Sydämelle kyllä, faktakuorrutukselle ei

Blogi on elänyt taas pitkän aikaa hiljaiseloa. Selkävaivat ovat jo asettuneet (kunhan liikuttelen itseäni säännöllisesti enkä istu liian pitkään), mutta pää ei toimi. Aivot ovat jossain hämmentävän ylikuormittuneessa tilassa ja edellisinä päivinä jo tekstien ymmärtäminen on ollut hankalaa. Romaanit sujuvat helpommin kuin asiateksti. Nytkään en jaksa edes lukea kaikkia viime päivien kiinnostavia blogipostauksia, mutta kaipaan jotain kommunikointia kirjoittavan ulkomaailman kanssa, joten kirjoitan itse.

Kirjoittaminen on ollut kumman puuskittaista. Yhtäkkiä kirjoitan tuntikausia jotain uutta tarinaa ja olen aivan fiiliksissä: juuri tätä minä tarvitsen elämääni, miksi en anna sille enempää aikaa?! Leijailen maan pinnan yläpuolella ideoista ja niiden kirjoittamisesta. Sitten taas väsähdän muun elämän alle, en ehdi ja jaksa, ja kaikki muuttuu uuvuttavammaksi. Sitten haluan tosissaan kirjoittaa mutta en tunnu saavan otetta - ei varsinaista kirjoitusblokkia, en vain tunnu keksivän mikä on se oikea asia kirjoittaa.

Eilen tuli taas jokin valaistuminen, ja haluaisin saada sitä hännänpäästä kiinni ennen kuin se karkaa, katsella sitä ja yrittää lajitella sen oikeaan luomakunnan lokeroon, jotta ymmärtäisin mitä se minulle oikeastaan kertoo. (Tai ehkä vain pitäisi hevoskuiskaajana kommunikoida sen kanssa yrittämättäkään ymmärtää ja lajitella?) Siitä kertoakseni pitää paljastaa eräs ns. guilty pleasure ja asettaa kaikenlainen uskottavuuteni koetukselle - minä nimittäin joskus kirjoitan real person slashia. Ei, en ikinä laita sitä julkiseksi, ettekä luultavasti ole ikinä kuulleet niistä tyypeistä joista minä kirjoitan. Mutta varsinkin muutama vuosi sitten se oli minulle jotenkin vapauttava tapa harjoitella kirjoittamista. Siinä nyt totisesti voi vapauttaa itsensä kaikista hienousvaatimuksista ja vain kirjoittaa mitä lystää, koska en minä sitä kuitenkaan kehtaa ikinä näyttää kuin yhdelle tai kahdelle kaverille. Ja niin kuin fanficissä muutenkin, siinä on jotenkin helpompi harjoitella tarinankerrontaa, kun jotain taustoja on jo valmiina.

No, eilen minä taas kirjoitin yhden sellaisen ihan pienen tarinan. Söpöilyä, tunteita ja muutama suukko, ei mitään roisia (olen yleensäkin enemmän tunteiden ja hahmonkehityksen perään kuin niiden K-18-juttujen, joita ihmiset jostain syystä luulevat ficcien aina olevan). Ja jokin lamppu syttyi minun päässäni: tätä minä haluan! Tältä kirjoittamisen pitää tuntua!

Tarkoittaako se että minun pitää tyytyä kirjoittamaan RPS:ää tyypeistä joista ette ole ikinä kuullut ja näyttämään se yhdelle ystävälleni? Luultavasti ei. Mutta jotain siinä oli. Ehkä se, että sitä pystyin kirjoittamaan ajattelematta mitä sillä teen: tästä voisi tulla romaani, voisikohan tämän saada valmiiksi ennen Novan deadlinea, voisikohan tästä saada hyvän editoimalla. Vai onko kyse siitä, että se tosiaan oli niin puhtaasti hahmoja ja tunteita ja tuntemuksia - sydämestä, ei päästä?

Saan pidempien tarinoiden ja romaanien ideoita yleensä lähinnä genreissä, jotka vaativat jotain taustatutkimusta. Historiallista varsinkin, ja olen ainakin ajatustasolla flirttaillut steampunkin kanssa. Fantasiakin vaatii usein minulla jonkinlaista perehtymistä ja ajattelemista, tutkimustakin, koska ne fantasiaelementit eivät luonnu kokonaiseksi maailmaksi ilman keskittymistä ja ideoiden hakemista eri lähteistä. Ehkä tämä kaikki saa keskittymisen liian vahvasti päähän kun oikeastaan haluan kirjoittaa vain sydämelläni.

Ja kun ajattelen että haluan julkaista, alan jossain vaiheessa ajatella liikaa potentiaalisia lukijoita. En anna myyntilukujen ratkaista, mitä kirjoitan, vaan kirjoitan vain sitä mistä välitän, mutta jossain vaiheessa silti alan pohtia: historiallisten romaanien lukijat tuntuvat tykkäävän faktalla ja tutkimuksella kuorrutetusta tavarasta, ja minä kirjoitan vain hahmoista, tunteista ja hahmojen kehityskaarista, jotka nyt sattuvat sijoittumaan tuohon aikakauteen ja kamppailemaan juuri sen ajan asettamien esteiden kanssa. Haluan tietysti tuntea hyvin aikakauden, josta kirjoitan, mutta enemmän ajan hengen ja sisällön kautta. Ihmisen suhtautumistavat, ajan henki, arkielämä. Faktakuorrutus ei ole siinä olennaista. Kirjoitan historiallista, koska en saa juuri ideoita nykyajasta, vaan tarinat usein luontevasti sijoittuvat toisiin aikoihin tai muuten nykytodellisuudesta poikkeaviin maailmoihin. En siksi, että haluaisin luennoida lukijoille niistä aiheista, jotka sattuvat liittymään tarinaan. Mutta alan pelätä, etteivät tarinat kelpaa kenellekään ilman faktakuorrutusta. Alan myös pelätä että olen tehnyt kamalia historiallisia virheitä, tai en ole hoksannut jotain mikä vaikuttaisi tarinaani jos sen tietäisin. Ja sitten pitää kuitenkin lukea lisää ja etsiä tietoja. Pelkään, että jossain sen lomassa hukkaan sittenkin sen tarinan sydämen, sen miksi alun perin lähdin kirjoittamaan. Alan ajatella liikaa sitä mitä minun pitäisi seurata vaistolla ja tunteilla, ja se alkaa olla sumeampi mitä alun perin näin kirkkaasti. Tai ainakin minulle jää vähemmän voimia kirjoittaa sitä, mikä on minulle tarinassa kuitenkin tärkeintä.

Pitäisi löytää jokin tasapaino tuohon, ja tarpeeksi sisua olla piittaamatta hittoakaan siitä mitä kukaan muu kuin minä haluaa historiallisilta romaaneilta tai miltään muultakaan. Pitäisi oppia näkemään milloin liika ajattelu pitää lopettaa. Tai sitten pitää rohkaista niitä ideoita, jotka vaativat vähemmän taustatutkimusta. Saa nähdä.

Sosiaalisuutta, selkäkipuja ja sarjakuvaa

Ja editointia, mutta siihen en saanut sopivaa alkusointua.

Eilen oli lisää kirjoittajasosiaalisuutta siinä muodossa, että tapasin Vaarnan. Kiitoksia seurasta, oli taas todella mukavaa tavata uusi ihminen livenä ja jutella paljon kirjoittamisesta ja muusta! Otetaan joskus uusiksi!

Kahvilassa aikamme pulistuamme kuljeskelimme jonkin aikaa Akateemisessa, missä päädyin Vaarnan innoittamana poimimaan mukaani pari kirjallista lehteä sekä löysin sarjakuvapuolelta Timo Mäkelän Romeo ja Julia -sarjakuvan, josta olen ollut kiinnostunut siitä asti kun kuulin siitä. Kotona piti heti ruveta lukemaan ja luin koko ensimmäisen näytöksen loppuun. Tuossahan Romeon ja Julian tarina on siirretty 1900-luvun alun Helsinkiin, mikä toimii aika jännästi. Sama tarina erilaisessa paikassa, ja sekä tarina että miljöö elävät hiukan uudenlaisessa valossa tämän myötä. Minulla on ollut pidempään fiksaatio Shakespearen näytelmään ja tykkään tutustua eri versioihin siitä, ja tässä on mielenkiintoinen ote. Tykkään myös että Romeo on tehty herttaisen nörttipojan näköiseksi, usein hän on vähän liian kiiltokuva. Julian olemuksessa on myös kivasti persoonallisuutta. Ainut mistä en toistaiseksi tykkää että Romeon ja Julian tutustuminen ja rakastuminen oli tehty vielä hätäisemmäksi kuin näytelmässä. Onhan se nopeaa siinäkin, mutta silloin ne edes tanssivat ja puhuvat jonkin aikaa, eivät vain katso ja sitten suutele. Nyt alkaa haluttaa lukea näytelmä taas uudelleen...

Kuten otsikosta ilmenee, selkäkivut ovat vaivanneet. Suurin syy on liika istuminen töissä, jossa vaihdoin huonetta rauhallisempaan ja menetin sen takia väliaikaisesti sähköpöydän, jonka ääressä on mahdollista seistä. Toivon että saan mahdollisimman pian työpisteen mahdollisimman ergonomiseksi. Tänään oli aika hurja sessio hierojalla, mutta se helpotti ainakin joksikin aikaa, ja sain hyviä vinkkejä. Asiaa ei todellakaan helpota että olen ihminen joka stressaantuu helposti ja kerää stressin jännityksiksi kehoon. Kotona istuminen on viime aikoina ollut sen verran epämiellyttävää, että viikonloppuna lopulta raivasin lipastoni päällystän ja laitoin läppärin siihen muutaman paksun reseptikirjan päälle, jotta se on suunnilleen oikealla korkeudella. Nyt voin seistä. Johto ei yllä tähän, mutta eipä tule oltua koneella liian pitkää putkea kerrallaan, kun akku kestää vain kolmisen varttia.

Niin, ja olen editoinut kaikesta huolimatta! Minulla on se pitkän aikaa tekeillä ollut piiiitkä historiallinen romaani, jolla on neljäs tai viides editointikierros menossa, riippuu laskutavastani. Olen huono keksimään edes työnimiä, mutta aletaanpa käyttää siitä tässä blogissa nimitystä M, joka on yhden potentiaalisen työnimen lyhenne. No niin, jonkinlaisen tauon jälkeen olen parina viime viikonloppuna saanut ihan kohtuullisesti editoitua M:ää ja olen taas tyytyväinen edistymiseeni. Vaikka editoinnissa menee kauemmin kuin olin ajatellut, tarina toisaalta kypsyy sinä aikana, kasvaa minun mukanani ja näen hahmoja ja tarinaa uusilla tavoilla ja saan  ne toivon mukaan paremmiksi. Aina välillä pelkään editoivanikin huonommaksi, mutta täytyy vain luottaa siihen että oma kirjoittajavaisto sanoo, mikä toimii. Sinä aikana kun en juuri editoinut tutustuin erääseen henkilöön paremmin kirjoittamalla hänen menneisyydestään - olen koettanut tutustua häneen eri tavoin aiemminkin, mutta nyt kuvittelisin saaneeni jostain tärkeästä kiinni. Tuntuu ainakin nyt, että sitä kautta saan uusia näkemyksiä moniin kohtiin tarinassa.

Nova-novelleja pitäisi editoida, ja lisäksi saan mokoma koko ajan uusia ideoita. Ehkä joitain niistä ehtii jossain vaiheessa kirjoittaakin.

Kirjoittamista käsin, oman tekstin lukemista ja muuta kivaa

Annoin itselleni ylimääräisen vapaapäivän töistä (tai siis pomon suostumuskin siihen tietysti vaadittiin, mutta annoin itseni käyttää yhden käyttämättömistä vapaapäivistä). Tuntui että päässä surrasi liikaa ja tarvitsin enemmän rauhoittumista ja lepoa. Se on kai toiminut koska nyt on levollisempi olo. Olen myös viime päivinä saanut kirjoitettua enemmän kuin pitkään aikaan. Melkein pelkästään käsin. Olen istunut vihon ja kuitukärkikynän kanssa pöydän ääressä aamupäivisin ja kirjoittanut kunnes kättä särkee. Olen kirjoittanut tarinaa yhden romaanhahmoni taustasta - tuon hahmon kanssa minulla on ollut jatkuvasti vaikeuksia, rakastan häntä mutta häntä on vaikea saada paperilla ilmenemään sellaisena kuin hän on. Mitä enemmän tuota kirjoitan, sitä paremmin tunnen hänet, ja toivon että tämä auttaa romaanin editointia, vaikkei tuo teksti todennäköisesti sellaisenaan ikinä päädy mihinkään. Toisaalta olen käsin myös tunnustellut uutta ideaa, joka mieleni valtasi muutama yö sitten ja johon viittasin viimeksi blogatessani.

Latasin nyt myös koneelleni Scrivenerin, koska olen kuullut siitä kehuja useammasta suunnasta (viimeksi Alaston kirjailija -blogissa) ja esittelyvideo sai minut tuijottamaan ihastuksissani, miten kaikkea tuollaista voikaan olla ja miksi en ole aiemmin tajunnut tarvitsevani tuollaisia ominaisuuksia tekstinkäsittelyohjelmaan. Mutta avattuani ohjelman totesin etten enää jaksa tälle illalle alkaa perehtyä sen toimintaan. Ehkä sitten huomenna, jos töiden jälkeen on energiaa.

Sen sijaan oli jännä kokemus, kun avasin yhden niistä novelleista, jota olen ajatellut kirjoitttaa Novaan. Sen kirjoittamisesta on jonkin verran yli vuosi, ja lukiessani totesin että helvetti, tämähän on minusta edelleen todella hyvä. Että siinä ihan oikeasti on jotain. En osaa sanoa, onko Nova oikea paikka sille, mutta kyllä se genremääritelmän puolesta sinne menee enkä hevillä keksi muuta paikkaa johon se lähettää. Joten luultavasti kokeilen. Ainakin haluan editoida tuon valmiiksi ja lähettää sen jonnekin. Minä tosiaan pidän siitä. En osaa sanoa, mitä muut pitävät - esilukijoilta sain kyllä aikanaan siitä hyvää palautetta - mutta itse joka tapauksessa pidän siitä, ja se on tärkeintä. Noin pitkän ajan jälkeen sitä voi toivoa osaavansa lukea omaakin tekstiään suht objektiivisesti, joten jos se nyt on minusta hyvä, voin tosiaan uskoa siihen. Jotain editoitavaa siinä on, mutta ei oikeastaan kovin paljon.

Olin muuten tänään vapaapäivän kunniaksi katsomassa kaverini kanssa Onneli ja Anneli -elokuvaa. Voi miten rakastin niitä kirjoja kun olin pieni! Ja elokuva oli niin suloinen ja hauska ja herttainen, ja oli muuten tuhat kertaa parempi kuin Hobitti. Hei, siinä ei ollut mitään turhaa, siinä oli tarinaa ja sisältöä yllinkyllin, ja paljon enemmän näyttelemistä. :-) Siinä oli myös kivemmat alkutrailerit. Hobitin alussa esitettiin järjestään pelkkiä superhypererikoistehostekatastrofielokuvien trailereita, mutta tässä oli lastenelokuvia ja sen sellaista. Miyazakin uusimman piirretyn mainoksesta tuli sellainen olo että haluaisin mennä sen katsomaan. Ihanaa, että joku vielä tekee jossain perinteistä animaatiota. Kaikki on nykyään niin CGI:tä että minua ahdistaa, siinä tyylissä ja muotokielessä on jotain josta en pidä niin paljon kuin perinteisestä animaatiosta jossa on viivaa. Vaikka Frozen olikin kaunis, useimmissa muissa animaatioissa nuo tietokonetyylit jäävät mielestäni liian keinotekoisen ja kylmän näköisiksi.

Kirjoittaminen on jotain muuta kuin järkevää

Mielessä pyörii ideoita joiden ei pitänyt olla siellä. Tarinoita jotka haluaisivat tulla kerrotuiksi vaikka minun ei ollenkaan pitänyt kirjoittaa mitään sellaista, ei nyt. Mutta haluan. Ja pitäisikö sitä oikeastaan vastustaa? Miksi kirjoittamista pitäisi ajatella sen mukaan mitä on järkevää nyt kirjoittaa? Eihän kirjoittaminen ole muutenkaan järkevää. Siinä pitää seurata jotain ihan muuta. Kantavatkohan nuo ideat niin pitkälle että niihin kannattaa heittäytyä nyt? Kannattaako sitä nyt kysyä? Juuri heittäytyä minä tahtoisin, kun kaikki päivät ovat muuten niin kovin järkeviä. Heittäytymistä tässä juuri kaipaa. Tahdon kirjoittaa kynä sauhuten tai näppäimistö kumuten jotain tarinaa joka tahtoo vain tulla kerrotuksi juuri nyt juuri sillä tavalla, kysymättä mitä seuraa. Vähät siitä mitä olen suunnitellut tai luulinko ollenkaan kirjoittavani mitään sellaista. Totta kai minä kirjoitan sellaista, jos alan kirjoittaa. Eikä sitä tiedä sitä ennen.

Haluan ryöstää aikaa ja energiaa sille kirjoittamiselle mitä haluan tehdä. Jospa se onnistuisi.

Mitä tulee arkisempiin asioihin, F-Securellani on taas jotain blogeja vastaan, se väittää että jokin script kaikissa blogeissa on haitallinen. Jotenkin epäilen että näin ei voi olla, jos Bloggerin tai Wordpressin sivuissa olisi tosiaan jotain pahaa niin se ehkä olisi pian tiedossa ja ne ehkä putsaisivat sen aika pian. On silti jotenkin hermostuttavaa klikata että haluan kuitenkin siirtyä sivulle, kun siinä on sellainen pelottava punainen äksä...

Kirjoittaja tarvitsee kirjoittajien seuraa

Tapasinpas tänään Been ja juttelimme reilut kaksi tuntia kirjoittamisesta ja muusta asiaan enemmän tai vähemmän liittyvästä. Oli hauskaa pitkästä aikaa jutella kunnolla jonkun myös kirjoittavan kanssa. Kiitokset seurasta!

Minulla on vajaan vuoden ajan ollut vähän vajetta kirjoittajayhteisöstä ympärilläni, sen jälkeen kun kirjoittajakoulutukseni päättyi. On ollut ikävä sitä, että säännöllisesti saisi tavata kirjoittavia ihmisiä ja jakaa kokemuksia, angsteja ja iloja (ja enemmän tai vähemmän huonoa huumoria). Palautteen saaminen omista teksteistä oli todella arvokasta ja opin siitä paljon, samoin muiden tekstien lukemisesta, mutta vähintään yhtä tärkeä oli kyllä tuo kirjoittajien yhteisö ympärillä. Ja osittain siihen tarpeeseen tämän bloginkin perustin. Jos sitä vielä alkaisi kirjoittaa tänne useammin kuin vain sunnuntai-iltaisin... Mutta hyvä näinkin.

Viikonloppuni on muuten mennyt aika uupuneesti, olen ollut tosi väsynyt - en tiedä onko vika töissä, vuodenajassa vai missä. Mutta Been tapaaminen antoi ainakin mukavasti energiaa niin että sain tänä iltana editoitua novellini loppuun ja vähän kirjoitettua muuta. Seuraavina viikkoina toivon pääseväni takaisin romaanin editointiin ja toisaalta saavani editoitua pari tarinaa Novaa varten. Mutta välillä on kyllä tarvetta kirjoittaa jotain ihan uutta. Koska kaikki minulla olevat romaani-ideat tarvitsevat jotain etukäteisvalmisteluja (oppisipa saamaan ideoita muustakin kuin menneistä ajoista), niin täytyy sitten välillä keksiä jotain lyhyempää. Nyt työllistää tarina jonka toivon saavani kirjoitettua eräälle ystävälleni iloksi ja piristykseksi.

Satuja ja muuta fantasiaa

Tästä tuntuu tulevan jonkinlainen viikonloppublogi, kun viikolla olen usein liian väsynyt edes kirjautuakseni blogiin ja kommentoidakseni muita, saati sitten kirjoittaakseni itse. Olisi kyllä kiva päästä tästä väsymyksestä jossain vaiheessa eroon, en tiedä syyttääkö enemmän työtä, vuodenaikaa vai mitä. Vaikka lomasta ei ole kauan, tuntuu taas että viikonloput eivät riitä mihinkään. Pitäisi sekä levätä että tehdä ne kaikki asiat mitä viikolla en ehdi ja jaksa tehdä. Mutta riittäkööt se nyt marmatuksesta.

En oikeastaan halua juuri nyt kirjoittaa kirjoittamisesta. Voisin sen sijaan kirjoittaa vähän viime aikojen taidenautinnoista. Olen jotenkin uppoutunut kovasti erilaisiin satuihin ja fantasiamaailmoihin. Alkuvuodesta keksin että minähän en ole koskaan lukenut Maija Poppanen -kirjoja, aloin lukea niitä ja hurmaannuin täysin niiden maailmaan. Siihen miten hiukan huvittavasti kommentoituun tavalliseen maailmaan kietoutuu ihan noin vain mitä hurjimpia satuja ja seikkailuja ja lumousta, ja se kaikki aina liittyy jotenkin Maija Poppaseen, joka kumminkaan ei ole mikään sokerikuorrutetty hyvä haltijatar tai muuten ihannemainen hahmo, vaan näköjään ankara ja itserakas eikä suinkaan myönnä tekevänsä mitään omituista.

Kävin myös alkuvuodesta katsomassa elokuvissa Disneyn uusimman, Frozenin (onnistuin menemään elokuviin huomaamattani lasten sunnuntaina ja olin varmaan ainut täysi-ikäinen paikalla johon ei ollut kiinnittynyt yhtään pienokaista tai teiniä, mutta ei se mitään, lapset ovat hauskempaa elokuvaseuraa kuin kyyniset kaikentietäjät). Rakastuin aika tavalla tuohon elokuvaan. Olin aluksi epäluuloinen koska sain jostain sen käsityksen että se perustuu Andersenin Lumikuningattareen, ja toisaalta oli aika selvää ettei sillä ole kauheasti yhteistä sen tarinan kanssa. Mutta kun otin selvää että oikeastaan se on vain "inspired by" eikä edes väitäkään olevansa Lumikuningattaren sovitus, niin päätin vain unohtaa koko vertailun Andersenin satuun ja nähdä elokuvan omana itsenään. Se on todella kaunis, ja sitten se on tunteellisesti vaikuttava. Perusideahan on se, että kaksi prinsessaa, Elsa ja Anna, ovat kasvaneet toisistaan tunteellisesti eristäytyneinä ja muutenkin maailmasta eristäytyneinä johtuen Elsan taikavoimista. Elsan taikavoimat luovat kylmyyttä, jäätä ja lunta, ja ne reagoivat hänen tunteisiinsa, joten hän on oppinut, että suojellakseen Annaa ja muuta maailmaa taikavoimiltaan hänen täytyy hillitä tunteensa. Tunteellinen, spontaani ja räiskyvä Anna ei tiedä tästä mitään ja suree sitä, miksi sisko on niin etäinen. Sitten tietysti jossain vaiheessa käy niin, ettei Elsa pystykään hillitsemään tunteitaan, ja elinikäisen patoamisen seurauksena siitä tulee ikuinen talvi ja Elsa vetäytyy jäälinnaan.

Luulen että Elsan hahmoon on monen helppo samastua, koska aika moni on varmaan saanut kokea, että joutuu kätkemään todelliset tunteensa ja hillitsemään koko todellisen olemuksensa. Ainakin Suomessa minulla on usein sellainen olo, että kaikkein arvokkainta on olla hillitty eikä kovin tunteellinen. Itse olen todella voimakastunteinen ja herkkä ja olen kaiken ikäni saanut tuntea että siinä on jotain vikaa ja että minun pitäisi olla hillitympi ja hallitumpi - enkä sitten aina osaakaan näyttää tunteitani, koska olen oppinut että muiden ihmisten mielestä ne ovat todennäköisesti pahasta, ovat sitten myönteisiä tai kielteisiä tunteita. Toisaalta samastuin myös optimistiseen ja tunteikkaaseen Annaan, tai ainakin minussa on osa joka haluaa olla juuri sellainen kuin hän... Pidin myös hirveästi siitä, että tuossa tarinassa tärkeintä on siskosten suhde toisiinsa - vaikka romanssiakin on mukana, kerrankin rakkaus voi olla jotain muutakin kuin romanttista rakkautta.

Viime viikolla puolestaan kävin katsomassa Hobitti 2:n, ja se ei valitettavasti tehnyt yhtä suurta vaikutusta. En nyt jaksa alkaa sitä yksityiskohtaisesti ruotimaan, mutta olisiko ollut niin vaikeaa laittaa mukaan vaikka vähän jotain hahmokehitystä ja henkilöiden suhteita toisiinsa (muutakin siis kuin täysin turhaa kolmiodraamaa uuden haltiatypykän kanssa, koska tietysti jos tarinaan päätetään lisätä naishahmo, tällä pitää olla jotain romanssikuviota ja kolmiodraamaa, naishahmo ei kertakaikkiaan voi olla olemassa muuten). Nyt melkein koko 2 h 40 min oli pelkkää räiskintää ja epäuskottavia action-kohtauksia, ja minua vain pitkästytti niiden aikana. Oikeastaan ainut kohtaus, josta tosissani pidin, oli Bilbon ja Smaugin tapaaminen. Lisäksi teräväpiirtotekniikka vai mikä se nyt on sai silmäni särkemään ja aiheutti pahoinvointia jokaisessa kohdassa, jossa esiteltiin hulppeita digimaisemia kameraa pyörittäen. Silmät yrittivät epätoivoisesti kohdistua kaikkeen yhtä aikaa liikkuvassa kuvassa, koska tuolla tekniikalla kaikki on yhtä terävää eikä ole luonnollista kohdistumispistettä, ja lopputuloksena minua huimasi niin että piti alkaa sulkea silmäni noissa kohdissa. Sain myös pitää silmät kiinni varmaan 5 minuuttia elokuvan alkupuolella, koska pelkään hämähäkkejä todella paljon... Onneksi en menettänyt  mitään, sen verran turhia ne action-kohtaukset enimmäkseen olivat. Aavistelinkin että tuota pikku kirjaa ei ehkä olisi pitänyt venyttää kolmeksi täyspitkäksi elokuvaksi.

TV-sarjojen kohdalla olen päässyt Once Upon a Timen kohdalla melkein 2. kauden loppuun. Kakkoskausi on ollut vähän hajanaisempi kuin  ykköskausi, ja olen jo kurkkuani myöten täynnä Rumpelstiltskin/Belle-juttuja (kuulemma Bellen rooli ei pitänyt olla ollenkaan niin suuri, mutta fanien vaatimuksesta häntä on pistetty sinne paljon enemmän, ja sen huomaa, koska melkein kaikki hänen kohtauksensa ovat todella turhia... itse en ole niin hirveän innoissani tuosta Bellestä, Disneyn Belle on parempi), mutta muuten olen nauttinut siitä paljon. Uudet hahmot ovat olleet mielenkiintoisia, ja olen hämmentänyt itseäni sillä miten innostunut olen Kapteeni Koukusta, vaikka normaalisti tuontyyppiset miehet eivät ole minun juttuni... Pidän suloisista pojista ja herkistä nuorista miehistä. Mutta kai minulla on jokin kiinnostus myös ns. pahiksiin jotka eivät ehkä olekaan niin pahiksia vaan vain satutettuja ja joiden toiminta on jotenkin inhimillisesti ymmärrettävää. Ja se näyttelijä on aika nätti. Vaikka normaalisti ei minun tyyppiäni. Mutta tuossa sarjassa on se puute, että söpöjä poikia on aika vähän. Sen sijaan siellä on yllättävän monta sellaista mieshahmoa jotka eivät normaalisti ole minun tyyppiäni mutta silti ovat kummallisen vetäviä (englanniksi voisi sanoa jotenkin "scruffy but pretty"). Mutta mahtavinta on ehkä se, että kerrankin naishahmot ovat enimmäkseen niitä toimijoita, sekä sankareita että roistoja, eikä yleensä tule sellainen olo että nyt on tehty Vahva Naishahmo, vaan he ovat ihmisiä, kaikki, niin naiset kuin miehetkin.

Kirjojen suhteen tahtoisin lukea lisää nimenomaan fantasiaa ja spefiä, mutta on aina vaikeuksia löytää juuri oikeanlaista. Olen hautautunut aika paljon Gail Carrigerin Finishing School -sarjaan luettuani koko Parasol Protectorate -sarjan, mutta nyt minun pitää odottaa seuraavan osan ilmestymistä. Lainailen kirjastosta hirveät kasat fantasiaa, mutta on vaikeuksia löytää juuri oikeanlaista. Yksi ongelma on se, että kestän tällä hetkellä todella huonosti väkivaltaa, ja muunkin synkkyyden kanssa saa tasapainotella, mikä on liikaa ja mikä ei. Haluan tarinoita jotka eivät ole liian Vakavia ja Hienoja vaan ovat myös viihdyttäviä eivätkä ankeuta minua liikaa, mutta jotka kuitenkin voi ottaa myös vakavasti ja joissa on sisältöä. Kaipaisin periaatteessa rakkaustarinoiden tai muun hyvin tunteellisen sisällön yhdistämistä fantasiatarinaan, mutta en kestä niitä tyypillisiä paranormaaleja romansseja joissa romantiikka/kolmiodraama on pääosassa ja jossa tyttö on ah-niin-tahdoton ja voitettu jonkin ylitäydellisen alfauroksen kohdalla (varsinkin kun itse inhoan alfauroksia näin yleisesti, joten ne eivät vastaa käsitykseeni romantiikasta) tai sitten joutuu kauheasti valitsemaan että ottaako nyt herran A vai B.

Nuo Gail Carrigerin kirjat ovat viihdyttäneet minua, viime vuonna luin innostuneesti koko Kami Garcian ja Margaret Stohlin Beautiful Creatures -sarjan, olen tykännyt Kerstin Gierin jalokivitrilogiasta ja odottelen kärsimättömänä että saavat Smaragdinvihreän käännettyä (saksani riittäisi ehkä senkin lukemiseen alkukielellä, mutta se on niin täydellistä viihdettä että mieluummin luen sen äidinkielelläni). Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgreniin Piirikin oli aika hyvä, Tuli odottelee tuossa kirjastolainana että koska uskaltaisin tarttua siihen (Piiri oli kuitenkin vähän siinä rajoilla että oliko liian synkä minulle). Kotimaisistakin olen välillä löytänyt jotain miellyttävää luettavaa, esim. J.S. Meresmaan, Magdalena Hain ja Katri Alatalon kirjoista nautin viime vuonna (eläköön blogit joiden kautta löytää kirjailijoita joita ei muuten niin kauhean räväkästi mainosteta). Mutta nyt en taas oikein tiedä mihin sitä seuraavaksi etenisi. Onneksi noita Maija Poppasia on vielä, ja Oz-kirjojenkin lukemisesta on tosi pitkä aika...

Elämää ja editoitavaa (ja kirjoittavien ihmisten etsintää pk-seudulta)

Blogi on jäänyt vähän heitteille viime viikkoina. Syynä ensin lomamatka ja sitten vain se, että olen ollut hirveän väsynyt eivätkä viime viikot ole olleet kovin hyviä. Ärsyttää, että tuosta syystä myös luova kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, sillä oikeastaan kirjoittaminen auttaa usein pitämään pään koossa ja saamaan pahat tunteet joko pienemmiksi tai survottua johonkin tarinaan jossa ne muuttuvat jonkun muun tunteiksi ja ovatkin hedelmällistä ruokamultaa luovuudelle. Mutta jonkin verran olen sentään saanut kirjoitettua, vaikka monina päivinä se jää satunnaiseen raapusteluun muistivihkoon bussimatkalla töihin. Jostain syystä viime keväänä sain valaistuksen siitä että nautin bussissa kirjoittamisesta, ja olen alkanut kuljettaa aina jotain pientä vihkoa mukana ja antaa kynän juosta paperilla. Luultavasti se tavallisesta ympäristöstä irtoaminen auttaa luovuuttakin, ja maisemien jatkuva vaihtuminen. Sitä paitsi silloin on vain se n. 30 minuuttia aikaa kirjoittaa, joka perille pääsemiseen menee, ja deadlinethan auttavat.

Pitäisi luultavasti laittaa jokin deadline tuolle romaanimuokkauksellekin, jotta se joskus tulisi valmiiksi. Toisaalta tällä hetkellä tutkin erään hiukan hankalaksi osoittautuneen henkilön sielunelämää noilla bussikirjoitushetkilläni, joten ehkä se pidemmän päälle auttaa romaanianikin. On huomattavasti helpompi editoida, jos tietää mitä henkilö oikeastaan sanoisi.

Nyt on oikeastaan ihan muuta editointia joka pitäisi saada tehtyä, mieluiten tänään... Tähän mennessä ainut missään kirjoituskilpailussa pärjännyt novellini pitäisi saada kuntoon. Arvatkaa uskallanko katsoa sitä kunnolla, kun en ole vilkaissut koko tarinaa melkein vuoteen. Hassua, koska sehän on sentään pärjännyt ja kaikkea, joten ei se niin huono voi olla.

Pitäisi myös vaihteeksi yrittää saada lisää tarinoita kirjoituskilpailukuntoon. Viime vuonna minulta meni iloisesti ohi pari deadlinea joihin minun oli ihan oikeasti tarkoitus saada jotan lähetettyä... Jospa tänä vuonna saisin aikaiseksi. Minulla on pari vanhaa tarinaa joita oikeasti voisin yrittää lähettää, jos vain saan itseni potkittua siihen editointiin. On vain aina pelottavaa avata kauan sitten kirjoitetun novellin tiedosto ja alkaa katsoa, onko siitä oikeasti mihinkään... Viime aikoina on tuntunut helpommalta kirjoittaa täysin uutta kuin editoida vanhaa.

Muuten, eihän tätä blogiani varmaan kovin moni edes lue, mutta kysynpä nyt uteliaisuuttani: sattuuko tämän kirjoituksen lukeneiden keskuudessa olemaan ketään pääkaupunkiseudulla asuvaa tai täällä joskus käyvää kirjoittavaa ihmistä, josta olisi kivaa nähdä joskus livenäkin ja vaikka tehdä jotain kivaa yhdessä tai puhua kirjoittamisesta jossain kahvilassa tms? Kaipaan enemmän kirjoittavia ihmisiä ympärilleni, nykyään kontaktit muihin kirjoittajiin ovat liian satunnaisia netin ulkopuolella. Käyn välillä myös Tampereella, joten sielläkin olevat ihmiset saavat ilmoittautua. Ja jos joku sattuu kaipaamaan jotain live- tai virtuaalista kirjoituspiiriä, niin kyllä sekin voisi käydä...