Editointia ja elämää.

Olen aloittanut editoinnin. Se sujuu toistaiseksi hyvin. Olen käynyt läpi viisi lukua ja poistanut yli 2000 sanaa ja tehnyt jonkin verran muita muutoksia. Päätin kokeilla ainakin alkupuolella sitä Vaarnan ehdotusta, että käyn ensin läpi kommenteista tulleet korjausehdotukset (ja ne jotka itselleni hyppäävät esille heti tekstiä katsellessa), ja jätän sellaiset yleisemmän tason muutokset myöhemmäksi. Katsotaan, miten se toimii - on ehkä helpompaa, jos en yritä korjata kaikkea kerralla. Vähän mietin sitä, tuleeko liian helposti tehtyä kaikki mitä kommentoijat sanovat, mutta kyllä minä välillä jätän jotain muuttamattakin, tai teen eri tavalla (esim. koko kappaleen poistamisen sijaan tiivistän sitä tai muutan sisältöä toimivammaksi). Onneksi minulla on joka tapauksessa tallessa vanhat versiot. Nyt teen tätä Wordiin, mutta en tiedä pitäisikö vähitellen siirtyä takaisin Scriveneriin, jossa on helpompi tehdä kaikenlaisia lisähuomautuksia itselle.

Oli miten oli, tauko teki kässärille taas hyvää. Nyt ei ole mitenkään epätoivoinen olo. Toisaalta näen tekstissä runsain määrin poistettavaa (koelukijoiden kommentit auttavat paljon, koska muuten jään pelkäämään "entä jos lukija ei tajua tästä kunnolla kun poistan tuon" vaikka tosiasiassa asia on tullut lukijalle jo liiankin selväksi) ja muutenkin korjattavaa, toisaalta olen päässyt eroon tunteesta että tämä on ihan hirveää enkä osaa mitään. Tuntuu, että isoin työ on nimenomaan delete-näppäimellä. Kun karsin liiat pois, suurin osa jäljelle jäävästä tekstistä on usein hyvää, joskus tarvitsee muutoksia. Tekstini ei ole sellaista kuin nykyään tyypillisesti arvostetuilla ja palkituilla kirjailijoilla, mutta enpä minäkään aina heidän tekstistään pidä. Omalla tekstilläni on silti omat vahvuutensa. Ei tämä kyllä sellainen mestariteos ole kuin joskus haaveilin, alan myös nähdä sen rajoitukset. Mutta tarvitseeko ollakaan? Se on se tarina, jonka minä halusin kirjoittaa.

Kaikenlaisia ajatuksia risteilee mielessäni kirjoittamisesta. Esimerkiksi sellaista, että haluaisin seuraavaksi kirjoittaa jotain muuta kuin historiallista. Mutta menee vielä kuukausia ennen kuin voin aloittaa seuraavan käsikirjoituksen, joten se jää vielä mietittäväksi siinä vaiheessa.

Olen lukenut ihania kirjoja viime aikoina. Nyt esimerkiksi luen Mia Kankimäen Asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja olen hurmaantunut. Kaiken muun hyvän lisäksi se jättää mieleen kauniin, seesteisen olon. Samanlaisen kuin kävely- tai pyöräilyretket kullanhohtoisessa syksyisessä illassa, jossa villihanhiparvet huutavat kuin kiinalaisissa runoissa ikään, ja puut ovat kuin huolellisesti tussilla taivaanrannalle maalattuja. Sellaisiakin olen viime aikoina harrastanut. Eilen kävin toisessa kaupungissa vain nähdäkseni erään musikaalin. Sen lisäksi, että musikaali oli ihana, söin siellä ihmeen herkullista kakkua.

Joskus iltaisin katson tähtiä. Tähän aikaan vuodesta ne näkyvät niin hyvin kuin koskaan voivat näkyä. Helsinki on masentavan valoisa paikka tähtien tarkkailuun, mutta sentään asun aika kaukana keskustasta ja minulla on niin hyvät silmät, että täälläkin Seulasista (jos ne ovat näkyvissä) erotan aika monta tähteä.

Mitäpä muuta? Olen muuttunut viime kuukausina Doctor Who -faniksi. En ole ennen katsonut sitä, ja nyt minulla on menossa kolmas kausi, siis toinen David Tennant -kausi (pelkään pahoin, että minulle tulee Tennantista vieroitusoireet, kun pääsen hänen kausiensa loppuun). Olen juonut paljon teetä ja haluaisin päästä jossain vaiheessa metsään sieniä tai puolukoita keräämään. Syön paljon kotimaisia omenia, kuten aina tähän aikaan vuodesta.

PS. Kyllästyin lopullisesti tuohon Disney-prinsessa-profiilikuvaani. Tähän hätään laitoin kerran wieniläisessä puutarhassa ottamani kuvan keltaisesta ruususta. Katsotaan, pysyykö se seuraavat kaksi vuotta.