Musiikki ja uni parantavat maailmaa.

Musiikilla on parantavia voimia. Se asia, joka minut sai keskiviikkona hyvin huonolle tuulelle, ei ole sinänsä mihinkään muuttunut, mutta kun kuuntelin tarpeeksi ihania lauluja ja lauloin, aloin lopulta uskoa että olen vahvempi kuin se asia ja ettei sen tarvitse sotkea minun mielialaani ja vointiani noin muuten. Olen oikeasti aika vaikuttunut siitä millainen vaikutus musiikilla saattaa olla.

Lisäksi monia asioita auttaa se, että tänä viikonloppuna olen nukkunut tarpeeksi. Ja ollut vaihteeksi aikatauluttamatta elämääni liian täyteen. Tämä täytyy ottaa tavaksi.

Tänä viikonloppuna olen muun muassa:
- Nukkunut. Pitää se mainita toiseenkin kertaan.
- Löytänyt hukassa olleet kirjaston kirjat. (Siinä ne ovat koko ajan olleet n. 3 metrin päässä nykyisestä istumapaikastani laukussa, joka on ihan näkyvillä. Kuvittelin vain aina, että siinä ovat teatterikäsiohjelmani. Mutta ne ovatkin toisessa samanmuotoisessa laukussa! Olisiko pitänyt tarkistaa?)
- Löytänyt laboratoriolähetteen.
- Pessyt tosi monta koneellista pyykkiä ja yhden paperinenäliinan (tietysti mustien kanssa)
- Kävellyt ulkona ihmettelemässä sitä, että joskus siellä on valoisaakin
- Kärsinyt jostain ihme heikotuksesta, joka ei ole kovinkaan nautinnollista
- Editoinut novellia, jonka huonoutta noin viikko sitten kauhistelin. Ehkä siitä tuleekin vielä jotain.
- Tehnyt taustatutkimusta KS:lle ja saanut sitä kautta paaaaaljon ideoita.
- Ostanut kaksi kaunista vihkoa, vaikka minun ei pitänyt tuhlata rahaa. Mutta olen todella heikkona kauniisiin kirjoitusvihkoihin, ja ajattelin, että voisin noihin alkaa kirjoittaa KS:ää. En ole varma, onko sitä hyvä ajatus kirjoittaa käsin, mutta jotenkin se on aina tuntunut sellaiselta, jonka ensimmäisen version voisi kirjoittaa käsin.
- Lukenut James Dashnerin The Scorch Trialsia. Vaikka minulla on silleen laatukirjallisuuttakin luettavana, esim. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Joka on ihan todella todella hieno, ja nautin tosi paljon sen lukemisesta ja ymmärrän miksi se on niin menestynyt ja ihan tosiaan haluan lukea sitä, mutta alan siltikin miettiä, miksi melkein kaikki hyvin kirjoitetut suomalaiset kirjat ovat niin kauhean raskaita ja masentavia sisällöltään? Minkä takia silloin, kun ihan tosissani haluan lukea omalla kielelläni kirjoitettua kirjallisuutta, joudun aina miettimään koska minulla on sellainen mieliala että jaksan lukea sitä ilman että unohdan kyvyn hymyillä? Hmm, ehkä pitää ottaa seuraavaksi vähän Hilja Valtosta. Eihän tuo Scorch Trialskaan mikään ilopilleri ole, mutta se nyt on vain niin jännittävä, että siinä ei niinkään masennu. Tosin nyt siinä nosti juuri päätään eräs nykyisissä nuortenkirjoissa ärsyttävän kliseiseksi käyvä kuvio, jonka olin ehtinyt uskoa puuttuvan tästä, mutta koetetaan kestää. Minulla on joka tapauksessa päähenkilölle ihan muut ihmissuhdekuvitelmat kuin kirjailijalla...
- Harjoittanut sosiaalista elämää netitse.
- Melkein tehnyt jotain joululahjojen eteen!

Tänä viikonloppuna en toistaiseksi ole:
- Siivonnut tätä makuuhuoneeni kamalaa sekasotkua oikeastaan yhtään.
- Kirjoittanut joulukortteja.

Syytän näistä puutteista aiemman listan kohtaa 6 (ihme heikotus). Luultavasti osan muistakin kohdista voi katsoa olevan syypää. Koska tällä hetkellä olo on ihan hyvä, pitäisi luultavasti kuitenkin yrittää siivota. Jos tämä paikka vaikka näyttäisi aavistuksen verran siistimmältä kuin ennen viikonloppua, eikä vielä sekaisemmalta kuten nyt (kiitos kirjojen ja laboratoriolähetteen etsimisen).

Mutta ennen kuin kaikkoan tietokoneelta, annan teille yhden niistä kappaleista jotka mieltäni tällä viikolla niin kohottivat. Tuossa on minusta jotain kiehtovaa.

Totally fucked, will they mess you up? Well you know they're gonna try.

Joskus tuntuu ihan tältä:

Esim. tänään.

Onneksi on kivoja asioita. Esim. suklaa ja nätit pojat jotka osaa laulaa (en ehkä tarkoita just tuota Jonathan Groffia, vaikka on sekin nätti ja osaa laulaa). Musiikkia. Sänky joka odottelee kutsuvana.

Kaikki inhat ihmiset jotka aiheuttavat ikävyyksiä: minun hahmoni niin kostavat teille jossain vaiheessa. Vaikkette sitä ehkä sitten tiedäkään.

Kirjoittajilla on omat kosto- ja oikeudenpuolustuskeinonsa.

Taidan mennä nukkumaan.

Liikaa.

Kaikkea on tällä hetkellä vain liikaa. Liikaa töitä, liikaa väsymystä, liikaa siivottavia paikkoja kotona, liikaa tavaroita, liikaa hukassa olevia kirjaston kirjoja joita ei saa enää uusia, liikaa tyhjentämättömiä laatikoita joista ei löydy sitä mitä etsii, liikaa menoja joita olen kyllä itse omasta tahdostani kalenteriin laittanut mutta joita on nyt vain liikaa. Liikaa paineita ja aikeita ja syyllisyydentuntoja joita menneet sukupolvet ja nykyiset minun mieleeni iskostavat. Liikaa oletuksia siitä mitä minun pitäisi olla ja tehdä. Liikaa virikkeitä ja tekemistä ja asioita joista voi tuntea huonommuutta.

Yllättäen kaiken tämän keskellä on sitten liian vähän kirjoittamista. Tuntuu että jos viettäisin kaikessa rauhassa aikaa tarinoideni kanssa, voisi tuntua paremmalta. Mutta juuri nyt kirjoittamisen "vaatimus" tuntuu myös liialta, vaikka minä itse sitä toivon. Ehkä on ensin rauhoitettava elämä ja sitten kirjoitettava. En tiedä. Viime viikolla pidin tarkoituksella taukoa kirjoittamisesta, mutta nyt alan ikävöidä tarinoitani...

Viikonloppuna kyllä tulostin erään tarinan, jota olin aikonut erääseen kirjoituskilpailuun. Olen kirjoittanut sen muutama vuosi sitten ja käsitykseni oli, että olin siitä aika ylpeä, vaikka siinä onkin heikkoutensa ja juoni vaatii parantelua. Kun luin sen, olin vähän masentunut, sillä vaikka siinä olikin hyviä kohtia ja pidän tarinan ajatuksesta, se oli oikeastaan melkoista roskaa - tarina paljon ohuempi kuin olin kuvitella, henkilöt myös, ja kirjoitettu enimmäkseen lattealla ja yhdentekevällä tavalla. Tai siltä ainakin tuntui, kun mielessäni oli väikkynyt jotain niin paljon kauniimpaa, se mitä kuvittelin kirjoittaneeni.

Mutta kyse on tosiaan muutaman vuoden takaisesta tarinasta, joten ehkä on vain hyvä asia, että se tuntuu nyt heikolta? Se kai kertoo, että olen kehittynyt. Jos se nyt on täynnä latteuksia, ehkä se kertoo, että olen osannut M:n käsikirjoituksesta nyhtään pois vastaavia latteuksia näiden vuosien aikana. Ehkä sen hahmot tuntuvat ohuilta, koska olen oppinut tässä välissä tekemään hahmoistani moniulotteisia. Toivon, että näin on.

Minulla on oikeastaan vähän ristiriitainen olo sen suhteen, haluanko nyt editoida sitä kilpailuun vai en. Se on spefiä, toki minun omanlaistani spefiä mutta silti spefiä, ja minua ei oikeastaan ole viime aikoina haluttanut kirjoittaa spefiä. Alan tajuta, että enimmäkseen en ole oikeasti mikään spekulatiivisen fiktion kirjoittaja, vaikka tosi monet kaverit ovatkin ja vaikka spefipiirit ovat tosi mukavia. Joten kannattaako minun tehdä kovin paljon töitä sitä varten, että voisin lähettää jotain spefinovellikilpailuihin, kun voisin sen sijaan panostaa niihin romaaneihin, jotka ovat oikeasti minun juttuni. Herranen aika, olen jopa nykyään alkanut suunnitella joitain realistiseen nykyaikaan sijoittuvia tarinoita (jos siis realismi määritellään tuntemiamme luonnonlakeja noudattavana maailmana jossa ei ole spefielementtejä, eikä oteta sen tarkemmin kantaa siihen kuinka arkirealistisia tarinat muuten ovat). Ehkä noiden spefinovellien kirjoittaminen ja editointi onkin vain jäänne jostain, mitä halusin tehdä aikaisemmin, eikä ole sitä mitä haluan tehdä nyt?

Kun ei saa kirjoitettua, on jonkinlainen henkireikä edes kirjoittaa kirjoittamisesta.

Aikeita

Näin joulukuun alkaessa on yhtä hyvä aika kuin milloin tahansa muulloinkin miettiä, mitä seuraavaksi kirjoittamisen kanssa. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että M tarvitsee, taas vaihteeksi, taukoa. Jo ennen Englannin-matkaani olin tajunnut, että eräät asiat romaanissani vaativat uutta pohdintaa, ja kun siellä juttelin ystävieni kanssa (jotka molemmat kirjoittavat itse ja ovat lukeneet M:n edellisen version), nämä ajatukseni vahvistuvat ja sain uusia ajatuksia. Vaikka matkan jälkeen jatkoinkin editointia, nyt luulen että muutaman viikon hautomistauko on paikallaan, ennen kuin jatkan editointia.

Joskus turhauttaa, että käsikirjoituksen oletettu valmistuminen lipuu yhä kauemmas, kuin kangastus taivaanrannassa. Mutta yritän luottaa vaistooni ja tuntumaani. Juuri nyt ne sanovat, että ne muutokset, joita käsikirjoitukseen vielä tarvitaan, vaativat hiukan haudutteluaikaa. Olen tehnyt syksyn aikana paljon tarpeellista työtä, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt erään tärkeän asian, jota vielä on muokattava. Se vaikuttaa niin moneen lukuun ja asioiden tapahtumistapaan, etten voi hypähtää siihen noin vain.

Tauolla voin sitä paitsi ehkä, jos aivoni suovat, tehdä hiukan puuttuvaa taustatutkimusta. Tuo on kyllä aika suuri jos, sillä kuten usein tähän aikaan vuodesta, olen aika pihalla ja jaksamaton. Pimeä verottaa voimiani todella raskaasti (voi, tulisipa edes lunta!), ja aivoilla tehtävä päivätyö on tässä vaiheessa vuotta erityisen uuvuttava. Olen töissäkin ihan sietämättömän tehoton ja herkästi stressaantuva juuri, kun töitä olisi paljon - mutta ei siitä sen enempää. Ainakin tätä jatkuvaa pimenemistä on enää muutama viikko jäljellä - kuuden viikon päästä ollaan jo taas samassa kuin nyt! Ah hurraa!

Mutta kuten viime kirjoituksessani mainitsin, olen alkanut vakavissani suunnitella uutta käsikirjoitusta. En ole ihan varma, milloin se on kirjoitusvalmis, mutta toivon, että voisin aloittaa sitä sinä aikana, kun pidä M:n kirjoituksen tauolla. Tällä hetkellä suunnittelen sitä, kirjoittelen juoniselostuskokeiluja, etsin hahmoille nimiä ja muita yksityiskohtia, pyörittelen kohtauksia päässäni ja arvuuttelen asioiden syitä ja seurauksia. Etsin kappaleita, joiden tunnelma sopii tarinaan, jotta niitä kuunnellessani voisin ideoida vielä enemmän. Harkitsen Pinterest-tilin perustamista, jotta voisin laittaa sinne kaikenlaista aiheeseen tai tunnelmaan liittyvää. Mietin, tarvitsenko taustatutkimusta ja kuinka vähällä pääsisin tässä vaiheessa. Sormet syyhyäisivät päästä piakkoin jo kirjoittamaan, ja luulen, että monet taustatutkimuksen tarpeet selviävät minulle jo kirjoittaessa. Perusjuttuja taas selvittelin jo pari-kolme vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran yritin kirjoittaa tätä tarinaa.

Tämä uusi projekti kulkekoon blogissani työnimellä KS. Yritän päivittää tänne välillä sen kuulumisia. Se, että kirjoitan siitä tänne, saa minut tuntemaan oloni sen suhteen hiukan sitoutuneemmaksi, hiukan enemmän vakavissani olevaksi, joten ehkä tosiaan päädyn kirjoittamaan sitä! Hiukan arveluttaa, onnistuuko se M:n editoinnin lomassa, mutta ei kai sitä näe kuin kokeilemalla. Tunnen aika vahvasti, että nyt voisi olla KS:n aika.

Kirjoitan - ja tahdon!

Tässä on tullut blogikirjoittamiseen yllättävän paljon taukoa. Aloin pariin otteeseen marraskuun alussa kirjoittaa, mutta olin liian väsynyt saadakseni järkevän sisältöisiä kirjoituksia valmiiksi. Marraskuu ei erityisesti sovi minulle, ja olen lisäksi tänä syksynä pakannut päiväni aivan liian täysiksi. Onneksi en yrittänyt NaNoWriMoa tänä vuonna. Sen sijaan olen editoinut M:ää, ja se on sujunut suhteellisen hyvin, joten olen antanut itseni mieluummin keskittyä siihen ja antaa blogin olla, kunnes oikeasti jaksan kirjoittaa tänne.

Olin marraskuussa myös viikon ajan Englannissa. Se oli monella tapaa myös kirjoittamisen suhteen inspiroiva matka. Kirjoitan ehkä jossain vaiheessa tarkemmin, miten. Se oli myös rentouttava, etenkin kun olin siellä tapaamassa ystäviäni, joten päivät kuluivat osittain vain sellaisissa puuhissa kuin juttelu, teen juonti ja kävely, eikä siis ollut liian stressaavaa ja täyteen pakattua. Vaikka en siellä kirjoittanut (muuten kuin päiväkirjaan välillä), tauon pitäminen kirjoittamisesta taisi tehdä juurikin hyvää kirjoittamiselle.

M:n editointi tosiaan jatkuu. Olen nyt editoinut suurimman osan kahdesta ensimmäisestä osasta, joissa enin työ on jatkuvasti ollut. Kuitenkin tunnun jatkuvasti löytävän jo editoiduistakin luvuista lisää tekemistä. Erityisesti kahta lukua olen viime viikkoina tuntunut hinkkaavan jatkuvasti. Niissä on kyse tarinan kaikkein keskeisimmästä kohdasta - sitä kohti alkupuoli etenee, ja siitä johtuvat loppupuolen tapahtumat - joten uskon, että on vain hyvä käyttää niihin aikaa. Ne pitäisi saada todella intensiivisiksi ja toimiviksi.

Välillä editointi kyllä ahdistaakin. Tahtoisin tosiaan olla kohta loppusuoralla tämän kanssa. Pelkään välillä, että editoin liikaakin, että virheiden pelossa ja täydellisyyden tavoittelussa hion pois sellaiset särmät jotka tarinaan kuuluvat, editoin tyhjäksi jonkin energian ja omalaatuisuuden joka siinä pitäisi olla. Vaikka tällä hetkellä yritän lähinnä saada sitä energiaa ja omalaatuisuutta esille. Yllättävän usein se tuntuu tapahtuvan lähinnä sillä, että poistan asioita... Ja muutan jäljelle jääviä aidommiksi.

Mutta tunnistan jatkuvasti, että tässä on edelleen tekemistä. Olen tällä kierroksella tehnyt hyvin tärkeitä asioita eräiden keskeisten henkilöiden ja heidän suhteensa kanssa, mutta erääseen toiseen tärkeään suhteeseen minun pitäisi keskittyä vielä enemmän. Se voi vaatia muuttamista, jotta tarina toimisi parhaalla mahdollisella tavalla, tai ainakin jotain terävöittämistä. No, yritän olla ahdistumatta siitä, että aikaa menee enkä kirjoita joka vuosi uutta kässäriä jota sitten editoisin, vaan työskentelen lähinnä tämän kanssa vuosia. Tämän vuoden Finlandia-voittajaakin kirjoitettiin kuusi vuotta. En siis väitä, että M:stä on välttämättä Finlandia-voittajaksi, mutta ei sillä pitkällä editoinnilla huonoon seuraan päädy.

Samalla eräs mielessäni pitkään kummitellut tarinaidea on alkanut muuttua aaveesta todelliseksi olennoksi, jolla on lihaa ja vaatteita luidensa yllä ja joka loikkii sangen verevänä linnan käytävillä. Luulen, että lähiviikkoina alan kirjoittaa sitä. Himoitsen kirjoittaa vaihteeksi jotain uutta, ja M saattaa lähiaikoina kaivata taukoa, eikä tuo tarina tahdo enää odottaa. Ja se sopisi kenties Robustoksen kilpailuun - voi olla utopistista yrittää kirjoittaa edes pienoisromaani lähetyskuntoon huhtikuun loppuun mennessä, mutta tuleepa ainakin kokeiltua. Jos se ei Robustoksen deadlineen mennessä valmistu, niin valmistukoon sitten kun on sen aika. Minulle tuskin tulee varsinaisesti ongelmia saada siitä kokonaisen romaaninkaan mittaista, jos pienoisromaanikilpailu menee ohi...

****

Ja viimeisenä hyvin, hyvin tärkeä asia: voi että minä tänään tunnen ylpeyttä siitä, että olen suomalainen! Miten ihanaa, että kansanedustuslaitoksemmekin koostuu enemmistöltään ihmisistä, jotka eivät halua syrjiä tiettyjä pareja ja suuntautumisia, vaan haluavat antaa kaikille toisiaan rakastaville pareille oikeuden avioliittoon! Että Suomesta on tulossa enemmän sellainen maa, jossa ihmisillä on oikeus olla mitä ovat eikä syrjintää hyväksytä. Siinä suhteessa on tietysti vielä paljon korjattavaa, mutta tällainen askel on tärkeä. Se on tärkeä muillekin kuin seksuaalivähemmistöille ja heidän läheisilleen. Se on tärkeä kaikille, jotka voivat tulla syrjityksi, kiusatuksi, ahdistelluksi tai muuten kaltoin kohdelluksi sen takia, että ovat jollain tavalla erilaisia, tavalla joka kuuluu osana heihin. Kirjoittajissa olen kohdannut tähän mennessä lähinnä ihmisiä, jotka suhtautuvat myönteisesti seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Uskon, että siihen on kaksi suurta syytä: kirjoittajat ja lukijat ovat muutenkin tottuneet asettumaan toisen asemaan ja osaavat keskivertoa paremmin sen takia vastustaa syrjintää, ja toisaalta kirjoittajat ovat luultavasti usein itse olleet syrjittyinä jonkin henkilökohtaisen ominaisuutensa vuoksi (esimerkiksi se herkkyys, mielikuvituksellisuus ja asioiden eri tavalla katsominen, joka kirjoittamista usein edistää), eivätkä halua sitä kohtaloa muillekaan. Puhumattakaan siitä, että taiteilijoiden joukossa on usein paljon seksuaalivähemmistöjen edustajia, koska palo ilmaista itseään ja sisimpiä tunteitaan jollain tavalla on kova. Yhteiskunnan todellisuus ei edelleenkään anna siihen samoja mahdollisuuksia kuin valtaväestön edustajille, ei vaikka minun aikanani onkin edetty paljon.

En yleensä puhu politiikkaa täällä, mutta se tässä se juttu onkin: minusta tämän asian ei kuuluisi olla politiikkaa. Ei kuuluisi olla valtion asia rajoittaa sellaista asiaa kuin se, ketkä ihmiset saavat rakastaa toisiaan ja sitoutua toisiinsa, myös virallisin keinoin. Ei ole valtion asia asettaa tiettyjä pareja huonompaan asemaan kuin toiset, ei virallistaa minkäänlaista syrjintää. Jossain vaiheessa tällä asialla ei tarvitsekaan enää olla mitään tekemistä politiikan kanssa, niin minä toivon.

Tällä hetkellä rakastan kaikkia niitä jotka ovat olleet ajamassa tasa-arvoista avioliittolakia ja kaikkia niitä kansanedustajia, jotka äänestivät sen puolesta, ajattelinpa heistä muuten mitä tahansa. Enkä vihaa niitäkään, jotka ovat sitä vastaan, ihmettelen vain ja olen heidän puolestaan pahoillaan, kun osaavat tehdä sellaisen ongelman asiasta, joka ei vie heiltä mitään pois eikä tee kenellekään mitään pahaa. Keskitytään nyt kaikki tekemään maailmasta mahdollisimman hyvä paikka kaikille, riippumatta suuntautumisesta, parisuhdetilanteesta, puoluetaustasta ja muusta sellaisesta!

Toinen päivä kirjamessuilua

Tänäänkin messuilin. Näin toisia kirjoittajabloggaajia - mukava nähdä useita aikaisemmin vain netistä tuttuja nyt myös livenä! - ja kuuntelin muutamia kiintoisia esityksiä: Jenna Kostetin ja Magdalena Hain haastattelut sekä paneelikeskustelun paranormaalista romantiikasta. Ehkä jossain vaiheessa kirjoitan blogiinkin muutamia muistiinpanoja perjantaina ja sunnuntaina kuulemistani paneeleista/haastatteluista, mutta juuri nyt en jaksa. Kirjojen, struudeleiden ja teeankan lisäksi kun sain messutuomisiksi hillittömän päänsäryn, joka vasta nyt alkaa jotenkuten hellittää. Se olisi tietysti voinut hellittää nopeammin, jos olisin viimeisen kahden tunnin ajan maannut kiltisti silmät kiinni sen sijaan että luin kirjaa. Mutta aina ei osaa olla järkevä.

Oletteko muuten huomannut, että jos on sanotaan nyt vaikka kirjamessujen kaltaisessa tapahtumassa, on väsynyt ja valtavan päänsäryn vallassa ja tietää, että nyt olisi parasta mennä kotiin, tuntuu yhtäkkiä hirveä paine ostaa kaikkia niitä kirjoja joita on ympärillä, eikä osaa jättää niitä taakse? Oletan sen johtuvan siitä, että tuollainen päänsärkystressiväsymys heikentää henkistä vastustuskykyä ja ajattelukykyä. En kuitenkaan loppujen lopuksi langennut mihinkään ylimääräisiin houkutuksiin. Silti onnistuin tuomaan kotiin neljä uutta kirjaa: pitkään himoitemani Minna Canth -elämäkerran Hellä, herkkä, hehkuvainen, erään toisen historiapuolelle menevän kirjan, sekä Lautturin ja Susikuningattaren. Niin että tulin minä loppujen lopuksi sitä suomalaista kirjallisuuttakin tukeneeksi, kun huomasin että noihin kirjoihin oli suuri hinku. Ostin kokonaisuudessaan aika paljon enemmän kirjoja messuilta kuin olin aikonut, enkä edes saanut mitään lahjoja ostettua, mutta toisaalta nuo olivat lähes kaikki sellaisia, jotka olin joka tapauksessa aikonut ostaa.

Luin muuten Lautturin ensimmäisen sivun, ja teki kauheasti mieli jatkaa ja lukea koko kirja saman tien. Mutta koska minulla on nyt muutenkin valtavasti kirjoja kesken, luin sen sijaan loppuun Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa. Tuo ja sen edeltäjä Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla kuuluvat upeimpiin tänä vuonna lukemiini kirjoihin. (Niin, Bee, tuossa Tyttö joka putosi Satumaan alle...-kirjassa on se yödodo, josta mainitsin, ja kirjoittaja on Catherynne M. Valente). Ja jos joku väittää, että nuortenkirjat ja fantasia eivät voi olla syvällisiä ja arvokkaita ja kertoa jotain tärkeää ihmisyydestä, ja ettei kirja voi yhtä aikaa olla hauska ja viehättävä sekä tehdä tuollaisia asioita, niin saatan lyödä noilla kirjoilla päähän. Paitsi etten hyväksy väkivaltaa enkä myöskään kirjojen vahingoittamista kovapäisillä ihmisillä.

Robustoksen pienoisromaanikilpailun esite herätti minussa nälän tarttua erääseen päässäni pitkään muhineeseen ideaan. Koska juu, kyllähän minä ehdin pienoisromaanin kirjoittaa ja editoida puolessa vuodessa samalla kun yritän saada M:n viimeistellyksi, ei mitään ongelmia... No, riippuu siitä, saanko tuon idean tietyt juonen kohdat selville ajoissa. Jos saan, voihan sitä kokeilla vaikkei tuohon deadlineen valmiiksi saisikaan. Haluaisin silti kirjoittaa tuon tarinan joskus...

Mutta nyt edes hiukan M:n editointia, jos päänsärky sallii.

Kirjamessuilla ja mietteitä suomalaisesta kirjallisuudesta ja (kirjojen) ostamisesta

Kävin eilen kirjamessuilla. Sunnuntaina on vielä tarkoitus mennä uudestaan. En loppujen lopuksi kuunnellut kuin puolitoista ohjelmanumeroa. En myöskään ostanut pinoa uutuuskirjoja. Pitäisi kai tukea suomalaisen kirjallisuuden julkaisemista ja niin pois päin, mutta kun minä vain aina eksyn sinne antikvariaattiosastolle ja teen siellä löytöjä. Aluksi minusta tuntui, ettei ole kummoista kirjanostohimoa, mutta sitten satuin löytämään muutamia pitkään etsimiäni kirjoja.

Toistaiseksi olen ostanut:

- Anders Ramsay: Muistoja lapsen ja hopeahapsen osat 1-4 (Tähän viitataan suunnilleen jokaisessa 1800-luvun Suomea, tai ainakin kulttuuria ja herrasväen elämäntapaa, käsittelevässä kirjassa, ja löysin vihdoinkin hyväkuntoisen kappaleen suht säälliseen hintaan)
- William Makepeace Thackeray: Vanity Fair (tämä oli lähinnä heräteostosta, mutta olen kyllä harkinnut kirjan lukemista pitkään, ja nyt löysin niin soman kappaleen ja kun aloin selailla kirjaa, totesin etten voi jättää tätä taakse)
- T.S. Eliot: The Waste Land and Other Poems (rakastan Eliotia ainakin tietyissä mielentiloissa, ja hänen puuttumisensa on ollut runohyllyni suurimpia ongelmia)
- Hanna Suutela: Impyet - Näyttelijättäret Suomalaisen Teatterin palveluksessa (luin tämän pari-kolme vuotta sitten ja olen halunnut sen ehdottomasti hyllyyni; kiinnostava ja hyvin kirjoitettu tietokirja, ja minua kiinnostavat hirmuisesti 1800-luvun loppupuolen tai 1900-luvun alkupuolen suomalaiset taiteilijattaret)

Messuille jäi kyllä useita muitakin himoitsemiani kirjoja, ja tänään täytyy sitten harkita, mitä voin oikeasti sallia itseni ostavan huomenna, jos mitään.

Tunnustan, että minulla on nykyisessä kirja-alan kriisissä hienoinen huono omatunto kirjahyllyni vähäisestä Suomi-osastosta, josta Vaarnakin viime viikonloppuna minulle huomautti (ja ei, en kehittänyt tätä huonoa omatuntoa silloin, se oli olemassa jo aiemmin). Olenko kauhea ihminen, kun en kovin usein löydä suomalaisia kirjoja, joista pidän niin paljon, että haluaisin maksaa niistä ison hinnan ja ottaa ne hyllyyni?

Olen vasta viime vuosina alkanut kunnolla taas perehtyä suomalaisiin kirjoihin. Nuorena luin paljonkin suomalaisia lasten- ja nuortenkirjoja, mutta enimmäkseen kirjastosta. Myöhäisteininä ja varhaisaikuisena kuitenkin tuntui, etten löytänyt suomalaisista kirjoista mieleistäni. Ehkä julkisuudessa nostettiin usein esille sellaisia jotka eivät iskeneet minun makuuni, joten en sattunut törmäämään niihin, joista olisin voinut pitää. Joka tapauksessa tuntui siltä, että aina kun tartuin suomalaiseen kirjaan, se osoittautui joko raa'aksi ja inhorealistiseksi tai muuten vain masentavaksi, tai sitten niin lyyrisen taiteelliseksi että se tuntui olevan pelkkää kieltä ja haahuilua eikä ollenkaan sisältöä. Tai käsitteli jotain joka ei minua kiinnostanut. Varmaan muunkinlaisia oli, mutta en löytänyt niitä. Suomalaisesta kirjallisuudesta luin varmaan eniten Tulenkantajien runoutta.

Kun aloin kirjoittaa M:n ensimmäistä versiota, tajusin että jos se julkaistaisiin, en lukisi sitä, koska en seuraa suomalaista kirjallisuutta niin paljon, että huomaisin sen. Niinpä aloin seurata. Mutta en ole vielä onnistunut keräämään itselleni suurta määrää sellaisia kirjailijoita, joista pitäisin niin paljon, että haluaisin maksaa uutuuskirjan täyden hinnan. En ylipäätään osta paljon uutuuskirjoja, vaan mieluiten odotan vähän ja katson mikä kestää aikaa.  Luen kirjastosta kyllä nykyään aika paljon suomalaisiakin kirjailijoita, vaikka kansainväliset kirjat ovat edelleen enemmistöstä.

Ehkä tulevina vuosina olen kerännyt tarpeeksi suomalaisia suosikkeja tietääkseni mitä haluan ostaa. Toisaalta nykyään ylipäätään haluaisin vähentää ostamista ja kodissani olevan tavaran määrää. Eivät kirjat varmaan ensimmäisenä kohteena siinä vähentämisessä ole, mutta silti, en halua ostaa vain siksi että olisi jokin moraalinen velvollisuus ostaa. Haluaisin mieluummin lukea lähinnä kirjastosta ja ostaa vain ne, joita on suuri todennäköisyys lukea uudestaankin. Siksi Kirjamessuiltakin minulle yleensä tarttuu lähinnä historiaa ja klassikkoja. Olen joutunut vähän panostamaan siihen, että hankkisin hyllyyni myös helpompaa viihdettä, koska niitä kaipaa sitten kun makaa flunssassa sängyn pohjalla eikä todellakaan jaksa lähteä kirjastoon.

No, ostin minä tässä vähän aikaa sitten erään kirjoittajatoverin runokirjan (ai niin, pitää käydä maksamassa se), ja ainakin Magdalena Hain Susikuningattaren tulen varmaan ostamaan ennen tämän vuoden loppua, sillä olen pitänyt Gigi ja Henry -sarjasta kovasti, ja kaksi edellistäkin osaa ovat hyllyssäni. Tällä siis sentään kannan korteni kekoon suomalaisen kirjallisuuden pelastamiseksi, tai jotain sellaista.

Mutta mielenkiintoista tämä tarve selitellä vähäistä suomalaisten kirjojen ostamistani, ja tunne että olisi moraalinen velvollisuus ostaa. Oikeastaanhan meidän pitäisi kuluttaa vähemmän. Ei niin että kirjat välttämättä olisivat niitä pahimpia kulutuskohteita, mutta minua alkaa väsyttää ylipäätään kaikkialta tuleva paine kuluttaa ja ostaa, johon sitten vielä tulee jokin moraalinen velvollisuus ostaa jonkin tärkeän asian tukemiseksi. Saisinko olla hyvä ihminen jollain muulla tavalla kuin käyttämällä rahaa?