Olen aloittanut editoinnin. Se sujuu toistaiseksi hyvin. Olen käynyt läpi viisi lukua ja poistanut yli 2000 sanaa ja tehnyt jonkin verran muita muutoksia. Päätin kokeilla ainakin alkupuolella sitä Vaarnan ehdotusta, että käyn ensin läpi kommenteista tulleet korjausehdotukset (ja ne jotka itselleni hyppäävät esille heti tekstiä katsellessa), ja jätän sellaiset yleisemmän tason muutokset myöhemmäksi. Katsotaan, miten se toimii - on ehkä helpompaa, jos en yritä korjata kaikkea kerralla. Vähän mietin sitä, tuleeko liian helposti tehtyä kaikki mitä kommentoijat sanovat, mutta kyllä minä välillä jätän jotain muuttamattakin, tai teen eri tavalla (esim. koko kappaleen poistamisen sijaan tiivistän sitä tai muutan sisältöä toimivammaksi). Onneksi minulla on joka tapauksessa tallessa vanhat versiot. Nyt teen tätä Wordiin, mutta en tiedä pitäisikö vähitellen siirtyä takaisin Scriveneriin, jossa on helpompi tehdä kaikenlaisia lisähuomautuksia itselle.
Oli miten oli, tauko teki kässärille taas hyvää. Nyt ei ole mitenkään epätoivoinen olo. Toisaalta näen tekstissä runsain määrin poistettavaa (koelukijoiden kommentit auttavat paljon, koska muuten jään pelkäämään "entä jos lukija ei tajua tästä kunnolla kun poistan tuon" vaikka tosiasiassa asia on tullut lukijalle jo liiankin selväksi) ja muutenkin korjattavaa, toisaalta olen päässyt eroon tunteesta että tämä on ihan hirveää enkä osaa mitään. Tuntuu, että isoin työ on nimenomaan delete-näppäimellä. Kun karsin liiat pois, suurin osa jäljelle jäävästä tekstistä on usein hyvää, joskus tarvitsee muutoksia. Tekstini ei ole sellaista kuin nykyään tyypillisesti arvostetuilla ja palkituilla kirjailijoilla, mutta enpä minäkään aina heidän tekstistään pidä. Omalla tekstilläni on silti omat vahvuutensa. Ei tämä kyllä sellainen mestariteos ole kuin joskus haaveilin, alan myös nähdä sen rajoitukset. Mutta tarvitseeko ollakaan? Se on se tarina, jonka minä halusin kirjoittaa.
Kaikenlaisia ajatuksia risteilee mielessäni kirjoittamisesta. Esimerkiksi sellaista, että haluaisin seuraavaksi kirjoittaa jotain muuta kuin historiallista. Mutta menee vielä kuukausia ennen kuin voin aloittaa seuraavan käsikirjoituksen, joten se jää vielä mietittäväksi siinä vaiheessa.
Olen lukenut ihania kirjoja viime aikoina. Nyt esimerkiksi luen Mia Kankimäen Asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja olen hurmaantunut. Kaiken muun hyvän lisäksi se jättää mieleen kauniin, seesteisen olon. Samanlaisen kuin kävely- tai pyöräilyretket kullanhohtoisessa syksyisessä illassa, jossa villihanhiparvet huutavat kuin kiinalaisissa runoissa ikään, ja puut ovat kuin huolellisesti tussilla taivaanrannalle maalattuja. Sellaisiakin olen viime aikoina harrastanut. Eilen kävin toisessa kaupungissa vain nähdäkseni erään musikaalin. Sen lisäksi, että musikaali oli ihana, söin siellä ihmeen herkullista kakkua.
Joskus iltaisin katson tähtiä. Tähän aikaan vuodesta ne näkyvät niin hyvin kuin koskaan voivat näkyä. Helsinki on masentavan valoisa paikka tähtien tarkkailuun, mutta sentään asun aika kaukana keskustasta ja minulla on niin hyvät silmät, että täälläkin Seulasista (jos ne ovat näkyvissä) erotan aika monta tähteä.
Mitäpä muuta? Olen muuttunut viime kuukausina Doctor Who -faniksi. En ole ennen katsonut sitä, ja nyt minulla on menossa kolmas kausi, siis toinen David Tennant -kausi (pelkään pahoin, että minulle tulee Tennantista vieroitusoireet, kun pääsen hänen kausiensa loppuun). Olen juonut paljon teetä ja haluaisin päästä jossain vaiheessa metsään sieniä tai puolukoita keräämään. Syön paljon kotimaisia omenia, kuten aina tähän aikaan vuodesta.
PS. Kyllästyin lopullisesti tuohon Disney-prinsessa-profiilikuvaani. Tähän hätään laitoin kerran wieniläisessä puutarhassa ottamani kuvan keltaisesta ruususta. Katsotaan, pysyykö se seuraavat kaksi vuotta.
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
keskiviikko 16. syyskuuta 2015
Jos sitä koettaisi taas osata.
Toissapäiväinen angstailuni auttoi ainakin sen verran, että kun olin sitten ollut poissa tietokoneiden, muistikirjojen ja sensellaisten äärestä joitain tunteja, huomasin alkuillasta ja eilen taas innokkaana tekeväni niitä kirjoitusharjoituksia. Olen päässyt hahmoja ja heidän kuvailujaan käsittelevään lukuun, ja juuri siinä oli paljon kiinnostavaa ja hyödyllistä tavaraa, joka uskon auttavan ihan suoraan romaanin muokkausta. Olen nimittäin niiden kautta saanut tosissaan miettiä, miten kuvailla hahmojani heidän tekojensa ja muiden elävien yksityiskohtien kautta, miten löytää epätavallisia näkökulmia kliseiden sijaan, ja muuta sellaista mitä kirjoittamiseni tosiaan vaatii. Vasta, kun huomasin miten hankalalta tuntuu keksiä tekoja, jotka kertovat jostain hahmon luonteenpiirteestä tai tunteesta, tajusin miten paljon olen luottanut siihen, että hahmot kuvailevat itseään, toisiaan ja tunteitaan dialogissa tai sisäisessä monologissa. Voi olla vähän tukahduttavaa pidemmän päälle.
Mutta vähitellen on vain uskaltauduttava editoimaan. Onneksi ajatukset deadlinesta alkavat potkia ankarasti takamukselle enkä voi koko ajan lykätä. En ole ihan tarkkaa suunnitelmaa tehnyt, mutta lähipäivinä kyllä aloitan ihan oikeasti tekstin läpikäymisen, on se sitten huomenna, perjantaina tai viikonloppuna. En ole vielä ihan varma mitä teen ja missä järjestyksessä. Todennäköisesti teen editointia jollain tavoin palasina, niin että taustatutkimuksen puutteita ja sensellaista voin paikata vielä myöhemminkin (yleensä ei ole hyvä ajatus lukea taustakirjallisuutta ja muokata tekstiä samaan aikaan, tai kaikki kirjoista löydetyt yhdistykset, viemärihankkeet ja suurkauppiaat yrittävät tunkea tekstiin, vaikkei niillä olisi siinä mitään tekoa).
Olen edelleen suht angstinen, mutta olen paikallistanut angstin aiheeksi elämän ylipäätään. Se ei johdu kirjoittamisesta erityisesti, vaikka kohdistuu välillä siihenkin. Eikä tekstiäni lukeneiden ja kommentoineiden kannata miettiä sitä, että angstailen osaamistani ja osaamattomuuttani - sellaisia vaiheita nyt vain tulee, se ei johdu kenenkään kommenteista. Olen saanut oikein hyvää ja hyödyllistä kommentteja. Väkisin vain välillä tulee sellainen vaihe, etten usko osaavani mitään, kun olen saanut niin omista pohdinnoistani ja harjoituksistani kuin koelukijoiden kommenteista uusia ajatuksia, ja tietysti olemassaoleva teksti tuntuu niihin verrattuna toivottomalta. Enköhän pääse siitä yli. Ja sitten se tulee taas jossain vaiheessa takaisin. Ja menee pois. Sellaista se on.
Mutta vähitellen on vain uskaltauduttava editoimaan. Onneksi ajatukset deadlinesta alkavat potkia ankarasti takamukselle enkä voi koko ajan lykätä. En ole ihan tarkkaa suunnitelmaa tehnyt, mutta lähipäivinä kyllä aloitan ihan oikeasti tekstin läpikäymisen, on se sitten huomenna, perjantaina tai viikonloppuna. En ole vielä ihan varma mitä teen ja missä järjestyksessä. Todennäköisesti teen editointia jollain tavoin palasina, niin että taustatutkimuksen puutteita ja sensellaista voin paikata vielä myöhemminkin (yleensä ei ole hyvä ajatus lukea taustakirjallisuutta ja muokata tekstiä samaan aikaan, tai kaikki kirjoista löydetyt yhdistykset, viemärihankkeet ja suurkauppiaat yrittävät tunkea tekstiin, vaikkei niillä olisi siinä mitään tekoa).
Olen edelleen suht angstinen, mutta olen paikallistanut angstin aiheeksi elämän ylipäätään. Se ei johdu kirjoittamisesta erityisesti, vaikka kohdistuu välillä siihenkin. Eikä tekstiäni lukeneiden ja kommentoineiden kannata miettiä sitä, että angstailen osaamistani ja osaamattomuuttani - sellaisia vaiheita nyt vain tulee, se ei johdu kenenkään kommenteista. Olen saanut oikein hyvää ja hyödyllistä kommentteja. Väkisin vain välillä tulee sellainen vaihe, etten usko osaavani mitään, kun olen saanut niin omista pohdinnoistani ja harjoituksistani kuin koelukijoiden kommenteista uusia ajatuksia, ja tietysti olemassaoleva teksti tuntuu niihin verrattuna toivottomalta. Enköhän pääse siitä yli. Ja sitten se tulee taas jossain vaiheessa takaisin. Ja menee pois. Sellaista se on.
maanantai 14. syyskuuta 2015
Ei vaan osaa.
Tyypillistä. Olen sitä mieltä, että tänään voin keskittyä kirjoittamiseen, ja sitten en pysty enkä kykene mihinkään. Olen tehnyt taustatutkimusta ja kirjoitusharjoituksia viime viikkoina, olen lukenut koelukijoiden palautetta romaanistani, olen miettinyt ja pohtinut ja analysoinut ja suunnitellut kaikkea ihan liikaa. Nyt pää pyörii enkä tunne osaavani mitään. En edes kirjoittaa tätä blogikirjoitusta, joten tämä on sitten huonosti ja epäilmaisuvoimaisesti kirjoitettu vailla mitään järkevää järjestystä, sori.
Haluan alkaa editoida romaania taas, koska pelkään että aika loppuu. Jos jossain vaiheessa löydän itseni taas töistä, editointiaikaa on hyvin vähän (etenkin koska työn aloittaminen vie aina erityisen paljon voimia). En voi suunnitella elämääni sen mukaisesti että olen loppuvuoden työtön, vaikka tietysti näinkin voi käydä. Niinpä nyt olisi vähitellen jatkettava kirjoittamista. Kuitenkin toisaalta taustatutkimustakin olisi edelleen tehtävänä, samoin noita kirjoitusharjoituksia joista koen tosiaan oppivani. Yritän ajatella, että tietyt päivät ovat enemmän työnhakupäiviä, tietyt enemmän kirjoituspäiviä. Tänään olisi kirjoituspäivä, mutta tuntuu että se menee hukkaan enkä kykene mihinkään. Yritin tehdä kirjoitusharjoituksia, jotka eilen vaikuttivat kovasti innoittavilta, mutta en osaa mitään ja alan vain <i>ajatella</i> kaikkea ihan liikaa eikä luovuudesta ole enää tietoakaan. Kaikki tuntuu keinotekoiselta. Jos alan tehdä taustatutkimusta, saan itseni varmaan samaan suohon sen kanssa.
Voi olla että ratkaisu olisi yksinkertaisesti unohtaa niin harjoitukset kuin taustatutkimuksetkin ja tarttua siihen ihan oikeaan editointiin, jota vähän niin kuin aioinkin tehdä tänään. Mutta pelkään tehdä sitä tässä mielentilassa, jossa vain ajattelen kaiken puhki, arvostelen kaikkea ja inhoan kaikkea tekemääni. Tämä tuntuu päivältä josta ei ole yhtään mihinkään. Sitä paitsi koelukijoiden kommentit pyörittävät päätäni niin paljon, etten tiedä yhtään mitä itse ajattelen kaikesta. En tiedä. En osaa mitään tänään. En tiedä osaanko jonain päivänä. Ei tässä mielentilassa kyllä mitään työnhakuakaan voi tehdä, saan lopullisen angstimasennuksen jos sellaista yritän. Kirjoittamiseeni sentään keskimäärin uskon enemmän kuin itseeni noin muuten. Joten kai on parasta yrittää saada jotain kykyä tarttua tekstiini. Ehkä se onnistuu kampaajakäynnin ja ruoanlaiton jälkeen.
Haluan alkaa editoida romaania taas, koska pelkään että aika loppuu. Jos jossain vaiheessa löydän itseni taas töistä, editointiaikaa on hyvin vähän (etenkin koska työn aloittaminen vie aina erityisen paljon voimia). En voi suunnitella elämääni sen mukaisesti että olen loppuvuoden työtön, vaikka tietysti näinkin voi käydä. Niinpä nyt olisi vähitellen jatkettava kirjoittamista. Kuitenkin toisaalta taustatutkimustakin olisi edelleen tehtävänä, samoin noita kirjoitusharjoituksia joista koen tosiaan oppivani. Yritän ajatella, että tietyt päivät ovat enemmän työnhakupäiviä, tietyt enemmän kirjoituspäiviä. Tänään olisi kirjoituspäivä, mutta tuntuu että se menee hukkaan enkä kykene mihinkään. Yritin tehdä kirjoitusharjoituksia, jotka eilen vaikuttivat kovasti innoittavilta, mutta en osaa mitään ja alan vain <i>ajatella</i> kaikkea ihan liikaa eikä luovuudesta ole enää tietoakaan. Kaikki tuntuu keinotekoiselta. Jos alan tehdä taustatutkimusta, saan itseni varmaan samaan suohon sen kanssa.
Voi olla että ratkaisu olisi yksinkertaisesti unohtaa niin harjoitukset kuin taustatutkimuksetkin ja tarttua siihen ihan oikeaan editointiin, jota vähän niin kuin aioinkin tehdä tänään. Mutta pelkään tehdä sitä tässä mielentilassa, jossa vain ajattelen kaiken puhki, arvostelen kaikkea ja inhoan kaikkea tekemääni. Tämä tuntuu päivältä josta ei ole yhtään mihinkään. Sitä paitsi koelukijoiden kommentit pyörittävät päätäni niin paljon, etten tiedä yhtään mitä itse ajattelen kaikesta. En tiedä. En osaa mitään tänään. En tiedä osaanko jonain päivänä. Ei tässä mielentilassa kyllä mitään työnhakuakaan voi tehdä, saan lopullisen angstimasennuksen jos sellaista yritän. Kirjoittamiseeni sentään keskimäärin uskon enemmän kuin itseeni noin muuten. Joten kai on parasta yrittää saada jotain kykyä tarttua tekstiini. Ehkä se onnistuu kampaajakäynnin ja ruoanlaiton jälkeen.
lauantai 5. syyskuuta 2015
Taustatutkimusta ja tekniikan harjoittelua
Käsikirjoitus jäi tauolle reilu kuukausi sitten. Kohta on aika palata sen pariin, mutta nyt keskityn vielä muihin romaanin vaatimiin asioihin. Viime viikkoina olen alkanut tehdä taustatutkimusta, jota teksti vielä vaatii, ja ilokseni olen taas innostunut siitä. Jossain vaiheessa taustatutkimus tuntui sitkeältä, mauttomalta pakkopullalta, varmaan siksi että työ uuvutti jo kaikki siihen käytettävät lihakset aivoissa. Mutta nyt huomaan taas ahmivani lähdekirjallisuutta, luen ylikin sen mitä tarvitsisi, "tuokin on niin kiinnostavaa, luenpa ihan vain uteliaisuudesta". Se on hauskaa! Tuntuu taas vähän samalta kuin alkuaikoina, kun ahmin tutkimuskirjallisuutta ihan siitä ilosta, että tuollaistakin voi lukea.
Yksi hauskimpia asioita nimenomaan historiallisen romaanin kirjoittamisessa onkin se, että päätyy tutustumaan sellaisiin asioihin menneisyydestä, joihin ei muuten olisi ikinä tullut perehtyneeksi. Samoin ne historialliset seikat, joista lukee tai joihin muuten tutustuu, tuntuvat paljon elävämmiltä, kun ne kansoittaa omilla fiktiivisillä hahmoillaan. Tuohon yhdistykseen päähenkilöni isä varmaan kuului, tällä sivuhenkilöllä oli varmaan aikanaan verstas tuolla kadulla, tällä tavoin naispäähenkilöni siis jatkuvasti näki naisia kuvattavan oman aikansa taiteessa, mitähän päähenkilöni tuostakin keskustelusta tuumivat?
Taustatutkimuksen ohella olen tehnyt kirjoitusharjoituksia. Mainitsin aikaisemmin Rebecca McClanahanin kirjan <i>Word Painting</i>. Siinä käsitellään kuvailemista kirjoittamisessa, joka luvussa aiheeseen on hieman eri näkökulma, ja siihen liittyviä harjoituksia. Olen edennyt aika hitaasti, koska harjoitukset ovat mielenkiintoisia ja niissä on paljon tehtävää. Edellinen luku oli "From Eye to Word" jossa (edellisen, katsomiseen keskittyneen luvun jälkeen) käsiteltiin sitä, miten löytää oikeita sanoja kuvatakseen näkemäänsä. Miten löytää sanat, jotka kuvaavat sitä kuvattavaa asiaa tarkasti, tarkoituksenmukaisesti, aktiivisin sanoin ja myös oikean kuuloisesti. McClanahan käyttää ilmaisua "a musical naming" sille, että sanan pitää myös kuulostaa siitä mistä puhutaan, sen pitää soida samalla tavalla kuin kirjoittamisen aihe. Kevyeltä kuulostava sana "ripple" ei sovi runoon jossa puhutaan yksinäisyyden painosta. En ole oikeastaan tietoisesti miettinyt sanoja tuollaisesta näkökulmasta, vaikka varmaan alitajuisesti sellaista tulee ajatelleeksi - ja esimerkiksi hahmoja nimetessä. Huomaan, että nimiä valitessa kiinnitän paljon huomiota siihen, kuulostaako sanan äänneasu hahmon luonteelta ja ulkoiselta olemukselta. Pientä ja siroa nuorukaista ei voi kutsua Hieronymukseksi ellei haluakin nimivalintaan naurettavaa sävyä.
Joka tapauksessa eilen luin luvun "The Nose and Mouth and Hand and Ear of the Beholder", joka käsittelee muita aisteja kuin näköaisteja, ihmisillä kun usein kuvauksissa korostuu näköaisti (ja se on usein helpoin), vaikka muutkin aistit leimaavat paljon kokemuksiamme ja tekevät myös kuvauksista elävät. Siinäkin luvussa korostui tuo sanojen musikaalisuus ja äänneasu etenkin äänten kuvauksessa. Oikean kuuloiset sanat tuovat lukijan korvaan kuuloaistimukset voimakkaammin kuin jos keskitytään vain sanojen merkitykseen. En ole vielä alkanut tehdä harjoituksia, mutta niissä muun muassa kehotetaan pitämään aistipäiväkirjaa - kuvata aina yhdenlaisia aistimuksia tiettynä päivänä, esimerkiksi kolme hajua tai kolme kosketusta, jotka on kokenut -, kirjoittamaan synesteettisiä kuvauksia, tai kuvaamaan paikkaa tai henkilöä yhdistämällä useita hajuja. Ja tuon luvun jälkeen minusta todellakin tuntuu, että pitäisi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä...
Nautin näistä harjoituksista ja kirjoittamisen miettimisestä tästä näkökulmasta. Tuntuu, että olen useimmiten liian vähän miettinyt kirjoittamisen tekniikkaa lause- ja kappaletasolla. Olen kehittänyt tarinointi- ja juonenkehräyskykyäni sekä hahmojani, olen yrittänyt parantaa dialogia (vaikka jätän dialogiin edelleen liikaa asioita, siinä on vielä tekniikan opettelun paikka), inhoan infodumppauksia tai sitä että hahmo käyttää itselleen epäuskottavaa kieltä, mutta tiedän liian vähän siitä, mitä oikeastaan teen kun kirjoitan, mitkä sanat ilmaisevat sitä mitä haluan.
On ehkä hyväkin, ettei kirjoittamista tee koko ajan liian tietoisesti, oma kielivaisto sanoo paljon ilman että aina tietää valinneensa tietyn sanan sen musikaalisten ominaisuuksien ja täsmällisen merkityksen vuoksi. Voi tietää että tietty kappale on poistettava vaikkei osaakaan sanoa, miksi se rikkoo tekstin rytmin. Jos koko ajan liian tarkkaan tiedostaa mitä on teknisesti tekemässä, voi unohtua tekstin sisältö - ainakin minusta joskus nykykirjallisuutta lukiessani tuntuu siltä, että kirjoittajat ovat teknisesti niin taitavia etteivät he enää muista, miksi kirjoittavat juuri tätä tarinaa, ja siksi en lukijanakaan tunne sitä, ja niinpä unohdan koko teknisen taituruuden nurkkaan ja luen jotain vähemmän taitavaa, jossa kirjoittajalla on sentään ollut vielä hauskaa. Sen takia olen ehkä vierastanutkin kirjoittamisen tekniikkaan ja hyvään kieleen keskittymistä, koska tuntuu että nykyaikana on muotia keskittyä vain niihin.
Mutta sanat ovat työkalujamme, ja kirjoittajan on hyvä tietää, miten työkaluja käytetään. Taidemaalarin on tunnettava väriensä ominaisuudet ja ymmärrettävä jotain perspektiivistä ja valosta ja ties mistä muusta mistä minun on parasta olla hiljaa, koska piirustus- ja maalaustaitoni on 8-vuotiaan tasolla enkä ollut 8-vuotiaanakaan hyvä. Mennäänpä lajeihin, joista ymmärrän hiukan enemmän: laulajan on tehtävä paljon töitä äänenkäytön ja tekniikan kanssa samoin kuin opeteltava vaikeatkin melodiat, jotta hän voi tulkita, saada äänensä soimaan oikein ja saada oman ja kuulijan sydämen syttymään laulullaan. Tanssijan on hallittava piruettinsa ja arabeskinsa, jotta hän voi tuoda yleisölle tuon ylimaallisen kauneuden sekä sadun lumouksen tai onnettoman rakkauden tuskat. Siinä ei pelkkä visio ja hyvä tahto auta, jos tekniikkakin ei ole hallussa - eikä se piruetin tekninen huikeus vähennä onnettoman rakkauden kipeyttä, vaan tekee mahdolliseksi tuoda se yleisölle juuri tämän tanssin keinoin. Alan ymmärtää, että ihan samalla tavalla minun on tarpeen kehittää sanojen, lauseiden ja kappaleiden taitoani ja koko ajan etsiä uusia puolia siitä, mitä voin tehdä. Silloin tarinani, hahmoni, heidän tunteensa ja ajatuksensa ja koettelemuksensa voivat välittyä lukijalle oikein. Siinä ei ole kyse pelkästään siitä, mitä heille tapahtuu, vaan myös miten sen kerron.
Oikeastaan tämän tajuaminen on hyvin jännittävä löytöretki. Ehkä nyt palaan taas jonkin kirjoitusharjoituksen pariin...
Yksi hauskimpia asioita nimenomaan historiallisen romaanin kirjoittamisessa onkin se, että päätyy tutustumaan sellaisiin asioihin menneisyydestä, joihin ei muuten olisi ikinä tullut perehtyneeksi. Samoin ne historialliset seikat, joista lukee tai joihin muuten tutustuu, tuntuvat paljon elävämmiltä, kun ne kansoittaa omilla fiktiivisillä hahmoillaan. Tuohon yhdistykseen päähenkilöni isä varmaan kuului, tällä sivuhenkilöllä oli varmaan aikanaan verstas tuolla kadulla, tällä tavoin naispäähenkilöni siis jatkuvasti näki naisia kuvattavan oman aikansa taiteessa, mitähän päähenkilöni tuostakin keskustelusta tuumivat?
Taustatutkimuksen ohella olen tehnyt kirjoitusharjoituksia. Mainitsin aikaisemmin Rebecca McClanahanin kirjan <i>Word Painting</i>. Siinä käsitellään kuvailemista kirjoittamisessa, joka luvussa aiheeseen on hieman eri näkökulma, ja siihen liittyviä harjoituksia. Olen edennyt aika hitaasti, koska harjoitukset ovat mielenkiintoisia ja niissä on paljon tehtävää. Edellinen luku oli "From Eye to Word" jossa (edellisen, katsomiseen keskittyneen luvun jälkeen) käsiteltiin sitä, miten löytää oikeita sanoja kuvatakseen näkemäänsä. Miten löytää sanat, jotka kuvaavat sitä kuvattavaa asiaa tarkasti, tarkoituksenmukaisesti, aktiivisin sanoin ja myös oikean kuuloisesti. McClanahan käyttää ilmaisua "a musical naming" sille, että sanan pitää myös kuulostaa siitä mistä puhutaan, sen pitää soida samalla tavalla kuin kirjoittamisen aihe. Kevyeltä kuulostava sana "ripple" ei sovi runoon jossa puhutaan yksinäisyyden painosta. En ole oikeastaan tietoisesti miettinyt sanoja tuollaisesta näkökulmasta, vaikka varmaan alitajuisesti sellaista tulee ajatelleeksi - ja esimerkiksi hahmoja nimetessä. Huomaan, että nimiä valitessa kiinnitän paljon huomiota siihen, kuulostaako sanan äänneasu hahmon luonteelta ja ulkoiselta olemukselta. Pientä ja siroa nuorukaista ei voi kutsua Hieronymukseksi ellei haluakin nimivalintaan naurettavaa sävyä.
Joka tapauksessa eilen luin luvun "The Nose and Mouth and Hand and Ear of the Beholder", joka käsittelee muita aisteja kuin näköaisteja, ihmisillä kun usein kuvauksissa korostuu näköaisti (ja se on usein helpoin), vaikka muutkin aistit leimaavat paljon kokemuksiamme ja tekevät myös kuvauksista elävät. Siinäkin luvussa korostui tuo sanojen musikaalisuus ja äänneasu etenkin äänten kuvauksessa. Oikean kuuloiset sanat tuovat lukijan korvaan kuuloaistimukset voimakkaammin kuin jos keskitytään vain sanojen merkitykseen. En ole vielä alkanut tehdä harjoituksia, mutta niissä muun muassa kehotetaan pitämään aistipäiväkirjaa - kuvata aina yhdenlaisia aistimuksia tiettynä päivänä, esimerkiksi kolme hajua tai kolme kosketusta, jotka on kokenut -, kirjoittamaan synesteettisiä kuvauksia, tai kuvaamaan paikkaa tai henkilöä yhdistämällä useita hajuja. Ja tuon luvun jälkeen minusta todellakin tuntuu, että pitäisi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä...
Nautin näistä harjoituksista ja kirjoittamisen miettimisestä tästä näkökulmasta. Tuntuu, että olen useimmiten liian vähän miettinyt kirjoittamisen tekniikkaa lause- ja kappaletasolla. Olen kehittänyt tarinointi- ja juonenkehräyskykyäni sekä hahmojani, olen yrittänyt parantaa dialogia (vaikka jätän dialogiin edelleen liikaa asioita, siinä on vielä tekniikan opettelun paikka), inhoan infodumppauksia tai sitä että hahmo käyttää itselleen epäuskottavaa kieltä, mutta tiedän liian vähän siitä, mitä oikeastaan teen kun kirjoitan, mitkä sanat ilmaisevat sitä mitä haluan.
On ehkä hyväkin, ettei kirjoittamista tee koko ajan liian tietoisesti, oma kielivaisto sanoo paljon ilman että aina tietää valinneensa tietyn sanan sen musikaalisten ominaisuuksien ja täsmällisen merkityksen vuoksi. Voi tietää että tietty kappale on poistettava vaikkei osaakaan sanoa, miksi se rikkoo tekstin rytmin. Jos koko ajan liian tarkkaan tiedostaa mitä on teknisesti tekemässä, voi unohtua tekstin sisältö - ainakin minusta joskus nykykirjallisuutta lukiessani tuntuu siltä, että kirjoittajat ovat teknisesti niin taitavia etteivät he enää muista, miksi kirjoittavat juuri tätä tarinaa, ja siksi en lukijanakaan tunne sitä, ja niinpä unohdan koko teknisen taituruuden nurkkaan ja luen jotain vähemmän taitavaa, jossa kirjoittajalla on sentään ollut vielä hauskaa. Sen takia olen ehkä vierastanutkin kirjoittamisen tekniikkaan ja hyvään kieleen keskittymistä, koska tuntuu että nykyaikana on muotia keskittyä vain niihin.
Mutta sanat ovat työkalujamme, ja kirjoittajan on hyvä tietää, miten työkaluja käytetään. Taidemaalarin on tunnettava väriensä ominaisuudet ja ymmärrettävä jotain perspektiivistä ja valosta ja ties mistä muusta mistä minun on parasta olla hiljaa, koska piirustus- ja maalaustaitoni on 8-vuotiaan tasolla enkä ollut 8-vuotiaanakaan hyvä. Mennäänpä lajeihin, joista ymmärrän hiukan enemmän: laulajan on tehtävä paljon töitä äänenkäytön ja tekniikan kanssa samoin kuin opeteltava vaikeatkin melodiat, jotta hän voi tulkita, saada äänensä soimaan oikein ja saada oman ja kuulijan sydämen syttymään laulullaan. Tanssijan on hallittava piruettinsa ja arabeskinsa, jotta hän voi tuoda yleisölle tuon ylimaallisen kauneuden sekä sadun lumouksen tai onnettoman rakkauden tuskat. Siinä ei pelkkä visio ja hyvä tahto auta, jos tekniikkakin ei ole hallussa - eikä se piruetin tekninen huikeus vähennä onnettoman rakkauden kipeyttä, vaan tekee mahdolliseksi tuoda se yleisölle juuri tämän tanssin keinoin. Alan ymmärtää, että ihan samalla tavalla minun on tarpeen kehittää sanojen, lauseiden ja kappaleiden taitoani ja koko ajan etsiä uusia puolia siitä, mitä voin tehdä. Silloin tarinani, hahmoni, heidän tunteensa ja ajatuksensa ja koettelemuksensa voivat välittyä lukijalle oikein. Siinä ei ole kyse pelkästään siitä, mitä heille tapahtuu, vaan myös miten sen kerron.
Oikeastaan tämän tajuaminen on hyvin jännittävä löytöretki. Ehkä nyt palaan taas jonkin kirjoitusharjoituksen pariin...
tiistai 11. elokuuta 2015
Näyttämisen liiallisuus.
Ensimmäisiä kommentteja käsikirjoituksestani on alkanut tippua (sen pelkästään alkuvaihetta kommentoineen lisäksi, jonka sain jo alkukesästä). Nyt on oikeastaan hyvä vaihe siihen: olen jo päässyt irti pahimmasta editointiuupumusangstista, jossa tuntui etten osaa kirjoittaa ja kässäri on ihan kauhea, joten on hyväkin jo vähän päästä miettimään, mitä tekstille kenties voi tehdä. Näin ajatukset ehtivät vähän kypsyä. Hyvä myös, että kaikki koelukijat eivät ole vielä lukeneet käsikirjoitusta ainakaan loppuun, niin en tule vielä tehneeksi liikaa. Tarvitsen vielä taukoa ennen kuin oikeasti alan tehdä tekstille jotain.
Ihan viime päivinä olen varovasti aloittanut taustatutkimuksen tekoa. Sitä pitäisi oikeastaan tehdä paljon enemmänkin, mutta vielä en ole jaksanut. Olen koko alkuvuoden jäljiltä edelleen vähän puhki, ja aivot jaksavat vain jonkin verran kerrallaan. Toisaalta on hyväkin, etten ehdi tehdä sitä liikaa, niin tulee keskityttyä tarinan kannalta olennaiseen.
Joka tapauksessa tiedän jo, että voin jättää omaan arvoonsa niiden aiempaa versiota lukeneiden mielipiteet, joiden mukaan minun ei olisi pitänyt jatkaa editointia näin kauan. Käsikirjoituksessa on puutteita, ja kun vähitellen karsin ja korjaan, esille voi päästä se olennainen, jota olen koko ajan tavoitellut. Se, mitä käsikirjoituksessani oli vuonna 2011, oli se mitä silloin olin ja osasin. Se oli ehkä omalla tavallaan ehjä kokonaisuus, mutta ei vielä se mitä tavoittelin. Olen kypsynyt ihmisenä ja kirjoittajana sen jälkeen, ja nyt minun on mahdollista nähdä asiat eri tavalla. Käsikirjoitus uskoakseni hyötyy siitä. Osa koelukijoiden jo osoittamista puutteista on peräisin kässärin parin ensimmäisen version ajalta, jolloin ehdottomasti halusin tehdä tietyt asiat tietyllä tavalla, vaikkei se välttämättä ollutkaan hyvää tekstiä. Nyt tuntuisi mahdolliselta päästä niistä eroon. Ehkä.
Olen alkanut mietiskellä helmasyntejäni kirjoittajana. Varmaankin isoin on se, että yritän kertoa kaiken ja vielä vähän päälle. Alleviivaan, täytän ja kerron moneen kertaan. En usko tarpeeksi helpolla, että lukija voi ymmärtää. Tätä korostaa, että olen jossain vaiheessa lukenut liian monta kirjoitusopasta, jotka alleviivaavat "show, don't tell"-ohjetta. Kun yritän sitten näyttää ihan kaiken dialogeilla ja kohtauksilla, sen sijaan että uskaltaisin välillä vain kertoa jotain, tekstiä tulee liikaa ja osa siitä on turhaa. Niin kuin kaikki ohjeet, "show, don't tell" ei toimi kaiken aikaa eikä varsinkaan, jos sitä ylikäyttää. Minä näytän liikaa.
Jokin aika sitten selailin erään ystäväni luona Rebecca McClanahanin kirjaa Word Painting: The Fine Art of Writing Descriptively. Se vaikutti lupaavalta, käytännölliseltä oppaalta taitavaan kuvailuun. Sain ahaa-elämyksen siitä, että ehkä tarvitsen parempaa kuvailun taitoa. En luota kuvailuihini, joten sitten varmuuden vuoksi toistan saman asian monta kertaa, käytän valtavasti sanoja koska en usko muutamaan, alleviivaan ja "näytän" asioita loputtomasti, tungen kaiken dialogeihin sen sijaan että uskaltaisin vain tehdä yhteenvetoja. Kuvailevan kirjoittamisenhan ei tarvitse tarkoittaa loputonta ruusuntuoksuista sanatulvaa tai jokaisen auringonlaskun yksityiskohtaista seuraamista. Yksi tai muutama osuva sana kertoo enemmän kuin kappaleen verran sinne päin olevaa kuvausta.
Luulen, että tarvitsen parempaa kuvailua saadakseni käsikirjoituksen pituuden hallintaan ja rytmin paremmaksi. Kirjoitin tuosta kirjasta muutamia harjoituksia muistiin, ja sen jälkeen tilasin sen itselleni. Se ei ole vielä saapunut, mutta kunhan se tulee, käyn sitä läpi enemmän. Katsotaan, onko siitä hyötyä.
Muutenkin kirjoitustekninen harjoittelu voisi tehdä minulle välillä hyvää pelkän kässärin editoinnin sijaan. Herra Carpenter käskee Emiliaa Runotytöissä tekemään itsestään soittimen, joka voi ilmaista sen mikä hänen sisimmästään pyrkii esille. Siinä on paljon työtä.
Ihan viime päivinä olen varovasti aloittanut taustatutkimuksen tekoa. Sitä pitäisi oikeastaan tehdä paljon enemmänkin, mutta vielä en ole jaksanut. Olen koko alkuvuoden jäljiltä edelleen vähän puhki, ja aivot jaksavat vain jonkin verran kerrallaan. Toisaalta on hyväkin, etten ehdi tehdä sitä liikaa, niin tulee keskityttyä tarinan kannalta olennaiseen.
Joka tapauksessa tiedän jo, että voin jättää omaan arvoonsa niiden aiempaa versiota lukeneiden mielipiteet, joiden mukaan minun ei olisi pitänyt jatkaa editointia näin kauan. Käsikirjoituksessa on puutteita, ja kun vähitellen karsin ja korjaan, esille voi päästä se olennainen, jota olen koko ajan tavoitellut. Se, mitä käsikirjoituksessani oli vuonna 2011, oli se mitä silloin olin ja osasin. Se oli ehkä omalla tavallaan ehjä kokonaisuus, mutta ei vielä se mitä tavoittelin. Olen kypsynyt ihmisenä ja kirjoittajana sen jälkeen, ja nyt minun on mahdollista nähdä asiat eri tavalla. Käsikirjoitus uskoakseni hyötyy siitä. Osa koelukijoiden jo osoittamista puutteista on peräisin kässärin parin ensimmäisen version ajalta, jolloin ehdottomasti halusin tehdä tietyt asiat tietyllä tavalla, vaikkei se välttämättä ollutkaan hyvää tekstiä. Nyt tuntuisi mahdolliselta päästä niistä eroon. Ehkä.
Olen alkanut mietiskellä helmasyntejäni kirjoittajana. Varmaankin isoin on se, että yritän kertoa kaiken ja vielä vähän päälle. Alleviivaan, täytän ja kerron moneen kertaan. En usko tarpeeksi helpolla, että lukija voi ymmärtää. Tätä korostaa, että olen jossain vaiheessa lukenut liian monta kirjoitusopasta, jotka alleviivaavat "show, don't tell"-ohjetta. Kun yritän sitten näyttää ihan kaiken dialogeilla ja kohtauksilla, sen sijaan että uskaltaisin välillä vain kertoa jotain, tekstiä tulee liikaa ja osa siitä on turhaa. Niin kuin kaikki ohjeet, "show, don't tell" ei toimi kaiken aikaa eikä varsinkaan, jos sitä ylikäyttää. Minä näytän liikaa.
Jokin aika sitten selailin erään ystäväni luona Rebecca McClanahanin kirjaa Word Painting: The Fine Art of Writing Descriptively. Se vaikutti lupaavalta, käytännölliseltä oppaalta taitavaan kuvailuun. Sain ahaa-elämyksen siitä, että ehkä tarvitsen parempaa kuvailun taitoa. En luota kuvailuihini, joten sitten varmuuden vuoksi toistan saman asian monta kertaa, käytän valtavasti sanoja koska en usko muutamaan, alleviivaan ja "näytän" asioita loputtomasti, tungen kaiken dialogeihin sen sijaan että uskaltaisin vain tehdä yhteenvetoja. Kuvailevan kirjoittamisenhan ei tarvitse tarkoittaa loputonta ruusuntuoksuista sanatulvaa tai jokaisen auringonlaskun yksityiskohtaista seuraamista. Yksi tai muutama osuva sana kertoo enemmän kuin kappaleen verran sinne päin olevaa kuvausta.
Luulen, että tarvitsen parempaa kuvailua saadakseni käsikirjoituksen pituuden hallintaan ja rytmin paremmaksi. Kirjoitin tuosta kirjasta muutamia harjoituksia muistiin, ja sen jälkeen tilasin sen itselleni. Se ei ole vielä saapunut, mutta kunhan se tulee, käyn sitä läpi enemmän. Katsotaan, onko siitä hyötyä.
Muutenkin kirjoitustekninen harjoittelu voisi tehdä minulle välillä hyvää pelkän kässärin editoinnin sijaan. Herra Carpenter käskee Emiliaa Runotytöissä tekemään itsestään soittimen, joka voi ilmaista sen mikä hänen sisimmästään pyrkii esille. Siinä on paljon työtä.
maanantai 3. elokuuta 2015
Kirjoittajameemi!
Nyt kun minulla on vihdoinkin Aikaa, voisinkin täytellä tämän kirjoittajameemin, jota muutamat kirjoittajabloggaajat täyttivät kesän alussa. Meemi on lähtöisin Anna Hallavan blogista.
Missä kirjoitat yleensä?
Oman kirjoituspöytäni ääressä. Se sijaitsee makuuhuoneessani (minulla on nykyään kaksi huonetta! ajatella!) ikkunan ääressä, josta näkyy kaunis metsikkö. Tai siis näkyi ennen tätä julkisivuremonttia jonka takia siitä ei vieläkään näy yhtään mitään.
Kirjoituspöydän ääressä työstän ennen kaikkea pidempää kässäriä (siis lähinnä M:ää) tai novelleja (silloin joskus kun niitä teen) tietokoneella. Lisäksi kirjoittelen paljon käsin muistikirjoihin: tajunnanvirtaa, kuvauksia, kirjoitusharjoituksia, novelleja, kohtauskokeiluja jne. Näitä voin tehdä missä vain, ja kirjoituspöydän lisäksi lempipaikkoja ovat mm. olohuoneen mukava pehmoinen nojatuoli, ulkona puistonpenkillä, ja joskus jopa julkisissa kulkuvälineissä. Yhteen aikaan kirjoitin paljon (lähinnä hahmoluotausta ja uusien ideoiden kokeilua) bussissa aamulla matkalla töihin. Se loppui kuitenkin muuton jälkeen, koska nykyään menen eniten junalla, ja se on liian hälisevä ja ympärillä on liian monta ihmistä jotka voisivat nähdä mitä kirjoitan (jos saisivat käsialastani selvää), ja lisäksi aikaa ei ole tarpeeksi uppoutuakseni kirjoittamiseen.
Miten kirjoitat käsikirjoituksen ensimmäisen version?
Tähän asti olen kirjoittanut melko järjestyksessä alusta loppuun, tietokoneella yhdelle tai useammalle Word-asiakirjalle. Kirjoitan menemään, saatan asettaa tietyn sivu- tai sanamäärätavoitteen tai sitten vain vaatia itseäni kirjoittamaan jotain joka päivä, vähän elämäntilanteesta riippuen. En editoi ensimmäistä versiota kirjoittaessani, ja enimmäkseen varon edes lukemasta tekstiä uudelleen, jotta ei itsekritiikki pääsisi päälle. Ensimmäisen version teksti on hyvin kaukana valmiista, ja jos en ole varma pitäisikö jotain kirjoittaa, kirjoitan sen varmuuden vuoksi, ja näin tutustun hahmoihin yms.
Tätä varsinaista kirjoitusvaihetta yleensä edeltää monen kuukauden haudutteluvaihe, jossa "kävelytän tarinaa ympäriinsä" eli käyn pitkillä kävelylenkeillä ja kuvittelen sen kohtauksia, suunnittelen henkilöitä, pohdin vaihtoehtoja jne. Kävelylenkit eivät toki ole ainut paikka, joissa tarinaa mietin, se saattaa myös kasvaa tiskatessa, siivotessa, bussissa istuessa, musiikkia kuunnellessa tai ihan missä tilanteessa tahansa. Samalla teen suunnitelmia, kirjoittelen hahmojen taustoja, teen mahdollista taustatutkimusta jne. ja saatan kirjoittaa kokeeksi kohtauksia tai ajatuksia jonkun tietyn hahmon näkökulmasta oppiakseni tutustumaan heihin.
En tiedä tuleeko tämä prosessi muuttumaan seuraavia käsikirjoituksia kirjoittaessa, sillä olen oppinut aika paljon M:n työstämisestä. Voi esimerkiksi hyvin olla, että seuraavia käsikirjoituksia kirjoitan vähemmän järjestyksessä. Haluaisin myös vähentää tuota "kaadetaan sinne kaikki mitä tulee mieleen" -lähestymistapaa, koska M:n ongelmiinhan kuuluu että se on ihan pirun pitkä, ja haluaisin että seuraavalla kerralla olisi vähemmän poistettavaa.
Millaiset olosuhteet johtavat sinulla parhaan tekstin syntymiseen?
Hyvää tekstiä on syntynyt niin ensimmäisellä kuin viidennellä kerralla, niin tuntikausia keskittyen kuin aamulla puoli tuntia ennen töitä kirjoittaessa, niin kotona kuin ruuhkabussissa. Mutta yleisesti ottaen tarvitsen melko rauhalliset olosuhteet, jossa äänet eivät häiritse minua (ruuhkabussi toimii vain, jos taustalla kuuluu tasainen äänimatto, mutta ei jos vieressä joku puhuu puhelimeen tai takana teinit pohtivat äänekkäästi viikonlopun tapahtumia). Kirjoitan parhaiten joko aamulla/aamupäivällä tai alkuillasta. En pysty kirjoittamaan hirveän monta tuntia putkeen, vaan parin tunnin jälkeen tarvitsen taukoa, ja 3-4 tuntia on ylipäätään yleensä maksimi, mitä jaksan päivän aikana keskittyneesti kirjoittaa. Muina aikoina voin kyllä ideoida, suunnitella, kerätä aineistoa jne. Musiikkia kuuntelen kirjoittaessa vain harvoin, vaikka musiikilla on tärkeä rooli ideoinnissa ja suunnittelussa. Haluan mieluiten kirjoittaa avarassa tilassa tai sellaisessa, josta näkee ulos. Juon usein teetä kirjoittaessani, kuppi lämmintä juomaa tuo jotain henkistä tukea.
Jos voin itse valita, miten kirjoitan, eli esim. työ tai remontti ei ole häiritsemässä aikataulujani, tyypillinen kirjoituspäivä menee yleensä seuraavasti: alan kirjoittaa pian aamiaisen jälkeen. Parin tunnin jälkeen pidän taukoa ja käyn kävelyllä tai teen jotain muuta fyysistä. Saatan kypsytellä tarinaa siinä vaiheessa. Joko kävelyn jälkeen tai todennäköisemmin loppuiltapäivästä/alkuillasta palaan ehkä tarinan pariin vielä tunniksi tai pariksi.
Millaisia kirjoitusvälineitä käytät (eli tietokone, käsin kirjoittaminen, joku tietty kynä jne)?
Eri välineitä eri tarkoituksiin. Pidemmät käsikirjoitukset ovat tietokoneella, jossa niitä editoin. Käytän nykyään editointiin Scriveneriä, jossa tekstin rakenne on helpompi nähdä ja muokata kuin Wordissa, mutta en tiedä, haluanko käyttää sitä edelleenkään ensimmäisiin versioihin. Juuri tuo rakenteen selkeä näkyminen voi tuoda liikaa paineita ensimmäisiin versioihin, kun yksi tyhjä Word voi olla helpompi täyttää.
Olen myös kovasti harkinnut, että seuraavan käsikirjoituksen saattaisin kirjoittaa ensin käsin. Kuten jo mainitsin, kaikenlaista muuta - kuvauksia, harjoituksia, ideointia jne. - kirjoitan joka tapauksessa käsin muistikirjoihin. Muistikirjoille on kaikenlaisia vaatimuksia, kuten:
- sen pitää olla sievä ja inspiroivan näköinen, mutta ei niin hieno ettei siihen uskalla kirjoittaa mitä tahansa
- useimmiten kierrekantiset ovat parhaita, koska niistä voi repäistä sivut irti jos tulee kauheaa tekstiä; en juuri ikinä tee niin, mutta ajatus, että voin tehdä niin, helpottaa kirjoittamista
- paperin pitää olla tarpeeksi paksua; se voi olla viivoitettua tai blankoa, mutta viivat eivät saa olla liian lähellä toisiaan jos niitä on; blankosta pidän eniten, koska se tuntuu vapaimmalta, mutta on vaikea löytää sopivia
- muistikirjan on oltava joko kovakantinen tai ainakin riittävän vahva, jotta siihen voi kirjoittaa silloinkin kun ei ole kirjoituspöytää
- muistikirjan on oltava tarpeeksi pieni, jotta sitä voi kuljettaa helposti mukana
Kynät ovat hankalia. Niiden pitää liukua paperilla tarpeeksi kevyesti, jotta käsi ei kipeydy ja kirjaimet tulevat selviksi, mutta lisäksi niiden pitää sopia käteeni hyvin ja olla vedenpitäviä. On yllättävän vaikea löytää tällaista. Pidän ilmeisesti kynää kiinni omituisen läheltä kärkeä, sillä useimmat löytämäni kuitukärkikynät yms. helposti liukuvat kynät on muotoiltu niin, että niissä on epämukava terävä reuna juuri siinä, mistä pidän kynää. Useimmat kuulakärkikynät taas liukuvat paperilla liian huonosti.
Eniten käytän tällä hetkellä Parkerin kuulakärkikyniä, jotka maksavat Akateemisessa reilun kympin; ne liukuvat paperilla siedettävän hyvin, enkä toisaalta uskalla maksaa kynästä kauheasti enempää, koska hukkaan niitä kumminkin aina. Haluaisin kuitenkin jonkin paremmin liukuvan, etenkin jos päädyn kirjoittamaan seuraavan kässärin käsin. Faber-Castellilla on yksi suhteellisen toimiva vedenpitävä kuitukärkikynä, jota olen jonkin verran käyttänyt, joskin sen kärki on turhan leveä, mutta sekään ei sovi käteen ihan niin hyvin kuin saisi. Kaikenlaiseen tajunnanvirtaan ja harjoituksiin käytän paljon Stabilon kuitukärkikyniä, jotka ovat kuin tehdyt kädelleni ja lisäksi ilahduttavat minua monin eri värein. En kuitenkaan juuri uskalla käyttää niitä kässärin kirjoittamiseen, koska ne eivät ole vedenpitäviä (ks. kohta "juon teetä kirjoittaessani"). Ehdotuksia hyvistä kynistä saa esittää! Todennäköisesti ehdotuksenne eivät sovi käteeni, koska näin on useimpien muiden kehumien kynien laita, mutta voihan joukkoon osua jokin joka toimii.
Tietokoneesta vielä: Olen editoidessani ryhtynyt käyttämään Scriveneriä Wordin sijaan, mutta en tiedä, haluanko käyttää sitä edelleenkään ensimmäisiin versioihin. Scriveneristä tekee minulle hyvän editointityökalun se, että tekstin rakenne on helppo nähdä, mutta samasta syystä epäilen sen asettavan liian paljon paineita ensimmäisen version kirjoittamiseen. Yksi tyhjä Word voi olla helpompi täyttää. Olen myös kovasti harkinnut, että seuraavan käsikirjoituksen saattaisin kirjoittaa ensin käsin. Käsin kirjoittaessa ajatukset tuntuvat tulevan eri tavalla kuin tietokoneen näppäimistön ääressä, ja ehkä se hillitsisi pituutta ja tarkentaisi tyyliä, kun sanoja ehtisi harkita enemmän. (Minulla on vähän turhankin nopea kirjoitusnopeus koneella.)
Mistä saat aiheesi?
Ihan mistä tahansa. Ei ole yhtä tai edes muutamaa selkeää vastausta. Yleensä tarina syntyy kahden eri elementin kohtaamisesta, ja se, miten päädyn näihin, voi olla hyvin monimutkaisten assosiaatioketjujen tulos, joka voi lähteä liikkeelle niin keskustelussa, teatterissa, kirjaa lukiessa, yksittäisestä sanasta, meditoidessa, päähän sattumalta tulleesta mielikuvasta. M:n syntyyn johti tuollainen monimutkainen assosiaatioketju, joka sai minut yhdistämään toisaalta erään 1800-luvulla olleen kulttuurillisen ilmiön, toisaalta pari hahmoa joihin liittyi nopeasti kolmas, ja miettimään mitä tämä yhdistelmä hahmoille tekisi. Muut seikat, kuten tarkempi aikakausi, paikka, muut ihmiset ympärillä, kerääntyivät sitten vähitellen.
En erityisemmin kirjoita omasta elämästäni, mutta hahmojeni tarina pyörii kyllä aina jonkin sellaisen tunteen tai teeman ympärillä, joka on itsellenikin tärkeä.
Montako kertaa työstät käsikirjoitusta?
M:n perusteella todella monta. Nyt on viides kierros tehty ja ainakin yhdelle on vielä tarvetta. Minulla tarina kasvaa ja syventyy paljon editointikierrosten aikana, ja käytän mielelläni siihen aikaa. Editointi ei ole pelkkää sanojen siirtelyä ja poistelua, vaan kirjoitan paljon kohtauksia kokonaan uusiksi; M:n tekstistä ei varmaan puoletkaan enää ole alkuperäistä, vaikka perustarina ei ole muuttunut alun jälkeen. Tulen raivoihini, kun klassikkokirjoista julkaistaan varhaisempia versioita mukamas kirjoittajan "alkuperäisenä ja aitona" käsikirjoituksena. Ikään kuin muokkauksen tarkoitus ei olisi nimenomaan tehdä tarinasta mahdollisimman paljon oma itsensä, se mitä sen on tarkoitus olla ja mitä ensimmäisillä kerroilla ei välttämättä täysin tavoittanut.
Toivon kyllä, että seuraavia käsikirjoituksia ei tarvitsisi muokata ihan näin pitkään, vaan olisin tästä jonkin verran oppinut.
Mikä osa käsikirjoituksesta on sinusta vaikein?
Alku, keskikohta ja loppu. Ei, ihan tosissani, kaikissa on omat hankaluutensa. Olen ehkä kaikkein huonoin alkujen kanssa, tai ainakin M:n alun kanssa. Joillekin kirjoittajille alku avautuu tosi selkeänä, mutta minä kirjoitan enemmänkin tiettyjä tapahtumia kohti, ja on vähän hakusessa, miten niitä kohti tulisi lähteä, mitä alussa kertoa, keneen keskittyä jne.
Ennen keskikohdat tuottivat vaikeuksia, lähdin kovasti kirjoittamaan jotain ja sitten keskikohdassa oli sata sivua turhaa sälää ja haahuilua, kun en oikein tiennyt mitä olin tekemässä. Nyt olen paremmin oppinut kehittelemään tarinaani ja nautin keskivaiheista, mutta niissä on silti vaikeutensa: miten kehitellä asioita tarpeeksi ilman että keskikohta tulee täyteen turhaa sälää, miten saada jännitteet pysymään versiosta toiseen.
Loppu on hankalinta ihan lopun osalta, viimeisten lukujen ja kappaleiden suhteen, etenkin lausetasolla, ei välttämättä tarinankulun jne. kannalta. Minulla on taipumusta sellaiseen, mikä on kirjallisuuden vastine tietyn aikakauden klassiselle musiikille, jossa lopussa oli ihan mahdottoman paljon jylhiä toitotuksia ja rummunlyöntejä, codaa venyteltiin ties kuinka pitkään ja alkoi jo unohtaa millainen se perusmelodia olikaan. Kirjoitan TÄTTÄRÄTTÄTTÄTTÄÄ PUM-PUM, TÄRÄRÄRÄÄ, PUM-PUM-PUM-PUM-PUU TÄRÄRÄRÄÄ PUM-PUM-PUM-PUM TYTTYDYY-DYY-DYY-DYY-voisikohantämänjolopettaa? En siis tarkoita että lopussa olisi kauheasti räiskettä (en ole kovin action-kirjoittaja!) vaan Kovasti Yleviä Lauseita ja Hahmojen Merkityksellisiä Pohdintoja Ja Merkityksellisiä Kuvia. Teen vähän vastaavaa lukujenkin lopussa.
Missä kirjoitat yleensä?
Oman kirjoituspöytäni ääressä. Se sijaitsee makuuhuoneessani (minulla on nykyään kaksi huonetta! ajatella!) ikkunan ääressä, josta näkyy kaunis metsikkö. Tai siis näkyi ennen tätä julkisivuremonttia jonka takia siitä ei vieläkään näy yhtään mitään.
Kirjoituspöydän ääressä työstän ennen kaikkea pidempää kässäriä (siis lähinnä M:ää) tai novelleja (silloin joskus kun niitä teen) tietokoneella. Lisäksi kirjoittelen paljon käsin muistikirjoihin: tajunnanvirtaa, kuvauksia, kirjoitusharjoituksia, novelleja, kohtauskokeiluja jne. Näitä voin tehdä missä vain, ja kirjoituspöydän lisäksi lempipaikkoja ovat mm. olohuoneen mukava pehmoinen nojatuoli, ulkona puistonpenkillä, ja joskus jopa julkisissa kulkuvälineissä. Yhteen aikaan kirjoitin paljon (lähinnä hahmoluotausta ja uusien ideoiden kokeilua) bussissa aamulla matkalla töihin. Se loppui kuitenkin muuton jälkeen, koska nykyään menen eniten junalla, ja se on liian hälisevä ja ympärillä on liian monta ihmistä jotka voisivat nähdä mitä kirjoitan (jos saisivat käsialastani selvää), ja lisäksi aikaa ei ole tarpeeksi uppoutuakseni kirjoittamiseen.
Miten kirjoitat käsikirjoituksen ensimmäisen version?
Tähän asti olen kirjoittanut melko järjestyksessä alusta loppuun, tietokoneella yhdelle tai useammalle Word-asiakirjalle. Kirjoitan menemään, saatan asettaa tietyn sivu- tai sanamäärätavoitteen tai sitten vain vaatia itseäni kirjoittamaan jotain joka päivä, vähän elämäntilanteesta riippuen. En editoi ensimmäistä versiota kirjoittaessani, ja enimmäkseen varon edes lukemasta tekstiä uudelleen, jotta ei itsekritiikki pääsisi päälle. Ensimmäisen version teksti on hyvin kaukana valmiista, ja jos en ole varma pitäisikö jotain kirjoittaa, kirjoitan sen varmuuden vuoksi, ja näin tutustun hahmoihin yms.
Tätä varsinaista kirjoitusvaihetta yleensä edeltää monen kuukauden haudutteluvaihe, jossa "kävelytän tarinaa ympäriinsä" eli käyn pitkillä kävelylenkeillä ja kuvittelen sen kohtauksia, suunnittelen henkilöitä, pohdin vaihtoehtoja jne. Kävelylenkit eivät toki ole ainut paikka, joissa tarinaa mietin, se saattaa myös kasvaa tiskatessa, siivotessa, bussissa istuessa, musiikkia kuunnellessa tai ihan missä tilanteessa tahansa. Samalla teen suunnitelmia, kirjoittelen hahmojen taustoja, teen mahdollista taustatutkimusta jne. ja saatan kirjoittaa kokeeksi kohtauksia tai ajatuksia jonkun tietyn hahmon näkökulmasta oppiakseni tutustumaan heihin.
En tiedä tuleeko tämä prosessi muuttumaan seuraavia käsikirjoituksia kirjoittaessa, sillä olen oppinut aika paljon M:n työstämisestä. Voi esimerkiksi hyvin olla, että seuraavia käsikirjoituksia kirjoitan vähemmän järjestyksessä. Haluaisin myös vähentää tuota "kaadetaan sinne kaikki mitä tulee mieleen" -lähestymistapaa, koska M:n ongelmiinhan kuuluu että se on ihan pirun pitkä, ja haluaisin että seuraavalla kerralla olisi vähemmän poistettavaa.
Millaiset olosuhteet johtavat sinulla parhaan tekstin syntymiseen?
Hyvää tekstiä on syntynyt niin ensimmäisellä kuin viidennellä kerralla, niin tuntikausia keskittyen kuin aamulla puoli tuntia ennen töitä kirjoittaessa, niin kotona kuin ruuhkabussissa. Mutta yleisesti ottaen tarvitsen melko rauhalliset olosuhteet, jossa äänet eivät häiritse minua (ruuhkabussi toimii vain, jos taustalla kuuluu tasainen äänimatto, mutta ei jos vieressä joku puhuu puhelimeen tai takana teinit pohtivat äänekkäästi viikonlopun tapahtumia). Kirjoitan parhaiten joko aamulla/aamupäivällä tai alkuillasta. En pysty kirjoittamaan hirveän monta tuntia putkeen, vaan parin tunnin jälkeen tarvitsen taukoa, ja 3-4 tuntia on ylipäätään yleensä maksimi, mitä jaksan päivän aikana keskittyneesti kirjoittaa. Muina aikoina voin kyllä ideoida, suunnitella, kerätä aineistoa jne. Musiikkia kuuntelen kirjoittaessa vain harvoin, vaikka musiikilla on tärkeä rooli ideoinnissa ja suunnittelussa. Haluan mieluiten kirjoittaa avarassa tilassa tai sellaisessa, josta näkee ulos. Juon usein teetä kirjoittaessani, kuppi lämmintä juomaa tuo jotain henkistä tukea.
Jos voin itse valita, miten kirjoitan, eli esim. työ tai remontti ei ole häiritsemässä aikataulujani, tyypillinen kirjoituspäivä menee yleensä seuraavasti: alan kirjoittaa pian aamiaisen jälkeen. Parin tunnin jälkeen pidän taukoa ja käyn kävelyllä tai teen jotain muuta fyysistä. Saatan kypsytellä tarinaa siinä vaiheessa. Joko kävelyn jälkeen tai todennäköisemmin loppuiltapäivästä/alkuillasta palaan ehkä tarinan pariin vielä tunniksi tai pariksi.
Millaisia kirjoitusvälineitä käytät (eli tietokone, käsin kirjoittaminen, joku tietty kynä jne)?
Eri välineitä eri tarkoituksiin. Pidemmät käsikirjoitukset ovat tietokoneella, jossa niitä editoin. Käytän nykyään editointiin Scriveneriä, jossa tekstin rakenne on helpompi nähdä ja muokata kuin Wordissa, mutta en tiedä, haluanko käyttää sitä edelleenkään ensimmäisiin versioihin. Juuri tuo rakenteen selkeä näkyminen voi tuoda liikaa paineita ensimmäisiin versioihin, kun yksi tyhjä Word voi olla helpompi täyttää.
Olen myös kovasti harkinnut, että seuraavan käsikirjoituksen saattaisin kirjoittaa ensin käsin. Kuten jo mainitsin, kaikenlaista muuta - kuvauksia, harjoituksia, ideointia jne. - kirjoitan joka tapauksessa käsin muistikirjoihin. Muistikirjoille on kaikenlaisia vaatimuksia, kuten:
- sen pitää olla sievä ja inspiroivan näköinen, mutta ei niin hieno ettei siihen uskalla kirjoittaa mitä tahansa
- useimmiten kierrekantiset ovat parhaita, koska niistä voi repäistä sivut irti jos tulee kauheaa tekstiä; en juuri ikinä tee niin, mutta ajatus, että voin tehdä niin, helpottaa kirjoittamista
- paperin pitää olla tarpeeksi paksua; se voi olla viivoitettua tai blankoa, mutta viivat eivät saa olla liian lähellä toisiaan jos niitä on; blankosta pidän eniten, koska se tuntuu vapaimmalta, mutta on vaikea löytää sopivia
- muistikirjan on oltava joko kovakantinen tai ainakin riittävän vahva, jotta siihen voi kirjoittaa silloinkin kun ei ole kirjoituspöytää
- muistikirjan on oltava tarpeeksi pieni, jotta sitä voi kuljettaa helposti mukana
Kynät ovat hankalia. Niiden pitää liukua paperilla tarpeeksi kevyesti, jotta käsi ei kipeydy ja kirjaimet tulevat selviksi, mutta lisäksi niiden pitää sopia käteeni hyvin ja olla vedenpitäviä. On yllättävän vaikea löytää tällaista. Pidän ilmeisesti kynää kiinni omituisen läheltä kärkeä, sillä useimmat löytämäni kuitukärkikynät yms. helposti liukuvat kynät on muotoiltu niin, että niissä on epämukava terävä reuna juuri siinä, mistä pidän kynää. Useimmat kuulakärkikynät taas liukuvat paperilla liian huonosti.
Eniten käytän tällä hetkellä Parkerin kuulakärkikyniä, jotka maksavat Akateemisessa reilun kympin; ne liukuvat paperilla siedettävän hyvin, enkä toisaalta uskalla maksaa kynästä kauheasti enempää, koska hukkaan niitä kumminkin aina. Haluaisin kuitenkin jonkin paremmin liukuvan, etenkin jos päädyn kirjoittamaan seuraavan kässärin käsin. Faber-Castellilla on yksi suhteellisen toimiva vedenpitävä kuitukärkikynä, jota olen jonkin verran käyttänyt, joskin sen kärki on turhan leveä, mutta sekään ei sovi käteen ihan niin hyvin kuin saisi. Kaikenlaiseen tajunnanvirtaan ja harjoituksiin käytän paljon Stabilon kuitukärkikyniä, jotka ovat kuin tehdyt kädelleni ja lisäksi ilahduttavat minua monin eri värein. En kuitenkaan juuri uskalla käyttää niitä kässärin kirjoittamiseen, koska ne eivät ole vedenpitäviä (ks. kohta "juon teetä kirjoittaessani"). Ehdotuksia hyvistä kynistä saa esittää! Todennäköisesti ehdotuksenne eivät sovi käteeni, koska näin on useimpien muiden kehumien kynien laita, mutta voihan joukkoon osua jokin joka toimii.
Tietokoneesta vielä: Olen editoidessani ryhtynyt käyttämään Scriveneriä Wordin sijaan, mutta en tiedä, haluanko käyttää sitä edelleenkään ensimmäisiin versioihin. Scriveneristä tekee minulle hyvän editointityökalun se, että tekstin rakenne on helppo nähdä, mutta samasta syystä epäilen sen asettavan liian paljon paineita ensimmäisen version kirjoittamiseen. Yksi tyhjä Word voi olla helpompi täyttää. Olen myös kovasti harkinnut, että seuraavan käsikirjoituksen saattaisin kirjoittaa ensin käsin. Käsin kirjoittaessa ajatukset tuntuvat tulevan eri tavalla kuin tietokoneen näppäimistön ääressä, ja ehkä se hillitsisi pituutta ja tarkentaisi tyyliä, kun sanoja ehtisi harkita enemmän. (Minulla on vähän turhankin nopea kirjoitusnopeus koneella.)
Mistä saat aiheesi?
Ihan mistä tahansa. Ei ole yhtä tai edes muutamaa selkeää vastausta. Yleensä tarina syntyy kahden eri elementin kohtaamisesta, ja se, miten päädyn näihin, voi olla hyvin monimutkaisten assosiaatioketjujen tulos, joka voi lähteä liikkeelle niin keskustelussa, teatterissa, kirjaa lukiessa, yksittäisestä sanasta, meditoidessa, päähän sattumalta tulleesta mielikuvasta. M:n syntyyn johti tuollainen monimutkainen assosiaatioketju, joka sai minut yhdistämään toisaalta erään 1800-luvulla olleen kulttuurillisen ilmiön, toisaalta pari hahmoa joihin liittyi nopeasti kolmas, ja miettimään mitä tämä yhdistelmä hahmoille tekisi. Muut seikat, kuten tarkempi aikakausi, paikka, muut ihmiset ympärillä, kerääntyivät sitten vähitellen.
En erityisemmin kirjoita omasta elämästäni, mutta hahmojeni tarina pyörii kyllä aina jonkin sellaisen tunteen tai teeman ympärillä, joka on itsellenikin tärkeä.
Montako kertaa työstät käsikirjoitusta?
M:n perusteella todella monta. Nyt on viides kierros tehty ja ainakin yhdelle on vielä tarvetta. Minulla tarina kasvaa ja syventyy paljon editointikierrosten aikana, ja käytän mielelläni siihen aikaa. Editointi ei ole pelkkää sanojen siirtelyä ja poistelua, vaan kirjoitan paljon kohtauksia kokonaan uusiksi; M:n tekstistä ei varmaan puoletkaan enää ole alkuperäistä, vaikka perustarina ei ole muuttunut alun jälkeen. Tulen raivoihini, kun klassikkokirjoista julkaistaan varhaisempia versioita mukamas kirjoittajan "alkuperäisenä ja aitona" käsikirjoituksena. Ikään kuin muokkauksen tarkoitus ei olisi nimenomaan tehdä tarinasta mahdollisimman paljon oma itsensä, se mitä sen on tarkoitus olla ja mitä ensimmäisillä kerroilla ei välttämättä täysin tavoittanut.
Toivon kyllä, että seuraavia käsikirjoituksia ei tarvitsisi muokata ihan näin pitkään, vaan olisin tästä jonkin verran oppinut.
Mikä osa käsikirjoituksesta on sinusta vaikein?
Alku, keskikohta ja loppu. Ei, ihan tosissani, kaikissa on omat hankaluutensa. Olen ehkä kaikkein huonoin alkujen kanssa, tai ainakin M:n alun kanssa. Joillekin kirjoittajille alku avautuu tosi selkeänä, mutta minä kirjoitan enemmänkin tiettyjä tapahtumia kohti, ja on vähän hakusessa, miten niitä kohti tulisi lähteä, mitä alussa kertoa, keneen keskittyä jne.
Ennen keskikohdat tuottivat vaikeuksia, lähdin kovasti kirjoittamaan jotain ja sitten keskikohdassa oli sata sivua turhaa sälää ja haahuilua, kun en oikein tiennyt mitä olin tekemässä. Nyt olen paremmin oppinut kehittelemään tarinaani ja nautin keskivaiheista, mutta niissä on silti vaikeutensa: miten kehitellä asioita tarpeeksi ilman että keskikohta tulee täyteen turhaa sälää, miten saada jännitteet pysymään versiosta toiseen.
Loppu on hankalinta ihan lopun osalta, viimeisten lukujen ja kappaleiden suhteen, etenkin lausetasolla, ei välttämättä tarinankulun jne. kannalta. Minulla on taipumusta sellaiseen, mikä on kirjallisuuden vastine tietyn aikakauden klassiselle musiikille, jossa lopussa oli ihan mahdottoman paljon jylhiä toitotuksia ja rummunlyöntejä, codaa venyteltiin ties kuinka pitkään ja alkoi jo unohtaa millainen se perusmelodia olikaan. Kirjoitan TÄTTÄRÄTTÄTTÄTTÄÄ PUM-PUM, TÄRÄRÄRÄÄ, PUM-PUM-PUM-PUM-PUU TÄRÄRÄRÄÄ PUM-PUM-PUM-PUM TYTTYDYY-DYY-DYY-DYY-voisikohantämänjolopettaa? En siis tarkoita että lopussa olisi kauheasti räiskettä (en ole kovin action-kirjoittaja!) vaan Kovasti Yleviä Lauseita ja Hahmojen Merkityksellisiä Pohdintoja Ja Merkityksellisiä Kuvia. Teen vähän vastaavaa lukujenkin lopussa.
perjantai 24. heinäkuuta 2015
Lepäilyn alkua
Eilen, kun suljin koneen ja hyppäsin bussiin (juu, siinä välissä oli muutama muukin vaihe kuten junalla keskustaan, mutta ei anneta sen häiritä, tuo kuulostaa niin paljon napakammalta), oloni oli sellainen että en osaa kirjoittaa, romaanini on hirveää roskaa eikä siitä tule yhtään mitään, jne. Klassinen esimerkki siis siitä, kuinka kirjoittaja vain jossain vaiheessa väsähtää ja tauolle on tarvetta.
Olen jo nyt jonkin verran optimistisempi. En kyllä jaksa edelleenkään kirjoittaa kovin monta lausetta tms. Mutta uskon, että kunhan annan tekstin olla jonkin aikaa, lepuutan ylikuumentunutta pääparkaani ja saan koelukijoilta kommentteja, voin taas jatkaa. Elän toivossa, että teksti kaipaa ennen kaikkea sitä turhien pois tiivistämistä, jotta toimivimmat osat eivät huku sälän alle, enkä joudu enää kirjoittamaan kovin paljon uutta. Tai sitten on vain hyväksyttävä, että olen monisanainen kirjoittaja ja tämä tarina haluaa asettua kovin laajaan mittaan. Katsotaan kuinka käy. Mutta nyt olen taukoni ansainnut. Yritän lähinnä puuhata kaikkea ei-kovin-älyllistä-tai-kirjallista. Autan ruoanlaitossa. Mennään ehkä mustikkaan. Lueskelen äidin hyllystä Wenla Männistöä koska se on sopivan hulvaton enkä yritä käyttää sitä minkään romaaniini liittyvän rakennusaineena. En oikein osaa edes kirjoittaa kommentteja, tai tätä merkintää. Ehken kirjoita nyt enempää.
Olen jo nyt jonkin verran optimistisempi. En kyllä jaksa edelleenkään kirjoittaa kovin monta lausetta tms. Mutta uskon, että kunhan annan tekstin olla jonkin aikaa, lepuutan ylikuumentunutta pääparkaani ja saan koelukijoilta kommentteja, voin taas jatkaa. Elän toivossa, että teksti kaipaa ennen kaikkea sitä turhien pois tiivistämistä, jotta toimivimmat osat eivät huku sälän alle, enkä joudu enää kirjoittamaan kovin paljon uutta. Tai sitten on vain hyväksyttävä, että olen monisanainen kirjoittaja ja tämä tarina haluaa asettua kovin laajaan mittaan. Katsotaan kuinka käy. Mutta nyt olen taukoni ansainnut. Yritän lähinnä puuhata kaikkea ei-kovin-älyllistä-tai-kirjallista. Autan ruoanlaitossa. Mennään ehkä mustikkaan. Lueskelen äidin hyllystä Wenla Männistöä koska se on sopivan hulvaton enkä yritä käyttää sitä minkään romaaniini liittyvän rakennusaineena. En oikein osaa edes kirjoittaa kommentteja, tai tätä merkintää. Ehken kirjoita nyt enempää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)