Lomailua ja kirjoittamista

Olen lomaillut. Varsinainen kesälomani on vasta heinäkuussa, mutta minulla on nyt muutama lomapäivä ennen kuin lähden reissuun. Olen keskiviikosta lähtien lähinnä vain löhöillyt ja lepäillyt. Välillä tehnyt joitain asioita kuten siivonnut, käynyt lenkillä tai käynyt hurmioitumassa kaupunginorkesterin konsertissa. Välillä lojunut sängyssä puoleenpäivään lukemassa ja sitten lukenut vielä vähän lisää, nukkunut päiväunia, katsonut kaverin kanssa Sherlockia. Tuhlaillut vähän enemmän aikaa netissä ilman jatkuvaa tunnetta että pitäisi tehdä jotain muuta. Se on ihaninta lomassa, ettei koko ajan ole se tilanne että aika on kortilla ja pitäisi tehdä jotain muuta. Työviikkoina olen iltaisin liian väsynyt useimmille asioille (en tiedä onko tämä normaalia vai onko terveydessäni jotain vikaa, asiaa selvitellään), joten viikonloppuisin on aina sellainen tunne että nyt pitäisi tehdä Ne Kaikki Asiat. Siivota, laittaa ruokaa, tavata ystäviä, lukea vähän enemmän, olla jossain muuallakin kuin kotona, olla kerrankin kunnolla kotona - ja tietysti kirjoittaa. Nyt olen monena päivänä voinut olla ihan rauhassa ja todeta, ettei haittaa että en tehnyt sitä tänään, koska voin tehdä sen huomennakin. Se on tehnyt hyvää.

Vaikka ihan loman alussa ajattelin, että nyt tietysti kirjoitan vaikka kuinka, päätin heti ensimmäisinä päivinä, etten sitten stressaa itseäni siitä asiasta. Voin kirjoittaa jos siltä tuntuu, mutta voin myös olla kirjoittamatta ja kerätä lepäämällä voimia. Pitkällä kesälomalla voin sitten tehdä tarkempia suunnitelmia, nyt saa jokainen päivä tulla miten on tullakseen. Pariin päivään en kirjoittanutkaan mitään eikä se minua haitannut. Totesin olevani tyytyväinen  jos saan näin paljon levättyä.

Sitten. Eräs ihana näyttelijä laittoi erään ihanan kuvan FB-sivulleen. Katsoin sitä ja minun päässäni syttyi tarina. Ja yhtäkkiä kirjoitan ja kirjoitan. Tarinasta on vielä joitain osia auki enkä ole kirjoittanut siitä vielä kovinkaan paljon, mutta voi miten se on ollut ihanaa. Kirjoitusinto vielä iskee ihan odottamatta. Saatan pistää itseni kirjoittamaan ja saada aikaiseksi vain väkinäisen sivun. Sitten istahdan koneelle katsomaan sähköpostit, ja yhtäkkiä minun on pakko hakea muistivihko ja kirjoittaa. Tänään minun oli tarkoitus mennä Teatterimuseoon (kiinnostaa minua + tarpeellista taustatutkimusta), lomalla ehtisi paremmin kuin noina työviikkoina, mutta enpäs nyt mennytkään. Kynä ei päästänyt kädestä irti ennen kuin olisi ollut ihan liian vähän aikaa pyöräillä museoon ja katsoa siellä näyttelyitä läpi rauhassa. Kirjoitin siis ja olin tyytyväinen. Lopetin kun kättä ja hartioita alkoi särkeä liikaa. Museo pysyy kyllä, hyvää kirjoitusvirettä ei kannata päästää menemään, etenkään kun se iskee silloin kun olo on suht levännyt ja jaksaa.

Nyt kirjoitan siis nimenomaan käsin. Luultavasti kiroan käsialaani puhtaaksikirjoitusvaiheessa, mutta jotenkin tämä tarina tahtoo tulla kirjoitetuksi käsin. Se vaatii tuota fyysisyyttä ja käsialan persoonallisuutta, ainakin toistaiseksi. Ja kauniit kirjoitusvihot inspiroivat, ja ne voi ottaa mukaan ulos tai kahvilaan (olen jo kolmena päivänä halunnut kirjoittaa kahvilassa, ehkä huomenna jopa saan mentyä). Tänään kirjoitin vähän aikaa puistossa, ja ajattelin tarinaa. Sitten aloin haluta teetä. Tulin kotiin ja keitin pannullisen teetä, ja sitten istuin siinä keittiön pöydän ääressä ja kirjoitin ja kirjoitin. Välillä tein lisää teetä ja katsoin sinitiaisen hyppelyä vaahteran oksilla.

Välillä käy velvollisuudentuntoisessa mielessä että pitäisi kai kirjoittaa M:ää, mutta ei, katinkontit. M on hautumisvaiheessa, ja tämä tarina on se joka nyt tulee kirjoitetuksi. Ja rakastan sitä että se on Jotain Ihan Muuta. Rakastan sitä etten tarkkaan edes tiedä mitä ennen kuin kirjoitan. Rakastan sitä miten täynnä mahdollisuuksia se on. Rakastan kirjoittamista.