Sydämelle kyllä, faktakuorrutukselle ei

Blogi on elänyt taas pitkän aikaa hiljaiseloa. Selkävaivat ovat jo asettuneet (kunhan liikuttelen itseäni säännöllisesti enkä istu liian pitkään), mutta pää ei toimi. Aivot ovat jossain hämmentävän ylikuormittuneessa tilassa ja edellisinä päivinä jo tekstien ymmärtäminen on ollut hankalaa. Romaanit sujuvat helpommin kuin asiateksti. Nytkään en jaksa edes lukea kaikkia viime päivien kiinnostavia blogipostauksia, mutta kaipaan jotain kommunikointia kirjoittavan ulkomaailman kanssa, joten kirjoitan itse.

Kirjoittaminen on ollut kumman puuskittaista. Yhtäkkiä kirjoitan tuntikausia jotain uutta tarinaa ja olen aivan fiiliksissä: juuri tätä minä tarvitsen elämääni, miksi en anna sille enempää aikaa?! Leijailen maan pinnan yläpuolella ideoista ja niiden kirjoittamisesta. Sitten taas väsähdän muun elämän alle, en ehdi ja jaksa, ja kaikki muuttuu uuvuttavammaksi. Sitten haluan tosissaan kirjoittaa mutta en tunnu saavan otetta - ei varsinaista kirjoitusblokkia, en vain tunnu keksivän mikä on se oikea asia kirjoittaa.

Eilen tuli taas jokin valaistuminen, ja haluaisin saada sitä hännänpäästä kiinni ennen kuin se karkaa, katsella sitä ja yrittää lajitella sen oikeaan luomakunnan lokeroon, jotta ymmärtäisin mitä se minulle oikeastaan kertoo. (Tai ehkä vain pitäisi hevoskuiskaajana kommunikoida sen kanssa yrittämättäkään ymmärtää ja lajitella?) Siitä kertoakseni pitää paljastaa eräs ns. guilty pleasure ja asettaa kaikenlainen uskottavuuteni koetukselle - minä nimittäin joskus kirjoitan real person slashia. Ei, en ikinä laita sitä julkiseksi, ettekä luultavasti ole ikinä kuulleet niistä tyypeistä joista minä kirjoitan. Mutta varsinkin muutama vuosi sitten se oli minulle jotenkin vapauttava tapa harjoitella kirjoittamista. Siinä nyt totisesti voi vapauttaa itsensä kaikista hienousvaatimuksista ja vain kirjoittaa mitä lystää, koska en minä sitä kuitenkaan kehtaa ikinä näyttää kuin yhdelle tai kahdelle kaverille. Ja niin kuin fanficissä muutenkin, siinä on jotenkin helpompi harjoitella tarinankerrontaa, kun jotain taustoja on jo valmiina.

No, eilen minä taas kirjoitin yhden sellaisen ihan pienen tarinan. Söpöilyä, tunteita ja muutama suukko, ei mitään roisia (olen yleensäkin enemmän tunteiden ja hahmonkehityksen perään kuin niiden K-18-juttujen, joita ihmiset jostain syystä luulevat ficcien aina olevan). Ja jokin lamppu syttyi minun päässäni: tätä minä haluan! Tältä kirjoittamisen pitää tuntua!

Tarkoittaako se että minun pitää tyytyä kirjoittamaan RPS:ää tyypeistä joista ette ole ikinä kuullut ja näyttämään se yhdelle ystävälleni? Luultavasti ei. Mutta jotain siinä oli. Ehkä se, että sitä pystyin kirjoittamaan ajattelematta mitä sillä teen: tästä voisi tulla romaani, voisikohan tämän saada valmiiksi ennen Novan deadlinea, voisikohan tästä saada hyvän editoimalla. Vai onko kyse siitä, että se tosiaan oli niin puhtaasti hahmoja ja tunteita ja tuntemuksia - sydämestä, ei päästä?

Saan pidempien tarinoiden ja romaanien ideoita yleensä lähinnä genreissä, jotka vaativat jotain taustatutkimusta. Historiallista varsinkin, ja olen ainakin ajatustasolla flirttaillut steampunkin kanssa. Fantasiakin vaatii usein minulla jonkinlaista perehtymistä ja ajattelemista, tutkimustakin, koska ne fantasiaelementit eivät luonnu kokonaiseksi maailmaksi ilman keskittymistä ja ideoiden hakemista eri lähteistä. Ehkä tämä kaikki saa keskittymisen liian vahvasti päähän kun oikeastaan haluan kirjoittaa vain sydämelläni.

Ja kun ajattelen että haluan julkaista, alan jossain vaiheessa ajatella liikaa potentiaalisia lukijoita. En anna myyntilukujen ratkaista, mitä kirjoitan, vaan kirjoitan vain sitä mistä välitän, mutta jossain vaiheessa silti alan pohtia: historiallisten romaanien lukijat tuntuvat tykkäävän faktalla ja tutkimuksella kuorrutetusta tavarasta, ja minä kirjoitan vain hahmoista, tunteista ja hahmojen kehityskaarista, jotka nyt sattuvat sijoittumaan tuohon aikakauteen ja kamppailemaan juuri sen ajan asettamien esteiden kanssa. Haluan tietysti tuntea hyvin aikakauden, josta kirjoitan, mutta enemmän ajan hengen ja sisällön kautta. Ihmisen suhtautumistavat, ajan henki, arkielämä. Faktakuorrutus ei ole siinä olennaista. Kirjoitan historiallista, koska en saa juuri ideoita nykyajasta, vaan tarinat usein luontevasti sijoittuvat toisiin aikoihin tai muuten nykytodellisuudesta poikkeaviin maailmoihin. En siksi, että haluaisin luennoida lukijoille niistä aiheista, jotka sattuvat liittymään tarinaan. Mutta alan pelätä, etteivät tarinat kelpaa kenellekään ilman faktakuorrutusta. Alan myös pelätä että olen tehnyt kamalia historiallisia virheitä, tai en ole hoksannut jotain mikä vaikuttaisi tarinaani jos sen tietäisin. Ja sitten pitää kuitenkin lukea lisää ja etsiä tietoja. Pelkään, että jossain sen lomassa hukkaan sittenkin sen tarinan sydämen, sen miksi alun perin lähdin kirjoittamaan. Alan ajatella liikaa sitä mitä minun pitäisi seurata vaistolla ja tunteilla, ja se alkaa olla sumeampi mitä alun perin näin kirkkaasti. Tai ainakin minulle jää vähemmän voimia kirjoittaa sitä, mikä on minulle tarinassa kuitenkin tärkeintä.

Pitäisi löytää jokin tasapaino tuohon, ja tarpeeksi sisua olla piittaamatta hittoakaan siitä mitä kukaan muu kuin minä haluaa historiallisilta romaaneilta tai miltään muultakaan. Pitäisi oppia näkemään milloin liika ajattelu pitää lopettaa. Tai sitten pitää rohkaista niitä ideoita, jotka vaativat vähemmän taustatutkimusta. Saa nähdä.