sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Sydämelle kyllä, faktakuorrutukselle ei

Blogi on elänyt taas pitkän aikaa hiljaiseloa. Selkävaivat ovat jo asettuneet (kunhan liikuttelen itseäni säännöllisesti enkä istu liian pitkään), mutta pää ei toimi. Aivot ovat jossain hämmentävän ylikuormittuneessa tilassa ja edellisinä päivinä jo tekstien ymmärtäminen on ollut hankalaa. Romaanit sujuvat helpommin kuin asiateksti. Nytkään en jaksa edes lukea kaikkia viime päivien kiinnostavia blogipostauksia, mutta kaipaan jotain kommunikointia kirjoittavan ulkomaailman kanssa, joten kirjoitan itse.

Kirjoittaminen on ollut kumman puuskittaista. Yhtäkkiä kirjoitan tuntikausia jotain uutta tarinaa ja olen aivan fiiliksissä: juuri tätä minä tarvitsen elämääni, miksi en anna sille enempää aikaa?! Leijailen maan pinnan yläpuolella ideoista ja niiden kirjoittamisesta. Sitten taas väsähdän muun elämän alle, en ehdi ja jaksa, ja kaikki muuttuu uuvuttavammaksi. Sitten haluan tosissaan kirjoittaa mutta en tunnu saavan otetta - ei varsinaista kirjoitusblokkia, en vain tunnu keksivän mikä on se oikea asia kirjoittaa.

Eilen tuli taas jokin valaistuminen, ja haluaisin saada sitä hännänpäästä kiinni ennen kuin se karkaa, katsella sitä ja yrittää lajitella sen oikeaan luomakunnan lokeroon, jotta ymmärtäisin mitä se minulle oikeastaan kertoo. (Tai ehkä vain pitäisi hevoskuiskaajana kommunikoida sen kanssa yrittämättäkään ymmärtää ja lajitella?) Siitä kertoakseni pitää paljastaa eräs ns. guilty pleasure ja asettaa kaikenlainen uskottavuuteni koetukselle - minä nimittäin joskus kirjoitan real person slashia. Ei, en ikinä laita sitä julkiseksi, ettekä luultavasti ole ikinä kuulleet niistä tyypeistä joista minä kirjoitan. Mutta varsinkin muutama vuosi sitten se oli minulle jotenkin vapauttava tapa harjoitella kirjoittamista. Siinä nyt totisesti voi vapauttaa itsensä kaikista hienousvaatimuksista ja vain kirjoittaa mitä lystää, koska en minä sitä kuitenkaan kehtaa ikinä näyttää kuin yhdelle tai kahdelle kaverille. Ja niin kuin fanficissä muutenkin, siinä on jotenkin helpompi harjoitella tarinankerrontaa, kun jotain taustoja on jo valmiina.

No, eilen minä taas kirjoitin yhden sellaisen ihan pienen tarinan. Söpöilyä, tunteita ja muutama suukko, ei mitään roisia (olen yleensäkin enemmän tunteiden ja hahmonkehityksen perään kuin niiden K-18-juttujen, joita ihmiset jostain syystä luulevat ficcien aina olevan). Ja jokin lamppu syttyi minun päässäni: tätä minä haluan! Tältä kirjoittamisen pitää tuntua!

Tarkoittaako se että minun pitää tyytyä kirjoittamaan RPS:ää tyypeistä joista ette ole ikinä kuullut ja näyttämään se yhdelle ystävälleni? Luultavasti ei. Mutta jotain siinä oli. Ehkä se, että sitä pystyin kirjoittamaan ajattelematta mitä sillä teen: tästä voisi tulla romaani, voisikohan tämän saada valmiiksi ennen Novan deadlinea, voisikohan tästä saada hyvän editoimalla. Vai onko kyse siitä, että se tosiaan oli niin puhtaasti hahmoja ja tunteita ja tuntemuksia - sydämestä, ei päästä?

Saan pidempien tarinoiden ja romaanien ideoita yleensä lähinnä genreissä, jotka vaativat jotain taustatutkimusta. Historiallista varsinkin, ja olen ainakin ajatustasolla flirttaillut steampunkin kanssa. Fantasiakin vaatii usein minulla jonkinlaista perehtymistä ja ajattelemista, tutkimustakin, koska ne fantasiaelementit eivät luonnu kokonaiseksi maailmaksi ilman keskittymistä ja ideoiden hakemista eri lähteistä. Ehkä tämä kaikki saa keskittymisen liian vahvasti päähän kun oikeastaan haluan kirjoittaa vain sydämelläni.

Ja kun ajattelen että haluan julkaista, alan jossain vaiheessa ajatella liikaa potentiaalisia lukijoita. En anna myyntilukujen ratkaista, mitä kirjoitan, vaan kirjoitan vain sitä mistä välitän, mutta jossain vaiheessa silti alan pohtia: historiallisten romaanien lukijat tuntuvat tykkäävän faktalla ja tutkimuksella kuorrutetusta tavarasta, ja minä kirjoitan vain hahmoista, tunteista ja hahmojen kehityskaarista, jotka nyt sattuvat sijoittumaan tuohon aikakauteen ja kamppailemaan juuri sen ajan asettamien esteiden kanssa. Haluan tietysti tuntea hyvin aikakauden, josta kirjoitan, mutta enemmän ajan hengen ja sisällön kautta. Ihmisen suhtautumistavat, ajan henki, arkielämä. Faktakuorrutus ei ole siinä olennaista. Kirjoitan historiallista, koska en saa juuri ideoita nykyajasta, vaan tarinat usein luontevasti sijoittuvat toisiin aikoihin tai muuten nykytodellisuudesta poikkeaviin maailmoihin. En siksi, että haluaisin luennoida lukijoille niistä aiheista, jotka sattuvat liittymään tarinaan. Mutta alan pelätä, etteivät tarinat kelpaa kenellekään ilman faktakuorrutusta. Alan myös pelätä että olen tehnyt kamalia historiallisia virheitä, tai en ole hoksannut jotain mikä vaikuttaisi tarinaani jos sen tietäisin. Ja sitten pitää kuitenkin lukea lisää ja etsiä tietoja. Pelkään, että jossain sen lomassa hukkaan sittenkin sen tarinan sydämen, sen miksi alun perin lähdin kirjoittamaan. Alan ajatella liikaa sitä mitä minun pitäisi seurata vaistolla ja tunteilla, ja se alkaa olla sumeampi mitä alun perin näin kirkkaasti. Tai ainakin minulle jää vähemmän voimia kirjoittaa sitä, mikä on minulle tarinassa kuitenkin tärkeintä.

Pitäisi löytää jokin tasapaino tuohon, ja tarpeeksi sisua olla piittaamatta hittoakaan siitä mitä kukaan muu kuin minä haluaa historiallisilta romaaneilta tai miltään muultakaan. Pitäisi oppia näkemään milloin liika ajattelu pitää lopettaa. Tai sitten pitää rohkaista niitä ideoita, jotka vaativat vähemmän taustatutkimusta. Saa nähdä.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Sosiaalisuutta, selkäkipuja ja sarjakuvaa

Ja editointia, mutta siihen en saanut sopivaa alkusointua.

Eilen oli lisää kirjoittajasosiaalisuutta siinä muodossa, että tapasin Vaarnan. Kiitoksia seurasta, oli taas todella mukavaa tavata uusi ihminen livenä ja jutella paljon kirjoittamisesta ja muusta! Otetaan joskus uusiksi!

Kahvilassa aikamme pulistuamme kuljeskelimme jonkin aikaa Akateemisessa, missä päädyin Vaarnan innoittamana poimimaan mukaani pari kirjallista lehteä sekä löysin sarjakuvapuolelta Timo Mäkelän Romeo ja Julia -sarjakuvan, josta olen ollut kiinnostunut siitä asti kun kuulin siitä. Kotona piti heti ruveta lukemaan ja luin koko ensimmäisen näytöksen loppuun. Tuossahan Romeon ja Julian tarina on siirretty 1900-luvun alun Helsinkiin, mikä toimii aika jännästi. Sama tarina erilaisessa paikassa, ja sekä tarina että miljöö elävät hiukan uudenlaisessa valossa tämän myötä. Minulla on ollut pidempään fiksaatio Shakespearen näytelmään ja tykkään tutustua eri versioihin siitä, ja tässä on mielenkiintoinen ote. Tykkään myös että Romeo on tehty herttaisen nörttipojan näköiseksi, usein hän on vähän liian kiiltokuva. Julian olemuksessa on myös kivasti persoonallisuutta. Ainut mistä en toistaiseksi tykkää että Romeon ja Julian tutustuminen ja rakastuminen oli tehty vielä hätäisemmäksi kuin näytelmässä. Onhan se nopeaa siinäkin, mutta silloin ne edes tanssivat ja puhuvat jonkin aikaa, eivät vain katso ja sitten suutele. Nyt alkaa haluttaa lukea näytelmä taas uudelleen...

Kuten otsikosta ilmenee, selkäkivut ovat vaivanneet. Suurin syy on liika istuminen töissä, jossa vaihdoin huonetta rauhallisempaan ja menetin sen takia väliaikaisesti sähköpöydän, jonka ääressä on mahdollista seistä. Toivon että saan mahdollisimman pian työpisteen mahdollisimman ergonomiseksi. Tänään oli aika hurja sessio hierojalla, mutta se helpotti ainakin joksikin aikaa, ja sain hyviä vinkkejä. Asiaa ei todellakaan helpota että olen ihminen joka stressaantuu helposti ja kerää stressin jännityksiksi kehoon. Kotona istuminen on viime aikoina ollut sen verran epämiellyttävää, että viikonloppuna lopulta raivasin lipastoni päällystän ja laitoin läppärin siihen muutaman paksun reseptikirjan päälle, jotta se on suunnilleen oikealla korkeudella. Nyt voin seistä. Johto ei yllä tähän, mutta eipä tule oltua koneella liian pitkää putkea kerrallaan, kun akku kestää vain kolmisen varttia.

Niin, ja olen editoinut kaikesta huolimatta! Minulla on se pitkän aikaa tekeillä ollut piiiitkä historiallinen romaani, jolla on neljäs tai viides editointikierros menossa, riippuu laskutavastani. Olen huono keksimään edes työnimiä, mutta aletaanpa käyttää siitä tässä blogissa nimitystä M, joka on yhden potentiaalisen työnimen lyhenne. No niin, jonkinlaisen tauon jälkeen olen parina viime viikonloppuna saanut ihan kohtuullisesti editoitua M:ää ja olen taas tyytyväinen edistymiseeni. Vaikka editoinnissa menee kauemmin kuin olin ajatellut, tarina toisaalta kypsyy sinä aikana, kasvaa minun mukanani ja näen hahmoja ja tarinaa uusilla tavoilla ja saan  ne toivon mukaan paremmiksi. Aina välillä pelkään editoivanikin huonommaksi, mutta täytyy vain luottaa siihen että oma kirjoittajavaisto sanoo, mikä toimii. Sinä aikana kun en juuri editoinut tutustuin erääseen henkilöön paremmin kirjoittamalla hänen menneisyydestään - olen koettanut tutustua häneen eri tavoin aiemminkin, mutta nyt kuvittelisin saaneeni jostain tärkeästä kiinni. Tuntuu ainakin nyt, että sitä kautta saan uusia näkemyksiä moniin kohtiin tarinassa.

Nova-novelleja pitäisi editoida, ja lisäksi saan mokoma koko ajan uusia ideoita. Ehkä joitain niistä ehtii jossain vaiheessa kirjoittaakin.