Käsikirjoitus jäi tauolle reilu kuukausi sitten. Kohta on aika palata sen pariin, mutta nyt keskityn vielä muihin romaanin vaatimiin asioihin. Viime viikkoina olen alkanut tehdä taustatutkimusta, jota teksti vielä vaatii, ja ilokseni olen taas innostunut siitä. Jossain vaiheessa taustatutkimus tuntui sitkeältä, mauttomalta pakkopullalta, varmaan siksi että työ uuvutti jo kaikki siihen käytettävät lihakset aivoissa. Mutta nyt huomaan taas ahmivani lähdekirjallisuutta, luen ylikin sen mitä tarvitsisi, "tuokin on niin kiinnostavaa, luenpa ihan vain uteliaisuudesta". Se on hauskaa! Tuntuu taas vähän samalta kuin alkuaikoina, kun ahmin tutkimuskirjallisuutta ihan siitä ilosta, että tuollaistakin voi lukea.
Yksi hauskimpia asioita nimenomaan historiallisen romaanin kirjoittamisessa onkin se, että päätyy tutustumaan sellaisiin asioihin menneisyydestä, joihin ei muuten olisi ikinä tullut perehtyneeksi. Samoin ne historialliset seikat, joista lukee tai joihin muuten tutustuu, tuntuvat paljon elävämmiltä, kun ne kansoittaa omilla fiktiivisillä hahmoillaan. Tuohon yhdistykseen päähenkilöni isä varmaan kuului, tällä sivuhenkilöllä oli varmaan aikanaan verstas tuolla kadulla, tällä tavoin naispäähenkilöni siis jatkuvasti näki naisia kuvattavan oman aikansa taiteessa, mitähän päähenkilöni tuostakin keskustelusta tuumivat?
Taustatutkimuksen ohella olen tehnyt kirjoitusharjoituksia. Mainitsin aikaisemmin Rebecca McClanahanin kirjan <i>Word Painting</i>. Siinä käsitellään kuvailemista kirjoittamisessa, joka luvussa aiheeseen on hieman eri näkökulma, ja siihen liittyviä harjoituksia. Olen edennyt aika hitaasti, koska harjoitukset ovat mielenkiintoisia ja niissä on paljon tehtävää. Edellinen luku oli "From Eye to Word" jossa (edellisen, katsomiseen keskittyneen luvun jälkeen) käsiteltiin sitä, miten löytää oikeita sanoja kuvatakseen näkemäänsä. Miten löytää sanat, jotka kuvaavat sitä kuvattavaa asiaa tarkasti, tarkoituksenmukaisesti, aktiivisin sanoin ja myös oikean kuuloisesti. McClanahan käyttää ilmaisua "a musical naming" sille, että sanan pitää myös kuulostaa siitä mistä puhutaan, sen pitää soida samalla tavalla kuin kirjoittamisen aihe. Kevyeltä kuulostava sana "ripple" ei sovi runoon jossa puhutaan yksinäisyyden painosta. En ole oikeastaan tietoisesti miettinyt sanoja tuollaisesta näkökulmasta, vaikka varmaan alitajuisesti sellaista tulee ajatelleeksi - ja esimerkiksi hahmoja nimetessä. Huomaan, että nimiä valitessa kiinnitän paljon huomiota siihen, kuulostaako sanan äänneasu hahmon luonteelta ja ulkoiselta olemukselta. Pientä ja siroa nuorukaista ei voi kutsua Hieronymukseksi ellei haluakin nimivalintaan naurettavaa sävyä.
Joka tapauksessa eilen luin luvun "The Nose and Mouth and Hand and Ear of the Beholder", joka käsittelee muita aisteja kuin näköaisteja, ihmisillä kun usein kuvauksissa korostuu näköaisti (ja se on usein helpoin), vaikka muutkin aistit leimaavat paljon kokemuksiamme ja tekevät myös kuvauksista elävät. Siinäkin luvussa korostui tuo sanojen musikaalisuus ja äänneasu etenkin äänten kuvauksessa. Oikean kuuloiset sanat tuovat lukijan korvaan kuuloaistimukset voimakkaammin kuin jos keskitytään vain sanojen merkitykseen. En ole vielä alkanut tehdä harjoituksia, mutta niissä muun muassa kehotetaan pitämään aistipäiväkirjaa - kuvata aina yhdenlaisia aistimuksia tiettynä päivänä, esimerkiksi kolme hajua tai kolme kosketusta, jotka on kokenut -, kirjoittamaan synesteettisiä kuvauksia, tai kuvaamaan paikkaa tai henkilöä yhdistämällä useita hajuja. Ja tuon luvun jälkeen minusta todellakin tuntuu, että pitäisi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä...
Nautin näistä harjoituksista ja kirjoittamisen miettimisestä tästä näkökulmasta. Tuntuu, että olen useimmiten liian vähän miettinyt kirjoittamisen tekniikkaa lause- ja kappaletasolla. Olen kehittänyt tarinointi- ja juonenkehräyskykyäni sekä hahmojani, olen yrittänyt parantaa dialogia (vaikka jätän dialogiin edelleen liikaa asioita, siinä on vielä tekniikan opettelun paikka), inhoan infodumppauksia tai sitä että hahmo käyttää itselleen epäuskottavaa kieltä, mutta tiedän liian vähän siitä, mitä oikeastaan teen kun kirjoitan, mitkä sanat ilmaisevat sitä mitä haluan.
On ehkä hyväkin, ettei kirjoittamista tee koko ajan liian tietoisesti, oma kielivaisto sanoo paljon ilman että aina tietää valinneensa tietyn sanan sen musikaalisten ominaisuuksien ja täsmällisen merkityksen vuoksi. Voi tietää että tietty kappale on poistettava vaikkei osaakaan sanoa, miksi se rikkoo tekstin rytmin. Jos koko ajan liian tarkkaan tiedostaa mitä on teknisesti tekemässä, voi unohtua tekstin sisältö - ainakin minusta joskus nykykirjallisuutta lukiessani tuntuu siltä, että kirjoittajat ovat teknisesti niin taitavia etteivät he enää muista, miksi kirjoittavat juuri tätä tarinaa, ja siksi en lukijanakaan tunne sitä, ja niinpä unohdan koko teknisen taituruuden nurkkaan ja luen jotain vähemmän taitavaa, jossa kirjoittajalla on sentään ollut vielä hauskaa. Sen takia olen ehkä vierastanutkin kirjoittamisen tekniikkaan ja hyvään kieleen keskittymistä, koska tuntuu että nykyaikana on muotia keskittyä vain niihin.
Mutta sanat ovat työkalujamme, ja kirjoittajan on hyvä tietää, miten työkaluja käytetään. Taidemaalarin on tunnettava väriensä ominaisuudet ja ymmärrettävä jotain perspektiivistä ja valosta ja ties mistä muusta mistä minun on parasta olla hiljaa, koska piirustus- ja maalaustaitoni on 8-vuotiaan tasolla enkä ollut 8-vuotiaanakaan hyvä. Mennäänpä lajeihin, joista ymmärrän hiukan enemmän: laulajan on tehtävä paljon töitä äänenkäytön ja tekniikan kanssa samoin kuin opeteltava vaikeatkin melodiat, jotta hän voi tulkita, saada äänensä soimaan oikein ja saada oman ja kuulijan sydämen syttymään laulullaan. Tanssijan on hallittava piruettinsa ja arabeskinsa, jotta hän voi tuoda yleisölle tuon ylimaallisen kauneuden sekä sadun lumouksen tai onnettoman rakkauden tuskat. Siinä ei pelkkä visio ja hyvä tahto auta, jos tekniikkakin ei ole hallussa - eikä se piruetin tekninen huikeus vähennä onnettoman rakkauden kipeyttä, vaan tekee mahdolliseksi tuoda se yleisölle juuri tämän tanssin keinoin. Alan ymmärtää, että ihan samalla tavalla minun on tarpeen kehittää sanojen, lauseiden ja kappaleiden taitoani ja koko ajan etsiä uusia puolia siitä, mitä voin tehdä. Silloin tarinani, hahmoni, heidän tunteensa ja ajatuksensa ja koettelemuksensa voivat välittyä lukijalle oikein. Siinä ei ole kyse pelkästään siitä, mitä heille tapahtuu, vaan myös miten sen kerron.
Oikeastaan tämän tajuaminen on hyvin jännittävä löytöretki. Ehkä nyt palaan taas jonkin kirjoitusharjoituksen pariin...
Kiva että olet saanut intoa taustatutkimukseen takaisin. Ja mielenkiintoista pohdintaa tekniikasta. Ontto sisältö ei itselleni lukijana korvaudu pelkällä kauniilla tekniikalla, paitsi ehkä runoudessa. Toisaalta paraskaan juoni ei auta, jos teksti on kirjoitettu todela sekavasti tai liian oudon kuuloisesti. Aina tietysti on poikkeuksia. Ja kai sitä on hyvä olla tietoinen eri työkaluista - sitten ne voi tarkoituksella jättää käyttämättä, jos haluaa.
VastaaPoistaJuu, olen ehdottomasti sillä kannalla että kieli on sisällön esille tuomista varten, ei niin että sisältö on tekosyy esitellä hienoa kieltä. Eikä tämä pohdiskelu tarkoita, että olen yhtäkkiä muuttamassa kantaani siihen asiaan tai tavoittelemassa onttoa sisältöä jota koristaa kaunis kieli. Vain sitä, että mitä paremmin osaa käyttää työkaluja, sitä paremmin saa tuotua haluamansa sisällön esille. Olen jossain määrin vältellyt kielellisten juttujen tiedostamista koska en halua olla yksi niistä "hieno kieli, tyhjä sisältö"-kirjoittajista, mutta ehkä näitäkin asioita voi miettiä ja parantaa ilman, että se johtaa automaattisesti siihen.
PoistaYksi esimerkki voisi olla se, että on vaikea kirjoittaa uskottavaa, lukijan sydämeen käyvää rakkauskohtausta, jos sanat ovat pelkkiä kuluneita kliseitä - toisaalta myös silloin, jos sanat ovat vain hienostunutta erikoisuudentavoittelua.
Kääk! Olen mielestäni vastannut tähän postaukseen jo kaksi kertaa, mutta ei täällä mitään kommenttia kyllä ole! Varhaisiän dementia, täältä tullaan. O.O
VastaaPoistaKiva kun taustatutkimukseen löytyy taas innostusta! Kirjoitusharjoitukset kuulostavat myös hauskoilta ja hyödyllisiltä. Olen itse surkea tekemään tuontyyppisiä harjoituksia, minulla on jotenkin nollainto niihin muualla kuin opiskeluissa. Musical naming kuulostaa myös oikein pätevältä ajatukselta.
Itse olen tainnut keskittyä nimenomaan tuohon lausetason hiomiseen viimeiset puoli vuotta. Olin pitkään nimenomaan tarinoitsija, kunnes poikkeuksellisen taitavat sanailijat (Siiri Enoranta, Marko Hautala, Joel Haahtela...) ja runous saivat minut kiinnostumaan tekstin kielestä itsestään. Rytmitaju on minusta kehittyneen kirjoittajan merkki, se on juuri sitä, että tekstistä poistuu sinälleen ihan hyvää tavaraa ja ilmaisu jäntevöityy menettämättä omaäänisyyttään.
Olen lukenut muutaman teoksen, joiden kohdalla mietin ovatko ne nyt sitä "taideproosaa" tai "kiiltokuvaproosaa". Olen tainnut lukea yhden ainoan kirjan, jonka niputtaisin tuohon, ja yhden toisen, josta nautin perinpohjaisesti upean kielen vuoksi, mutta joka varmaan myös kuuluu kyseenomaiseen kategoriaan. Hyvä kieli on kuitenkin minusta kestävän proosan tukipilari.
Tuhansien samanhenkisten tarinoiden joukosta erottuu todellakin se, joka on kerrottu parhaiten. :)
Joskus Blogger varmaan syökin kommentteja. Mutta ainakin itselläni käy välillä niin, että aloitan vastaamisen, mutta en jaksakaan muotoilla jotain ajatusta loppuun ja kommentti jää kesken, ja sitten en muista palata asiaan koska kuvittelen jo kommentointiin.
PoistaEn tosi pitkään aikaan ole tehnyt mitään vastaavan tyyppisiä harjoituksia, koska olen ollut niin kiinni romaanin editoinnissa ja välissä vain tehnyt kaikennäköistä tajunnanvirtaa ja runoa. Mutta nyt harjoitukset tuntuvat todella innostavalta tavalta kehittää omaa taitoa ja leikkiä kirjoittamisella ilman, että pitää sitoutua mihinkään isompaan tarinaan, kun kässäri on tauolla. Voin kuvitella, että kirjoitusopiskelujen lisäksi niitä ei taas jaksa enää tehdä muuten.
Minäkin olen viimeisen vuoden-kahden aikana alkanut lukea monipuolisemmin ja tietoisesti etsiä hyviä sanankäyttäjiä, ja luulen että sen tulokset alkavat näkyä. Esimerkiksi siinä että kun editoin kässärini viimeistä neljännestä, johon en ollut koskenut kahteen vuoteen, olin tyrmistynyt siitä miten huonolaatuista osa tekstistä oli. Toki tekstissä on edelleen puutteensa, mutta kehitystä on tapahtunut, ja alan nähdä eri tavalla, mitä sille voisi tehdä ja miksi joitain asioita pitää muuttaa.
En usein enää muista jälkeenpäin, mitkä kirjat tuntuivat minusta erityisen "kiiltokuvamaiselta" hienolta kieleltä vailla kovin kiinnostavaa sisältöä, koska jätän ne yleensä kesken enkä jaksa lukea. Mutta osan kanssa voi toki olla kyse siitäkin, että en vain pidä aihepiiristä tai henkilöistä, ja siksi hyvä kieli ei riitä kantamaan. En myöskään aina pidä siitä nimenomaisesta hienosta kielestä, jota nykyään arvostetaan - joskus tuntuu, että erikoisten metaforien arvostamisessa mennään liian pitkälle, ja proosasta jää tunnelmoidessa puuttumaan voima ja energia, jota kaipaan.
Mutta olen myös lukenut viime aikoina joitain huikaisevan hienosti kirjoitettua, joka on saanut minut arvostamaan eri tavalla hyvän kielen roolia kirjoittamisessa. Jos sanavalinnat ovat kovin tavanomaisia ja latteita, niillä voi sanoa vain tavanomaisia ja latteita asioita. Vahvan kielen ei tarvitse olla irrallista sanakikkailua, vaan sitä, että näkee asiat rehellisesti ja omaperäisesti ja sitten kuvaa ne sanoilla, jotka todella sanovat sitä mitä näkee, eikä jotain sinne päin. Luulen, että minua kiusasi M:n ensimmäisissä versioissa se, että vaikka tarina oli sinänsä sitä mitä halusin, se ei tavoittanut niitä syvyyksiä ja ulottuvuuksia, joita itse koen sen kanssa sisälläni, etenkin siksi että tavat, joilla sen kerroin, eivät oikein päässeet pintaa syvemmälle eivätkä kertoneet selkeästi sitä mitä tarkoitin. Ei se edelleenkään ole ihan sitä mitä tahtoisin, mutta ainakin edistystä on tapahtunut. :-)
Haahtelaa olen vähän lukenutkin, pitäisi varmaan kokeilla Enorantaa ja Hautalaa. Itse olen viimeisen vuoden aikana ollut vaikuttunut mm. Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä, Anni Kytömäen Kultarinnasta ja Leena Krohnin Tainaronista (joka siis ei ole uusi, mutta luin sen vasta). Ja käännetyn kirjallisuuden puolelta Tove Janssonin novelleista ja Virginia Woolfista. Myös joidenkin Tulenkantajien ja 50-luvun modernistien runous on ravisuttanut, ja pitäisikin oikeastaan uppotua siihen taas enemmän. Se voisi olla editoinnin ohessakin sitten hyvää vastapainoa muistuttamassa, miten vähällä määrällä sanoja voi kertoa paljon.
Minäkin vaikutuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä! Tarina oli kirjoitettu niin hyvin. Siinä huomasin arvostavani kieltä erityisen paljon, henkilöistä ja kaikesta muustakin kyllä pidin. Ehkäpä hyvä kieli on silloin, kun sen huomaa olevan hyvää. Tai jos sitä ei huomaa. Joskus kirjaa vain lukee sujuvasti eteenpäin, kieltä sen kummemmin ajattelematta, mutta ainakaan se ei silloin töki tai herätä negatiivista huomiota. Tämä kommenttini ei kyllä ollut kovin hyvää kieltä.
Poista