Kirjoja, kirja-avautumista ja pohdintoja pararomantiikasta

Suomalaisen kolea ja sateinen juhannusviikonloppu oli omiaan käpertymään sängyn pohjalle ja lukemaan, ja sitä teinkin aika paljon, vaikka myös sosiaalista ohjelmaa edellisiin päiviin mahtui. Lukumaratoni meni oikein mukavasti - sivumäärä jäi kyllä suht vaatimattomaksi verrattuna muihin tai edes omiin suorituksiini joinain päivinä kun jokin romaani on oikein kunnolla koukuttanut, mutta en minä suorituksia mennyt tekemäänkään. Pääasia oli se, että sain oikein kunnolla lukemisen ihanuudesta taas kiinni. Viime kuukausina lukeminen on usein jäänyt pieniin väleihin: bussissa matkalla töihin, puoli tuntia illalla ennen kuin pitää alkaa tehdä jotain muuta, joskus viikonloppuisin ehtii vähän enemmän. Melkein 24 tunnin jakso jolloin keskityin noin 10 tunnin ajan lukemiseen muistutti minulle, miten ihanaa onkaan oikeasti omistautua kirjoille! Sain luettua joitain kesken olevia kirjoja ja edettyä toisissa, ja Thomas Mannin kautta huomasin että minulla on sittenkin edelleen intoa lukea muutakin kuin kevyempää kirjallisuutta (Kuolema Venetsiassa sai kyllä aikaan sen, että on vaikea ryhtyä nyt lukemaan mitään muuta kaunokirjallisuutta). Ja kaiken lisäksi sain taas innon lukea historiaa! Mannin jälkeen päädyin lukemaan erästä minulla pitkään kesken ollutta historiankirjaa, koska toiseen kaunokirjalliseen teokseen tarttuminen tuntui mahdottomalta, ja niin sitten luin sen ja seuraavan päivän aikana tuon kirjan loppuun. Sen jälkeen olen jatkanut muihin minulla kesken oleviin historiankirjoihin ja lukenut mm. Aino Acktén kirjeitä, Helsingin 1830-luvun kuvausta ja erästä M:n taustatutkimukseen olennaisesti liittyvää kirjaa. Tosin kaikki 1800-lukuun liittyvä antaa ainakin jotain M:lle, joten oikeastaan kaikki lukemani on hyödyttänyt sitä.

Mikä on hyvä juttu, sillä kirjoittaminen on tällä viikolla jäänyt vähäiseksi. Yritän kuitenkin olla tuntematta siitä syyllisyyttä, sillä olen tuntenut, että tuo kaikki lukeminen ja lukemisieni miettiminen on palvellut myös kirjoittamistani, eikä itsensä syyllistäminen sitä paitsi kovinkaan paljon auta luovuutta. Nyt illalla sain jatkettua erästä keskeneräistä kertomusta, joten voi hyvinkin olla, että tauko ja lukeminen tekivät vain hyvää!

Juhannusviikonloppu on ollut kaikkiaan sangen nautittava, vaikka huonovointisuus on edelleen vaivannut (siksikin sängyn pohjalla lukeminen on ollut tosi hieno juttu). Oikeastaan ainut vaihe, jolloin en ole nauttinut olostani, oli kun tuon lukumaratonini "lue keskeneräisiä kirjoja"-projektin innoittamana tartuin tänään pitkään kesken olleeseen Annukka Salaman Käärmeenlumoojaan (juu, siis millä tavalla tuo oli fiksua 2 päivää Thomas Mannin jälkeen?). [huom. spoilereita edessä ainakin vähän yli kirjan puolivälin!]

Tuota kirjaa on blogeissa hehkutettu valtavasti, ja olen yrittänyt lukea sitä läpi ymmärtääkseni minkä takia, mutta täytyy kai todeta, että paranormaali romantiikka ei ole minua varten. Ei ainakaan niin kauan kuin genren perusoletuksiin kuuluu että tyttö rakastuu aina suin päin komeaan, ylimaskuliiniseen rikkaaseen alfaurokseen, johon rakastumiseen nuo ominaisuudet sitten ilmeisesti riittävät koska muita syitä ei tehdä kovin selviksi, ja sen jälkeen tyttö muuttuu ylikeitetyksi spagetiksi aina kun tuo poika/mies on läsnä. Ja niin kauan kuin "vaarallinen" on siinä synonyymi viehättävälle ja seksikkäälle, ei synonyymi, no, vaaralliselle. Minulle vaara tarkoittaa sitä että tahdon pois enkä tahdo tuota vaarallista asiaa lähelleni, ei sitä että kokisin sen himoittavana. Ilmeisesti minulle on annettu erilainen hormonicocktail kuin muille naisille, koska kaikkien muiden mielestä Rufus on niiiiin hottis, ja minä en kerta kaikkiaan ole vielä (vähän yli puolivälin päästyäni) pystynyt ymmärtämään miksi Unna tuntee mitään vetoa häneen ja miksi kenenkään pitäisi.

Onhan tuo kirja ihan hyvin kirjoitettu ja menevä, ja faunoidi-idea on oikeasti kekseliäs joskaan ei aina niin hyvin toteutettu kuin soisin (Ronni nyt ainakin on ihan liikaa... hei pliis). Toivoisin vain että tuossa keskityttäisiin enemmän itse fantasiajuoneen kuin tuohon Rufuksen hottiuteen. Minulle tulee oikeasti epämukava ja inhottava olo, kun luen sivu toisensa jälkeen sitä, miten Rufus on niin vaarallinen ja pelottava ja heti sen jälkeen niin seksikäs ja haluttava. Lisäksi minua alkaa kyllästyttää se, miten monissa kirjoissa naishahmot aina pitää altistaa seksuaalisen väkivallan uhalle ja tehdä se vielä aika heppoisella tavalla. Ja tässä vielä naishahmo on siinä tilanteessa täysin avuton ja uhri, Unnalle ei anneta mitään mahdollisuutta puolustautua vaan miesten pitää pelastaa hänet. Kaiken lisäksi Unna oikeasti ajattelee siinä että jos häntä kosketaan sillä tavoin, hän hajoaa tomuksi. Siis millään tavoin vähättelemättä tuon uhan vakavuutta (juuri siksi minua rasittaa sen heitteleminen tarinoihin tällä tavoin, että se on hyvin vakava asia), tuleepa tässä nyt naisena tosi turvallinen olo, kun annetaan ymmärtää, että uhkaamalla meitä tuolla tavoin miehet voivat hävittää koko olemassaolomme ja minuutemme. Ja toisaalta sitä uhkatilannetta ei ainakaan tähän mennessä ole käsitelty jälkeenpäin sillä tavoin traumaattisena kuin sen uskoisi olevan. Kun rohkeat miehet pelastavat avuttoman naisen niin ei siinä sitten enempää... Inhoan seksuaalisen väkivallan tai sen uhan käyttämistä vain mahdollisimman dramaattisena tapana saattaa nainen suureen vaaraan ja mahdollisimman säälittäväksi uhriksi. Jotenkin sekin, että Unna on käytännössä kirjan ainut nainen (tai "naaras"), rassaa minua. Onhan siellä äiti ja sisko, mutta heidän roolinsa on toistaiseksi ollut lähinnä kommentoida tilanteita joissa Unna on faunoidipoikien kanssa. Miksi taas kerran naispäähenkilön kaikki tarinalle merkittävät suhteet liittyvät miespuolisiin henkilöihin? Ja se lähtökohtakin, että Unna ainut naispuolinen faunoidi, on minusta jotenkin inhottava. Tulee sellainen tunne että naiset ovat jotenkin "vähemmän". Ehkä se ei ole varsinainen tarkoitus, mutta kyllä siitä silti tulee se tunne.

Ainut pelastus minulle kirjassa on Joone. Hän on ainut hahmo josta pidän, ja tällä hetkellä toivoisinkin että voisin nostaa hänet tuosta kirjasta pois ja siirtää johonkin eri kirjaan, jotta voisin nauttia hänen lukemisestaan enemmän. Luultavasti hänen avullaan saan kirjan luettua loppuun, mutta tuskin hän auttaa tarttumaan jatko-osiin. Vaikka pidänkin hänen ja Unnan välille kehittyvästä ystävyydestä - eikö muuten olisikin jännää tai radikaalia, jos joskus tällaisessa kirjassa keskityttäisiinkin tuollaiseen ihmissuhteeseen eikä siihen, miten ah niin hottis se vaarallinen rikas komea mies on. Unnan ja Joonen välisissä kohtauksissa tunsin aitoa tunnetta ja koskettavuutta, jota en Unnan ja Rufuksen välillä pystynyt tuntemaan. Tykkäisin kirjasta enemmän jos Unnan ja Joonen välit olisivatkin siinä keskeisemmät.

Pahoittelen jos tämä nyt loukkaa syvästi jonkun kirjasta pitäneen tunteita, tai kirjailijattaren itsensä jos hän sattuu tähän kirjoitukseen törmäämään, mutta tämä nyt on vain minun rehellinen lukukokemukseni. Olisin mielelläni pitänyt kirjasta enemmän, mutta tältä minusta nyt vain tuntui sitä lukiessani. Kirjasta on blogeissa niin paljon suitsutusta, että eiköhän nämä minun kokemukseni voi kestää. Suht hyvin tuo kirja on sinänsä kirjoitettu ja siinä on joitain osuvia kohtia, ja varsinkin Unnan tähänastisen yksinäisyyden kuvaus on aika koskettavaa, mutta minulla vain on muuten kirjan kanssa liikaa ongelmia tunne-, hahmo- ja merkitystasolla ja ne kaikki tekevät minut vihaiseksi kun luen sitä. Oli nyt tarve avautua, koska en kauheasti ole nähnyt näitä ongelmakohtia esille nostavia kirjoituksia tästä kirjasta (yhteen kyllä olen kommentoinut jo ennen kirjan lukemista), joten haluan saada ne sanotuksi.

No, ainakin tässä voi sitten haaveilla siitä, millaista paranormaalia romantiikkaa itse kirjoittaisin, jos sellaiseen ryhtyisin. Siinä niin olisi älykäs tyttö joka rakastuu suloiseen ja herkkään poikaan eikä menetä persoonallisuuttaan tai tahdonvoimaansa tämän kanssa vaikka onkin rakastunut, tai sitten siinä olisikin poika joka rakastuu poikaan tai tyttö joka rakastuu tyttöön. Heteronormatiivisuus alkaa myös käydä todella pitkästyttäväksi näissä rakkaustarinoissa, minusta ainakin. Lukisin niin mielelläni välillä jonkin muun kuin heteropariskunnan romanttisia edesottamuksia. Paranormaaliin romantiikkaan liittyviä outouden ja ulkopuolisuuden teemoja voisi sitä paitsi ei-heteronormatiivisessa tarinassa käyttää niin paljon enemmän hyödyksi. Kumpi onkaan yhteiskunnalle ja omalle yhteenkuuluvuuden halulleni vaarallisempaa, se että rakkaani on ihmissusi/enkeli/vampyyri/vuorenpeikko vai se että olemme samaa sukupuolta? Siinäpä kysymys. (Ja esimerkkikysymyksen minä on fiktiivinen minä. Omien rakkaideni lista on sukupuolesta ja paranormaaliudesta tai sen puutteesta riippumatta masentavan tyhjä, jos mielikuvituskumppaneita ei lasketa. En ehkä silti lähtisi treffeille vuorenpeikon kanssa, mutta se on eri juttu. Siksi minä kai olenkin vielä sinkku.)