Näyttämisen liiallisuus.

Ensimmäisiä kommentteja käsikirjoituksestani on alkanut tippua (sen pelkästään alkuvaihetta kommentoineen lisäksi, jonka sain jo alkukesästä). Nyt on oikeastaan hyvä vaihe siihen: olen jo päässyt irti pahimmasta editointiuupumusangstista, jossa tuntui etten osaa kirjoittaa ja kässäri on ihan kauhea, joten on hyväkin jo vähän päästä miettimään, mitä tekstille kenties voi tehdä. Näin ajatukset ehtivät vähän kypsyä. Hyvä myös, että kaikki koelukijat eivät ole vielä lukeneet käsikirjoitusta ainakaan loppuun, niin en tule vielä tehneeksi liikaa. Tarvitsen vielä taukoa ennen kuin oikeasti alan tehdä tekstille jotain.

Ihan viime päivinä olen varovasti aloittanut taustatutkimuksen tekoa. Sitä pitäisi oikeastaan tehdä paljon enemmänkin, mutta vielä en ole jaksanut. Olen koko alkuvuoden jäljiltä edelleen vähän puhki, ja aivot jaksavat vain jonkin verran kerrallaan. Toisaalta on hyväkin, etten ehdi tehdä sitä liikaa, niin tulee keskityttyä tarinan kannalta olennaiseen.

Joka tapauksessa tiedän jo, että voin jättää omaan arvoonsa niiden aiempaa versiota lukeneiden mielipiteet, joiden mukaan minun ei olisi pitänyt jatkaa editointia näin kauan. Käsikirjoituksessa on puutteita, ja kun vähitellen karsin ja korjaan, esille voi päästä se olennainen, jota olen koko ajan tavoitellut. Se, mitä käsikirjoituksessani oli vuonna 2011, oli se mitä silloin olin ja osasin. Se oli ehkä omalla tavallaan ehjä kokonaisuus, mutta ei vielä se mitä tavoittelin. Olen kypsynyt ihmisenä ja kirjoittajana sen jälkeen, ja nyt minun on mahdollista nähdä asiat eri tavalla. Käsikirjoitus uskoakseni hyötyy siitä. Osa koelukijoiden jo osoittamista puutteista on peräisin kässärin parin ensimmäisen version ajalta, jolloin ehdottomasti halusin tehdä tietyt asiat tietyllä tavalla, vaikkei se välttämättä ollutkaan hyvää tekstiä. Nyt tuntuisi mahdolliselta päästä niistä eroon. Ehkä.

Olen alkanut mietiskellä helmasyntejäni kirjoittajana. Varmaankin isoin on se, että yritän kertoa kaiken ja vielä vähän päälle. Alleviivaan, täytän ja kerron moneen kertaan. En usko tarpeeksi helpolla, että lukija voi ymmärtää. Tätä korostaa, että olen jossain vaiheessa lukenut liian monta kirjoitusopasta, jotka alleviivaavat "show, don't tell"-ohjetta. Kun yritän sitten näyttää ihan kaiken dialogeilla ja kohtauksilla, sen sijaan että uskaltaisin välillä vain kertoa jotain, tekstiä tulee liikaa ja osa siitä on turhaa. Niin kuin kaikki ohjeet, "show, don't tell" ei toimi kaiken aikaa eikä varsinkaan, jos sitä ylikäyttää. Minä näytän liikaa.

Jokin aika sitten selailin erään ystäväni luona Rebecca McClanahanin kirjaa Word Painting: The Fine Art of Writing Descriptively. Se vaikutti lupaavalta, käytännölliseltä oppaalta taitavaan kuvailuun. Sain ahaa-elämyksen siitä, että ehkä tarvitsen parempaa kuvailun taitoa. En luota kuvailuihini, joten sitten varmuuden vuoksi toistan saman asian monta kertaa, käytän valtavasti sanoja koska en usko muutamaan, alleviivaan ja "näytän" asioita loputtomasti, tungen kaiken dialogeihin sen sijaan että uskaltaisin vain tehdä yhteenvetoja. Kuvailevan kirjoittamisenhan ei tarvitse tarkoittaa loputonta ruusuntuoksuista sanatulvaa tai jokaisen auringonlaskun yksityiskohtaista seuraamista. Yksi tai muutama osuva sana kertoo enemmän kuin kappaleen verran sinne päin olevaa kuvausta.

Luulen, että tarvitsen parempaa kuvailua saadakseni käsikirjoituksen pituuden hallintaan ja rytmin paremmaksi. Kirjoitin tuosta kirjasta muutamia harjoituksia muistiin, ja sen jälkeen tilasin sen itselleni. Se ei ole vielä saapunut, mutta kunhan se tulee, käyn sitä läpi enemmän. Katsotaan, onko siitä hyötyä.
Muutenkin kirjoitustekninen harjoittelu voisi tehdä minulle välillä hyvää pelkän kässärin editoinnin sijaan. Herra Carpenter käskee Emiliaa Runotytöissä tekemään itsestään soittimen, joka voi ilmaista sen mikä hänen sisimmästään pyrkii esille. Siinä on paljon työtä.

Kirjoittajameemi!

Nyt kun minulla on vihdoinkin Aikaa, voisinkin täytellä tämän kirjoittajameemin, jota muutamat kirjoittajabloggaajat täyttivät kesän alussa. Meemi on lähtöisin Anna Hallavan blogista.

Missä kirjoitat yleensä?

Oman kirjoituspöytäni ääressä. Se sijaitsee makuuhuoneessani (minulla on nykyään kaksi huonetta! ajatella!) ikkunan ääressä, josta näkyy kaunis metsikkö. Tai siis näkyi ennen tätä julkisivuremonttia jonka takia siitä ei vieläkään näy yhtään mitään.

Kirjoituspöydän ääressä työstän ennen kaikkea pidempää kässäriä (siis lähinnä M:ää) tai novelleja (silloin joskus kun niitä teen) tietokoneella. Lisäksi kirjoittelen paljon käsin muistikirjoihin: tajunnanvirtaa, kuvauksia, kirjoitusharjoituksia, novelleja, kohtauskokeiluja jne. Näitä voin tehdä missä vain, ja kirjoituspöydän lisäksi lempipaikkoja ovat mm. olohuoneen mukava pehmoinen nojatuoli, ulkona puistonpenkillä, ja joskus jopa julkisissa kulkuvälineissä. Yhteen aikaan kirjoitin paljon (lähinnä hahmoluotausta ja uusien ideoiden kokeilua) bussissa aamulla matkalla töihin. Se loppui kuitenkin muuton jälkeen, koska nykyään menen eniten junalla, ja se on liian hälisevä ja ympärillä on liian monta ihmistä jotka voisivat nähdä mitä kirjoitan (jos saisivat käsialastani selvää), ja lisäksi aikaa ei ole tarpeeksi uppoutuakseni kirjoittamiseen.


Miten kirjoitat käsikirjoituksen ensimmäisen version?

Tähän asti olen kirjoittanut melko järjestyksessä alusta loppuun, tietokoneella yhdelle tai useammalle Word-asiakirjalle. Kirjoitan menemään, saatan asettaa tietyn sivu- tai sanamäärätavoitteen tai sitten vain vaatia itseäni kirjoittamaan jotain joka päivä, vähän elämäntilanteesta riippuen. En editoi ensimmäistä versiota kirjoittaessani, ja enimmäkseen varon edes lukemasta tekstiä uudelleen, jotta ei itsekritiikki pääsisi päälle. Ensimmäisen version teksti on hyvin kaukana valmiista, ja jos en ole varma pitäisikö jotain kirjoittaa, kirjoitan sen varmuuden vuoksi, ja näin tutustun hahmoihin yms.

Tätä varsinaista kirjoitusvaihetta yleensä edeltää monen kuukauden haudutteluvaihe, jossa "kävelytän tarinaa ympäriinsä" eli käyn pitkillä kävelylenkeillä ja kuvittelen sen kohtauksia, suunnittelen henkilöitä, pohdin vaihtoehtoja jne. Kävelylenkit eivät toki ole ainut paikka, joissa tarinaa mietin, se saattaa myös kasvaa tiskatessa, siivotessa, bussissa istuessa, musiikkia kuunnellessa tai ihan missä tilanteessa tahansa. Samalla teen suunnitelmia, kirjoittelen hahmojen taustoja, teen mahdollista taustatutkimusta jne. ja saatan kirjoittaa kokeeksi kohtauksia tai ajatuksia jonkun tietyn hahmon näkökulmasta oppiakseni tutustumaan heihin. 

En tiedä tuleeko tämä prosessi muuttumaan seuraavia käsikirjoituksia kirjoittaessa, sillä olen oppinut aika paljon M:n työstämisestä. Voi esimerkiksi hyvin olla, että seuraavia käsikirjoituksia kirjoitan vähemmän järjestyksessä. Haluaisin myös vähentää tuota "kaadetaan sinne kaikki mitä tulee mieleen" -lähestymistapaa, koska M:n ongelmiinhan kuuluu että se on ihan pirun pitkä, ja haluaisin että seuraavalla kerralla olisi vähemmän poistettavaa.


Millaiset olosuhteet johtavat sinulla parhaan tekstin syntymiseen?

Hyvää tekstiä on syntynyt niin ensimmäisellä kuin viidennellä kerralla, niin tuntikausia keskittyen kuin aamulla puoli tuntia ennen töitä kirjoittaessa, niin kotona kuin ruuhkabussissa. Mutta yleisesti ottaen tarvitsen melko rauhalliset olosuhteet, jossa äänet eivät häiritse minua (ruuhkabussi toimii vain, jos taustalla kuuluu tasainen äänimatto, mutta ei jos vieressä joku puhuu puhelimeen tai takana teinit pohtivat äänekkäästi viikonlopun tapahtumia). Kirjoitan parhaiten joko aamulla/aamupäivällä tai alkuillasta. En pysty kirjoittamaan hirveän monta tuntia putkeen, vaan parin tunnin jälkeen tarvitsen taukoa, ja 3-4 tuntia on ylipäätään yleensä maksimi, mitä jaksan päivän aikana keskittyneesti kirjoittaa. Muina aikoina voin kyllä ideoida, suunnitella, kerätä aineistoa jne. Musiikkia kuuntelen kirjoittaessa vain harvoin, vaikka musiikilla on tärkeä rooli ideoinnissa ja suunnittelussa. Haluan mieluiten kirjoittaa avarassa tilassa tai sellaisessa, josta näkee ulos. Juon usein teetä kirjoittaessani, kuppi lämmintä juomaa tuo jotain henkistä tukea.


Jos voin itse valita, miten kirjoitan, eli esim. työ tai remontti ei ole häiritsemässä aikataulujani, tyypillinen kirjoituspäivä menee yleensä seuraavasti: alan kirjoittaa pian aamiaisen jälkeen. Parin tunnin jälkeen pidän taukoa ja käyn kävelyllä tai teen jotain muuta fyysistä. Saatan kypsytellä tarinaa siinä vaiheessa. Joko kävelyn jälkeen tai todennäköisemmin loppuiltapäivästä/alkuillasta palaan ehkä tarinan pariin vielä tunniksi tai pariksi.


Millaisia kirjoitusvälineitä käytät (eli tietokone, käsin kirjoittaminen, joku tietty kynä jne)?

 Eri välineitä eri tarkoituksiin. Pidemmät käsikirjoitukset ovat tietokoneella, jossa niitä editoin. Käytän nykyään editointiin Scriveneriä, jossa tekstin rakenne on helpompi nähdä ja muokata kuin Wordissa, mutta en tiedä, haluanko käyttää sitä edelleenkään ensimmäisiin versioihin. Juuri tuo rakenteen selkeä näkyminen voi tuoda liikaa paineita ensimmäisiin versioihin, kun yksi tyhjä Word voi olla helpompi täyttää.

Olen myös kovasti harkinnut, että seuraavan käsikirjoituksen saattaisin kirjoittaa ensin käsin. Kuten jo mainitsin, kaikenlaista muuta - kuvauksia, harjoituksia, ideointia jne. - kirjoitan joka tapauksessa käsin muistikirjoihin. Muistikirjoille on kaikenlaisia vaatimuksia, kuten:
- sen pitää olla sievä ja inspiroivan näköinen, mutta ei niin hieno ettei siihen uskalla kirjoittaa mitä tahansa
- useimmiten kierrekantiset ovat parhaita, koska niistä voi repäistä sivut irti jos tulee kauheaa tekstiä; en juuri ikinä tee niin, mutta ajatus, että voin tehdä niin, helpottaa kirjoittamista
- paperin pitää olla tarpeeksi paksua; se voi olla viivoitettua tai blankoa, mutta viivat eivät saa olla liian lähellä toisiaan jos niitä on; blankosta pidän eniten, koska se tuntuu vapaimmalta, mutta on vaikea löytää sopivia
- muistikirjan on oltava joko kovakantinen tai ainakin riittävän vahva, jotta siihen voi kirjoittaa silloinkin kun ei ole kirjoituspöytää
-  muistikirjan on oltava tarpeeksi pieni, jotta sitä voi kuljettaa helposti mukana

Kynät ovat hankalia. Niiden pitää liukua paperilla tarpeeksi kevyesti, jotta käsi ei kipeydy ja kirjaimet tulevat selviksi, mutta lisäksi niiden pitää sopia käteeni hyvin ja olla vedenpitäviä. On yllättävän vaikea löytää tällaista. Pidän ilmeisesti kynää kiinni omituisen läheltä kärkeä, sillä useimmat löytämäni kuitukärkikynät yms. helposti liukuvat kynät on muotoiltu niin, että niissä on epämukava terävä reuna juuri siinä, mistä pidän kynää. Useimmat kuulakärkikynät taas liukuvat paperilla liian huonosti. 

Eniten käytän tällä hetkellä Parkerin kuulakärkikyniä, jotka maksavat Akateemisessa reilun kympin; ne liukuvat paperilla siedettävän hyvin, enkä toisaalta uskalla maksaa kynästä kauheasti enempää, koska hukkaan niitä kumminkin aina. Haluaisin kuitenkin jonkin paremmin liukuvan, etenkin jos päädyn kirjoittamaan seuraavan kässärin käsin. Faber-Castellilla on yksi suhteellisen toimiva vedenpitävä kuitukärkikynä, jota olen jonkin verran käyttänyt, joskin sen kärki on turhan leveä, mutta sekään ei sovi käteen ihan niin hyvin kuin saisi. Kaikenlaiseen tajunnanvirtaan ja harjoituksiin käytän paljon Stabilon kuitukärkikyniä, jotka ovat kuin tehdyt kädelleni ja lisäksi ilahduttavat minua monin eri värein. En kuitenkaan juuri uskalla käyttää niitä kässärin kirjoittamiseen, koska ne eivät ole vedenpitäviä (ks. kohta "juon teetä kirjoittaessani"). Ehdotuksia hyvistä kynistä saa esittää! Todennäköisesti ehdotuksenne eivät sovi käteeni, koska näin on useimpien muiden kehumien kynien laita, mutta voihan joukkoon osua jokin joka toimii.

Tietokoneesta vielä: Olen editoidessani ryhtynyt käyttämään Scriveneriä Wordin sijaan, mutta en tiedä, haluanko käyttää sitä edelleenkään ensimmäisiin versioihin. Scriveneristä tekee minulle hyvän editointityökalun se, että tekstin rakenne on helppo nähdä, mutta samasta syystä epäilen sen asettavan liian paljon paineita ensimmäisen version kirjoittamiseen. Yksi tyhjä Word voi olla helpompi täyttää. Olen myös kovasti harkinnut, että seuraavan käsikirjoituksen saattaisin kirjoittaa ensin käsin. Käsin kirjoittaessa ajatukset tuntuvat tulevan eri tavalla kuin tietokoneen näppäimistön ääressä, ja ehkä se hillitsisi pituutta ja tarkentaisi tyyliä, kun sanoja ehtisi harkita enemmän. (Minulla on vähän turhankin nopea kirjoitusnopeus koneella.) 


Mistä saat aiheesi?

Ihan mistä tahansa. Ei ole yhtä tai edes muutamaa selkeää vastausta. Yleensä tarina syntyy kahden eri elementin kohtaamisesta, ja se, miten päädyn näihin, voi olla hyvin monimutkaisten assosiaatioketjujen tulos, joka voi lähteä liikkeelle niin keskustelussa, teatterissa, kirjaa lukiessa, yksittäisestä sanasta, meditoidessa, päähän sattumalta tulleesta mielikuvasta. M:n syntyyn johti tuollainen monimutkainen assosiaatioketju, joka sai minut yhdistämään toisaalta erään 1800-luvulla olleen kulttuurillisen ilmiön, toisaalta pari hahmoa joihin liittyi nopeasti kolmas, ja miettimään mitä tämä yhdistelmä hahmoille tekisi. Muut seikat, kuten tarkempi aikakausi, paikka, muut ihmiset ympärillä, kerääntyivät sitten vähitellen.


En erityisemmin kirjoita omasta elämästäni, mutta hahmojeni tarina pyörii kyllä aina jonkin sellaisen tunteen tai teeman ympärillä, joka on itsellenikin tärkeä.

Montako kertaa työstät käsikirjoitusta?

M:n perusteella todella monta. Nyt on viides kierros tehty ja ainakin yhdelle on vielä tarvetta. Minulla tarina kasvaa ja syventyy paljon editointikierrosten aikana, ja käytän mielelläni siihen aikaa. Editointi ei ole pelkkää sanojen siirtelyä ja poistelua, vaan kirjoitan paljon kohtauksia kokonaan uusiksi; M:n tekstistä ei varmaan puoletkaan enää ole alkuperäistä, vaikka perustarina ei ole muuttunut alun jälkeen. Tulen raivoihini, kun klassikkokirjoista julkaistaan varhaisempia versioita mukamas kirjoittajan "alkuperäisenä ja aitona" käsikirjoituksena. Ikään kuin muokkauksen tarkoitus ei olisi nimenomaan tehdä tarinasta mahdollisimman paljon oma itsensä, se mitä sen on tarkoitus olla ja mitä ensimmäisillä kerroilla ei välttämättä täysin tavoittanut.

Toivon kyllä, että seuraavia käsikirjoituksia ei tarvitsisi muokata ihan näin pitkään, vaan olisin tästä jonkin verran oppinut.

Mikä osa käsikirjoituksesta on sinusta vaikein?


Alku, keskikohta ja loppu. Ei, ihan tosissani, kaikissa on omat hankaluutensa. Olen ehkä kaikkein huonoin alkujen kanssa, tai ainakin M:n alun kanssa. Joillekin kirjoittajille alku avautuu tosi selkeänä, mutta minä kirjoitan enemmänkin tiettyjä tapahtumia kohti, ja on vähän hakusessa, miten niitä kohti tulisi lähteä, mitä alussa kertoa, keneen keskittyä jne.

Ennen keskikohdat tuottivat vaikeuksia, lähdin kovasti kirjoittamaan jotain ja sitten keskikohdassa oli sata sivua turhaa sälää ja haahuilua, kun en oikein tiennyt mitä olin tekemässä. Nyt olen paremmin oppinut kehittelemään tarinaani ja nautin keskivaiheista, mutta niissä on silti vaikeutensa: miten kehitellä asioita tarpeeksi ilman että keskikohta tulee täyteen turhaa sälää, miten saada jännitteet pysymään versiosta toiseen.

Loppu on hankalinta ihan lopun osalta, viimeisten lukujen ja kappaleiden suhteen, etenkin lausetasolla, ei välttämättä tarinankulun jne. kannalta. Minulla on taipumusta sellaiseen, mikä on kirjallisuuden vastine tietyn aikakauden klassiselle musiikille, jossa lopussa oli ihan mahdottoman paljon jylhiä toitotuksia ja rummunlyöntejä, codaa venyteltiin ties kuinka pitkään ja alkoi jo unohtaa millainen se perusmelodia olikaan. Kirjoitan TÄTTÄRÄTTÄTTÄTTÄÄ PUM-PUM, TÄRÄRÄRÄÄ, PUM-PUM-PUM-PUM-PUU TÄRÄRÄRÄÄ PUM-PUM-PUM-PUM TYTTYDYY-DYY-DYY-DYY-voisikohantämänjolopettaa? En siis tarkoita että lopussa olisi kauheasti räiskettä (en ole kovin action-kirjoittaja!) vaan Kovasti Yleviä Lauseita ja Hahmojen Merkityksellisiä Pohdintoja Ja Merkityksellisiä Kuvia. Teen vähän vastaavaa lukujenkin lopussa.

Lepäilyn alkua

Eilen, kun suljin koneen ja hyppäsin bussiin (juu, siinä välissä oli muutama muukin vaihe kuten junalla keskustaan, mutta ei anneta sen häiritä, tuo kuulostaa niin paljon napakammalta), oloni oli sellainen että en osaa kirjoittaa, romaanini on hirveää roskaa eikä siitä tule yhtään mitään, jne. Klassinen esimerkki siis siitä, kuinka kirjoittaja vain jossain vaiheessa väsähtää ja tauolle on tarvetta.

Olen jo nyt jonkin verran optimistisempi. En kyllä jaksa edelleenkään kirjoittaa kovin monta lausetta tms. Mutta uskon, että kunhan annan tekstin olla jonkin aikaa, lepuutan ylikuumentunutta pääparkaani ja saan koelukijoilta kommentteja, voin taas jatkaa. Elän toivossa, että teksti kaipaa ennen kaikkea sitä turhien pois tiivistämistä, jotta toimivimmat osat eivät huku sälän alle, enkä joudu enää kirjoittamaan kovin paljon uutta. Tai sitten on vain hyväksyttävä, että olen monisanainen kirjoittaja ja tämä tarina haluaa asettua kovin laajaan mittaan. Katsotaan kuinka käy. Mutta nyt olen taukoni ansainnut. Yritän lähinnä puuhata kaikkea ei-kovin-älyllistä-tai-kirjallista. Autan ruoanlaitossa. Mennään ehkä mustikkaan. Lueskelen äidin hyllystä Wenla Männistöä koska se on sopivan hulvaton enkä yritä käyttää sitä minkään romaaniini liittyvän rakennusaineena. En oikein osaa edes kirjoittaa kommentteja, tai tätä merkintää. Ehken kirjoita nyt enempää.

Lopussa.

Okei. Sain juuri muokkauskierroksen loppuun. Tai siis siellä on edelleenkin roskaa ja liikaa ja huonoja kohtia ja kaikenlaista asiaa mille pitäisi tehdä jotain. Mutta juuri nyt en osaa enempää. Minulla on pää hajoamassa tämän tekstin kanssa, olen tehnyt sen mitä tässä vaiheessa osaan, ja tarvitsen kunnon useamman viikon tauon ennen kuin katson sitä. Julistan siis tämän muokkauskierroksen päättyneeksi. Täytyy jättää huomiseen muotoilujen säätäminen Word-versioihin, mutta tekstille en aio tehdä nyt moneen viikkoon mitään. Koelukijat voivat sitten tietää, että en kuvittele sen olevan täydellinen. Juuri nyt vain en osaa enempää.

Ai niin, ja iloitsin liian varhain sanamääristä. Kävi ilmi että olinkin jättänyt joitain lukuja ruksaamatta Scrivenerin compile-toiminnosta (kun pitää ruksata niin include, as-is kuin page break before -kohtakin, ei ehkä ole ihme että jotain jää), ja itse asiassa sanamäärä on ihan sama kuin silloin kuukausi sitten. Miten se on mahdollista kun ihan oikeasti olen poistanut tuhansia sanoja kirjoittamatta ollenkaan yhtä paljon tilalle, siitä minulla ei ole mitään hemmetin aavistusta. Jumalat ilmeisesti vihaavat minua. Tai sitten tietokoneohjelmat. Ymmärrän vielä sen, että jos kirjoitan paljon, minulla on tuloksena paljon tekstiä, mutta miten helvetissä voi tuhansien sanojen poistaminen olla näkymättä sanamäärissä? Ihan oikeasti? Tämä nyt menee vähän joksikin kirjoittajasitcomiksi.

Mutta en jaksa tapella. En jaksa ajatella yhtään mitään. Toivotan tämän tekstin vähäksi aikaa kauas itsestäni enkä tahdo enää ajatella sitä. Ehkä minä vain en osaa. Nyt olen kuitenkin tauon tarpeessa. Olen menossa äidin luo muutamaksi päiväksi. Siellä ajattelin esimerkiksi katsoa televisiota ja poimia mustikoita. Kaikkea, joka ei ole kirjoittamista eikä kirjoittmaisen ajattelemista.

Addiktiota ja sanamääriä

Juuri eilen pääsin valittamasta, että olen tosi väsynyt kirjoittamisen vuoksi ja tarvitsen vapaapäivän, ja tänään taas hirveästi tekisi mieli editoida. Olen kai tullut siitä riippuvaiseksi! Onneksi päivä on sen verran sosiaalisilla riennoilla täytetty, että vapaapäivä tästä kumminkin tulee. Mitä nyt ehdin vähän kuitenkin jotain tehdä, kun aloin tehdä kakkososan muotoiluja lukukelpoiseksi (Wordin ja Scrivenerin välillä vekslaamisessa on omat vaivansa, varsinkin jos välillä osaa laittaa sisennykset päälle ja välillä ei), ja sitten huomasin että hei tuossa on ihan tarpeeton lause ja tuo sana ei oikein kuulosta hyvältä... Ja sitten aloinkin löytää sieltä täältä kaikkea korjausta vaativaa. Mutta ei tänään nyt ainakaan.

Huomaan myös, että minua alkaa valtavasti ahdistaa ajatus, että joskus tulevina kuukausina oikeasti luopuisin (ainakin vähäksi aikaa, sanoo hän toiveikkaasti kustannussopimus mielessä väikkyen) tämän romaanini kanssa työskentelystä. Mietin välillä, johtuuko sen loputon editointi siitäkin, että olen siihen addiktoitunut enkä henno päästää siitä irti. No, johtuu se myös siitä että kaksi vuotta sitten vielä hyväksyin tekstiini melkoiset määrät kuraa, kuten mennä viikolla havaitsin. Mutta silti. Minun olisi helppoa jatkaa tämän editointia vielä ikuisuuksia vain siksi, etten raaski luopua hahmoistani ja heidän tarinoistaan. Hyvä että on se deadline.

Sen huomasin, kun nyt pistin ihan kaiken Word-tiedostoiksi, myös sen nelososan jonka muokkaus on vielä vähän kesken, että näköjään sanamäärä on kuin onkin vähentynyt. Nyt sanoja on yhteenlaskujeni mukaan enää 163 000! (Juu, "enää".) Ainakin ellei Word valehtele. Vähän aikaa sitten sanoja oli vielä 175 000, ja ennen tätä kierrosta noin 190 000, eli olen tässä loppupuoliskon editoinnissa ihan tosiaan saanut tavaraa vähenemään. Olenkin sieltä aika ronskisti lyhentänyt kaikkea turhaa sälää, ja jos useimmista luvuista menee monta sataa sanaa ja välillä tuhat, niin ei ole ihme jos siitä tosiaan tulee 12 000:n vähennys. Olen joka tapauksessa aika ylpeä tuosta, en ole varmaan missään vaiheessa saanut näin paljon oikeasti lähtemään tekstistä, kun olen aina kirjoittanut niin paljon tilallekin. Elättelen toiveita, että jos viimeisellä kierroksella tuosta lähtisi reilu kymppitonni, niin voisin päästä 150 000 sanaan. Se on toki edelleen paljon, mutta jo selkeästi alempi kuin se 190 000 sanaa, josta lähdin, eikä ehkä näytä kustantajille lähettäessä ihan niin järkyttävän isolta pinkalta/tiedostolta. Ja tiedän, että tuo 40 000, joka noilla määrillä olisi eroa, on joillekin jo kokonainen romaani!

Kirjoitusväsymystä ja ylijyrätty sydän

Olen sitten käynyt tällä viikolla useana päivänä isäni luona kirjoittamassa, ja se on toiminut paremmin kuin mikään muu vaihtoehto. Siellä näkee ikkunoista ulos joten ei tule niin klaustrofobinen ja sisään suljettu olo kuin täällä kotona, ja halutessani voin jopa hiukan jaloitella pihalla taukoa kaivatessani. Minusta tuntuu mukavammalta kirjoittaa jossain kotona, vaikkei se oma kotini olisikaan, kuin jossain kovin kliinisessä paikassa, ja tuolla olen sitä paitsi kirjoittanut ennenkin. Lisäksi kaapissa on hyvää teetä. Ja kun pyöräilymatka on noin puoli tuntia suuntaansa, saan mukavasti päivän liikunnat siinä, ja olo on jo mukavan virkeä koneen ääreen istuessa (tai viimeistään kun ne ensimmäiset assamit saa juotua). Pyöräilymatka takaisin auttaa myös jonkin verran irtautumaan kässärin maailmasta.

Alan kyllä olla nyt ihan puhki. Paristakin eri syystä nämä kirjoituspäivät ovat olleet aika uuvuttavia. Olin siinä käsityksessä, ettei tätä loppuosaa tarvitse paljon editoida, koska aikaisemmillakin kierroksilla on ollut näin. No, rakenteellisesti tuo onkin melko OK, isoja muutoksia ei siinä ole tarvinnut tehdä, mutta voi apua. Katsokaas, minä en tuota editoinut ollenkaan viime kierroksella, lopetin kolmannen osan loppuun. Kun nämä kierrokset ovat olleet hitaita ja tauot pitkiä, se tarkoittaa, että edellisen kerran olen koskenut tuohon tekstiin yli kaksi vuotta sitten. Ja niiden kahden vuoden aikana olen nähtävästi kehittynyt kirjoittajana aika paljon. Sillä nyt olen lukenut tekstiä ja henkisesti repinyt hiuksia: voi apua, osa siitä tekstistä on ihan kauheaa! Miten kukaan on ikinä voinut kehua tätä? Miten olen ikinä voinut kuvitella että tuo on hyvää? Apua!

On tuolla myös joitain kohtia, jotka tuntuvat edelleen yllättävän hyviltä eivätkä vaadi paljon muokkausta. Selvästi tietyntyyppiset kohtaukset ovat sujuneet minulta jo vuosia sitten paremmin kuin toiset. Mutta osa kohtauksista on sitten vaatinut sitäkin enemmän muokkausta ja uudelleenkirjoitusta, ja olen oikeasti tehnyt paljon töitä saadakseni ne kuntoon. Pää alkaa olla aika puhkiväsynyt tästä. Kyllä kirjoittaminen kerta kaikkiaan voi olla myös kovaa työtä.

Toinen uuvuttava asia on, että olen näinä päivinä työstänyt monia sellaisia lukuja, joiden tunnesisältö tuntuu minusta aika raskaalta. En todellakaan mene sanomaan, miltä se tuntuu muista lukijoista, sillä se että minä eläydyn hahmojeni tunteisiin ei tarkoita välttämättä, että se välittyy lukijalle (vaikka elätänkin toivoa, että se auttaa kirjoittamaan nuo kohtaukset paremmin ja tuomaan tunteet läpi muillekin - ainakin nyt koen nuo kohtaukset raskaampina kuin edellisillä kierroksilla, joten ehkä teen jotain eri tavalla). Mutta joka tapauksessa tuo on nyt minulle kirjoittajana ollut tunnetasolla aika uuvuttavaa. Päivittäinen muutaman tunnin editointi on alkanut tuntua siltä kuin heittelisin sydämeni soratielle ja ajelisin siitä edestakaisin yli katujyrällä. Lisäksi kirjoitushomma itsessään vie minusta muuten vain mehut... Taitaa olla aika pitää ainakin huominen vapaata.

(Huom. tätä lukevien romaanini koelukijoiden ei kannata tehdä mitään oletuksia romaanin tapahtumista. Onhan aika oletettavaa, että romaanissa on jossain vaiheessa sellaisia konfliktitilanteita, joiden takia asiat eivät ole hyvin. Muuten se on aika tylsä romaani.)

Työtä ei ole enää paljon. Oikeastaan varmaan vain 1-2 päivän verran. Luultavasti kahden, sillä minun on vähän säälittävä ja säästeltävä itseäni, alan olla niin puhki. Minulla on tainnut kestää jonkin aikaa tajuta, että kyllähän siitä kirjoittamisestakin on pidettävä vapaapäiviä, vaikka sitä tekeekin omasta tahdosta, palkatta ja rakastaen. Uuvuttaa se silti. Olisin vain mielelläni saanut tämän jo tällä viikolla pois käsistäni, mutta nyt sitä muokattavaa tuli niin paljon oletettua enemmän, että hyvää työtä minä olen nytkin tehnyt. Kohta koko homma on joka tapauksessa koelukuvalmis ja minä voin pitää siitä pienen tauon.

Nyt lepäilemään. Palkitsin itseni jo pizzalla (lähelle on avattu aika hyvä uusi pizzapaikka, jee!). Ehkä nautin vielä jäätelöä loppuhemmotteluksi. Tuntuu että olen ansainnut senkin.

Tämän päivän ajatuksia kirjoituspaikasta

Pyöräilin tänään Kaisa-kirjastoon kirjoittamaan. Matka on niin pitkä, että vietin enemmän aikaa pyöräillen kuin kirjoittaen. Olisin tietysti voinut tulla julkisilla, mutta yritän köyhäillä ja säästää rahaa pyöräilemällä mahdollisimman moneen paikkaan. Kun pari tuntia olin kirjoittanut, alkoikin olla nälkä ja piti palata kotiin (koska en tietenkään myöskään halunnut ostaa kallista ruokaa jostain keskustan kahvilasta tms.). Etäisyyden puolesta keskustassa olevat kirjoituspaikat eivät taida olla niin hyvä idea minulle... Paitsi tietysti jos haluan vain pois kotoa ja liikkeelle, kuten tänään.

Yliopiston kirjasto tuntui vähän omituiselta paikalta kirjoittaa, luultavasti siksi, että oma yliopistoaikani ei ollut mitenkään auvoinen, ja yliopistokirjastot Suomessa tuntuvat olevan tunnelmaltaan toistensa kaltaisia. Arvostin kyllä sitä, että oli paljon vapaata tilaa, ja hyvin tuolla oli tilaakin näin keskellä kesää.

Ylipäätään huomasin taas, että kirjoitan mieluiten kotona. Joillekin toimii kotoa pois lähteminen, koska sitten on vähemmän häiriöitä ja tulee keskityttyä vain kirjoittamiseen, kun sitä varten kerran lähti kotoa. Minä taas kaipaan niitä "häiriöitä". Tarvitsen kirjoittaessani ja varsinkin editoidessani ajatustaukoa. Kotona on ihana, kun voi lähteä kävelemään ympäri asuntoa ilman että tarvitsee vahtia ettei kukaan vie tietokonetta; kun voi tyhjentää tiskikoneen tai laittaa pyykit pyörimään pienen ajatushetken ajaksi; lähteä puolen tunnin kävelylle ja jatkaa sitten; tarttua muutamaksi minuutiksi käsityöhön tai katsella seinillä olevia kuvia. Yliopiston kirjastossa vaihtoehtoni olivat lähinnä termospullossa olevan teen juonti ja kännykän räplääminen. Se ei toimi niin hyvin.  Minä taidan kirjoittajana kaivata sitä kotiympäristöä, joissa voi tarttua pieniin häiriöihin niitä tarvitessaan. Ainakin nyt.

Sitä paitsi olen päässyt joihinkin osiin tarinaa, jotka ovat itselleni tunnetasolla aika kipeitä (en osaa sanoa, lukevatko muut ne yhtä voimakkaasti, itse olen niin kiintynyt hahmoihini), eikä sellaista tunnu mukavalta kirjoittaa tai muokata julkisella paikalla, jossa omat reaktiot on pidettävä kurissa eikä taaskaan voi lähteä kävelemään hetkeksi koneelta ympäriinsä tms. Tänäänkin lopetin juuri siinä vaiheessa, kun olin tulossa kipeään kohtaan, vaikka kotona kirjoittaessa olisi kävelytauko voinut riittää. Huomenna luultavasti yritänkin kirjoittaa ainakin osittain kotona, jos meteli ei ole ihan mahdoton. Tai sitten selvitän, voisiko isän luo mennä, sillä siellä on talo nyt kai tyhjänä, ja siellä olen kirjoittanut joskus muulloinkin, joten se tuntuisi riittävän tutulta ympäristöltä.