keskiviikko 21. lokakuuta 2015

My gift is my song, tai jotain

Editoin tänään aika paljon. Tai ainakin se tuntui paljolta ja pää oli lopulta ihan puhki. Sitten minä kuuntelin John Barrowman -levyjä, jotka tulivat postissa tänään. Sitten minä tein lämpimiä voileipiä ja keksejä ja sitten minä katsoin Doctor Who'ta. Nyt pitäisi alkaa valmistautua huomista varten, koska huomenna alkaa... KIRJAMESSUT!!

Alustava suunnitelma on mennä ehkä kolmena päivänä, torstai-perjantai-lauantai. Ja olla joka päivä vain sen aikaa etten väsytä itseäni puhki. (Niin varmaan.) Ja olla ostamatta liikaa kirjoja. (Näkis vaan.) Huomenna enimmäkseen kiertelen, perjantaina on paljon ohjelmaa ja kuuntelen sen verran kuin jaksan. Luultavasti joka päivä siellä on kavereitakin tavattavana. Messut ovat ihanat ja kiinnostavat mutta myös uuvuttavat, paljon väkeä ja melua ja asioita jotka vaativat huomiota. Toivon että maltan olla olematta liikaa, koska olisi kiva, jos jaksaisin kirjoittaa ainakin vähän useimpina messupäivinäkin. On varmistunut, että palaan kokopäivätöihin marraskuun alussa, joten tahtoisin M:n editoinnin olevan siihen mennessä mahdollisimman pitkällä.

Editointi on OK. Kakkososasta on lähtenyt 3000 sanaa ja olen editoinut melkein kolmanneksen, mutta olen kyllä skipannut pari vaikeampaa kohtaa. En ole vielä lähelläkään pahinta romanttista soopaa, joten eiköhän tässä sanoja vielä lähde!

Saatte nyt John Barrowmania, halusitte tai ette. (Ei niin että teidän olisi pakko kuunnella mitä tänne laitan, mutta voinhan leikkiä että kuuntelette.) Kas tässä kaksi laulua.

Your Song:


Sunset Boulevard:


Andrew Lloyd Webberin musikaalit eivät sinänsä ole minulle mikään Se Juttu musikaalien osalta, mutta jos hyvä haltijatar sanoisi että saan yhden ALW-musikaalin valita ja se esitetään hienona produktiona jossain lähelläni, niin valitsisin Sunset Boulevardin, se vaikuttaa ihanan kierolta enkä ole sitä ikinä nähnyt, ja siinä on joitain todella hienoja kappaleita kuten tämä.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Katsaus nykyhetkeen ja lähitulevaisuuteen sekä sekalaisia pohdintoja romantiikasta

Olin eilen illalla tosi ylikierroksilla, johtui ehkä liian aktiivisesta viikonlopusta ja liian monesta kupillisesta mustaa teetä ystävän luona. (Pitäisi ottaa vakavasti herkkyyteni kofeiinille, vaikka rakastankin teetä.) En saanut yöllä unta ties kuinka pitkään aikaan, mutta olin kuitenkin liian väsynyt tehdäkseni mitään järkevää sillä ajalla. Onneksi lopulta nukahdin ja nukuin ihan siedettävästi, mutta nyt olo on aika pihalla.

Luin kuitenkin tänään vahvan teen voimalla romaanini kakkososan loppuun, joten voin seuraavaksi aloittaa sen editoimisen. Se ei luultavasti vaadi niin paljon työtä kuin ykkösosa, mutta kyllä niitä muokkaustarpeita on. Ainakin löydän hyvän määrän deletoitavaa, sillä alan olla todella kyllästynyt moniin juttuihin. Tekisi myös mieli poistaa jotain viisi lukua kakkososan alkupuolelta, sillä ne ovat oikeastaan pelkkää taustoitusta ja kehittely. Tuntuu että tarina ei etene mihinkään niiden aikana. Toisaalta minulla on syyni kehitellä niitä asioita, joten en tiedä, mitä tehdä. Riittääkö tiivistäminen vai olisiko uskallettava poistaa lukuja?

Olen välillä huutavan kyllästynyt koko tarinaan. Pitkän aikaa minusta on tuntunut, etten raaski luopua tästä, mutta nyt voin tuskin odottaa, että pääsen siitä eroon. Ehkä se kertoo siitä, että teksti alkaa olla valmis. Tiivistäminen käy myös helpommaksi. Monet darlingit eivät ole enää darlingeja.

Olen erityisen kyllästynyt kaikkiin romanttisiin osiin. M ei ole pelkästään romanttinen kertomus, mutta siinä on sitäkin puolta melko paljon, ja nyt olen yhtäkkiä tajunnut, että olen surkea kirjoittamaan sitä. Melkein kaikki romanttiset kohdat ja kuvaukset ovat kammottavaa soopaa ja siirappia. No, löytyypä niitä tiivistämiskohtia!

Olen miettinyt vähän suhdettani romantiikkaan ja sen lukemiseen ja etenkin kirjoittamiseen. Ei niin, että olisin siitä tullut mihinkään hienoihin johtopäätöksiin. Olen tavallaan romanttinen ja tavallaan en. Minua kiehtovat voimakkaat tunteet ja tärkeät ihmissuhteet, mutta romantiikan kuvaaminen toimivalla tavalla on vaikeaa. Lukijana inhoan tyypillisiä romanttisen fiktion kliseitä, enkä juurikaan lue puhdasta romantiikkaa, mutta kuitenkin pidän siitä että tunteet ja ihmissuhteet ovat mukana tarinassa.

Kaikkein suurin kammotuksen aihe minulle lukijana ovat romantiikan kliseiset sukupuoliroolit, joiden kanssa en ollenkaan pysty elämään. En esim. ole koskaan pystynyt yhtään ymmärtämään, mitä kiehtovaa on tyypillisissä Edward/Bella-asetelmissa, joita romantiikka on tulvillaan. Tunnun lukijana tai kirjoittajana kiinnostuvan vain samansukupuolisista parisuhteista, koska voin välttää "roolien" määräytymisen hahmojen sukupuolen mukaan, tai sellaisista heterosuhteista joissa onnistutaan tosissaan välttämään ne tyypilliset asetelmat. Olen allerginen sille, että osapuolten eriarvoisuus on lähtökohtana rakennettu suhteeseen, enkä halua että roolit ihmisten suhteissa toisiinsa perustuvat siihen, mitä itse kullakin on jalkojen välissä. Kiinnostaa enemmän, mitä on korvien välissä. Haluan myös lukea tasavertaisten ihmisten suhteista enkä siitä, että yksi omistaa toisen. Vaikka totta kai luonteenpiirteet, kyky kommunikoida tunteista, kokemukset jne. tekevät eroja siihen millainen kukin on suhteessa toiseen.

Tavallaan M on muun ohessa yritykseni kirjoittaa sellainen rakkaustarina, jonka kanssa itse viihdyn. Mutta vaikka hahmojen suhteen ehkä olen jotenkin sillä suunnalla kuin halusin, kässärin lukukokemus ei ole ollut mieltäylentävä. Se on niin siirappisesti ja epäaidosti kirjoitettu kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. En selvästikään näe näissä asioissa, mitä kirjoitan ja miltä se oikeasti näyttää. Elättelen kuitenkin toivoa, että nyt kun olen huomannut pahimmat ongelmat, pystyn korjaamaan ne. Kenties lopputuloksesta tulee nykytilannetta parempi. Luulen kuitenkin, että seuraavassa kässäriprojektissani tahdon näiden asioiden olevan paljon pienemmässä roolissa. Kun en vain osaa.

On kiva ajatella, mitä voisin seuraavaksi alkaa tehdä. Lähiajat keskityn kuitenkin vielä editointiin. Otavan kisan deadline on vuoden viimeisenä päivänä, mutta haluan lähettää tekstin reilusti ennen sitä, ettei tarvitse panikoida. Mielelläni lähettäisin sen samassa vaiheessa muillekin kustantamoille sen sijaan, että jäisin vielä hinkkaamaan määräämättömäksi ajaksi. Omista syistäni pyrin saamaan tekstin mahdollisimman pitkälle marraskuun alkuun mennessä, mutta en usko, että se tulee olemaan siinä vaiheessa vielä valmis, aikaa on turhan vähän. Joulukuun alkupuoli on kuitenkin henkilökohtainen deadlineni sille, milloin tekstin kanssa työskentelemisen on loputtava. NaNoWriMoon päin en tällaisen aikataulun kanssa ole vilkaisemassakaan, vaikka on aina hauska katsoa, kun muut kirjoittajat valmistautuvat siihen.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Pulpahdus pintaan.

En näköjään osaa kirjoittaa blogia, jos kässärin kirjoitus etenee. Tai tässä tapauksessa tietysti editointi. Teen sitä nyt aika vauhdilla, ja aina kun olen saanut päivän annoksen tehtyä, olen niin puhki etten jaksa enää mitään muuta järkevää kuten esimerkiksi blogin kirjoittamista. Minulla on säännöllisiä päivittäisiä treffejä kirjoittamiseni kanssa, liikaa teetä ja suklaata tai muuta herkkuja, ei keskittymiskykyä paljon muuhun. Ajattelen kirjoittamista silloinkin, kun olen muualla. Olen nyt niin tiiviissä parisuhteessa tekstini kanssa, ettei ole ihme, ettei elämääni ole muita tosirakkauksia tullut. Tai no viime aikoina tämä on ollut kummallista monisuhde-elämää, jossa jaan sydämeni kirjoittamisen ja kapteeni Jack Harknessin kanssa. Joo, Doctor Who on edelleen syönyt sieluni, tai siis sen pienen osan jota romaanini ei ole ahmaissut jo aikoja sitten.

Olen kerrankin onnistunut käyttämään delete-näppäintä enemmän kuin mitään muuta. Olen muokannut suurimman osan kässärin ykkösosasta, ja melkein 12 000 sanaa on jo lähtenyt. Toivottavasti kaikki neljä osaa tiivistyvät tähän tahtiin, se tekisi uskomattoman hyvää. Tuntuu, että teksti alkaa saada oikeaa muotoaan, kun poistan turhia kohtia ja kohennan jäljelle jääviä. Uskon, että tämä on viimeinen iso muokkauskierros, jotain pientä viilailua voi jäädä tämän jälkeenkin, mutta tämä alkaa lähestyä oikeaa tasapainoa.

En ole tällä hetkellä kovin huolissani tai masentunut tai paniikissa tai muutakaan. Joo, vanha ykkösluku oli energisempi, mutta muuten ykkösosan tekstin luettuani totesin, että tämän kanssa voi oikein hyvin työskennellä, kun vain poistan kaiken turhan. Välillä olen vähän tympääntynyt kässäriini, haluaisin vaihteeksi työskennellä jonkin muun kanssa, mutta se ei liene ihme tässä vaiheessa. Odotan kyllä että pääsen tästä eroon, ja sitten jonkin muun kimppuun joka imaisee minut sisäänsä samalla voimalla.

Luulen, että nyt jonkinlainen pyrähdys ulkona tekisi hyvää. Jos kävisi vähän juoksemassa.

Ensi viikolla on kirjamessut!

torstai 1. lokakuuta 2015

Hiukan masentavaa

Tiedättekö, mikä on ihan pikkuhiukkasen masentavaa? Lukee vanhan alkulukunsa muutaman vuoden takaisesta versiosta ja tajuaa, että tämä on ihan helvetin paljon parempaa tekstiä, energiaa on paljon enemmän ja teksti rullaa eteenpäin paremmin. Entä jos koko muukin teksti oli parempaa siinä versiossa ja olen tehnyt tekstiä huonommaksi kaikenlaisilla turhilla lisäyksillä ja "tämäkin pitäisi varmaan tuoda ilmi"-jutuilla?

No, sentään vanhassa kakkosluvussa oli paljon kaikenlaista turhaa sälää, jonka poistaminen on tehnyt ihan hyvää, mutta olen myös tilalle lisännyt kaikkea mikä haittaa tekstin rytmiä. No, nyt poistetaan, poistetaan niitä turhia. Jospa koko teksti olisi kuitenkin muuttunut viime vuosina parempaan suuntaan. Melkein tekisi mieli kyllä lukea tuo vanha versio ja katsoa, onko niin vai ei... Mutta myös ihan pikkuisen pelottaa ajatus. Ihan pikkuhiukkasen. Entä jos olen kuin olenkin pilannut tekstiä editoimalla?

Mitenhän kävisi, jos lukisin sekä tuota vanhaa versiota että nykyistä, ja jos vanhassa oikeasti on jotain vahvaa joka on kadonnut, miettisin miten yhdistää niiden parhaat puolet? Jos vanhassa on muuallakin kuin alkuluvussa parempi energia, miten säilyttää se energia mutta tuoda mukaan ne tietyt sävyt ja syventämiset, joita pidän uudemmissa versioissa hyvänä? Kannattaisikohan tuollaista kokeilla, vai sekoittaakohan se vain pään ja aikataulun tarpeettomasti? Ah, päätöksiä...

Voihan tietysti olla, että se on vain tuo alkuluku, joka on parempi. Uusi alkuluku ei ole koskaan kuulunut tekstin vahvimpiin osiin. On piristävää nähdä, että ainakin jotain osasin alussakin hyvin.