Tämän viikon olen kärvistellyt yllättäen iskeneen flunssan kourissa. Ajoitus ei ollut paras mahdollinen, mutta ainakin näyttäisi siltä, etteivät viikonlopun suunnitelmat vaarannu, vaan olen paranemassa. Sinänsä sellainen flunssa, jolloin ei ole niin kipeä ettei jaksaisi yhtään mitään, voi olla jopa tervetullut tauko jolloin saa esim. lukea sängyssä koko päivän ilman että tarvitsee tehdä mitään muuta (koska ei voi tehdä juuri mitään muuta).
Kolme päivää tätä aktiviteettia sai minut tosin tuntemaan, että jospa nyt tekisin jotain ihan mitä tahansa muuta paitsi lukisin. Niinpä viimeisen vuorokauden aikana olen löytänyt iloja sellaisista puuhista kuin radion kuuntelu (mahtava löytö: vaikka cd-soittimeni ei osaa soittaa radiota, tietokoneeni osaa! olen ehdottomasti ajan hermolla) ja erään musikaalinäyttelijän videoblogin katsominen (tv-sarjat, elokuvat jne. ovat liikaa silmilleni, jotka kaikenlainen flunssasairastaminen saa aristamaan, mutta yksi pätkä videoblogia ei kestä kovin kauan).
Tänään on vihdoin ollut sellainen olo, että olen jopa jaksanut kirjoittaa, hurraa! Se on ollut todella tervetulletta. Välillä en vain tunge päähäni jotain jonkun muun tekemää vaan teen itse! Ihan hirveän hyvin pääni ei kyllä ole pystynyt lauseita käsittelemään, joten luultavasti on tarpeen käyttää vielä huominen sairauslomapäivä. Useimmat muut ihmiset tuntuvat toipuvan flunssistaan nopeammin kuin minä, mutta takavuosien jälkitaudit ovat saaneet minut hyvin varovaiseksi liian aikaisen liikkeelle lähtemisen suhteen.
Flunssa kyllä taisi lyödä viimeisen naulan Supernova-osallistumiseni arkkuun. Ajatuksena oli ollut laittaa tuohon uusien kirjoittajien antologiaan tyrkylle jokin teksti, mutta en minä pitkin syksyä ole saanut mitään ideaa, joka olisi tullut valmiiksi tarinaksi asti, vaan olen vain editoinut erästä vanhaa tarinaa - sitä, jonka ensi kerran uudestaan lukiessani säikähdin, että näinkö kehno se olikin. Olen kyllä pystynyt tekemään sille asioita, mutta jokin siinä koko ajan tökkii. Viime viikonloppuna sain sen kutakuinkin läpikäytyä, ja olin saanut tehtyä siihen parannuksia, mutta edelleen sille joitain asioita pitäisi tehdä, puhumattakaan siitä, että sanamäärästä pitäisi karsia pois noin kolmannes, jotta se mahtuisi maksimisanamäärään. Ei taida nyt millään onnistua. Mutta on myös ollut erikoista huomata, miten sen kirjoittaminen on koko ajan tuntunut hitusen väärältä, jokin into on ollut poissa, vaikka aikanaan olin tuosta tarinasta hyvin innoissani. Ilmeisesti sen aika on kerta kaikkiaan ohitse.
Ja ehkä joskus on oikeassa se kirjoitusopas, jonka nuorena luin ja jossa sanottiin: tänä vuonna sinun pitää kirjoittaa tämän vuoden tarinaa, ei muokata viime vuoden tarinaa. Tuo ei aina pidä paikkaansa, esim. romaanikäsikirjoituksien kanssa (M lähestyy viisivuotissyntymäpäiväänsä, hyvänen aika, kohtahan se jo menee kouluun), mutta välillä se taitaa olla totta.
Muutenkin voisin ehkä antaa jo näiden spefinovellikilpailujen olla, ellei minulla kerta kaikkiaan satu olemaan valmiina sopivaa tarinaa. En kuitenkaan ole ensisijaisesti spefin kirjoittaja, enkä ensisijaisesti novellien kirjoittaja, joten vaikka spefinovelleista nyt sattuukin olemaan säännöllisesti kirjoituskilpailuita, jotka houkuttaisivat minut osallistumaan, tuskin minun kannattaa väkisin yrittää tunkea itseäni siihen muottiin. Voin mieluummin keskittyä siihen, mikä on minulle luontevinta: kirjoittamaan romaanikäsikirjoituksia, jotka ovat enimmäkseen realistisia (siis realismi-spefi-asteikolla, muusta en niinkään menisi sanomaan).
Sitä paitsi nyt on minulle kirjoituskilpailu. Nyt on M:lle kilpailu. En tiedä arvaatteko, miten hihkuin onnesta, kun luin Otavan uudesta historiallisen romaanin kirjoituskilpailusta. Aihe vapaa kunhan liittyy Suomen historiaan! Ei sanamäärärajoja! (Ihan fiksua, historialliset romaanit kun vaihtelevat pituudeltaan Nälkävuodesta tuhatsivuisiin järkäleisiin.) Ja ne tuomaristossa olevat kirjailijat eivät kuulu "katsokaa kuinka esittelen historiallista tietämystäni"-kategoriaan vaan ovat niitä jotka menevät tarina ja sisältö edellä! Kyllä, kyllä helkkarissa minä aion lähettää M:n tuonne.
Tietysti tuossa on pienoinen kirjoittajaa valtavasti huolestuttava aikataulukysymysmerkki, kun palkinnonsaajat julistetaan vasta 2016 kirjamessuilla eli lähes kahden vuoden päästä, ja kyllä minä olin kuitenkin ajatellut ennen tämän vuoden loppua M:n lähettää kustantajakierrokselle, ja vuodessahan nyt ehkä ehtii jo useimmista saada vastauksen. Ja asiassahan tietysti käy niin, että saan sekä kustannussopimustarjouksen Tammelta että kilpailuvoiton Otavalta. Aivan ehdottomasti. Joten miten sitten suu pannaan? Kauhean hankala tilanne tietysti. Juu, ehkä minä lakkaan huolehtimasta tästä mahdollisuudesta ja yksinkertaisesti editoin M;n valmiiksi ennen vuoden loppua ja lähetän sen kaikkialle mikä tuntuu järkevältä, mukaan lukien tuohon kilpailuun, ja toivon parasta.
(Viimeksi pohdin vastaavaa ongelmaa, kun mietin, voisiko sen tekstissä aikaisemmin mainitun novellin vanhan version lähettää samana vuonna Novaan ja Pirkanmaan kirjoituskilpailuun, ja tulisiko vaikeuksia jos se palkittaisiin molemmissa. Arvaa kiinnostiko se kummankaan kilpailun tuomaristoa yhtään. Ymmärrän kyllä nyt miksi. Uskon kyllä M:n olevan onneksi parempi.)
Mutta kiinnostaapa M aikanaan kilpailun tuomaristoa tai ei, pelkästään tuon kilpailun olemassaolo ilahduttaa minua. Historiallista romaania siis pidetään niin tärkeänä että sitä halutaan nostaa esille Kirjan vuotena ja Suomen itsenäisyyden 100. juhlavuonna. Uusia historiallisen romaanin kirjoittajia halutaan. Tuo lämmittää mieltäni ihan mielettömästi. Tuntuu, että sitä, mitä teen, voidaan tosiaan haluta, käy itse kilpailun suhteen miten käy.
torstai 29. tammikuuta 2015
sunnuntai 11. tammikuuta 2015
Lahmaannuksen kourissa
On mielenkiintoista, mitä kaikkea löytää niistä viimeisistä muuttolaatikoista. Nehän ovat täynnä kaikkea sitä sekalaista sälää, josta on vaikea tietää mihin se kuuluu. Olen toistaiseksi löytänyt muun muassa:
- Ranskalaisia lehtiä 1800-luvulta. Milloin minä ne ostin??
- Ylioppilaskuviani.
- Sen M:ää edeltävän romaanikässärini. Ensimmäinen jonka kirjoitin ihan loppuun asti, mutta joka oli niin huono etten halunnut palata editoimaan sitä. Tai ainakaan siitä ei tullut mitään sellaista, jonka parissa olisin halunnut työskennellä. Voisi olla hupaisaa joskus lukea se kunnolla ja katsoa millainen se oikeastaan oli.
- Satunnaisia tarinanpätkiä jotka on kirjoitettu luultavasti lukioaikoina tai yliopiston alkuvuosina.
- Joulukortteja ihmisiltä, joiden olemassaoloa en muista.
- Esitteitä tapahtumista, jotka ovat menneet ohi kauan sitten.
Osa lentää roskiin, osa taas pistetään talteen. Tahdon kyllä oppia luopumaan tavaroista paremmin kuin tähän asti. Ja välttää niiden keräämistä. Olen viimeisen vuoden aikana alkanut kiinnostua yhä enemmän yksinkertaisemmasta elämästä, johon ei kuuluisi hirveästi turhaa krääsää, ei muuta kuin tarpeelliset ostelut (minä tosin määrittelen mikä on tarpeellista, teatteriliput ja kauniit muistivihot ehdottomasti ovat). Haluaisin nurkkiin vähemmän tavaraa, haluaisin pärjätä vähemmällä rahalla jotta pitkällä tähtäimellä olisi mahdollista tehdä vähemmän töitä ja kirjoittaa enemmän, ja haluaisin olla mahdollisimman vähän ekokatastrofi.
Mutta voi luoja, miten väsyttävää tavaroiden läpikäyminen on! En taaskaan jaksa hoitaa hommaa loppuun. Olen kiitollinen Calendulalle osuvasta sanasta "lahmaannus". Juuri lahmaannus minua vaivaa. En oikein jaksaisi mitään. Jaksan kyllä ahmia Sherlock Holmes -tarinan toisensa perään tai uppoutua Sormusten Herran x:nteen lukukertaan, mutta kaikki muu? Eieieieiei. Jotenkin olen pakottanut itseni siivoamaan tänään, mutta hitaammin se on edennyt kuin olisi syytä toivoa, ottaen huomioon että äiti tulee käymään viikonloppuna. (No, voin rauhoittaa itseäni sillä, että vaikka täällä olisi ihan täydellistä, äiti keksisi jotain huomautettavaa, joten ei kai haittaa että hän huomauttaa sellaisista asioista, jotka sentään itsekin näen ongelmiksi.) Ja vaikka tällaiset sunnuntaipäivät, jolloin ei ole mitään ohjelmaa, saavat minut useimmiten rynnistämään innolla kirjoitusprojektien kimppuun, niin tänään se on tuntunut todella tahmealta. Kirjoittaminen? Joo, on se kivaa joskus, mutta jos mä nyt kuitenkin luen vielä yhden Sherlock-tarinan.
Täytyy kyllä myöntää, että koko loppuvuosi oli minulle tajuttoman väsyttävä. Ei niin että olisin tuntenut saaneeni aikaan puoliakaan siitä mitä oli tarkoitus, mutta joka tapauksessa oli paljon uuvuttavia asioita (muutto, tietyt työhön liittyvät isot stressit) ja ohjelmoin jatkuvasti aikatauluni liian täyteen. Ehkei ole mikään ihme, että näin tammikuun pimeinä viikonloppuina lahmaannuttaa. (Toivottavasti äiti vain ymmärtää sen.)
Löysin kyllä itseni kaikesta huolimatta M:n äärestä, vaikka sen piti olla tauolla. Minun toisaalta tekisi mieli vain editoida se mahdollisimman pian sellaiseen kuntoon, että sen voi näyttää jollekulle. Minusta tuntuu, että olen elänyt liian kauan sen kanssa itse, ja jonkun muun kanssa keskusteleminen olisi tervetullutta. Toisaalta auttaisi toisen ihmisen näkemyksen saaminen (itse kun joskus suurentelee ongelmia, joskus ei näe niitä), toisaalta vain omat ajatukset kulkevat paremmin kun keskustelee jonkun muun kanssa.
Mutta minun ei hyödytä keskustella muiden kanssa siitä, mitä käsikirjoitukselle pitää tehdä, ennen kuin joku on lukenut sen nykytilassaan. Mutta nykytilassaan sitä ei voi lukea, koska siellä täällä on täysin keskeneräisiä lukuja ja palasia joista en tiedä yhtään mihin ne kuuluvat. Tekisi mieli tehdä nyt kunnon editointipyrähdys niin että sen saa kutakuinkin yhtenäiseksi, ja lähettää se niille muutamalle ihmiselle jotka ovat luvanneet sen lukea. Ehkä sen myötä saisin enemmän käsitystä siitä, mitä sille vielä pitää tehdä ja onko niitä ongelmia, joita kuvittelen siinä olevan, muiden silmissä edes olemassa, ja jos on niin saanko palautteesta ideoita miten niitä voisi korjata.
Myönnettäköön, että editointi ei silti sujunut erityisen jouhevasti. Johtuneeko lahmaannuksesta vai siitä, että teksti tarvitsisi oikeasti vielä vähän taukoa. Täytyy tutkailla lähipäivinä tunnelmia.
Mietin nykyään usein, kuinka paljon paineita minun pitäisi ottaa siitä, kirjoitanko joka päivä vai en. Tietyssä vaiheessa opin, että juuri joka päivä kirjoittamisen on ainakin minulle hyvä tapa huolehtia, että tulee kirjoitettua, tarinat etenevät ja pääsen yli pahimmasta itsekritiikistä (koska on "pakko" kirjoittaa vaikkei tuntuisikaan siltä että osaa, ja niin ehkä osaakin). Nyt toisaalta siitä ajatuksesta tulee välillä riippakivi, sillä aina vain ei jaksa, ei ole hyvässä vireessä eikä tahdo uuvuttaa itseään niin että ne paremmat kirjoitushetketkin muuttuvat huonommiksi. Toisaalta pelkään, että jos jää liian monta päivää väliin, en saa kirjoitettua. Mutta joskus tuntuu, että tämä päivätyön ohessa kirjoittaminen on vain sitä, että tuhertelen jotain epämääräistä joka päivä. Tahtoisin välillä jaksaa kirjoittaa oikein kunnolla. Tahtoisin välillä tuntea että olen saanut jotain valmiiksi.
Näin muuten luova mieleni jatkaa sitä taipumustaan, että saan koko ajan uusia romaani-ideoita, ja sitten juuri se uusin on kaikista mahtavin ikinä ja haaveilen siitä ihan kuumeisesti, ja ne edelliset ideat joita edellisellä viikolla vielä innolla kirjoitin eivät tunnu enää niin miltään. Perussettiä siis. (Olen kyllä tosi innoissani tästä uusimmasta.)
- Ranskalaisia lehtiä 1800-luvulta. Milloin minä ne ostin??
- Ylioppilaskuviani.
- Sen M:ää edeltävän romaanikässärini. Ensimmäinen jonka kirjoitin ihan loppuun asti, mutta joka oli niin huono etten halunnut palata editoimaan sitä. Tai ainakaan siitä ei tullut mitään sellaista, jonka parissa olisin halunnut työskennellä. Voisi olla hupaisaa joskus lukea se kunnolla ja katsoa millainen se oikeastaan oli.
- Satunnaisia tarinanpätkiä jotka on kirjoitettu luultavasti lukioaikoina tai yliopiston alkuvuosina.
- Joulukortteja ihmisiltä, joiden olemassaoloa en muista.
- Esitteitä tapahtumista, jotka ovat menneet ohi kauan sitten.
Osa lentää roskiin, osa taas pistetään talteen. Tahdon kyllä oppia luopumaan tavaroista paremmin kuin tähän asti. Ja välttää niiden keräämistä. Olen viimeisen vuoden aikana alkanut kiinnostua yhä enemmän yksinkertaisemmasta elämästä, johon ei kuuluisi hirveästi turhaa krääsää, ei muuta kuin tarpeelliset ostelut (minä tosin määrittelen mikä on tarpeellista, teatteriliput ja kauniit muistivihot ehdottomasti ovat). Haluaisin nurkkiin vähemmän tavaraa, haluaisin pärjätä vähemmällä rahalla jotta pitkällä tähtäimellä olisi mahdollista tehdä vähemmän töitä ja kirjoittaa enemmän, ja haluaisin olla mahdollisimman vähän ekokatastrofi.
Mutta voi luoja, miten väsyttävää tavaroiden läpikäyminen on! En taaskaan jaksa hoitaa hommaa loppuun. Olen kiitollinen Calendulalle osuvasta sanasta "lahmaannus". Juuri lahmaannus minua vaivaa. En oikein jaksaisi mitään. Jaksan kyllä ahmia Sherlock Holmes -tarinan toisensa perään tai uppoutua Sormusten Herran x:nteen lukukertaan, mutta kaikki muu? Eieieieiei. Jotenkin olen pakottanut itseni siivoamaan tänään, mutta hitaammin se on edennyt kuin olisi syytä toivoa, ottaen huomioon että äiti tulee käymään viikonloppuna. (No, voin rauhoittaa itseäni sillä, että vaikka täällä olisi ihan täydellistä, äiti keksisi jotain huomautettavaa, joten ei kai haittaa että hän huomauttaa sellaisista asioista, jotka sentään itsekin näen ongelmiksi.) Ja vaikka tällaiset sunnuntaipäivät, jolloin ei ole mitään ohjelmaa, saavat minut useimmiten rynnistämään innolla kirjoitusprojektien kimppuun, niin tänään se on tuntunut todella tahmealta. Kirjoittaminen? Joo, on se kivaa joskus, mutta jos mä nyt kuitenkin luen vielä yhden Sherlock-tarinan.
Täytyy kyllä myöntää, että koko loppuvuosi oli minulle tajuttoman väsyttävä. Ei niin että olisin tuntenut saaneeni aikaan puoliakaan siitä mitä oli tarkoitus, mutta joka tapauksessa oli paljon uuvuttavia asioita (muutto, tietyt työhön liittyvät isot stressit) ja ohjelmoin jatkuvasti aikatauluni liian täyteen. Ehkei ole mikään ihme, että näin tammikuun pimeinä viikonloppuina lahmaannuttaa. (Toivottavasti äiti vain ymmärtää sen.)
Löysin kyllä itseni kaikesta huolimatta M:n äärestä, vaikka sen piti olla tauolla. Minun toisaalta tekisi mieli vain editoida se mahdollisimman pian sellaiseen kuntoon, että sen voi näyttää jollekulle. Minusta tuntuu, että olen elänyt liian kauan sen kanssa itse, ja jonkun muun kanssa keskusteleminen olisi tervetullutta. Toisaalta auttaisi toisen ihmisen näkemyksen saaminen (itse kun joskus suurentelee ongelmia, joskus ei näe niitä), toisaalta vain omat ajatukset kulkevat paremmin kun keskustelee jonkun muun kanssa.
Mutta minun ei hyödytä keskustella muiden kanssa siitä, mitä käsikirjoitukselle pitää tehdä, ennen kuin joku on lukenut sen nykytilassaan. Mutta nykytilassaan sitä ei voi lukea, koska siellä täällä on täysin keskeneräisiä lukuja ja palasia joista en tiedä yhtään mihin ne kuuluvat. Tekisi mieli tehdä nyt kunnon editointipyrähdys niin että sen saa kutakuinkin yhtenäiseksi, ja lähettää se niille muutamalle ihmiselle jotka ovat luvanneet sen lukea. Ehkä sen myötä saisin enemmän käsitystä siitä, mitä sille vielä pitää tehdä ja onko niitä ongelmia, joita kuvittelen siinä olevan, muiden silmissä edes olemassa, ja jos on niin saanko palautteesta ideoita miten niitä voisi korjata.
Myönnettäköön, että editointi ei silti sujunut erityisen jouhevasti. Johtuneeko lahmaannuksesta vai siitä, että teksti tarvitsisi oikeasti vielä vähän taukoa. Täytyy tutkailla lähipäivinä tunnelmia.
Mietin nykyään usein, kuinka paljon paineita minun pitäisi ottaa siitä, kirjoitanko joka päivä vai en. Tietyssä vaiheessa opin, että juuri joka päivä kirjoittamisen on ainakin minulle hyvä tapa huolehtia, että tulee kirjoitettua, tarinat etenevät ja pääsen yli pahimmasta itsekritiikistä (koska on "pakko" kirjoittaa vaikkei tuntuisikaan siltä että osaa, ja niin ehkä osaakin). Nyt toisaalta siitä ajatuksesta tulee välillä riippakivi, sillä aina vain ei jaksa, ei ole hyvässä vireessä eikä tahdo uuvuttaa itseään niin että ne paremmat kirjoitushetketkin muuttuvat huonommiksi. Toisaalta pelkään, että jos jää liian monta päivää väliin, en saa kirjoitettua. Mutta joskus tuntuu, että tämä päivätyön ohessa kirjoittaminen on vain sitä, että tuhertelen jotain epämääräistä joka päivä. Tahtoisin välillä jaksaa kirjoittaa oikein kunnolla. Tahtoisin välillä tuntea että olen saanut jotain valmiiksi.
Näin muuten luova mieleni jatkaa sitä taipumustaan, että saan koko ajan uusia romaani-ideoita, ja sitten juuri se uusin on kaikista mahtavin ikinä ja haaveilen siitä ihan kuumeisesti, ja ne edelliset ideat joita edellisellä viikolla vielä innolla kirjoitin eivät tunnu enää niin miltään. Perussettiä siis. (Olen kyllä tosi innoissani tästä uusimmasta.)
tiistai 6. tammikuuta 2015
Loppiaisen lokottelua, kirjoittelua, editoinitipohdiskeluja
Muistivihkoini hiipii kohtauksia paristakin eri romaanista. Yhtä olen pyöritellyt päässäni monta vuotta, toinen syntyi joululomalla. Siitä huolimatta tuo jälkimmäinen saattaa jopa olla valmiimpi kirjoitettavaksi. Molemmista olen nyt viime aikoina kirjoittanut kohtia. On värisyttävää olla uuden tarinan synnyn kynnyksellä. Toivon, että näiden siivet kantavat ja niistä tulee enemmän kuin muutama kohtaus muistikirjoissa.
Sinänsä minusta on vähän hämmentävää kirjoitella ensimmäistä versiota näin, epäjärjestyksessä ja vaihdellen välillä toiseen. Voi olla, että vähitellen jompikumpi noista ottaakin ylivallan, mutta saa nähdä. Teen vain joka päivä, kun kirjoitan, sitä mikä sillä hetkellä hyvältä tuntuu.
Toivon että jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin saan M:n editoitua valmiiksi. Olen kaivannut sitä jo jonkin aikaa. Ja on ihmisiä, joiden mielestä minun ei pitäisi olla enää editoimassa sitä, koska he ovat jo pitäneet jostain aikaisemmasta versiosta tai eivät muuten vain ymmärrä, miksi joku muokkaa samaa käsikirjoitusta vuodesta toiseen. No, en voi sanoa muuta kuin että kirjoittamisessa luotan omaan vaistooni, ja omaan tuntuuni siitä, onko tarina sitä mitä tahdon sen olevan vai kaipaako se vielä jotain. Muuta minulla ei ole. Kukaan muu ei voi sanoa minulle, onko M jo valmis, sillä ovat he lukeneet sitä tai eivät, he eivät tiedä mitä se on minulle, mitä minä tiedän ja tunnen siitä tarinasta joka ei vielä näy tekstissä mutta jonka pitäisi näkyä siinä. Ja tiedän, etten koskaan voi saada siitä täydellistä. Mutta sen tunnustaminen on eri asia kuin se, että lähettäisi kustantamokierrokselle tekstin, josta vielä haluaa parannella asioita, josta tietää tasan tarkkaan mitä kohdat ovat vielä liian ohuita tai vääriä tai kaipaavat jotain. Jos joku muu ei näe niitä vikoja, se ei tarkoita, etten minä haluaisi korjata niitä.
Mutta kestää siis varmaan jonnekin keväälle, ennen kuin voin lähettää M:n käsikirjoituksen edes kommentoitavaksi niille, jotka ovat luvanneet toimia tämän vaiheen koelukijoina. Kysyn tietysti siinä vaiheessa uudestaan, sopiiko koelukeminen siinä vaiheessa tai kiinnostaako se enää.
Pelkään kyllä välillä, että editoin liikaa. Että editoin pois jotain, joka on hyvää, tai editoin liian kliiniseksi jotain pelätessäni vääräksi kohtaa, joka on vain persoonallinen. Että hukkaan jonkin punaisen langan, teen jostain liian vaikeaa ja monimutkaista. Siksikin tauko oli nyt taas tarpeen, jotta hetkeksi pois astuttuani näen, mitä oikeasti pitää tehdä.
Haluaisin silti, että minulla vähitellen olisi jo joku toinenkin käsikirjoitus editoitavana, ei vain joitain novelleja. Siksikin olen innoissani näistä uusista. Ja niiden itsensä vuoksi.
Minun piti tänään loppiaisena tehdä kaikenlaisia hyödyllisiä ja järkeviä asioita. Järjestellä tavaroita ja muuta sellaista. Mutta aamusta alkaen minulla oli sellainen olo, etten haluaisi tehdä tänään paljon mitään. Haluaisin vain lokotella aurinkoisella joenrannalla lämpimällä kesänurmella... Okei, ei ihan onnistu tähän vuodenaikaan, mutta jotain vastinetta. No, kävin piiiitkällä kävellyllä pakkasesta huolimatta, lueskelin, kirjoittelin, lepäilin ja laitoin ruokaa (kikhernekastike tomaattimurskassa on sekä halpaa, täyttävää että hyvää). Luulen että tuo oli lähimmäs sitä lokottelua, mihin tällä kelillä pääsin. Pieni osa minusta tuntee huonoa omatuntoa siitä, etten "tehnyt" enempää, mutta taidan vain vieläkin olla levon tarpeessa. Ja vaikken juuri uudenvuodenlupauksia harrastakaan, olen luvannut itselleni, että tänä vuonna lepään enemmän ja pidän enemmän tyhjää aikaa, jolloin ei ole mitään sovittua eikä pidä saada aikaiseksi mitään erityistä. Olisi hyvä, jos onnistuisin pitämään tämän lupauksen.
Sinänsä minusta on vähän hämmentävää kirjoitella ensimmäistä versiota näin, epäjärjestyksessä ja vaihdellen välillä toiseen. Voi olla, että vähitellen jompikumpi noista ottaakin ylivallan, mutta saa nähdä. Teen vain joka päivä, kun kirjoitan, sitä mikä sillä hetkellä hyvältä tuntuu.
Toivon että jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin saan M:n editoitua valmiiksi. Olen kaivannut sitä jo jonkin aikaa. Ja on ihmisiä, joiden mielestä minun ei pitäisi olla enää editoimassa sitä, koska he ovat jo pitäneet jostain aikaisemmasta versiosta tai eivät muuten vain ymmärrä, miksi joku muokkaa samaa käsikirjoitusta vuodesta toiseen. No, en voi sanoa muuta kuin että kirjoittamisessa luotan omaan vaistooni, ja omaan tuntuuni siitä, onko tarina sitä mitä tahdon sen olevan vai kaipaako se vielä jotain. Muuta minulla ei ole. Kukaan muu ei voi sanoa minulle, onko M jo valmis, sillä ovat he lukeneet sitä tai eivät, he eivät tiedä mitä se on minulle, mitä minä tiedän ja tunnen siitä tarinasta joka ei vielä näy tekstissä mutta jonka pitäisi näkyä siinä. Ja tiedän, etten koskaan voi saada siitä täydellistä. Mutta sen tunnustaminen on eri asia kuin se, että lähettäisi kustantamokierrokselle tekstin, josta vielä haluaa parannella asioita, josta tietää tasan tarkkaan mitä kohdat ovat vielä liian ohuita tai vääriä tai kaipaavat jotain. Jos joku muu ei näe niitä vikoja, se ei tarkoita, etten minä haluaisi korjata niitä.
Mutta kestää siis varmaan jonnekin keväälle, ennen kuin voin lähettää M:n käsikirjoituksen edes kommentoitavaksi niille, jotka ovat luvanneet toimia tämän vaiheen koelukijoina. Kysyn tietysti siinä vaiheessa uudestaan, sopiiko koelukeminen siinä vaiheessa tai kiinnostaako se enää.
Pelkään kyllä välillä, että editoin liikaa. Että editoin pois jotain, joka on hyvää, tai editoin liian kliiniseksi jotain pelätessäni vääräksi kohtaa, joka on vain persoonallinen. Että hukkaan jonkin punaisen langan, teen jostain liian vaikeaa ja monimutkaista. Siksikin tauko oli nyt taas tarpeen, jotta hetkeksi pois astuttuani näen, mitä oikeasti pitää tehdä.
Haluaisin silti, että minulla vähitellen olisi jo joku toinenkin käsikirjoitus editoitavana, ei vain joitain novelleja. Siksikin olen innoissani näistä uusista. Ja niiden itsensä vuoksi.
Minun piti tänään loppiaisena tehdä kaikenlaisia hyödyllisiä ja järkeviä asioita. Järjestellä tavaroita ja muuta sellaista. Mutta aamusta alkaen minulla oli sellainen olo, etten haluaisi tehdä tänään paljon mitään. Haluaisin vain lokotella aurinkoisella joenrannalla lämpimällä kesänurmella... Okei, ei ihan onnistu tähän vuodenaikaan, mutta jotain vastinetta. No, kävin piiiitkällä kävellyllä pakkasesta huolimatta, lueskelin, kirjoittelin, lepäilin ja laitoin ruokaa (kikhernekastike tomaattimurskassa on sekä halpaa, täyttävää että hyvää). Luulen että tuo oli lähimmäs sitä lokottelua, mihin tällä kelillä pääsin. Pieni osa minusta tuntee huonoa omatuntoa siitä, etten "tehnyt" enempää, mutta taidan vain vieläkin olla levon tarpeessa. Ja vaikken juuri uudenvuodenlupauksia harrastakaan, olen luvannut itselleni, että tänä vuonna lepään enemmän ja pidän enemmän tyhjää aikaa, jolloin ei ole mitään sovittua eikä pidä saada aikaiseksi mitään erityistä. Olisi hyvä, jos onnistuisin pitämään tämän lupauksen.
torstai 1. tammikuuta 2015
Vuoden alun kirjoitusta
Kun tänä vuoden 2015 ensimmäisenä aamuna sain aikaiseksi herätä, ja nautin aamupuurot ja piparminttuteet ynnä muut, pukeuduin sen jälkeen liehuvaan hameeseen ja kiedoin ylleni erään ulkomaisen ystäväni Espanjasta kerran tuoman paksun punaisen samettihuivin, ja aloin kirjoittaa. Vierellä oli suuri pannullinen vihreää teetä, sillä kuten olen ennenkin maininnut, kirjoitan mieluiten teen kera. Pöydällä paloi kaksi kynttilää, joita olen viehättynyt polttamaan kirjoittaessani viime aikoina. Kirjoitin käsin ruusukantiseen muistivihkoon, joka minua kutsui eräänä päivänä kirjakaupassa. Vaikka käsi väsyi, tunsin olevani taikojen valtakunnassa.
Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, en joululoman tultua loppujen lopuksi saanutkaan aloitettua sitä pienoisromaania, jota olin suunnitellut, sillä yhtäkkiä innoitus oli tipotiessään. Enkä usko, että kannattaa aloittaa kirjoittaa jotain, joka ei aloittaessa kutsu. Sen sijaan kutsui jokin ihan muu, ja olen sitä jo kirjoittanut monena päivänä. Käsin, sillä jostain syystä se tuntuu paremmalta. Käden liike tuntuu olevan voimakkaammin yhteydessä siihen, mitä aion sanoa, kuin näppäimistön kilke. Sitä paitsi käsin kirjoittaminen saattaa hillitä turhia koukeroita, kun jokaisen sanan muodostamiseen menee enemmän aikaa ja vaivaa. Rakastan katsella kynän piirtämiä kuvioita paperilla. En uskalla vielä kertoa mitään tästä nykyisestä työstä, sillä tuntuu, että tarina, jota on juuri alkanut kirjoittaa, on aivan hauras eikä siitä voi jakaa julkisesti pienoisintakaan asiaa.
Minua turhauttavat monet asiat ulkomaailmassa. Inhoan sitä, miten pinnallisia muka tärkeät asiat ovat, miten kaikki pyörii rahan, kunnianhimon ja kapeasti määritellyn järkevyyden ympärillä. Miten mikään ei saa olla järjetöntä, kaunista, tärkeää, ihmeellistä, miten mikään tunteisiin ja ihmiselämään liittyvä ei saa olla tärkeä, miten taide on turhuutta, samoin inhimillysys, lämpö, herkkyys, hellyys. Mutta kirjoittaminen on pakopaikka tuosta kaikesta. Kun tulen kotiin ja saan kirjoittaa, tai puhua kirjoittamisesta netissä, kun näen ympärilläni kauneutta, kirjoja ja värejä, kun olen omassa pikku linnassani jossa kukaan ei voi sanoa minulle että arvoni ovat vääriä ja teen vääriä asioita, silloin tunnen olevani elossa. Silloin tunnen olevani turvassa.
Ja minä tiedän, että se maailma on tärkeämpi kuin tuo kylmä ja kova maailma, että sitä tarvitaan jotta tuo ruma maailma ei tuhoaisi ihmisiä.
Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, en joululoman tultua loppujen lopuksi saanutkaan aloitettua sitä pienoisromaania, jota olin suunnitellut, sillä yhtäkkiä innoitus oli tipotiessään. Enkä usko, että kannattaa aloittaa kirjoittaa jotain, joka ei aloittaessa kutsu. Sen sijaan kutsui jokin ihan muu, ja olen sitä jo kirjoittanut monena päivänä. Käsin, sillä jostain syystä se tuntuu paremmalta. Käden liike tuntuu olevan voimakkaammin yhteydessä siihen, mitä aion sanoa, kuin näppäimistön kilke. Sitä paitsi käsin kirjoittaminen saattaa hillitä turhia koukeroita, kun jokaisen sanan muodostamiseen menee enemmän aikaa ja vaivaa. Rakastan katsella kynän piirtämiä kuvioita paperilla. En uskalla vielä kertoa mitään tästä nykyisestä työstä, sillä tuntuu, että tarina, jota on juuri alkanut kirjoittaa, on aivan hauras eikä siitä voi jakaa julkisesti pienoisintakaan asiaa.
Minua turhauttavat monet asiat ulkomaailmassa. Inhoan sitä, miten pinnallisia muka tärkeät asiat ovat, miten kaikki pyörii rahan, kunnianhimon ja kapeasti määritellyn järkevyyden ympärillä. Miten mikään ei saa olla järjetöntä, kaunista, tärkeää, ihmeellistä, miten mikään tunteisiin ja ihmiselämään liittyvä ei saa olla tärkeä, miten taide on turhuutta, samoin inhimillysys, lämpö, herkkyys, hellyys. Mutta kirjoittaminen on pakopaikka tuosta kaikesta. Kun tulen kotiin ja saan kirjoittaa, tai puhua kirjoittamisesta netissä, kun näen ympärilläni kauneutta, kirjoja ja värejä, kun olen omassa pikku linnassani jossa kukaan ei voi sanoa minulle että arvoni ovat vääriä ja teen vääriä asioita, silloin tunnen olevani elossa. Silloin tunnen olevani turvassa.
Ja minä tiedän, että se maailma on tärkeämpi kuin tuo kylmä ja kova maailma, että sitä tarvitaan jotta tuo ruma maailma ei tuhoaisi ihmisiä.
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
Katsaus menneeseen vuoteen
Vaikka vuodenvaihteen tuoma rajapyykki elämään on tietysti aika keinotekoinen, eikä elämä todennäköisesti valtavasti muutu siitä, että huomisesta alkaen päivämäärään kirjoitetaan 2015, tähän aikaan on silti houkutus katsoa vähän mennyttä vuotta. Monessa henkilökohtaisessakin asiassa olen tänä vuonna kokenut suuria muutoksia, ehkä eniten omassa asennoitumisessani, sillä olen alkanut taas uskoa enemmän omiin arvoihiini ja tärkeisiin asioihin, ja uskoa, että voin vaikuttaa omaan elämääni, ja toisaalta kestää ne asiat joita en voi muuttaa. Mutta nuo syvällisemmät pohdinnat jätän ehkä enemmän yksityiseen päiväkirjaani ja katson tässä blogissa asioita muuten kirjallisesta ja taiteellisesta näkökulmasta.
Kirjoittamisen suhteen vuosi on ollut aika monipuolinen. Sain oman ensimmäisen pienen julkaisun, eräs novelli julkaistiin en-kerro-missä-koska-tahdon-vielä-kirjoittaa-anonyymisti. Uusia novelleja en ole tainnut saada valmiiksi ensimmäistäkään, vaikka monta aloitin. Enköhän niistä aloituksista ja puoliväliin pääsemisistä ole silti paljon oppinut. Ainakin pääsin niissä koettelemaan monia eri tunnelmia ja tyylejä.
Kirjoittamistani on jo monta vuotta dominoinut historiallinen romaanini M. Tämän vuoden alkupuoliskolla itse käsikirjoitus oli pitkään tauolla. Sen sijaan kirjoitin paljon noita novellinalkuja ja erilaisia kirjoitusharjoituksia, ja erityisesti kirjoitin paljon kohtauksia erään M:n tärkeän henkilön elämästä sekä tarinan aikana, sitä ennen että sen jälkeen. Juuri tuo henkilö oli tuottanut minulle vaikeuksia - hän on tarinalle hyvin olennainen, mutta oli aiemmissa versioissa tuntunut lattealta, ja selvästi koelukijat lukivat häntä kaikki eri tavoin, ja eri tavalla kuin itse halusin. Nyt vietin paljon aikaa tutustuen häneen, hänen elämäänsä ja luonteeseensa ja omaan ääneensä. Noiden kuukausien aikana opin tuntemaan hänet eri tavalla kuin ennen ja oikeastaan rakastuin häneen uudestaan. Nyt hän on oikeastaan rakkaimpia henkilöitäni, vaikka onhan tuollaisen sanominen kuin pitäisi valita lempilapsensa tai lempiraajansa.
En enää muista, milloin palasin taas M:n käsikirjoituksen pariin, enkä jaksa nyt tarkistaa. Olisiko ollut kesällä? Joka tapauksessa tuo reilun puolen vuoden tauko oli tehnyt mahtavia. Näin monessa suhteessa asiat ihan uudella tavalla. Aloin nähdä, missä minulla oli sitä liiallista jaarittelua, josta käsikirjoitukseni pituutta saa osittain syyttää. Näin monien hahmojen ja kohtausten kohdalla, miksi koelukijat olivat lukeneet niitä niin ristiriitaisesti ja mitä niihin oikeastaan halusin. Aloin nähdä hahmoissa ja tarinassa paljon uusia mahdollisuuksia, tai sellaista, mitä olin luullut siinä olevan eikä ollutkaan. Varsinkin tuo mainitsemani hahmo ja hänen suhteensa päähenkilööni alkoivat nyt elää ihan eri tavalla. Olen joutunut kirjoittamaan paljon uusiksi, ja siksi muokkaaminen on ollut paljon hitaampaa kuin uskoin. Mutta olen siitä iloinen, sillä tarinalla on nyt mahdollisuuksia tulla siksi, mitä sen haluan tulevan.
Ihan loppuvuodesta aloin suunnitella uutta romaania, työnimellä KS - mutta kun joululoma tuli, minulla ei ollutkaan mitään inspiraatiota kirjoittaa sitä, vaan aloin kirjoittaa ihan muita juttuja. Aiheesta ehkä lisää myöhemmin. Olen ennen kaikkea iloinen siitä, että kirjoitan, ja että en takerru väkisin johonkin mitä olen jossain vaiheessa päättänyt, vaan kuuntelen uusia ajatuksia.
Kirjoittamiseen on vaikuttanut paljon se, että henkisesti uuvuttavan kokopäivätyön takia minulla on jatkuvasti ollut paljon vähemmän aikaa ja energiaa kirjoittamiseen kuin olisin halunnut. Se on leimannut suhtautumistani kirjoittamiseen ja koko elämääni, mutta näin vuoden lopussa voin silti sanoa, että on saavutus, kun olen siitä huolimatta kirjoittanut niin paljon kuin olen. Ehkä siitä juuri näkyy, että olen sisimmältäni kirjoittaja: kun teen sitä jatkuvasti siitä huolimatta, että aikaa ja voimia on sangen rajallisesti, sen sijaan että vain puhuisin ja aikoisin ja toivoisin että ehkä joskus pystyn. Ehkä joskus pystyn kirjoittamaan enemmän kuin nyt, mutta nyt kirjoitan sen verran ja niillä voimilla kuin voin, ja etenen joka tapauksessa.
Kirjoittamiseen vaikuttaa tietysti paljon muukin kuin kirjoittaminen. Olen lukenut paljon - 71 kirjaa, jos oikein laskin, useimmat romaaneja mutta jonkin verran myös tietokirjoja, näytelmiä jne. (Myös runoutta, mutta niitä en yleensä lue kannesta kanteen, joten ne harvemmin päätyvät kirjalistaukseeni.) Lukemiseni on tullut aiempaa monipuolisemmaksi, mikä varmasti on vaikuttanut paljon kirjoittamiseeni.
En ole täällä juuri kirjoittanut lukemistani kirjoista, mutta kaunokirjallisuuden puolelta olen eniten nauttinut seuraavista ensimmäistä kertaa lukemistani kirjoista:
- P.L. Traversin Maija Poppaset (luin kaikki suomennetut kirjat alkuvuodesta)
- Catherynne M. Valenten Tyttö joka matkusti Satumaan ympäri... ja sen jatko-osa jolla on myös tajuttoman pitkä nimi
- John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
- Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa (kertomus eikä romaani, mutta ansaitsee tulla mainituksi)
- Virginia Woolf: Mrs Dalloway
- Kerstin Gier: Silber: Das erste Buch der Träume ja Das zweite Buch der Träume (eivät nämä ehkä niin ihmeellisiä olleet, mutta viihdyttäviä, ja olin fiiliksissä siitä, että sain molemmat luettua saksaksi ja vielä ahmimisvauhdilla)
- Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osat 1 ja 2 (kolmatta odottelen kirjastosta, varausjono on vieläkin kilometrien pituinen)
- Anton Tshehov: Vanja-eno
- Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
- Jenna Kostet: Lautturi
- Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Lisäksi olen lukenut uudelleen useita vanhoja suosikkeja, kuten L.M. Montgomeryn Sinisen linnan, Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja J.R.R. Tolkienin Hobitin.
Olen kokenut myös muita hienoja taide-elämyksiä, musikaaleista ja taidemuseoista Rajattoman joulukonserttiin. Olen matkustellut eri paikoissa, ennen kaikkea Englannissa, Wienissä ja Budapestissa. Minulle matkustaminen on aina tärkeä avautuminen ja henkireikä, joka muistuttaa minulle, että maailmaan mahtuu monenlaista eikä kaikkea tarvitse tehdä ja ajatella kuten juuri Suomessa on tapana. Nuo matkat olivat hyvin tärkeitä ja innostavia, sekä tapaamieni ystävien että näkemieni paikkojen ja teatteriesitysten vuoksi.
Lisäksi olen blogin ansiosta saanut taas enemmän yhteyttä muihin aktiivisiin kirjoittajiin, ja se on todella tärkeää. On hyvä tuntea kuuluvansa edes jotenkin jonkinlaiseen yhteisöön, ja muiden kirjoittajien tapaaminen ja kirjoittamisesta puhuminen on tärkeää. Innostavia ovat olleet myös tapahtumat, joissa puhutaan kirjoista ja kirjoittamisesta, kuten Finncon ja Kirjamessut, vaikka ovat ne myös sen verran väsyttäviä, että minun kannattaa harkita kuinka moneen tapahtumaan osallistun ensi vuonna.
Ja tietysti kaikki koettu elämä, kaikki uudet ja vanhat ystävät ovat vaikuttaneet kirjoittamiseeni. Koen, että M on alkanut kypsyä tänä vuonna sen takia, että minä olen kypsynyt. Toivottavasti se tosiaan näkyy tekstissä! Vanha tuttu kirjoittajan epävarmuus kun ei ole kadonnut mihinkään. Vaikka välillä uskon suunnattomasti kirjoittamiseeni, sitä seuraa usein epäilys, olenko oikeasti saanut aikaan mitään sellaista kuin olen kuvitellut. Tuo epävarmuus taitaa kuitenkin vain kuulua asiaan.
Vuosi on ollut monella tavalla rankka, mutta kun katson sitä taaksepäin, se on ollut myös hyvin antoisa. Ja vaikka usein on tuntunut, ettei kirjoittaminen juuri etene, niin nyt huomaan, että onhan siinä suhteessa tapahtunut paljon. En tee mitään uudenvuodenlupauksia tai muita päätöksiä kirjoittamisen suhteen - aion vain jatkaa kirjoittamista yhtä lailla ja toivon mukaan ryöstää sille vielä hiukan enemmän aikaa ja voimaa vuonna 2015, ja uskoa siihen edelleen.
Kirjoittamisen suhteen vuosi on ollut aika monipuolinen. Sain oman ensimmäisen pienen julkaisun, eräs novelli julkaistiin en-kerro-missä-koska-tahdon-vielä-kirjoittaa-anonyymisti. Uusia novelleja en ole tainnut saada valmiiksi ensimmäistäkään, vaikka monta aloitin. Enköhän niistä aloituksista ja puoliväliin pääsemisistä ole silti paljon oppinut. Ainakin pääsin niissä koettelemaan monia eri tunnelmia ja tyylejä.
Kirjoittamistani on jo monta vuotta dominoinut historiallinen romaanini M. Tämän vuoden alkupuoliskolla itse käsikirjoitus oli pitkään tauolla. Sen sijaan kirjoitin paljon noita novellinalkuja ja erilaisia kirjoitusharjoituksia, ja erityisesti kirjoitin paljon kohtauksia erään M:n tärkeän henkilön elämästä sekä tarinan aikana, sitä ennen että sen jälkeen. Juuri tuo henkilö oli tuottanut minulle vaikeuksia - hän on tarinalle hyvin olennainen, mutta oli aiemmissa versioissa tuntunut lattealta, ja selvästi koelukijat lukivat häntä kaikki eri tavoin, ja eri tavalla kuin itse halusin. Nyt vietin paljon aikaa tutustuen häneen, hänen elämäänsä ja luonteeseensa ja omaan ääneensä. Noiden kuukausien aikana opin tuntemaan hänet eri tavalla kuin ennen ja oikeastaan rakastuin häneen uudestaan. Nyt hän on oikeastaan rakkaimpia henkilöitäni, vaikka onhan tuollaisen sanominen kuin pitäisi valita lempilapsensa tai lempiraajansa.
En enää muista, milloin palasin taas M:n käsikirjoituksen pariin, enkä jaksa nyt tarkistaa. Olisiko ollut kesällä? Joka tapauksessa tuo reilun puolen vuoden tauko oli tehnyt mahtavia. Näin monessa suhteessa asiat ihan uudella tavalla. Aloin nähdä, missä minulla oli sitä liiallista jaarittelua, josta käsikirjoitukseni pituutta saa osittain syyttää. Näin monien hahmojen ja kohtausten kohdalla, miksi koelukijat olivat lukeneet niitä niin ristiriitaisesti ja mitä niihin oikeastaan halusin. Aloin nähdä hahmoissa ja tarinassa paljon uusia mahdollisuuksia, tai sellaista, mitä olin luullut siinä olevan eikä ollutkaan. Varsinkin tuo mainitsemani hahmo ja hänen suhteensa päähenkilööni alkoivat nyt elää ihan eri tavalla. Olen joutunut kirjoittamaan paljon uusiksi, ja siksi muokkaaminen on ollut paljon hitaampaa kuin uskoin. Mutta olen siitä iloinen, sillä tarinalla on nyt mahdollisuuksia tulla siksi, mitä sen haluan tulevan.
Ihan loppuvuodesta aloin suunnitella uutta romaania, työnimellä KS - mutta kun joululoma tuli, minulla ei ollutkaan mitään inspiraatiota kirjoittaa sitä, vaan aloin kirjoittaa ihan muita juttuja. Aiheesta ehkä lisää myöhemmin. Olen ennen kaikkea iloinen siitä, että kirjoitan, ja että en takerru väkisin johonkin mitä olen jossain vaiheessa päättänyt, vaan kuuntelen uusia ajatuksia.
Kirjoittamiseen on vaikuttanut paljon se, että henkisesti uuvuttavan kokopäivätyön takia minulla on jatkuvasti ollut paljon vähemmän aikaa ja energiaa kirjoittamiseen kuin olisin halunnut. Se on leimannut suhtautumistani kirjoittamiseen ja koko elämääni, mutta näin vuoden lopussa voin silti sanoa, että on saavutus, kun olen siitä huolimatta kirjoittanut niin paljon kuin olen. Ehkä siitä juuri näkyy, että olen sisimmältäni kirjoittaja: kun teen sitä jatkuvasti siitä huolimatta, että aikaa ja voimia on sangen rajallisesti, sen sijaan että vain puhuisin ja aikoisin ja toivoisin että ehkä joskus pystyn. Ehkä joskus pystyn kirjoittamaan enemmän kuin nyt, mutta nyt kirjoitan sen verran ja niillä voimilla kuin voin, ja etenen joka tapauksessa.
Kirjoittamiseen vaikuttaa tietysti paljon muukin kuin kirjoittaminen. Olen lukenut paljon - 71 kirjaa, jos oikein laskin, useimmat romaaneja mutta jonkin verran myös tietokirjoja, näytelmiä jne. (Myös runoutta, mutta niitä en yleensä lue kannesta kanteen, joten ne harvemmin päätyvät kirjalistaukseeni.) Lukemiseni on tullut aiempaa monipuolisemmaksi, mikä varmasti on vaikuttanut paljon kirjoittamiseeni.
En ole täällä juuri kirjoittanut lukemistani kirjoista, mutta kaunokirjallisuuden puolelta olen eniten nauttinut seuraavista ensimmäistä kertaa lukemistani kirjoista:
- P.L. Traversin Maija Poppaset (luin kaikki suomennetut kirjat alkuvuodesta)
- Catherynne M. Valenten Tyttö joka matkusti Satumaan ympäri... ja sen jatko-osa jolla on myös tajuttoman pitkä nimi
- John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
- Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa (kertomus eikä romaani, mutta ansaitsee tulla mainituksi)
- Virginia Woolf: Mrs Dalloway
- Kerstin Gier: Silber: Das erste Buch der Träume ja Das zweite Buch der Träume (eivät nämä ehkä niin ihmeellisiä olleet, mutta viihdyttäviä, ja olin fiiliksissä siitä, että sain molemmat luettua saksaksi ja vielä ahmimisvauhdilla)
- Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osat 1 ja 2 (kolmatta odottelen kirjastosta, varausjono on vieläkin kilometrien pituinen)
- Anton Tshehov: Vanja-eno
- Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
- Jenna Kostet: Lautturi
- Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Lisäksi olen lukenut uudelleen useita vanhoja suosikkeja, kuten L.M. Montgomeryn Sinisen linnan, Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja J.R.R. Tolkienin Hobitin.
Olen kokenut myös muita hienoja taide-elämyksiä, musikaaleista ja taidemuseoista Rajattoman joulukonserttiin. Olen matkustellut eri paikoissa, ennen kaikkea Englannissa, Wienissä ja Budapestissa. Minulle matkustaminen on aina tärkeä avautuminen ja henkireikä, joka muistuttaa minulle, että maailmaan mahtuu monenlaista eikä kaikkea tarvitse tehdä ja ajatella kuten juuri Suomessa on tapana. Nuo matkat olivat hyvin tärkeitä ja innostavia, sekä tapaamieni ystävien että näkemieni paikkojen ja teatteriesitysten vuoksi.
Lisäksi olen blogin ansiosta saanut taas enemmän yhteyttä muihin aktiivisiin kirjoittajiin, ja se on todella tärkeää. On hyvä tuntea kuuluvansa edes jotenkin jonkinlaiseen yhteisöön, ja muiden kirjoittajien tapaaminen ja kirjoittamisesta puhuminen on tärkeää. Innostavia ovat olleet myös tapahtumat, joissa puhutaan kirjoista ja kirjoittamisesta, kuten Finncon ja Kirjamessut, vaikka ovat ne myös sen verran väsyttäviä, että minun kannattaa harkita kuinka moneen tapahtumaan osallistun ensi vuonna.
Ja tietysti kaikki koettu elämä, kaikki uudet ja vanhat ystävät ovat vaikuttaneet kirjoittamiseeni. Koen, että M on alkanut kypsyä tänä vuonna sen takia, että minä olen kypsynyt. Toivottavasti se tosiaan näkyy tekstissä! Vanha tuttu kirjoittajan epävarmuus kun ei ole kadonnut mihinkään. Vaikka välillä uskon suunnattomasti kirjoittamiseeni, sitä seuraa usein epäilys, olenko oikeasti saanut aikaan mitään sellaista kuin olen kuvitellut. Tuo epävarmuus taitaa kuitenkin vain kuulua asiaan.
Vuosi on ollut monella tavalla rankka, mutta kun katson sitä taaksepäin, se on ollut myös hyvin antoisa. Ja vaikka usein on tuntunut, ettei kirjoittaminen juuri etene, niin nyt huomaan, että onhan siinä suhteessa tapahtunut paljon. En tee mitään uudenvuodenlupauksia tai muita päätöksiä kirjoittamisen suhteen - aion vain jatkaa kirjoittamista yhtä lailla ja toivon mukaan ryöstää sille vielä hiukan enemmän aikaa ja voimaa vuonna 2015, ja uskoa siihen edelleen.
maanantai 29. joulukuuta 2014
Kirjastoaddiktin tunnustuksia
Hei, minun (sala)nimeni on Malna ja olen kirjastoaddikti.
Kuten monilla kaltaisillani, tämä vaiva juontaa jo lapsuuteen, kun hyvää tarkoittavat vanhempani veivät minua usein kirjastoon. Hurmaannuin tuosta kirjojen aarreaitasta, josta löytää mitä moninaisimpia tarinoita joita saa viedä kotiin ihan ilmaiseksi! Kirjaston ansiosta olen epäilemättä viettänyt monet elämäni onnenhetkistä, ja se on antanut minulle suunnan, johon en olisi muuten kenties koskaan päätynyt. Mutta kuten monet asiat, kirjasto on parhaimmillaan kohtuudella käytettynä, ja pelkään, että olen jo ajat sitten ylittänyt kohtuukäytön rajat. Sillä vaikka lapsena ehkä olikin OK hakea joka viikko repullinen kirjoja, nykyään niihin tulisi suhtautua maltillisesti, sillä omistan myös itse runsaasti kirjoja, jotka voisi ehkä joskus lukeakin. Sitä paitsi monet nykyään lukemani kirjat ovat hitaampilukuisia kuin lapsuuden ponitallit ja etsivänuoret, joten niitä ei kannattaisi ehkä lainata ihan samankokoisia vuoria, etenkin kun kokopäivätyö vie lukemiselta paljon enemmän aikaa kuin koulu ja läksyt. Vaikka järjelläni tiedän tämän kaiken, se ei auta, vaan kirjaston lumo on voittamaton. Kirjastossa käyminen, kirjojen katselu ja niiden lainaaminen mukaan on ollut niin pitkään suurta mielihyvää aiheuttava tapa, etten kykene enää vastustamaan sitä, vaan addiktin tapaan palaan aina kirjastoon hakemaan uuden annoksen.
Tosiaan, minua hämmentää, miten en kerta kaikkiaan a) pysty pysymään poissa kirjastoista ja b) osaa olla lainaamatta kirjoja, vaikka kotona on ennestään hirveä määrä lukemattomia kirjoja, niin omia, kirjaston kuin ystäviltä/perheenjäseniltä lainattuja. Jos astun kirjastoon vaikkapa palauttamaan kirjoja (kuten tänään), minun on vain pakko jonkin aikaa kierrellä siellä katselemassa kirjoja. Lähikirjastoni on pieni, mutta siellä on harvinaisen houkutteleva kaunokirjallisuusvalikoima. En tiedä, mistä johtuu, että tulen onnelliseksi jo siitä, kun vain saan katsella kirjoja ja nähdä, miten monia eri tarinoita, kirjoittajia, eri tapoja käyttää kieltä jne. maailmassa on. Fantasioin siitä kuinka luen nuo kaikki houkuttelevat kirjat. Ja sitten, vaikka kuinka tiedän, että kotona odottaa luettavaa vaikka millä mitalla, en voi olla lainaamatta muutamaan kirjaa. Sitten taas olen kotona ja ihmettelen, milloin saan kaiken luettua.
Asiaa ei helpota tällä hetkellä se, että lukumakuni on jotenkin muuttunut, ja monet omistamani kirjat ovat ehkä jotain muuta kuin juuri nyt haluan lukea. Kirjasto on valtava aarrekammio kirjoja joita en ennen edes tiennyt haluavani lukea! Ja nyt voisin ruokkia itseäni niin valtavalla määrillä erilaisia kirjallisia herkkuja...
Tällä hetkellä minulla on vieläpä mieletön lukuinto menossa. Mutta silti minua ihmetyttää, missä vaiheessa uskon lukevani kaikki lainaamani ja ostamani kirjat. No, sentään sain tällä kertaa rajattua lainattujen kirjojen määrän kolmeen. Harkitsen vakavissani jonkinlaista lainakattoa itselleni, jotta tulisi välillä luettuakin kaikki.
Kuten monilla kaltaisillani, tämä vaiva juontaa jo lapsuuteen, kun hyvää tarkoittavat vanhempani veivät minua usein kirjastoon. Hurmaannuin tuosta kirjojen aarreaitasta, josta löytää mitä moninaisimpia tarinoita joita saa viedä kotiin ihan ilmaiseksi! Kirjaston ansiosta olen epäilemättä viettänyt monet elämäni onnenhetkistä, ja se on antanut minulle suunnan, johon en olisi muuten kenties koskaan päätynyt. Mutta kuten monet asiat, kirjasto on parhaimmillaan kohtuudella käytettynä, ja pelkään, että olen jo ajat sitten ylittänyt kohtuukäytön rajat. Sillä vaikka lapsena ehkä olikin OK hakea joka viikko repullinen kirjoja, nykyään niihin tulisi suhtautua maltillisesti, sillä omistan myös itse runsaasti kirjoja, jotka voisi ehkä joskus lukeakin. Sitä paitsi monet nykyään lukemani kirjat ovat hitaampilukuisia kuin lapsuuden ponitallit ja etsivänuoret, joten niitä ei kannattaisi ehkä lainata ihan samankokoisia vuoria, etenkin kun kokopäivätyö vie lukemiselta paljon enemmän aikaa kuin koulu ja läksyt. Vaikka järjelläni tiedän tämän kaiken, se ei auta, vaan kirjaston lumo on voittamaton. Kirjastossa käyminen, kirjojen katselu ja niiden lainaaminen mukaan on ollut niin pitkään suurta mielihyvää aiheuttava tapa, etten kykene enää vastustamaan sitä, vaan addiktin tapaan palaan aina kirjastoon hakemaan uuden annoksen.
Tosiaan, minua hämmentää, miten en kerta kaikkiaan a) pysty pysymään poissa kirjastoista ja b) osaa olla lainaamatta kirjoja, vaikka kotona on ennestään hirveä määrä lukemattomia kirjoja, niin omia, kirjaston kuin ystäviltä/perheenjäseniltä lainattuja. Jos astun kirjastoon vaikkapa palauttamaan kirjoja (kuten tänään), minun on vain pakko jonkin aikaa kierrellä siellä katselemassa kirjoja. Lähikirjastoni on pieni, mutta siellä on harvinaisen houkutteleva kaunokirjallisuusvalikoima. En tiedä, mistä johtuu, että tulen onnelliseksi jo siitä, kun vain saan katsella kirjoja ja nähdä, miten monia eri tarinoita, kirjoittajia, eri tapoja käyttää kieltä jne. maailmassa on. Fantasioin siitä kuinka luen nuo kaikki houkuttelevat kirjat. Ja sitten, vaikka kuinka tiedän, että kotona odottaa luettavaa vaikka millä mitalla, en voi olla lainaamatta muutamaan kirjaa. Sitten taas olen kotona ja ihmettelen, milloin saan kaiken luettua.
Asiaa ei helpota tällä hetkellä se, että lukumakuni on jotenkin muuttunut, ja monet omistamani kirjat ovat ehkä jotain muuta kuin juuri nyt haluan lukea. Kirjasto on valtava aarrekammio kirjoja joita en ennen edes tiennyt haluavani lukea! Ja nyt voisin ruokkia itseäni niin valtavalla määrillä erilaisia kirjallisia herkkuja...
Tällä hetkellä minulla on vieläpä mieletön lukuinto menossa. Mutta silti minua ihmetyttää, missä vaiheessa uskon lukevani kaikki lainaamani ja ostamani kirjat. No, sentään sain tällä kertaa rajattua lainattujen kirjojen määrän kolmeen. Harkitsen vakavissani jonkinlaista lainakattoa itselleni, jotta tulisi välillä luettuakin kaikki.
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
Joululomaa
Toivottavasti niin blogini lukijoilla kuin muillakin on ollut mukava ja rauhallinen joulu! En saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään hyvän joulun toivotusta tänne ennen joulua, sellaisessa hötäkässä onnistuin viettämään päivät kunnes matkustin joulunviettoon, ja siellä taas en juuri saanut aikaiseksi käydä koneella. Mutta parempikin välillä pitää lomaa koneella olosta.
Joulu meni mukavasti. Lahjat eivät näin aikuisiällä ole enää niin iso juttu kuin lapsena, mutta sain silti mm. pari kirjalahjaa: Tuula Karjalaisen Tove Jansson -elämäkerta, ja Maria Turtschaninoffin Maresi. Näin kiintoisien kirjojen saamista edesauttoi toki, että olin pyytänyt mm. niitä, mutta olin joka tapauksessa ilahtunut, että juuri nämä valikoituivat pukinkonttiin. Tove Janssonista olen jo alkanut lukea, kun en malttanut hetkeäkään enempää odottaa. Sen lisäksi, että olen soimannut itseäni kun en saanut käytyä Ateneumin Tove-näyttelyssä - huomaan nimittäin Karjalaisen kirjassa olevista kuvista, että pidän Toven taiteesta ehkäpä eniten kaikista tuntemistani suomalaisista taidemaalareista, miten ihmeessä en tiennyt sitä? - olen ollut täysin lumoutunut. Olen vasta nuoruusvuosissa, mutta Tove on jo tässä vaiheessa todella innoittava persoonallisuus. Niin omintakeinen, omaa polkuaan kulkeva, älykäs ja lämmin, herkkä ja luova... En lue mitenkään valtavasti taiteilijaelämäkertoja, mutta joskus ne ovat täysin välttämättömiä innostukseksi, esikuvaksi, muistutukseksi siitä että kannattaa kuunnella omaa luovuuttaan ja olla uskollinen omalle äänelleen. Tämä on mitä suurimmassa määrin niitä.
Maresia en ole vielä ehtinyt lukea, mutta se on niin kaunis kirja että välillä vain tuijottelen sitä ihastuksissani. Odotan kyllä, että pääsen lukemaan sitä!
Olen joululomalla ollut koko viikon, ja olen vielä uuteenvuoteen asti. Tarkoitus on muun muassa saada vihdoin muuton jäljiltä loput tavarat paikalleen ja koti kauniin näköiseksi, sekä tehdä muutamia muita tekemättä jääneitä asioita. Esim. nukkua... Niin, ja kirjoittaa.
Joulunpyhinä luin pitkästä aikaa vanhan suosikin, J.R.R. Tolkienin Hobitin. Se on niin suloinen kirja, herttainen ja sadunomainen mutta myös salaa viisas, siinä on toisaalta samaa myyttisyyttä kuin Sormusten Herrassa, mutta toisaalta paljon enemmän huumoria ja kepeyttä. Ja olin unohtanut, miten uskomattoman valloittavasti se on kirjoitettu. (Kuinkahan monta adjektiivia tässä kappaleessa on jo ollut? En uskalla laskea. Ihan tiedoksi että Stephen Kingin opit ovat uponneet minuun todella huonosti, vaikka olenkin niistä tietoinen.)
On ehkä hyvä, että edes kahta ensimmäistä Peter Jacksonin elokuvaa katsoessani oli tosi pitkä aika siitä, kun olin kirjan lukenut, enkä muistanut enää monia yksityiskohtia, sillä muuten en olisi kestänyt niitä senkään vertaa. Lukiessani minulla nousi mieleen kerran toisensa jälkeen kysymys: Tässä on todella hyvä seikkailujuoni - miksi hitossa Jackson ei ole käyttänyt sitä? Miksi on pitänyt poistaa tai tuhota melkein kaikki hyvät dramaattiset tapahtumat ja korvata ne huonommilla ja järjettömillä jotka eivät edes ole jännittäviä ja kiinnostavia? Miksi herkulliset hahmot ja reipasotteinen seikkailu unohdettiin ja tilalle jätettiin vain mieletön erikostehostemössö ja lisättiin muutama turha hahmo joilla ei ole mitään pointtia? Ei juuri nyt ihan hirveästi nappaa mennä katsomaan kolmatta osaa. Vaikka on se kuulemma parempi kuin toinen, mikä on sentään helpotus. No, menen ainakin katsomaan sen ystävien kanssa, jotta on joku jolle valittaa heti sen jälkeen.
Mutta sen sijaan luulen, että voisin pitkästä aikaa lukea Tarun Sormusten Herrasta. Aloin kaivata sitä Hobittia lukiessani. Ja vaikka viime aikoina olenkin vähemmän innostunut spefistä, kunnon laadukkaasti kirjoitettu eeppinen fantasia voisi tehdä välillä terääkin. Se ihan aito ja alkuperäinen - monet muut kun ovat usein vain keskinkertaisia Tolkien-kopioita...
Ja kirjoittaminen? Sitäkin on tullut tehtyä. Taidan palata siihen seuraavassa kirjoituksessa... Jos uskallan.
Joulu meni mukavasti. Lahjat eivät näin aikuisiällä ole enää niin iso juttu kuin lapsena, mutta sain silti mm. pari kirjalahjaa: Tuula Karjalaisen Tove Jansson -elämäkerta, ja Maria Turtschaninoffin Maresi. Näin kiintoisien kirjojen saamista edesauttoi toki, että olin pyytänyt mm. niitä, mutta olin joka tapauksessa ilahtunut, että juuri nämä valikoituivat pukinkonttiin. Tove Janssonista olen jo alkanut lukea, kun en malttanut hetkeäkään enempää odottaa. Sen lisäksi, että olen soimannut itseäni kun en saanut käytyä Ateneumin Tove-näyttelyssä - huomaan nimittäin Karjalaisen kirjassa olevista kuvista, että pidän Toven taiteesta ehkäpä eniten kaikista tuntemistani suomalaisista taidemaalareista, miten ihmeessä en tiennyt sitä? - olen ollut täysin lumoutunut. Olen vasta nuoruusvuosissa, mutta Tove on jo tässä vaiheessa todella innoittava persoonallisuus. Niin omintakeinen, omaa polkuaan kulkeva, älykäs ja lämmin, herkkä ja luova... En lue mitenkään valtavasti taiteilijaelämäkertoja, mutta joskus ne ovat täysin välttämättömiä innostukseksi, esikuvaksi, muistutukseksi siitä että kannattaa kuunnella omaa luovuuttaan ja olla uskollinen omalle äänelleen. Tämä on mitä suurimmassa määrin niitä.
Maresia en ole vielä ehtinyt lukea, mutta se on niin kaunis kirja että välillä vain tuijottelen sitä ihastuksissani. Odotan kyllä, että pääsen lukemaan sitä!
Olen joululomalla ollut koko viikon, ja olen vielä uuteenvuoteen asti. Tarkoitus on muun muassa saada vihdoin muuton jäljiltä loput tavarat paikalleen ja koti kauniin näköiseksi, sekä tehdä muutamia muita tekemättä jääneitä asioita. Esim. nukkua... Niin, ja kirjoittaa.
Joulunpyhinä luin pitkästä aikaa vanhan suosikin, J.R.R. Tolkienin Hobitin. Se on niin suloinen kirja, herttainen ja sadunomainen mutta myös salaa viisas, siinä on toisaalta samaa myyttisyyttä kuin Sormusten Herrassa, mutta toisaalta paljon enemmän huumoria ja kepeyttä. Ja olin unohtanut, miten uskomattoman valloittavasti se on kirjoitettu. (Kuinkahan monta adjektiivia tässä kappaleessa on jo ollut? En uskalla laskea. Ihan tiedoksi että Stephen Kingin opit ovat uponneet minuun todella huonosti, vaikka olenkin niistä tietoinen.)
On ehkä hyvä, että edes kahta ensimmäistä Peter Jacksonin elokuvaa katsoessani oli tosi pitkä aika siitä, kun olin kirjan lukenut, enkä muistanut enää monia yksityiskohtia, sillä muuten en olisi kestänyt niitä senkään vertaa. Lukiessani minulla nousi mieleen kerran toisensa jälkeen kysymys: Tässä on todella hyvä seikkailujuoni - miksi hitossa Jackson ei ole käyttänyt sitä? Miksi on pitänyt poistaa tai tuhota melkein kaikki hyvät dramaattiset tapahtumat ja korvata ne huonommilla ja järjettömillä jotka eivät edes ole jännittäviä ja kiinnostavia? Miksi herkulliset hahmot ja reipasotteinen seikkailu unohdettiin ja tilalle jätettiin vain mieletön erikostehostemössö ja lisättiin muutama turha hahmo joilla ei ole mitään pointtia? Ei juuri nyt ihan hirveästi nappaa mennä katsomaan kolmatta osaa. Vaikka on se kuulemma parempi kuin toinen, mikä on sentään helpotus. No, menen ainakin katsomaan sen ystävien kanssa, jotta on joku jolle valittaa heti sen jälkeen.
Mutta sen sijaan luulen, että voisin pitkästä aikaa lukea Tarun Sormusten Herrasta. Aloin kaivata sitä Hobittia lukiessani. Ja vaikka viime aikoina olenkin vähemmän innostunut spefistä, kunnon laadukkaasti kirjoitettu eeppinen fantasia voisi tehdä välillä terääkin. Se ihan aito ja alkuperäinen - monet muut kun ovat usein vain keskinkertaisia Tolkien-kopioita...
Ja kirjoittaminen? Sitäkin on tullut tehtyä. Taidan palata siihen seuraavassa kirjoituksessa... Jos uskallan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)