sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kirjoja, kirja-avautumista ja pohdintoja pararomantiikasta

Suomalaisen kolea ja sateinen juhannusviikonloppu oli omiaan käpertymään sängyn pohjalle ja lukemaan, ja sitä teinkin aika paljon, vaikka myös sosiaalista ohjelmaa edellisiin päiviin mahtui. Lukumaratoni meni oikein mukavasti - sivumäärä jäi kyllä suht vaatimattomaksi verrattuna muihin tai edes omiin suorituksiini joinain päivinä kun jokin romaani on oikein kunnolla koukuttanut, mutta en minä suorituksia mennyt tekemäänkään. Pääasia oli se, että sain oikein kunnolla lukemisen ihanuudesta taas kiinni. Viime kuukausina lukeminen on usein jäänyt pieniin väleihin: bussissa matkalla töihin, puoli tuntia illalla ennen kuin pitää alkaa tehdä jotain muuta, joskus viikonloppuisin ehtii vähän enemmän. Melkein 24 tunnin jakso jolloin keskityin noin 10 tunnin ajan lukemiseen muistutti minulle, miten ihanaa onkaan oikeasti omistautua kirjoille! Sain luettua joitain kesken olevia kirjoja ja edettyä toisissa, ja Thomas Mannin kautta huomasin että minulla on sittenkin edelleen intoa lukea muutakin kuin kevyempää kirjallisuutta (Kuolema Venetsiassa sai kyllä aikaan sen, että on vaikea ryhtyä nyt lukemaan mitään muuta kaunokirjallisuutta). Ja kaiken lisäksi sain taas innon lukea historiaa! Mannin jälkeen päädyin lukemaan erästä minulla pitkään kesken ollutta historiankirjaa, koska toiseen kaunokirjalliseen teokseen tarttuminen tuntui mahdottomalta, ja niin sitten luin sen ja seuraavan päivän aikana tuon kirjan loppuun. Sen jälkeen olen jatkanut muihin minulla kesken oleviin historiankirjoihin ja lukenut mm. Aino Acktén kirjeitä, Helsingin 1830-luvun kuvausta ja erästä M:n taustatutkimukseen olennaisesti liittyvää kirjaa. Tosin kaikki 1800-lukuun liittyvä antaa ainakin jotain M:lle, joten oikeastaan kaikki lukemani on hyödyttänyt sitä.

Mikä on hyvä juttu, sillä kirjoittaminen on tällä viikolla jäänyt vähäiseksi. Yritän kuitenkin olla tuntematta siitä syyllisyyttä, sillä olen tuntenut, että tuo kaikki lukeminen ja lukemisieni miettiminen on palvellut myös kirjoittamistani, eikä itsensä syyllistäminen sitä paitsi kovinkaan paljon auta luovuutta. Nyt illalla sain jatkettua erästä keskeneräistä kertomusta, joten voi hyvinkin olla, että tauko ja lukeminen tekivät vain hyvää!

Juhannusviikonloppu on ollut kaikkiaan sangen nautittava, vaikka huonovointisuus on edelleen vaivannut (siksikin sängyn pohjalla lukeminen on ollut tosi hieno juttu). Oikeastaan ainut vaihe, jolloin en ole nauttinut olostani, oli kun tuon lukumaratonini "lue keskeneräisiä kirjoja"-projektin innoittamana tartuin tänään pitkään kesken olleeseen Annukka Salaman Käärmeenlumoojaan (juu, siis millä tavalla tuo oli fiksua 2 päivää Thomas Mannin jälkeen?). [huom. spoilereita edessä ainakin vähän yli kirjan puolivälin!]

Tuota kirjaa on blogeissa hehkutettu valtavasti, ja olen yrittänyt lukea sitä läpi ymmärtääkseni minkä takia, mutta täytyy kai todeta, että paranormaali romantiikka ei ole minua varten. Ei ainakaan niin kauan kuin genren perusoletuksiin kuuluu että tyttö rakastuu aina suin päin komeaan, ylimaskuliiniseen rikkaaseen alfaurokseen, johon rakastumiseen nuo ominaisuudet sitten ilmeisesti riittävät koska muita syitä ei tehdä kovin selviksi, ja sen jälkeen tyttö muuttuu ylikeitetyksi spagetiksi aina kun tuo poika/mies on läsnä. Ja niin kauan kuin "vaarallinen" on siinä synonyymi viehättävälle ja seksikkäälle, ei synonyymi, no, vaaralliselle. Minulle vaara tarkoittaa sitä että tahdon pois enkä tahdo tuota vaarallista asiaa lähelleni, ei sitä että kokisin sen himoittavana. Ilmeisesti minulle on annettu erilainen hormonicocktail kuin muille naisille, koska kaikkien muiden mielestä Rufus on niiiiin hottis, ja minä en kerta kaikkiaan ole vielä (vähän yli puolivälin päästyäni) pystynyt ymmärtämään miksi Unna tuntee mitään vetoa häneen ja miksi kenenkään pitäisi.

Onhan tuo kirja ihan hyvin kirjoitettu ja menevä, ja faunoidi-idea on oikeasti kekseliäs joskaan ei aina niin hyvin toteutettu kuin soisin (Ronni nyt ainakin on ihan liikaa... hei pliis). Toivoisin vain että tuossa keskityttäisiin enemmän itse fantasiajuoneen kuin tuohon Rufuksen hottiuteen. Minulle tulee oikeasti epämukava ja inhottava olo, kun luen sivu toisensa jälkeen sitä, miten Rufus on niin vaarallinen ja pelottava ja heti sen jälkeen niin seksikäs ja haluttava. Lisäksi minua alkaa kyllästyttää se, miten monissa kirjoissa naishahmot aina pitää altistaa seksuaalisen väkivallan uhalle ja tehdä se vielä aika heppoisella tavalla. Ja tässä vielä naishahmo on siinä tilanteessa täysin avuton ja uhri, Unnalle ei anneta mitään mahdollisuutta puolustautua vaan miesten pitää pelastaa hänet. Kaiken lisäksi Unna oikeasti ajattelee siinä että jos häntä kosketaan sillä tavoin, hän hajoaa tomuksi. Siis millään tavoin vähättelemättä tuon uhan vakavuutta (juuri siksi minua rasittaa sen heitteleminen tarinoihin tällä tavoin, että se on hyvin vakava asia), tuleepa tässä nyt naisena tosi turvallinen olo, kun annetaan ymmärtää, että uhkaamalla meitä tuolla tavoin miehet voivat hävittää koko olemassaolomme ja minuutemme. Ja toisaalta sitä uhkatilannetta ei ainakaan tähän mennessä ole käsitelty jälkeenpäin sillä tavoin traumaattisena kuin sen uskoisi olevan. Kun rohkeat miehet pelastavat avuttoman naisen niin ei siinä sitten enempää... Inhoan seksuaalisen väkivallan tai sen uhan käyttämistä vain mahdollisimman dramaattisena tapana saattaa nainen suureen vaaraan ja mahdollisimman säälittäväksi uhriksi. Jotenkin sekin, että Unna on käytännössä kirjan ainut nainen (tai "naaras"), rassaa minua. Onhan siellä äiti ja sisko, mutta heidän roolinsa on toistaiseksi ollut lähinnä kommentoida tilanteita joissa Unna on faunoidipoikien kanssa. Miksi taas kerran naispäähenkilön kaikki tarinalle merkittävät suhteet liittyvät miespuolisiin henkilöihin? Ja se lähtökohtakin, että Unna ainut naispuolinen faunoidi, on minusta jotenkin inhottava. Tulee sellainen tunne että naiset ovat jotenkin "vähemmän". Ehkä se ei ole varsinainen tarkoitus, mutta kyllä siitä silti tulee se tunne.

Ainut pelastus minulle kirjassa on Joone. Hän on ainut hahmo josta pidän, ja tällä hetkellä toivoisinkin että voisin nostaa hänet tuosta kirjasta pois ja siirtää johonkin eri kirjaan, jotta voisin nauttia hänen lukemisestaan enemmän. Luultavasti hänen avullaan saan kirjan luettua loppuun, mutta tuskin hän auttaa tarttumaan jatko-osiin. Vaikka pidänkin hänen ja Unnan välille kehittyvästä ystävyydestä - eikö muuten olisikin jännää tai radikaalia, jos joskus tällaisessa kirjassa keskityttäisiinkin tuollaiseen ihmissuhteeseen eikä siihen, miten ah niin hottis se vaarallinen rikas komea mies on. Unnan ja Joonen välisissä kohtauksissa tunsin aitoa tunnetta ja koskettavuutta, jota en Unnan ja Rufuksen välillä pystynyt tuntemaan. Tykkäisin kirjasta enemmän jos Unnan ja Joonen välit olisivatkin siinä keskeisemmät.

Pahoittelen jos tämä nyt loukkaa syvästi jonkun kirjasta pitäneen tunteita, tai kirjailijattaren itsensä jos hän sattuu tähän kirjoitukseen törmäämään, mutta tämä nyt on vain minun rehellinen lukukokemukseni. Olisin mielelläni pitänyt kirjasta enemmän, mutta tältä minusta nyt vain tuntui sitä lukiessani. Kirjasta on blogeissa niin paljon suitsutusta, että eiköhän nämä minun kokemukseni voi kestää. Suht hyvin tuo kirja on sinänsä kirjoitettu ja siinä on joitain osuvia kohtia, ja varsinkin Unnan tähänastisen yksinäisyyden kuvaus on aika koskettavaa, mutta minulla vain on muuten kirjan kanssa liikaa ongelmia tunne-, hahmo- ja merkitystasolla ja ne kaikki tekevät minut vihaiseksi kun luen sitä. Oli nyt tarve avautua, koska en kauheasti ole nähnyt näitä ongelmakohtia esille nostavia kirjoituksia tästä kirjasta (yhteen kyllä olen kommentoinut jo ennen kirjan lukemista), joten haluan saada ne sanotuksi.

No, ainakin tässä voi sitten haaveilla siitä, millaista paranormaalia romantiikkaa itse kirjoittaisin, jos sellaiseen ryhtyisin. Siinä niin olisi älykäs tyttö joka rakastuu suloiseen ja herkkään poikaan eikä menetä persoonallisuuttaan tai tahdonvoimaansa tämän kanssa vaikka onkin rakastunut, tai sitten siinä olisikin poika joka rakastuu poikaan tai tyttö joka rakastuu tyttöön. Heteronormatiivisuus alkaa myös käydä todella pitkästyttäväksi näissä rakkaustarinoissa, minusta ainakin. Lukisin niin mielelläni välillä jonkin muun kuin heteropariskunnan romanttisia edesottamuksia. Paranormaaliin romantiikkaan liittyviä outouden ja ulkopuolisuuden teemoja voisi sitä paitsi ei-heteronormatiivisessa tarinassa käyttää niin paljon enemmän hyödyksi. Kumpi onkaan yhteiskunnalle ja omalle yhteenkuuluvuuden halulleni vaarallisempaa, se että rakkaani on ihmissusi/enkeli/vampyyri/vuorenpeikko vai se että olemme samaa sukupuolta? Siinäpä kysymys. (Ja esimerkkikysymyksen minä on fiktiivinen minä. Omien rakkaideni lista on sukupuolesta ja paranormaaliudesta tai sen puutteesta riippumatta masentavan tyhjä, jos mielikuvituskumppaneita ei lasketa. En ehkä silti lähtisi treffeille vuorenpeikon kanssa, mutta se on eri juttu. Siksi minä kai olenkin vielä sinkku.)

14 kommenttia:

  1. Ihan hyvä pointti tuo, että kumpi on yhteiskunnalle kamalampaa, paranormaali kumppani vai kumppanin sama sukupuoli. Lukisin mielelläni sellaisen tarinan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellainen voisi olla kiinnostavaa. Toki esim. ihmissuden kanssa seurustelu varmaan aiheuttaa joka tapauksessa huolestumista vaikkapa vanhemmissa, mutta kylläpä usein seksuaalivähemmistöihinkin suhtaudutaan kuin he olisivat jotain luonnotonta ja vaarallista... Sen metaforan voisi viedä aika pitkällekin. Ah, tulipa mieleen vanhat kunnon Harry Potter -ajat, sillä Sirius/Remus-piireissä pohdittiin useaankin otteeseen sitä, voisiko Remuksen ihmissusiluonnon ja siihen kohdistuvan syrjinnän nähdä metaforana homoseksuaalisuudelle. Toki ihmissusi on väärissä olosuhteissa oikeastikin vaarallinen, mutta silti yhtäläisyyksiä voi löytää.

      Poista
  2. Hyviä pointteja! Oma esikoiseni on löyhästi paranormaalia romantiikkaa, mutta kyseisessä genressä minua on aina kiukuttanut juurikin mainitsemasi jutut, joita olen tekstissäni yrittänyt välttää tai ainakin kirjoittaa ne erilaiseen muotoon. Tosin vaikea sanoa osuuko teksti edes enää paranormaalin romantiikan genreen, jos siinä ei ole vaarallista ja jumalaisen komeaa paranormaalia urosta ja heikkoa, haavoittuvaista tyttöä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa hyvältä, Ahmu!

      (mä kirjoitin ei-heteronormatiivista viihdefantasiaa. Mutta sen aika on vasta marraskuussa...)

      Poista
    2. Oo, kuulostaa hyvältä! Lupaan ostaa kirjasi! Juuri sellaista kun olen kaivannut pitkän aikaa. :-)

      Poista
    3. Siinä tapauksessa mun pitää selvästi lukea kirjasi. Minuakin rasittavat nuo kliseet paranormaalissa romantiikassa ja niiden jatkuva toistaminen, kun mielestäni genrestä olisi muuhunkin. Romantiikan ja (urbaani)fantasian yhdistämisellä voisi tehdä niin paljon muutakin kuin vain toistaa vanhoja väsyneitä trooppeja ja seksistisiä sukupuolirooleja. Tästäkin kirjasta olisi voinut olla paljon enempään, koska Salama ei suinkaan ole huono kirjoittaja, jos nyt ei minusta myöskään niin ihmeellisen hyvä kuin blogeissa on hehkutettu.

      Ja oikeasti, eikö romantiikkaa sallita ollenkaan fiksuille ja lujatahtoisille tytöille jotka pitävät mukavista ja herttaisista pojista, tai oman sukupuolensa edustajista pitäville? Tyyyylsääää! No, pitää kai itse tehdä...

      Poista
  3. Kummasti tuli aiheesta mieleen tämä artikkeli: http://thedissolve.com/features/exposition/618-were-losing-all-our-strong-female-characters-to-tr/
    Eli kuinka käy, kun Vahvat Naishahmot eivät olekaan vahvoja.
    "Could your Strong Female Character be seamlessly replaced with a floor lamp with some useful information written on it to help a male hero?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä tapauksessa teoksen Lähes Ainoa Nainen eli Unna on kyllä päähenkilö, joten sikäli hän ei jää varsinaisesti sivuun, mutta tässä tapahtui kyllä se kliseinen juttu että aluksi hän vaikutti ihan persoonalliselta ja pätevältä, mutta annas vain kun miehet tulevat paikalle niin hänestä ei ole enää mihinkään paitsi kommentoimaan niitä... Ei nyt ihan pahimmasta päästä paranormaalin romantiikan sankarittaria, mutta silti tekee minulle pahaa lukea.

      Mutta tuo on muutenkin kiinnostava artikkeli! Minua myös ärsyttää tuo pakollisten Vahvojen Naisten tuominen tarinoihin niin ettei heillä kuitenkaan ole mitään todellista merkitystä (hyvä että tuo artikkeli nosti myös esille Taurielin ongelmallisuuden, minulla alkoi käydä hermoille kun joissain sosiaalisissa medioissa niin kovasti hehkutettiin hänen ihmeellisyyttään ja vahvuuttaan). On muutenkin ärsyttävää, että naisten nykyään kuuluu olla Vahvoja Naisia, mikä tarkoittaa perinteisen maskuliinisella tavalla vahvoja eikä oikeastaan jätä tilaa persoonallisuuden koko kirjolle.

      Poista
  4. Hyviä pointteja. Ennen en ehkä kiinnittänyt näihin niin paljon huomiota, mutta nykyään lukiessani kiinnitän paljon enemmän.

    Ehkä olen vähän tosikko tai liian kriittinen lukija, mutta minulla on aika ehdoton suhtautuminen väkivallan esittämiseen, enkä hyväksy väkivaltaisuuden ihannointia tai siihen välinpitämättömästi suhtautumista kirjoissa enkä leffoissa. Tämän takia minun on vaikea pitää monista tämän genren teoksista. Vaikka kirja olisi muuten monin paikoin tosi hyvä, tällaiset seikat jäävät helposti häiritsemään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väkivallan tarve riippuu hirveästi kirjasta. Väkivalta väkivallan takia on nääh. Mutta joskus oikeutettuakin, vaikka sitä ihannoitaisiinkin.

      Poista
    2. Toki kirjassa voi olla mielestäni väkivaltaa, ja sitä käsitellä. Ja voi toki olla henkilöitäkin, jotka sitä ihailevat. Onhan esim. Game of Thronesissa paljon väkivaltaa. Mutta en pidä siitä, että naispäähenkilöt ovat usein niin lääpällään aggressiivisiin poikaystäviin, eivätkä usein edes kyseenalaista sitä. Mutta minä olenkin aina pitänyt enemmän kilteistä hahmoista.

      Poista
    3. Bee: Samoin. Minua rasittaa tämä miehen "vaarallisuuden" ihannointi ja noiden vaarallisten miesten esittäminen romanttisina ja seksikkäinä. Minulla nimittäin on sellainen hytinä, että tosielämässä nuo vaaralliset miehet saattavat olla vaarallisia myös sille naiselle. Ja on jokseenkin sietämätöntä, että edelleen se miehen tapa todistaa ihanuuttaan ja romanttisuuttaan naiselle on jokin väkivalta - vaikka se näissä tarinoissa toki kohdistuukin johonkuhun toiseen joka häädetään pois naista häiritsemästä. Ja että naiseen kohdistuu väkivallan uhka vain siksi että mies voi väkivallalla poistaa tämän uhkan...

      Toinen kilttien hahmojen ystävä ilmoittautuu!

      Calendula, minkälaisessa tilanteessa väkivallan ihannointi on mielestäsi OK? Kysyn tätä ihan uteliaisuudesta, koska en itse nyt hahmota sellaista tilannetta. Olen itse aika herkkä väkivallalle, toki sitä on OK olla jos tarinan sisältö sitä vaatii (tosin jos se on hyvin kuvailevaa ja raakaa, en pysty lukemaan sitä ja tarina jää kesken) ja sitä käsitellään kunnolla, ja totta kai joissakin tarinoissa olisi epärealistista että ainakaan tietyt hahmot eivät väkivaltaa ihannoisi.

      Poista
    4. Malna, meillä vaikuttaa olevan aika samanlainen maku tämän asian suhteen. Tosin vaikka suoraa fyysistä väkivaltaa ei kohdistuisikaan naiseen, niin lasken väkivallaksi myös liiallisen mustasukkaisuuden ja elinpiirin rajoittamisen - usein näissä pararomansseissa mies määräilee, keneen nainen saa ottaa yhteyttä, kenen kanssa kaveerata, missä liikkua... Ja tosiaan häätää väkivaltaisin keinoin muita ihailijoita pois. Miksei luottaa siihen, että nainen osaa itse päättää, kenen kanssa haluaa olla? Tosielämässä nämä vaaralliset tyypit eivät tosiaankaan ole hyvä juttu, ja niiden esittäminen hottiksina on minusta ärsyttävää. Varsinkin jos henkilö ei edes kasva ja muutu ja ala katua... Voi ei, innostuinpas nyt aiheesta. Mutta tämä aihe on sellainen, jota olen hyvin paljon miettinyt ja mistä mielestäni ei kuitenkaan liikaa puhuta.

      Poista
    5. Joo, henkinen väkivalta on väkivaltaa sekin, ja mikä tahansa parisuhde, jossa toinen osapuoli selkeästi dominoi toista, on minusta epäterve ja inhoan sitä, jos sellaista esitetään ihanteellisena ja romanttisena.

      Minustakin tämä on tärkeä aihe, loppujen lopuksi voi vaikuttaa paljonkin ihmisiin ja ihmissuhteisiin, jos tämänkaltaiset kuviot usein esitetään ihannoituina ja romanttisina. Ei esimerkiksi lupaa hyvää parisuhdeväkivallan vähentämiselle, jos naiset toistuvasti ajattelevat että heidän ihannemiehensä täytyy olla dominoiva, vaarallinen alfauros joka määrää heidän elämästään, ja jos miesten annetaan ymmärtää että heidän pitäisi olla sellaisia. Tai muutenkaan tasa-arvoisille ja terveille ihmissuhteille. Ääh. Usein ajatellaan että romanttinen viihde nyt vain on tällaista, mutta pitääkö sen olla? Ja voiko väittää ettei se muka vaikuta ihmisten käsityksiin siitä millaisia heidän ja heidän kumppaneidensa pitäisi olla? (Loppukevennykseksi tulee mieleen jokin netistä lukemani anekdootti, jossa teinipoika ihmetteli, kun hänen tyttöystävänsä oli jättänyt hänet koska tahtoi jonkun joka on enemmän Edwardin kaltainen. Poika oli entistä tyrmistyneempi kun tajusi, että se tarkoitti fiktiivistä kimaltelevaa vampyyria. :-P)

      Poista