Blogi on elänyt taas pitkän aikaa hiljaiseloa. Selkävaivat ovat jo asettuneet (kunhan liikuttelen itseäni säännöllisesti enkä istu liian pitkään), mutta pää ei toimi. Aivot ovat jossain hämmentävän ylikuormittuneessa tilassa ja edellisinä päivinä jo tekstien ymmärtäminen on ollut hankalaa. Romaanit sujuvat helpommin kuin asiateksti. Nytkään en jaksa edes lukea kaikkia viime päivien kiinnostavia blogipostauksia, mutta kaipaan jotain kommunikointia kirjoittavan ulkomaailman kanssa, joten kirjoitan itse.
Kirjoittaminen on ollut kumman puuskittaista. Yhtäkkiä kirjoitan tuntikausia jotain uutta tarinaa ja olen aivan fiiliksissä: juuri tätä minä tarvitsen elämääni, miksi en anna sille enempää aikaa?! Leijailen maan pinnan yläpuolella ideoista ja niiden kirjoittamisesta. Sitten taas väsähdän muun elämän alle, en ehdi ja jaksa, ja kaikki muuttuu uuvuttavammaksi. Sitten haluan tosissaan kirjoittaa mutta en tunnu saavan otetta - ei varsinaista kirjoitusblokkia, en vain tunnu keksivän mikä on se oikea asia kirjoittaa.
Eilen tuli taas jokin valaistuminen, ja haluaisin saada sitä hännänpäästä kiinni ennen kuin se karkaa, katsella sitä ja yrittää lajitella sen oikeaan luomakunnan lokeroon, jotta ymmärtäisin mitä se minulle oikeastaan kertoo. (Tai ehkä vain pitäisi hevoskuiskaajana kommunikoida sen kanssa yrittämättäkään ymmärtää ja lajitella?) Siitä kertoakseni pitää paljastaa eräs ns. guilty pleasure ja asettaa kaikenlainen uskottavuuteni koetukselle - minä nimittäin joskus kirjoitan real person slashia. Ei, en ikinä laita sitä julkiseksi, ettekä luultavasti ole ikinä kuulleet niistä tyypeistä joista minä kirjoitan. Mutta varsinkin muutama vuosi sitten se oli minulle jotenkin vapauttava tapa harjoitella kirjoittamista. Siinä nyt totisesti voi vapauttaa itsensä kaikista hienousvaatimuksista ja vain kirjoittaa mitä lystää, koska en minä sitä kuitenkaan kehtaa ikinä näyttää kuin yhdelle tai kahdelle kaverille. Ja niin kuin fanficissä muutenkin, siinä on jotenkin helpompi harjoitella tarinankerrontaa, kun jotain taustoja on jo valmiina.
No, eilen minä taas kirjoitin yhden sellaisen ihan pienen tarinan. Söpöilyä, tunteita ja muutama suukko, ei mitään roisia (olen yleensäkin enemmän tunteiden ja hahmonkehityksen perään kuin niiden K-18-juttujen, joita ihmiset jostain syystä luulevat ficcien aina olevan). Ja jokin lamppu syttyi minun päässäni: tätä minä haluan! Tältä kirjoittamisen pitää tuntua!
Tarkoittaako se että minun pitää tyytyä kirjoittamaan RPS:ää tyypeistä joista ette ole ikinä kuullut ja näyttämään se yhdelle ystävälleni? Luultavasti ei. Mutta jotain siinä oli. Ehkä se, että sitä pystyin kirjoittamaan ajattelematta mitä sillä teen: tästä voisi tulla romaani, voisikohan tämän saada valmiiksi ennen Novan deadlinea, voisikohan tästä saada hyvän editoimalla. Vai onko kyse siitä, että se tosiaan oli niin puhtaasti hahmoja ja tunteita ja tuntemuksia - sydämestä, ei päästä?
Saan pidempien tarinoiden ja romaanien ideoita yleensä lähinnä genreissä, jotka vaativat jotain taustatutkimusta. Historiallista varsinkin, ja olen ainakin ajatustasolla flirttaillut steampunkin kanssa. Fantasiakin vaatii usein minulla jonkinlaista perehtymistä ja ajattelemista, tutkimustakin, koska ne fantasiaelementit eivät luonnu kokonaiseksi maailmaksi ilman keskittymistä ja ideoiden hakemista eri lähteistä. Ehkä tämä kaikki saa keskittymisen liian vahvasti päähän kun oikeastaan haluan kirjoittaa vain sydämelläni.
Ja kun ajattelen että haluan julkaista, alan jossain vaiheessa ajatella liikaa potentiaalisia lukijoita. En anna myyntilukujen ratkaista, mitä kirjoitan, vaan kirjoitan vain sitä mistä välitän, mutta jossain vaiheessa silti alan pohtia: historiallisten romaanien lukijat tuntuvat tykkäävän faktalla ja tutkimuksella kuorrutetusta tavarasta, ja minä kirjoitan vain hahmoista, tunteista ja hahmojen kehityskaarista, jotka nyt sattuvat sijoittumaan tuohon aikakauteen ja kamppailemaan juuri sen ajan asettamien esteiden kanssa. Haluan tietysti tuntea hyvin aikakauden, josta kirjoitan, mutta enemmän ajan hengen ja sisällön kautta. Ihmisen suhtautumistavat, ajan henki, arkielämä. Faktakuorrutus ei ole siinä olennaista. Kirjoitan historiallista, koska en saa juuri ideoita nykyajasta, vaan tarinat usein luontevasti sijoittuvat toisiin aikoihin tai muuten nykytodellisuudesta poikkeaviin maailmoihin. En siksi, että haluaisin luennoida lukijoille niistä aiheista, jotka sattuvat liittymään tarinaan. Mutta alan pelätä, etteivät tarinat kelpaa kenellekään ilman faktakuorrutusta. Alan myös pelätä että olen tehnyt kamalia historiallisia virheitä, tai en ole hoksannut jotain mikä vaikuttaisi tarinaani jos sen tietäisin. Ja sitten pitää kuitenkin lukea lisää ja etsiä tietoja. Pelkään, että jossain sen lomassa hukkaan sittenkin sen tarinan sydämen, sen miksi alun perin lähdin kirjoittamaan. Alan ajatella liikaa sitä mitä minun pitäisi seurata vaistolla ja tunteilla, ja se alkaa olla sumeampi mitä alun perin näin kirkkaasti. Tai ainakin minulle jää vähemmän voimia kirjoittaa sitä, mikä on minulle tarinassa kuitenkin tärkeintä.
Pitäisi löytää jokin tasapaino tuohon, ja tarpeeksi sisua olla piittaamatta hittoakaan siitä mitä kukaan muu kuin minä haluaa historiallisilta romaaneilta tai miltään muultakaan. Pitäisi oppia näkemään milloin liika ajattelu pitää lopettaa. Tai sitten pitää rohkaista niitä ideoita, jotka vaativat vähemmän taustatutkimusta. Saa nähdä.
Ensinnäkin olen syvästi järkyttynyt real person-tunnustuksestasi! Se on aina ollut minulle tiukka rajanveto kirjoittaessa, vaikka olen joskus jokusen RP:n lukenutkin. Siis aivan kamalaa. ;)
VastaaPoistaMutta ihan tosissaan nyt. Eiköhän itse kullakin ole omat guilty pleasurensa. Kirjoitan usein fanifiktiotyylistä urbaania romantiikkaa pöytälaatikkoon, kun romaanikässärit ärsyttävät ja yritän vapauttaa aivoja ylikriittisestä ajattelusta. Ko. teos on törkeän huono, mutta se muistuttaa siitä, että kirjoittamisestakin pitää nauttia. ;)
En tiedä historiallisen romantiikan tyypillisistä lukijoista, mutta minä en perusta faktakuorrutuksesta kauheasti. Jos 800-sivuisen eepoksesta 1/4 on kuorrutusta, katson mielun dokkaria. Sitäpaitsi kuorrutus kannattaa lisätä tortulle vasta kun se on jäähtynyt, joten miettisin sen tarpeellisuutta vasta kun ydin on kunnossa. Mitkään faktat eivät pelasta tylsää ja hengetöntä tarinaa, joka ei liikuta lukijassa mitään.
Hyvä siitä tulee!
On hyvä, että tänä korruptoituneena ja kaikennähneenä aikanakin on vielä mahdollista järkyttää ihmisiä. ;-)
PoistaEn minä itsekään historiallisten lukijana perusta faktakuorrutuksesta, ja yritänkin kirjoittaa sellaista, minkä lukemisesta itse nauttisin (se on oikeastaan ollutkin kyseisen romaanin pointti, olen laittanut sinne juuri mistä itse eniten tykkään). Joten loppujen lopuksi ei tietenkään ole mitään mieltä pohtia niiden lukijoiden miellyttämistä, joilla on erilainen maku kuin minulla. Mutta tietysti välillä huolestuttaa, että entä jos se ei Kenenkään Muun Mielestä ole Mikään Oikea Historiallinen Romaani. :-D Ja sitten toisaalta huolestuttaa tietysti vain se, että entä jos jokin olennainen asia ei olekaan mahdollinen koska en ole tehnyt tutkimustani kunnolla... Vaikka olenkin melkoisesti tutkinut asioita, mutta aina voi silti olla jossain lukematta jääneessä kirjassa tai lehdessä se tieto, joka kumoaakin jotain kirjoittamaani. Sellaista sitä tulee aina stressattua. Ja sitten tässä on tietysti se, että koska olen tehnyt tätä jo neljä vuotta ja tahtoisin ihan oikeasti joskus lähettää sen kustantajille, niin tutkimuksen tekemisen ja mahdollisten yksityiskohtien lisäämisen hetket alkaisivat olla käsillä... Mutta totta on, että tärkeintä on tarinan ydin ja että se voi oikeasti koskettaa lukijaa! Ja toivoisin että kaikkia historiallisia romaaneja kirjoitettaisiin niin, eikä siten että kirjoitetaan jokin kliseinen perusjuoni ja kaadetaan sinne muistikirjan sisältö kirjaa lihottamaan...
Olen aika varma siitä, että lukijakunta juuri sinun tekstityylillesi on olemassa. Ole vain uskollinen tyylillesi ja kirjoita siis siitä, mikä juuri sinuun uppoaa. Kenties historiallisten kertomusten kirjoittaminen ilman paksua faktakuorrutusta tekee juuri sinun teksteistäsi omaleimaisia. Faktakuorrutuksen puuttuminenhan ei tarkoita sitä, etteikö faktaa olisi. Se vaan ei ole niin jalustalle nostettua, vaan huomio kiinnitetään tarinan hahmoihin tai tarinaan itseensä.
VastaaPoistaMyönnän kyllä että minäkin vaivaan päätäni sillä ajatuksella mitä lukijat ja kustantaja tekstiltäni haluavat, mutta yleensä ryhdyn ajattelemaan noita juttuja vasta editointivaiheessa. Ensimmäisen version kirjoittaminen on muutenkin niin työlästä, ettei siinä vaiheessa kannata vielä kritisoida tarinaa sen kummemmin. Anna mennä vain ja katso mitä syntyy!
Ja nuo kuvaamasi tuntemukset uupumuksesta: tuttua kauraa. Voi kun elämässä ei tarvitsisi tehdä muuta kuin niitä asioista joista pitää. Minä kirjoittaisin romaanikässäreitä työkseni. Juuri nyt arki kuitenkin kaatuu valitettavan usein päälle ja syö siten motivaatiota kirjoittamisesta. Keskittyminen kässäriin (tai edes blogiin) tuntuu melko mahdottomalta sen jälkeen, kun on juuri tehnyt 8 tunnin työpäivän. Tekisi mieli vain kaatua kotisohvalle, avata housunnappi ja olla ajattelematta mitään.
Sellainen tarkennus, että tässä ei ole kyse ensimmäisen version kirjoittamisesta, vaan romaanikäsikirjoituksesta, jota olen tehnyt jo yli neljä vuotta ja olen siinä ties kuinka monennella editointikierroksella - joten jos johonkin tarvittaisiin lisää yksityiskohtia ja faktojen tarkistelua, sille alkaisi olla korkea aika. ;-) Haluaisin tämän meinaan kustantajallekin joskus lähettää. Viilaillessa ja muokkaillessa sitä tulee väkisin mietittyä, onko tämä nyt tarpeeksi hyvä ja tehty niin kuin pitäisi, ja siinä pääsevät kaikki epävarmuutta aiheuttavat äänetkin kuiskimaan mielipiteitään, vaikka kuinka hyvänä päivänä tietäisi ettei niitä tarvitse kuunnella. Itsekin uskon, että juuri minun tekstilleni voisi olla lukijoita, mutta siitä huolimatta joskus tulee uskonpuute, kun tuntuu siltä että "kaikki" (= ne joiden kommentteihin olen sattunut kiinnittämään huomiota) odottavat historialliselta romaanilta enemmän faktakuorrutusta kuin sydäntä.
PoistaPitkän työttömyysjakson aikana minäkin totesin, että romaanikässäreitä minä voisin kyllä kirjoittaa päivät pitkät työkseni ja olla onnellinen ja tietää olevani oikeassa paikassa. Mutta nyt kun sille yrittää pihistää aikaa 8-tuntisen, aivoja uuvuttavan työpäivän jälkeen ja mahduttaa se viikonloppuihin jolloin pitää ehtiä kaikki muukin jota ei viikolla ehdi/jaksa... Huoh. Käy vähän hankalaksi. Täytyy kai vain luottaa siihen, että tässäkin vaiheessa oppii jotain hyödyllistä, ja tarinat valmistuvat jossain vaiheessa vaikka siihen menisikin enemmän aikaa, ja joskus löytyy pysyvämmin toimiva ratkaisu. :-)
Ehdottomasti mielummin hyvä tarina ja tarinan ydin, henkilöt ja tunteet, kuin se että koko muistikirjan sisältö faktakuorrutusta on kaadettu paperille... Täytyy sanoa että luen hyvin vähän historiallisia romaaneja, mutta pidän niissä siitä että niissä pääsee sukeltamaan vieraalle vuosisadalle, ja siihen miljööseen pääsyyn tietenkin tarvitsee jonkin verran faktaa joukkoon, mutta tärkeintä kuitenkin on se tarina, minulle, lukijana. Uuvun, jos kirjassa on liikaa faktakuorrutusta ja infoähkyä.
VastaaPoistaKirjoittajana olen tullut siihen tulokseen, että kustantamojen miellyttämiseen tarvitsisi kristallipalloa, joten parempi enimmäkseen unohtaa koko juttu ja kirjoittaa sitä mitä itsekin haluaisi lukea. Jos sinä lukisit sellaista tekstiä kuin kirjoitat, eikö ole todennäköistä, että jossain on muitakin joilla on samanlainen kirjamaku?
Niinhän se tietysti on, ja sillä minä olen omaa romaaniani lähtenytkin kirjoittamaan, että haluan kirjoittaa sellaisen jossa on kaikki ne ainekset mitä itse rakastan ja joka on kirjoitettu tavalla josta itse nautin, ja luotan että sille voisi olla jokunen muukin lukija. Silti aina välillä epävarmuus iskee päälle, kun kaikki pirulliset äänet mielen vieressä kuiskivat: "Katso nyt, kaikki tykkää enemmän siitä mihin on kaadettu muistikirjan sisältö 20 kertaa kierrätetyn juonen tilkkeeksi, kaikki puhuu aina vain siitä onko historiallisen romaanin kirjoittaja tehnyt tutkimuksensa, sinulla on varmaan siellä joku virhe eikä kukaan ole kiinnostunut muusta kuin niistä faktoista..." Yritän enimmäkseen olla kuuntelematta sitä ääntä. Mutta joskus se saa aina otteen silloin, kun olen muutenkin huolestunut siitä olenko varmasti hoksannut tarkistaa kaikki tarinan kannalta olennaiset asiat ja onko jotain joka vaikuttaisi tarinaan jos vain tietäisin siitä...
PoistaEniten sinänsä itsekin historiallisessa nautin siitä, että pääsee sukeltamaan toisen aikakauden maailmaan, ei niinkään infodumppauksesta. Mutta kuten sanottua, ne epävarmuutta aiheuttavat äänet pääsevät tässä n:nnellä editointikierroksella joskus kuiskuttelemaan. ;-)
Olen joskus kuullut, että kustantamot voi käyttää kässärin jollain asiantuntijalla, joka tarkistaa faktoja, ainakin isommat, ehkä yksi kirjoittaja ei voikaan kaikkia faktoja hallita. Pitää ehkä vain yrittää olla murehtimatta. :)
PoistaEhkä voisi joskus tässä keväällä pitää jotkut kahvilakirjoittajatreffit taas? Ja yrittää hälventää epäileviä kuiskeita. :D
No, kun näkee missä kunnossa romaanit välillä ilmestyvät kansiin, olen päättänyt että itse en luota siihen että kustantamot hoitavat minkään asian suhteen mitään - se on sitten bonusta jos hoitavat. :-D Ja haluan kuitenkin että romaanini langat ovat mahdollisimman pitkälle minun käsissäni, ei niin että joskus viimeisessä vaiheessa tulee tieto että tässä on muuten tosi iso juoneen vaikuttava virhe. ;-)
PoistaMutta ei tämän postaukseni tarkoitus ollut antaa mielikuvaa että minulla on juuri nyt jokin hirveä kriisi sen kanssa millaista historiallista kirjoitan. Enemmänkin yritin kuvata millaiset ajatukset pääsevät välillä vaikuttamaan suhtautumiseeni niin että ytimeen keskittyminen on väärässä unohtua - mutta olin myös tätä kirjoittaessani hyvin tietoinen siitä että ydin on se olennainen. :-)
Mutta kahvilakirjoittajatreffit olisivat oikein mukavat! Olen ollut sairaana (siksi kommentteihin vastaaminenkin on ollut hidasta eikä blogi ole päivittynyt), joten en vielä muutamaan päivään uskalla sanoa mitään omista aikatauluistani, mutta pistän sinulle sähköpostia sitten kun voin paremmin.