Olen nyt tehnyt sen "päällisin puolin läpikäymisen" romaanin koko 1. osalle. En ole ihan varma, pitäisikö edetä vielä, mutta luulen, että seuraavaksi teen niin, että tulostan tuon ykkösosan nykyasussaan, luen sen tarkkaavaisesti ja alan omien havaintojeni ja yleisten kommenttien perusteella miettiä, mitä kaikkea sille pitää vielä tehdä. Yritän poistaa kaiken turhan, mitä en ole vielä poistanut, parantaa hahmojen ja toimintojen kuvauksia, miettiä miten tuoda heidän tunnereaktionsa ja luonteenpiirteensä esille oikealla tavalla, tehdä dialogi niin hyväksi kuin mahdollista, tunnustella lauseiden ja kappaleiden oikeaa rytmiä (aina välillä huomaan, että lause, jonka sisällöstä sinänsä pidän, on poistettava, koska se haittaa tekstin rytmiä siinä kohdassa - dialogin tai toiminnan pitäisi edetä, ei pysähtyä selityksen ajaksi). Sitten kun se on tehty ykkösosalle, jatkan eteenpäin. Katsotaan sitten, missä järjestyksessä ja miten.
Sanoja on nyt poistunut noin 5000. Olisi suotavaa, että enemmänkin lähtisi, mutta tämä on hyvä alku.
Aikatauluni on se, että yritän saada mahdollisimman paljon tehtyä lokakuun loppuun mennessä. Seuraavat viikot ovat siis niin tiiviin editoinnin aikaa kuin realistisesti jaksan ja ehdin. Nyt sille on hyvää aikaa, myöhemmin voi olla selvästi vähemmän.
Eilen olin Kansallisoopperassa katsomassa Toscaa. Esitys oli hyvä, mutta jotenkin en silti ollut yhtään mukana paitsi muutamassa kohdassa. En tiedä, eikö Tosca vain ole minun tyyppiseni ooppera, vai onko kyse siitä, että nyt ylipäätään kaipaan erityyppistä taidetta. Olen pitkään pitänyt klassisesta musiikista ja innostunut viime vuosina oopperasta, mutta nyt se yhtäkkiä tuntui väärältä. En millään meinannut jaksaa sitä mahtipontisuutta, en rumpujen lyöntiä eikä imeliä viuluja, en sitä, että tunteet ilmaistaan aarialla tai parilla, kun tosielämässä tunteet näkyvät enemmänkin siinä, kuinka ihminen kääntyy pois, ristii kätensä jännittyneesti, miten hän sanoo jotain tai mitä hän ei sano.
Viime aikoina lukemani ja katsomani asiat, jotka ovat tässä taitavia, ovat saaneet minut kiinnittämään tähän huomiota entistä enemmän, kun samalla yritän muokata omaa kässäriäni vähemmän oopperamaiseen ja realistisempaan suuntaan. Luen esimerkiksi parhaillaan Siiri Enorannan Nokkosvallankumousta ja olen lähestulkoon tyrmistynyt siitä, miten lyhyillä ja yksinkertaisilla keinoilla hän luo aivan valtavan jännitteen hahmojensa välille ja tuo esiin näiden kehitystä. Itse olen suunnilleen yhtä hienovarainen kuin kaksitoista tanssivaa höyhenpukuista elefanttia. Tai siltä välillä tuntuu. Mutta yritän kovasti vähentää elefanttien määrää!
Toki riippuu tarinasta ja hahmoista, mikä sopii. Päähenkilöni nyt vain on niin oopperaa, ettei mitään rajaa, kuten tekstiä lukeneet varmaan tietävätkin. Joten ehkä ihan kaikkia elefantteja ei kannata poistaa.
Eipä tässä muuta. Kirjoitin suurimman osan postauksesta päivällä melko väsyneissä tunnelmissa; nyt katsoin Doctor Who'ta, mm. Time Crash -erikoisjakso ja David Tennantin videopäiväkirja Blackpoolin jouluvalojen sytyttämisestä, ja nyt nauran vieläkin katketakseni. Tekisi mieli antaa postaukselle jokin tosi hassu otsikko. Ehkä on aika ruveta rauhoittumaan nukkumaan, ja sitten huomenna voin jatkaa muokkausta ehommin voimin.
Tässä on ehkä hieman eri taidemuotojen välisiä eroja. Teatteri vaatii korostettua elehtimistä, koska sille ei ole tekstiä rinnallaan. Välillä katsojan ja esittäjän välillä on myös kielimuuri tai etäisyys, jolloin katsojan on ymmärrettävä näkemänsä kaukaa.
VastaaPoistaKirja on aina intiimimpi. Siihen sisältyy valmista tulkintaa. Lukija voi pysähtyä ja lukea kohtauksia uudelleen. Kirjalla on varaa ottaa enemmän riskejä.
En kuitenkaan sanoisi, että tunteikkuus tai mahtipontisuus on automaattisesti huono lähestymistapa kirjaan. Pelkistäminen ei sovi kaikille.