Näyttämisen liiallisuus.

Ensimmäisiä kommentteja käsikirjoituksestani on alkanut tippua (sen pelkästään alkuvaihetta kommentoineen lisäksi, jonka sain jo alkukesästä). Nyt on oikeastaan hyvä vaihe siihen: olen jo päässyt irti pahimmasta editointiuupumusangstista, jossa tuntui etten osaa kirjoittaa ja kässäri on ihan kauhea, joten on hyväkin jo vähän päästä miettimään, mitä tekstille kenties voi tehdä. Näin ajatukset ehtivät vähän kypsyä. Hyvä myös, että kaikki koelukijat eivät ole vielä lukeneet käsikirjoitusta ainakaan loppuun, niin en tule vielä tehneeksi liikaa. Tarvitsen vielä taukoa ennen kuin oikeasti alan tehdä tekstille jotain.

Ihan viime päivinä olen varovasti aloittanut taustatutkimuksen tekoa. Sitä pitäisi oikeastaan tehdä paljon enemmänkin, mutta vielä en ole jaksanut. Olen koko alkuvuoden jäljiltä edelleen vähän puhki, ja aivot jaksavat vain jonkin verran kerrallaan. Toisaalta on hyväkin, etten ehdi tehdä sitä liikaa, niin tulee keskityttyä tarinan kannalta olennaiseen.

Joka tapauksessa tiedän jo, että voin jättää omaan arvoonsa niiden aiempaa versiota lukeneiden mielipiteet, joiden mukaan minun ei olisi pitänyt jatkaa editointia näin kauan. Käsikirjoituksessa on puutteita, ja kun vähitellen karsin ja korjaan, esille voi päästä se olennainen, jota olen koko ajan tavoitellut. Se, mitä käsikirjoituksessani oli vuonna 2011, oli se mitä silloin olin ja osasin. Se oli ehkä omalla tavallaan ehjä kokonaisuus, mutta ei vielä se mitä tavoittelin. Olen kypsynyt ihmisenä ja kirjoittajana sen jälkeen, ja nyt minun on mahdollista nähdä asiat eri tavalla. Käsikirjoitus uskoakseni hyötyy siitä. Osa koelukijoiden jo osoittamista puutteista on peräisin kässärin parin ensimmäisen version ajalta, jolloin ehdottomasti halusin tehdä tietyt asiat tietyllä tavalla, vaikkei se välttämättä ollutkaan hyvää tekstiä. Nyt tuntuisi mahdolliselta päästä niistä eroon. Ehkä.

Olen alkanut mietiskellä helmasyntejäni kirjoittajana. Varmaankin isoin on se, että yritän kertoa kaiken ja vielä vähän päälle. Alleviivaan, täytän ja kerron moneen kertaan. En usko tarpeeksi helpolla, että lukija voi ymmärtää. Tätä korostaa, että olen jossain vaiheessa lukenut liian monta kirjoitusopasta, jotka alleviivaavat "show, don't tell"-ohjetta. Kun yritän sitten näyttää ihan kaiken dialogeilla ja kohtauksilla, sen sijaan että uskaltaisin välillä vain kertoa jotain, tekstiä tulee liikaa ja osa siitä on turhaa. Niin kuin kaikki ohjeet, "show, don't tell" ei toimi kaiken aikaa eikä varsinkaan, jos sitä ylikäyttää. Minä näytän liikaa.

Jokin aika sitten selailin erään ystäväni luona Rebecca McClanahanin kirjaa Word Painting: The Fine Art of Writing Descriptively. Se vaikutti lupaavalta, käytännölliseltä oppaalta taitavaan kuvailuun. Sain ahaa-elämyksen siitä, että ehkä tarvitsen parempaa kuvailun taitoa. En luota kuvailuihini, joten sitten varmuuden vuoksi toistan saman asian monta kertaa, käytän valtavasti sanoja koska en usko muutamaan, alleviivaan ja "näytän" asioita loputtomasti, tungen kaiken dialogeihin sen sijaan että uskaltaisin vain tehdä yhteenvetoja. Kuvailevan kirjoittamisenhan ei tarvitse tarkoittaa loputonta ruusuntuoksuista sanatulvaa tai jokaisen auringonlaskun yksityiskohtaista seuraamista. Yksi tai muutama osuva sana kertoo enemmän kuin kappaleen verran sinne päin olevaa kuvausta.

Luulen, että tarvitsen parempaa kuvailua saadakseni käsikirjoituksen pituuden hallintaan ja rytmin paremmaksi. Kirjoitin tuosta kirjasta muutamia harjoituksia muistiin, ja sen jälkeen tilasin sen itselleni. Se ei ole vielä saapunut, mutta kunhan se tulee, käyn sitä läpi enemmän. Katsotaan, onko siitä hyötyä.
Muutenkin kirjoitustekninen harjoittelu voisi tehdä minulle välillä hyvää pelkän kässärin editoinnin sijaan. Herra Carpenter käskee Emiliaa Runotytöissä tekemään itsestään soittimen, joka voi ilmaista sen mikä hänen sisimmästään pyrkii esille. Siinä on paljon työtä.