Lepäilyn alkua

Eilen, kun suljin koneen ja hyppäsin bussiin (juu, siinä välissä oli muutama muukin vaihe kuten junalla keskustaan, mutta ei anneta sen häiritä, tuo kuulostaa niin paljon napakammalta), oloni oli sellainen että en osaa kirjoittaa, romaanini on hirveää roskaa eikä siitä tule yhtään mitään, jne. Klassinen esimerkki siis siitä, kuinka kirjoittaja vain jossain vaiheessa väsähtää ja tauolle on tarvetta.

Olen jo nyt jonkin verran optimistisempi. En kyllä jaksa edelleenkään kirjoittaa kovin monta lausetta tms. Mutta uskon, että kunhan annan tekstin olla jonkin aikaa, lepuutan ylikuumentunutta pääparkaani ja saan koelukijoilta kommentteja, voin taas jatkaa. Elän toivossa, että teksti kaipaa ennen kaikkea sitä turhien pois tiivistämistä, jotta toimivimmat osat eivät huku sälän alle, enkä joudu enää kirjoittamaan kovin paljon uutta. Tai sitten on vain hyväksyttävä, että olen monisanainen kirjoittaja ja tämä tarina haluaa asettua kovin laajaan mittaan. Katsotaan kuinka käy. Mutta nyt olen taukoni ansainnut. Yritän lähinnä puuhata kaikkea ei-kovin-älyllistä-tai-kirjallista. Autan ruoanlaitossa. Mennään ehkä mustikkaan. Lueskelen äidin hyllystä Wenla Männistöä koska se on sopivan hulvaton enkä yritä käyttää sitä minkään romaaniini liittyvän rakennusaineena. En oikein osaa edes kirjoittaa kommentteja, tai tätä merkintää. Ehken kirjoita nyt enempää.