Joululomaa

Toivottavasti niin blogini lukijoilla kuin muillakin on ollut mukava ja rauhallinen joulu! En saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään hyvän joulun toivotusta tänne ennen joulua, sellaisessa hötäkässä onnistuin viettämään päivät kunnes matkustin joulunviettoon, ja siellä taas en juuri saanut aikaiseksi käydä koneella. Mutta parempikin välillä pitää lomaa koneella olosta.

Joulu meni mukavasti. Lahjat eivät näin aikuisiällä ole enää niin iso juttu kuin lapsena, mutta sain silti mm. pari kirjalahjaa: Tuula Karjalaisen Tove Jansson -elämäkerta, ja Maria Turtschaninoffin Maresi. Näin kiintoisien kirjojen saamista edesauttoi toki, että olin pyytänyt mm. niitä, mutta olin joka tapauksessa ilahtunut, että juuri nämä valikoituivat pukinkonttiin. Tove Janssonista olen jo alkanut lukea, kun en malttanut hetkeäkään enempää odottaa. Sen lisäksi, että olen soimannut itseäni kun en saanut käytyä Ateneumin Tove-näyttelyssä - huomaan nimittäin Karjalaisen kirjassa olevista kuvista, että pidän Toven taiteesta ehkäpä eniten kaikista tuntemistani suomalaisista taidemaalareista, miten ihmeessä en tiennyt sitä? - olen ollut täysin lumoutunut. Olen vasta nuoruusvuosissa, mutta Tove on jo tässä vaiheessa todella innoittava persoonallisuus. Niin omintakeinen, omaa polkuaan kulkeva, älykäs ja lämmin, herkkä ja luova... En lue mitenkään valtavasti taiteilijaelämäkertoja, mutta joskus ne ovat täysin välttämättömiä innostukseksi, esikuvaksi, muistutukseksi siitä että kannattaa kuunnella omaa luovuuttaan ja olla uskollinen omalle äänelleen. Tämä on mitä suurimmassa määrin niitä.

Maresia en ole vielä ehtinyt lukea, mutta se on niin kaunis kirja että välillä vain tuijottelen sitä ihastuksissani. Odotan kyllä, että pääsen lukemaan sitä!

Olen joululomalla ollut koko viikon, ja olen vielä uuteenvuoteen asti. Tarkoitus on muun muassa saada vihdoin muuton jäljiltä loput tavarat paikalleen ja koti kauniin näköiseksi, sekä tehdä muutamia muita tekemättä jääneitä asioita. Esim. nukkua... Niin, ja kirjoittaa.

Joulunpyhinä luin pitkästä aikaa vanhan suosikin, J.R.R. Tolkienin Hobitin. Se on niin suloinen kirja, herttainen ja sadunomainen mutta myös salaa viisas, siinä on toisaalta samaa myyttisyyttä kuin Sormusten Herrassa, mutta toisaalta paljon enemmän huumoria ja kepeyttä. Ja olin unohtanut, miten uskomattoman valloittavasti se on kirjoitettu. (Kuinkahan monta adjektiivia tässä kappaleessa on jo ollut? En uskalla laskea. Ihan tiedoksi että Stephen Kingin opit ovat uponneet minuun todella huonosti, vaikka olenkin niistä tietoinen.)

On ehkä hyvä, että edes kahta ensimmäistä Peter Jacksonin elokuvaa katsoessani oli tosi pitkä aika siitä, kun olin kirjan lukenut, enkä muistanut enää monia yksityiskohtia, sillä muuten en olisi kestänyt niitä senkään vertaa. Lukiessani minulla nousi mieleen kerran toisensa jälkeen kysymys: Tässä on todella hyvä seikkailujuoni - miksi hitossa Jackson ei ole käyttänyt sitä? Miksi on pitänyt poistaa tai tuhota melkein kaikki hyvät dramaattiset tapahtumat ja korvata ne huonommilla ja järjettömillä jotka eivät edes ole jännittäviä ja kiinnostavia? Miksi herkulliset hahmot ja reipasotteinen seikkailu unohdettiin ja tilalle jätettiin vain mieletön erikostehostemössö ja lisättiin muutama turha hahmo joilla ei ole mitään pointtia? Ei juuri nyt ihan hirveästi nappaa mennä katsomaan kolmatta osaa. Vaikka on se kuulemma parempi kuin toinen, mikä on sentään helpotus. No, menen ainakin katsomaan sen ystävien kanssa, jotta on joku jolle valittaa heti sen jälkeen.

Mutta sen sijaan luulen, että voisin pitkästä aikaa lukea Tarun Sormusten Herrasta. Aloin kaivata sitä Hobittia lukiessani. Ja vaikka viime aikoina olenkin vähemmän innostunut spefistä, kunnon laadukkaasti kirjoitettu eeppinen fantasia voisi tehdä välillä terääkin. Se ihan aito ja alkuperäinen - monet muut kun ovat usein vain keskinkertaisia Tolkien-kopioita...

Ja kirjoittaminen? Sitäkin on tullut tehtyä. Taidan palata siihen seuraavassa kirjoituksessa... Jos uskallan.