta ja tahdon ehdottomasti katsoa sitä suuret määrät lisää. Ainut ongelma alkaa olla, että en ehdi katsoa sitä yhtä paljon kuin ehdin kirjoittaa, joten ehkä minun pitäisi suurentaa loppuajaksi sitä sanamäärää joka antaa minulle yhden jakson lisää. (Ja tiedoksi sitten, että ei saa spoilailla minulle tulevia tapahtumia! Olen nyt suunnilleen 1. tuotantokauden puolivälissä.)

Tuon katsominen tuntuu muutenkin ihanalta vastapainolta kaikelle muulle. Rakastan uppoutua tarinoihin, mutta niin paljon kuin rakastankin kirjoja, välillä alkaa tuntua etten jaksa koko ajan vain lukea niitä, kun töissä luen todella paljon tekstiä, kotona kirjoitan yhtä romaania ja editoin (aina välillä) toista.... Kaipaan muutakin kuin mustia kirjaimia valkoisella pohjalla. TV-sarjan visuaalisuus, kauneus ja kuvan, äänen ja toiminnan yhdistyminen tarinaksi tuntuu tällä hetkellä ihanan rentouttavalta ja inspiroivalta tavalta uppoutua tarinoihin.

Teatterissa ja oopperassa käyminen voisi toimia samalla tavalla, ja minulla onkin lähiviikkoina tiedossa useampi teatterikäynti. Toisaalta, vaikka teatteri on minulle rakkain taidemuoto kirjojen ja musiikin ohella, se on myös jollain tapaa tv-sarjoja uuvuttavampi - se tapahtuu siinä hetkessä, ne ihmiset ovat siinä juuri silloin, ja eläydyn siihen niin valtavan voimakkaasti, jos se on hyvä esitys. Se jotenkin ravistaa koko sielua ja ruumista niin voimakkaasti, etten tiedä pystyisinkö tällä hetkellä käymään teatterissa yhtä tiheään kuin nyt olen katsonut tuota DVD-boksiani. On elämässäni kyllä ollut sellaisiakin aikoja, kun niin tein, mutta se oli paikassa jossa teatteriliput olivat halvempia kuin täällä... Etenkin kun useimmiten löydän minua kiinnostavimmat teatteriesitykset maakunnista, joten siihen tulee matkakulut päälle. Haluaisin kyllä käydä enemmänkin katsomassa taas teatteria, joten pitää luultavasti lakata ajattelemasta että teatteriin pitää aina olla seuraa, ja alkaa taas käydä yksinkin.

Tänään olen kyllä valtavan väsynyt enkä edes tiedä, millä konstilla saan itseni kirjoittamaan sen sanamäärän jonka aion. Kyllä se varmaan tästä jossain vaiheessa... Mutta nyt tuntuu että haluan vain käpertyä vilttien alle ja olla tekemättä mitään. Korkeintaan höpistä omia ajatuksiani jonnekin tällaisella järjestelemättömällä tavalla. Ylipäätään tämä aika vuodesta saa minut laiskaksi tekemään mitään ja menemään minnekään - onneksi on tämä NaNoWriMo, niin elämä tuntuu elämältä. Tai sitten se on tämä kirjoittaminen joka saa aikaan, että haluan koko ajan vain käpertyä tänne kotiini kuin kirjoilla, langoilla ja kauniiden poikien kuvilla vuorattuun pikku koloon ja nukkua tarinantäyteistä talviunta...

Mutta marraskuu on kyllä tuntunut paljon elävämmältä kuin lokakuu, ja tavallisesti on toisinpäin. Arvelen, että se johtuu juuri kirjoittamisesta.