torstai 26. kesäkuuta 2014

Teetä ja kirjoittamista

Olen hyvin innokas teenjuoja. Sitä lajia, jolla on kaapeissaan vähintään tusina eri pakettia irtoteetä ja joka käy lempiteekaupoissaan nuuhkimassa uusia teelaatuja ennen kuin täydentää varastojaan, ja joka osaa katsoa vedestä milloin sen lämpötila on sopivaa sille vähän hienommalle vihreälle teelle - no, ainakin välillä.

Välillä minulle tulee henkinen tarve juoda teetä. Esimerkiksi nyt on sellainen olo. Tämän koko päivän jälkeen tuntuu siltä, että koko sieluni ja henkinen ja fyysinen olemukseni huutavat kunnon höyryävää teekupillista. Ihan oikeaa teetä eikä vain yrttihauduketta tms. Vahinko, että olen myös aika herkkä kofeiinille, enkä kerta kaikkiaan uskalla juoda tähän aikaan kofeiinillista teetä, koska yöllä olisi kiva nukkuakin. No, lipitän nyt sitten yrttihauduketta, lämmin kuppi on kuitenkin jo jotain.

Olen myös huomannut aika tehokkaasti addiktoineeni itseni teenjuontiin kirjoittaessa. Olen viime aikoina jatkanut sitä aamukirjoittamista ennen töihin menoa, ja totesin yhtenä aamuna, etten kerta kaikkiaan kyennyt aloittamaan kirjoittamista ennen kuin tee oli ainakin hautumassa. Ei sitä ole aina pakko juoda (vaikka yleensä se jossain vaiheessa tulee juotua), mutta höyryävä kuppi täytyy ainakin olla siinä käden ulottuvilla, turvaa tuomassa.

Muuten minulla ei ole mitään ihmeellisiä rutiineja, jotka pitäisi tehdä ennen kirjoittamista. Kirjoitan erilaisissa paikoissa, erilaisina aikoina. Välillä tietokoneella ja välillä käsin. Viime aikoina olen huomannut, että tekstiä syntyy paremmin käsin, jostain syystä. En kuuntele juuri ikinä musiikkia kirjoittaessani, koska olen sellainen ihminen, joka kiinnittää liikaa huomiota musiikkiin eikä sitten enää pysty kunnolla keskittymään kirjoittamiseen. Musiikki kyllä inspiroi minussa usein tarinoita, hahmoja ja kohtauksia ja käytän sitä paljon ideoinnin seurana. Mutta itse kirjoittaminen tapahtuu useimmiten ilman musiikkia.

Onko teillä muilla jotain tiettyjä rituaaleja tai rutiineja, jotka liittyvät kirjoitustapahtumaan? Pitääkö olla tee- tai kahvikuppi juotuna, meditaatiot tehtynä, oikeat rannekkeet kädessä tai pehmopupu seuraamassa kirjoitusprosessia? Tarvitaanko oikeaa soittolistaa soimaan, tai syntyykö teksti parhaiten tietyn ikkunan ääressä?

Tuo lähes joka-aamuinen kirjoittaminen on tuntunut hyvältä. En välttämättä kirjoita erityisen paljon, ehkä vain puoli tuntia, mutta on ihan eri asia kirjoittaa puoli tuntia aamulla täysissä sielun ja ruumiin voimissa kuin kirjoittaa se vaikka tähän aikaan illasta pitkän ja väsyttävän työpäivän jälkeen. Tiedän etten millään saisi kaunokirjallista tekstiä aikaan tämänhetkisessä tilassani, ainakaan paljon. (Nyt kun kirjoitin tuon, alkoi tietysti heti haluttaa koettaa.) Mutta aamuisin saan oikeasti kirjoitettua. Ja sitten minusta tuntuu oikeasti kirjoittajalta. Koska kirjoittaja on ihminen joka kirjoittaa. Ja minä kirjoitan. Ehkä vain puoli tuntia tai kolme varttia päivässä, mutta kirjoitan.

Blogia tuli tarve päivittää nyt siksi, että oli yksinäinen olo ja tahdon yhteyttä ihmisiin. On oikeastaan rasittavaa tulla työpäivän jälkeen netin ääreen, kun töissä olen jo enimmäkseen ollut koneella koko päivän. Mutta huomaan, että aina, kun en ole vähään aikaan nähnyt livenä kavereita, minulla alkaa olla työpäivän jälkeen olla valtava tarve olla yhteydessä muihin ihmisiin kuin työkavereihin. Työkaverini ovat ihan mukavia ja olen töissä kahvi- ja ruokatauoilla melkoisen sosiaalinen. Silti jos olen ollut pitkään tekemisissä vain työkaverien kanssa, minulla on valtavan yksinäinen olo. Töissä sosiaalisuus menee kuitenkin pitkälti pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan. Puhutaan niistä asioista, joista kaikki voivat puhua. Töistä, uutisista, jalkapallokisoista, viikonloppusuunnitelmista, siitä mennäänkö joskus töiden jälkeen baarikierrokselle. Minulla vieläpä tietyissä suhteissa on vaikeuksia kuulua niihin "kaikkiin". En esim. katso jalkapalloa tai juo alkoholia. No, täytyy nyt tarkentaa että on meillä aika monipuolisia keskusteluja, mutta silti tuntuu, että kokonainen olemisen ja kokemisen kenttä, joka minulle on valtavan tärkeä ja suuri osa elämää, jää katveeseen.

Mutta niin, vaikka ne ihmiset ovat kuinka mukavia, minulla on usein sen jälkeen valtava tarve päästä hetkeksi maailmaan, jossa on normaalia puhua kirjoittamisesta, kirjoista, luonnon kauneudesta, musiikista, teatterista... Minun ihmisteni luokse edes virtuaalisesti. Siksi on niin tärkeää päästä lukemaan tiettyjen kavereiden Facebook-päivityksiä, juttelemaan edes ohimennen jostain kiinnostavasta jonkun kanssa, lukea ja kommentoida blogeja tai kirjoittaa tänne. Kiitos teille hyvät lukijat ja bloggaajatoverit, tekin olette minun ihmisiäni.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kirjoja, kirja-avautumista ja pohdintoja pararomantiikasta

Suomalaisen kolea ja sateinen juhannusviikonloppu oli omiaan käpertymään sängyn pohjalle ja lukemaan, ja sitä teinkin aika paljon, vaikka myös sosiaalista ohjelmaa edellisiin päiviin mahtui. Lukumaratoni meni oikein mukavasti - sivumäärä jäi kyllä suht vaatimattomaksi verrattuna muihin tai edes omiin suorituksiini joinain päivinä kun jokin romaani on oikein kunnolla koukuttanut, mutta en minä suorituksia mennyt tekemäänkään. Pääasia oli se, että sain oikein kunnolla lukemisen ihanuudesta taas kiinni. Viime kuukausina lukeminen on usein jäänyt pieniin väleihin: bussissa matkalla töihin, puoli tuntia illalla ennen kuin pitää alkaa tehdä jotain muuta, joskus viikonloppuisin ehtii vähän enemmän. Melkein 24 tunnin jakso jolloin keskityin noin 10 tunnin ajan lukemiseen muistutti minulle, miten ihanaa onkaan oikeasti omistautua kirjoille! Sain luettua joitain kesken olevia kirjoja ja edettyä toisissa, ja Thomas Mannin kautta huomasin että minulla on sittenkin edelleen intoa lukea muutakin kuin kevyempää kirjallisuutta (Kuolema Venetsiassa sai kyllä aikaan sen, että on vaikea ryhtyä nyt lukemaan mitään muuta kaunokirjallisuutta). Ja kaiken lisäksi sain taas innon lukea historiaa! Mannin jälkeen päädyin lukemaan erästä minulla pitkään kesken ollutta historiankirjaa, koska toiseen kaunokirjalliseen teokseen tarttuminen tuntui mahdottomalta, ja niin sitten luin sen ja seuraavan päivän aikana tuon kirjan loppuun. Sen jälkeen olen jatkanut muihin minulla kesken oleviin historiankirjoihin ja lukenut mm. Aino Acktén kirjeitä, Helsingin 1830-luvun kuvausta ja erästä M:n taustatutkimukseen olennaisesti liittyvää kirjaa. Tosin kaikki 1800-lukuun liittyvä antaa ainakin jotain M:lle, joten oikeastaan kaikki lukemani on hyödyttänyt sitä.

Mikä on hyvä juttu, sillä kirjoittaminen on tällä viikolla jäänyt vähäiseksi. Yritän kuitenkin olla tuntematta siitä syyllisyyttä, sillä olen tuntenut, että tuo kaikki lukeminen ja lukemisieni miettiminen on palvellut myös kirjoittamistani, eikä itsensä syyllistäminen sitä paitsi kovinkaan paljon auta luovuutta. Nyt illalla sain jatkettua erästä keskeneräistä kertomusta, joten voi hyvinkin olla, että tauko ja lukeminen tekivät vain hyvää!

Juhannusviikonloppu on ollut kaikkiaan sangen nautittava, vaikka huonovointisuus on edelleen vaivannut (siksikin sängyn pohjalla lukeminen on ollut tosi hieno juttu). Oikeastaan ainut vaihe, jolloin en ole nauttinut olostani, oli kun tuon lukumaratonini "lue keskeneräisiä kirjoja"-projektin innoittamana tartuin tänään pitkään kesken olleeseen Annukka Salaman Käärmeenlumoojaan (juu, siis millä tavalla tuo oli fiksua 2 päivää Thomas Mannin jälkeen?). [huom. spoilereita edessä ainakin vähän yli kirjan puolivälin!]

Tuota kirjaa on blogeissa hehkutettu valtavasti, ja olen yrittänyt lukea sitä läpi ymmärtääkseni minkä takia, mutta täytyy kai todeta, että paranormaali romantiikka ei ole minua varten. Ei ainakaan niin kauan kuin genren perusoletuksiin kuuluu että tyttö rakastuu aina suin päin komeaan, ylimaskuliiniseen rikkaaseen alfaurokseen, johon rakastumiseen nuo ominaisuudet sitten ilmeisesti riittävät koska muita syitä ei tehdä kovin selviksi, ja sen jälkeen tyttö muuttuu ylikeitetyksi spagetiksi aina kun tuo poika/mies on läsnä. Ja niin kauan kuin "vaarallinen" on siinä synonyymi viehättävälle ja seksikkäälle, ei synonyymi, no, vaaralliselle. Minulle vaara tarkoittaa sitä että tahdon pois enkä tahdo tuota vaarallista asiaa lähelleni, ei sitä että kokisin sen himoittavana. Ilmeisesti minulle on annettu erilainen hormonicocktail kuin muille naisille, koska kaikkien muiden mielestä Rufus on niiiiin hottis, ja minä en kerta kaikkiaan ole vielä (vähän yli puolivälin päästyäni) pystynyt ymmärtämään miksi Unna tuntee mitään vetoa häneen ja miksi kenenkään pitäisi.

Onhan tuo kirja ihan hyvin kirjoitettu ja menevä, ja faunoidi-idea on oikeasti kekseliäs joskaan ei aina niin hyvin toteutettu kuin soisin (Ronni nyt ainakin on ihan liikaa... hei pliis). Toivoisin vain että tuossa keskityttäisiin enemmän itse fantasiajuoneen kuin tuohon Rufuksen hottiuteen. Minulle tulee oikeasti epämukava ja inhottava olo, kun luen sivu toisensa jälkeen sitä, miten Rufus on niin vaarallinen ja pelottava ja heti sen jälkeen niin seksikäs ja haluttava. Lisäksi minua alkaa kyllästyttää se, miten monissa kirjoissa naishahmot aina pitää altistaa seksuaalisen väkivallan uhalle ja tehdä se vielä aika heppoisella tavalla. Ja tässä vielä naishahmo on siinä tilanteessa täysin avuton ja uhri, Unnalle ei anneta mitään mahdollisuutta puolustautua vaan miesten pitää pelastaa hänet. Kaiken lisäksi Unna oikeasti ajattelee siinä että jos häntä kosketaan sillä tavoin, hän hajoaa tomuksi. Siis millään tavoin vähättelemättä tuon uhan vakavuutta (juuri siksi minua rasittaa sen heitteleminen tarinoihin tällä tavoin, että se on hyvin vakava asia), tuleepa tässä nyt naisena tosi turvallinen olo, kun annetaan ymmärtää, että uhkaamalla meitä tuolla tavoin miehet voivat hävittää koko olemassaolomme ja minuutemme. Ja toisaalta sitä uhkatilannetta ei ainakaan tähän mennessä ole käsitelty jälkeenpäin sillä tavoin traumaattisena kuin sen uskoisi olevan. Kun rohkeat miehet pelastavat avuttoman naisen niin ei siinä sitten enempää... Inhoan seksuaalisen väkivallan tai sen uhan käyttämistä vain mahdollisimman dramaattisena tapana saattaa nainen suureen vaaraan ja mahdollisimman säälittäväksi uhriksi. Jotenkin sekin, että Unna on käytännössä kirjan ainut nainen (tai "naaras"), rassaa minua. Onhan siellä äiti ja sisko, mutta heidän roolinsa on toistaiseksi ollut lähinnä kommentoida tilanteita joissa Unna on faunoidipoikien kanssa. Miksi taas kerran naispäähenkilön kaikki tarinalle merkittävät suhteet liittyvät miespuolisiin henkilöihin? Ja se lähtökohtakin, että Unna ainut naispuolinen faunoidi, on minusta jotenkin inhottava. Tulee sellainen tunne että naiset ovat jotenkin "vähemmän". Ehkä se ei ole varsinainen tarkoitus, mutta kyllä siitä silti tulee se tunne.

Ainut pelastus minulle kirjassa on Joone. Hän on ainut hahmo josta pidän, ja tällä hetkellä toivoisinkin että voisin nostaa hänet tuosta kirjasta pois ja siirtää johonkin eri kirjaan, jotta voisin nauttia hänen lukemisestaan enemmän. Luultavasti hänen avullaan saan kirjan luettua loppuun, mutta tuskin hän auttaa tarttumaan jatko-osiin. Vaikka pidänkin hänen ja Unnan välille kehittyvästä ystävyydestä - eikö muuten olisikin jännää tai radikaalia, jos joskus tällaisessa kirjassa keskityttäisiinkin tuollaiseen ihmissuhteeseen eikä siihen, miten ah niin hottis se vaarallinen rikas komea mies on. Unnan ja Joonen välisissä kohtauksissa tunsin aitoa tunnetta ja koskettavuutta, jota en Unnan ja Rufuksen välillä pystynyt tuntemaan. Tykkäisin kirjasta enemmän jos Unnan ja Joonen välit olisivatkin siinä keskeisemmät.

Pahoittelen jos tämä nyt loukkaa syvästi jonkun kirjasta pitäneen tunteita, tai kirjailijattaren itsensä jos hän sattuu tähän kirjoitukseen törmäämään, mutta tämä nyt on vain minun rehellinen lukukokemukseni. Olisin mielelläni pitänyt kirjasta enemmän, mutta tältä minusta nyt vain tuntui sitä lukiessani. Kirjasta on blogeissa niin paljon suitsutusta, että eiköhän nämä minun kokemukseni voi kestää. Suht hyvin tuo kirja on sinänsä kirjoitettu ja siinä on joitain osuvia kohtia, ja varsinkin Unnan tähänastisen yksinäisyyden kuvaus on aika koskettavaa, mutta minulla vain on muuten kirjan kanssa liikaa ongelmia tunne-, hahmo- ja merkitystasolla ja ne kaikki tekevät minut vihaiseksi kun luen sitä. Oli nyt tarve avautua, koska en kauheasti ole nähnyt näitä ongelmakohtia esille nostavia kirjoituksia tästä kirjasta (yhteen kyllä olen kommentoinut jo ennen kirjan lukemista), joten haluan saada ne sanotuksi.

No, ainakin tässä voi sitten haaveilla siitä, millaista paranormaalia romantiikkaa itse kirjoittaisin, jos sellaiseen ryhtyisin. Siinä niin olisi älykäs tyttö joka rakastuu suloiseen ja herkkään poikaan eikä menetä persoonallisuuttaan tai tahdonvoimaansa tämän kanssa vaikka onkin rakastunut, tai sitten siinä olisikin poika joka rakastuu poikaan tai tyttö joka rakastuu tyttöön. Heteronormatiivisuus alkaa myös käydä todella pitkästyttäväksi näissä rakkaustarinoissa, minusta ainakin. Lukisin niin mielelläni välillä jonkin muun kuin heteropariskunnan romanttisia edesottamuksia. Paranormaaliin romantiikkaan liittyviä outouden ja ulkopuolisuuden teemoja voisi sitä paitsi ei-heteronormatiivisessa tarinassa käyttää niin paljon enemmän hyödyksi. Kumpi onkaan yhteiskunnalle ja omalle yhteenkuuluvuuden halulleni vaarallisempaa, se että rakkaani on ihmissusi/enkeli/vampyyri/vuorenpeikko vai se että olemme samaa sukupuolta? Siinäpä kysymys. (Ja esimerkkikysymyksen minä on fiktiivinen minä. Omien rakkaideni lista on sukupuolesta ja paranormaaliudesta tai sen puutteesta riippumatta masentavan tyhjä, jos mielikuvituskumppaneita ei lasketa. En ehkä silti lähtisi treffeille vuorenpeikon kanssa, mutta se on eri juttu. Siksi minä kai olenkin vielä sinkku.)

torstai 19. kesäkuuta 2014

Lukumaratonia ja pikapäivitystä

Heippa lukijat! Päätin osallistua Blogistanian kesälukumaratoniin ja aloitin tänään klo 16.30 lukemalla loppuun Hannu Rajaniemen mainion Kvanttivarkaan. Lukumaratoniedistystäni voi seurata Peilimaailma-blogini puolella, jonne päivitän aina välillä lukemisiani ja tunnelmiani. (Alan tosin jo nyt miettiä, olisiko sittenkin fiksumpi koota kaikki luku- ja taidenautintokirjoitukseni tänne samaan blogiin eikä pitää tarkoitusta varten kahta eri blogia, varsinkaan eri bloggauspalveluissa, mutta jätetään sen asian pohtiminen myöhempään.)

Muita kuulumisia vain pikaisesti, jotta pääsen taas pian maratoonauksen pariin. Tähtivaeltaja-päivä oli erittäin mielenkiintoinen ja inspiroivakin tapahtuma, mutta kirjoitan siitä tarkemmin myöhemmin. Seuranani ollut Vaarna on kyllä jo kirjoittanut kuulemistani paneeleista oikein kattavan raportin, mutta ehkä minäkin kirjaan jossain vaiheessa muutamia huomioitani. Jaksoin myös paremmin kuin olin edellisen päivän vointini perusteella odottanut, mutta seuraavana päivänä olinkin sitten aika heikkona...

Nytkin oloni on aika hutera, joten 24 tunnin viettäminen sängyn pohjalla lukemassa kuulostaa hyvältä ajatukselta. Ensin vointi jo parani "hyvin säännöllisiä aterioita, kivennäisvettä ja suolaa"-lääkinnällä, joka on ilmeisesti ainut joka alhaiseen verenpaineeseen auttaa, mutta tämänaamuisia verikokeita varten vaadittu 12 tunnin paasto oli kai jo liikaa minulle (olenko maininnut että tarvitsen säännöllisiä aterioita?). Mutta onneksi on juhannus! Kolme päivää vapaata! Jotka tietysti voi käyttää lukemalla ja kirjoittamalla niin paljon kuin omat voimat sietävät. OK, kuuluu minulla siihen jonkin verran sosiaalistakin ohjelmaa. Mutta minun piireissäni ne eivät ole niin kovin rankkoja... Toivon että lukumaratonin jälkeen minulla riittää jo energiaa heittäytyä kirjoittamiseenkin, sillä alkuviikosta en sitä ole oikein pystynyt tekemään.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Matkoja, parempaa kirjoitusajankäyttöä ja coneja!

Pahoittelut pitkästä nettihiljaisuudesta. Olen nyt kommentoinut edellisiin kirjoituksiini tulleisiin kommentteihin. Olin viime viikon ulkomaanmatkalla, ja sieltä tultuani olin jotenkin ihan puhki. Matka oli ihana ja inspiroiva, mutta imen tuollaisilla kulttuurin- ja ystävientäyteisillä kaupunkilomilla itseeni niin paljon kaikkea jo viidessä päivässä, että sen jälkeen kestää jonkin aikaa toipua. Sitä paitsi lentokoneet eivät tunnu sopivan minulle... Pitäisi ehkä muuttaa jonnekin Keski-Eurooppaan mistä kaikkialle pääsee tarvittaessa junalla. (Kaikkialle minne minä tahdon, siis. Olen aika eurosentrinen matkailija, pelkään pahoin. Parasta ollakin, sillä jos jo Wien-Helsinki-lento vie minusta mehut pois pariksi päiväksi, en halua ajatella miltä tuntuisi palata jostain Intiasta tai Kaliforniasta.)

Viime kirjoituksessani angstailin sitä, miksi en ole jo nuorempana tehnyt enempää kirjoitusunelmieni toteuttamiseksi ja miten niiden toteuttaminen nyt uuvuttavan kokopäivätyön kurimuksessa on hankalampaa. Joskus tuollaiset ahdistukset on hyvä kirjoittaa, jotta ne tunnustaa ja niitä pääsee tosissaan miettimään. Olen sen kirjoitukseni jälkeen ymmärtänyt pari asiaa. Ensinnäkään en voi tietää olisivatko asiat menneet paremmin, jos olisin nuorena tehnyt toisin, esim. hakeutunut opiskelemaan kirjoittamista vakavasti ja yrittänyt heittäytyä nimenomaan kirjoittamaan sen sijaan, että aina pyrin hankkimaan järkevän porvarillisen ammatin. Yhtä hyvin voi olla, että silloisella itsetunnollani olisin palautteen myötä kadottanut kaiken kyvyn kirjoittaa sitä, mitä itse haluan, ja olisin vain kirjoittanut muita miellyttääkseni ja hukannut sen mikä kirjoittamisessani on omaani. Nyt ainakin ehdin tutustua kirjoittamiseeni rauhassa itsekseni kun sen kirjoittamisrohkeuden vain löysin. Ja jos silloin olisin epäonnistunut, olisin saattanut menettää rohkeuteni entistä pahemmin. Vaikea sanoa! Joten turha on spekuloida menneisyydellä jota ei voi enää muuttaa.

Toiseksi tajusin, että jos minulla on tällaisia ahdistuksia menneestä, se johtuu luultavasti siitä, että minun pitää tehdä jotain nykyisyydelleni. En ehkä juuri nyt keksi keinoa vaihtaa osa-aikaiseen työhön, mutta voin tehdä jotain muuta kirjoittaakseni enemmän. Tällä viikolla olen yrittänyt uutta taktiikkaa: herään aamuisin sen verran aikaisin, että voin aamiaisen ja töihin lähdön välissä kirjoittaa ihan kunnolla. Ei nyt tuntikausia, mutta nyt alkajaisiksi 30-45 minuuttia - kun totun tähän, voin yrittää pidentää sen noin tuntiin. Tarkoittaa aikaisin nukkumaan menemistä, mutta toisaalta se on helpompaa, jos illalla ei tarvitse enää yrittää jaksaa kirjoittaa (siihen kun alkaa olla energiaa vasta vähän ennen nukkumaan menoa). Tänään kirjoittaminen jäi aika vähäiseksi, koska olin huonovointinen, mutta jatketaan taas seuraavalla viikolla samaan malliin. Voin kirjoittaa jotain uutta, voin editoida vanhaa, voin vaikka tehdä kirjoitusharjoituksia tai kirjoittaa fanficiä. Mutta kirjoittamiselle aikaa jokaisena arkiaamuna. Toistaiseksi se tuntuu hyvältä.

Ja sitten muita ihanuuksia: coneja! Huomenna on tarkoitus mennä Vaarnan kanssa Tähtivaeltaja-päivään tutustumaan (toivottavasti jaksan olla siellä niin pitkään kuin kiinnostaa, vointi ei edelleenkään ole ihan priima - lääkäri kyllä sanoi että tämä johtuu luultavasti vain alhaisesta verenpaineesta). Ja tänään tuli Finnconin ohjelma! Finncon! Ah, miksi siellä on niin paljon ihanaa ohjelmaa päällekkäin? Saisko sitä Hermionen ajankääntäjää tänne, kiitos? Joka tapauksessa aion mennä ainakin lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Perjantaista en tiedä, kun silloin on aika vähän ohjelmaa ja joudun yöpymään hotellissa, mikä on kallista. Varmuuden vuoksi olen kyllä varannut huoneen molemmiksi öiksi. Toisaalta lauantaina kiinnostava ohjelma alkaa jo aamupäivällä, joten aikaisin sinne Jyväskylään täytyy joka tapauksessa mennä.

Kuka muu on tulossa Finnconiin? Tapaan siellä myös mieluusti sekä uusia että vanhoja ihmisiä, joten jos joku haluaa tutustua livenä tai muuten vain kaipaa con-seuraa, saa ilmoittautua. :-) Viime vuonna olin paikalla yksin, mutta se olisi kyllä ollut vielä hauskempaa seurassa, jos minulla vain silloin olisi jo ollut sellaista sosiaalista mediaa jonka kautta olisin tutustunut ihmisiin ennalta.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Pohdintoja (kirjoitus)unelmien toteuttamisesta

Olisin voinut kirjoittaa tämän edellisen blogipostauksen kanssa samaan, koska se on jollain tapaa jatkoa sen kokemuksille. Mutta tuntui, että siitä voi tulla liian pitkä, ja aihe on kuitenkin eri. Kirjoitan sen erikseen ja ajastan julkaisemaan ehkä muutamaa tuntia myöhemmin.

Nyt kun taas on kerrankin ollut edes vähän enemmän aikaa ja energiaa heittäytyä kunnolla kirjoittamaan, huomaan tietysti, miten pahuksen oikealta se tuntuu. Haluaisin että elämäni olisi jatkuvasti sitä, että kun haluan kirjoittaa, voin tehdä niin ja jaksan tehdä niin. Eihän elämä tietystikään voi olla jatkuvasti hyvää kirjoitusputkea, itse kullakin on luovempia ja vähemmän luovia kausia, ja välillä kirjoittamisen kaivo voi ehtyä jos sille ei anna aikaa täyttyä. Siinä suhteessa ollaan varmaan oltu oikeassakin, kun minua on neuvottu hankkimaan "kunnon työ" ja kirjoittamaan siinä ohessa. On enemmän mistä kirjoittaa niinä hetkinä kun ehdin kirjoittaa, ja silleen. Puhumattakaan siitä tosiasiasta, että Suomessa on hankala elää kirjoittamalla.

Mutta joskus mietin, onko se, että jokin on hankalaa, syy olla edes yrittämättä sitä? Aina välillä kuitenkin törmää jopa Suomessa kirjoittajiin jotka voivat jotenkin elää sillä (apurahat, opetustyöt ja ties mitkä yleensä tukena, harvapa niillä tekijänoikeustuloilla elää). Enkä minä lähtökohtaisesti kaipaa hienoa elintasoa, vaikka ulkomaanmatkoista ja teatterista olisi vaikea luopua. Joskus kysyn itseltäni miksi en ollut nuorempana rohkeampi. Entä jos olisin lukion jälkeen kinunnut vanhemmilta rahaa mennä vuodeksi vaikka Oriveden opistoon? (Luulen että se olisi voinut onnistua. En ole kyllä kysynyt.) Saanut oppia ja kirjoitusrutiinia ja palautetta, ja sitten mennyt opiskelemaan enemmänkin sillä idealla, että valmistun ehkä varmuuden vuoksi johonkin jolla voi elättää itseään, mutta ennen kaikkea opiskellessa on mahdollista enemmän määrätä omista aikatauluistaan ja siten kirjoittaa. Jos olisinkin siinä vaiheessa jo uskaltanut kirjoittaa mitä todella haluan, ja jos olisin saanut tekstejä julki ja voinut ainakin saada apurahoja ynnä muuta jo nuorena? Jos minun olisi mahdollista elää kirjoittamalla? Enhän minä tiedä, olisiko niin käynyt, mutta olisin voinut edes koettaa.

Mutta minun itsetuntoni oli silloin niin alhaalla, etten juuri uskonut kirjoittamiseeni. Lähinnä luin kirjoitusoppaita ja harrastin vähän nettiroolipelejä ja fanficiä. Joskus yliopistovaiheeni puolivälissä vasta aloin saada kiinni kirjoittamisesta. Kiitos on paljolti Natalie Goldbergin ja Julia Cameronin yltiökannustavien kirjoitusoppaiden (ja minun joka tajusin senkaltaisia oppaita etsiä). Niistä voidaan sanoa mitä sanotaan eivätkä ne ehkä enää ole minulle sitä mitä tarvitsen, mutta silloin ne auttoivat minut tajuamaan:
1) Minun ei tarvitse olla valmiiksi huippuhyvä kirjoittaja voidakseni kirjoittaa. Kirjoittamaan oppii vain tekemällä, ja on uskallettava kirjoittaa huonosti voidakseen kirjoittaa hyvin.
2) Kun tosiaan kirjoitan mitä milloinkin oikealta tuntuu, on se kuinka hölmöä ja huonosti kirjoitettua tahansa, löydän lopulta sieltä alta jotain todellista joka pulppuaa minusta, ja jota en kuullut ja tuntenut niin kauan kun vain stressasin, mitä muut sanovat ja mitä minun pitäisi kirjoittaa. Ja silloin minä tosiaan voin kirjoittaa. Ja silloin se voi olla upeaa.
3) Minun ei tarvitse takertua sääntöihin siitä miten kuuluu kirjoittaa. Minun ei tarvitse takertua sääntöihin siitä mistä kuuluu kirjoittaa, mitkä ovat hyviä, sopivia, arvostettavia tms. aiheita. Minun ei tarvitse eikä pidä kirjoittaa muita miellyttääkseni. Minä voin kirjoittaa sitä mitä itse haluan sillä tavoin kuin itse haluan ja niin kuin tunnen että se haluaa tulla kirjoitetuksi. Ja juuri niin minun on kirjoitettava. Muut ihmiset voivat kirjoittaa omia sanojaan, minun on kirjoitettava omiani. Jos minussa on kirjoittajana jotain todellista, tulen kyllä oppimaan kirjoittamaan yhä paremmin, kun vain kirjoitan.

Ja noiden asioiden tajuaminen - nimenomaan jatkuvan kirjoittamisen kautta - teki mahdolliseksi sen että oikeasti pystyin vihdoin taas kirjoittamaan. Ensin NaNoWriMossa romaanikässärin joka jäi kolmeen neljäsosaan, koska tajusin ettei tarinan rakenne toiminut, mutta olen edelleen hirveän ylpeä siitä, koska se oli ensimmäinen kerta kun kirjoitin jotain noin pitkää, ja se oli minun omaani, oli se hyvää tai huonoa. Ja sen jälkeen kirjoitin yhä enemmän, pitkiä ja lyhyitä, kunnes vuodesta 2010 alkaen tuli tuo nykyinen iso kässärini jota täällä M:n nimellä nimitän ja joka on niin minun omaani ettei mitään rajaa. Ja uskon rehellisesti sanottuna että se on oikeasti hyvä. Vaikka vaatiikin vielä töitä tullakseen siksi mitä sen kuuluu olla. Ja siinä ohessa olen kirjoittanut kaikenlaista muuta, ja saanut joitain ulkoisiakin tunnustuksia kirjoittamisestani, joten en ilmeisesti ole ainut, joka uskoo että osaan kirjoittaa.

Tiedän, että tuo kaikki on ollut hirveän tärkeä tie kulkea. Teki ihan mielettömän hyvää kirjoittaa se kaikki auki. Epäilen itseäni nykyään niin usein, että oli mahtava tajuta, mitä olen kuitenkin pystynyt jo tekemään, ja tajuta että edelleen tiedän kirjoittavani oman sydämeni ja luovan vaistoni mukaisesti, ja tiedän kehittyneeni paljon tuona aikana.

Silti välillä tuntuu, että olen tehnyt liikaa kompromisseja itseni kanssa, tyytynyt liian vähään, antanut periksi liian helpolla. En itse kirjoittamisen vaan muun elämän suhteen. En ole koskaan tosissani yrittänyt päästä tilanteeseen, jossa voisin omistaa kirjoittamiselle enemmän ajastani kuin nyt voin. Tai yritänhän minä sillä, että kirjoitan ja toivon että joskus saan jotain julkaistua ja saan apurahoja yms. Mutta mitä pidempään olen väsyttävissä päivätöissä, sitä hankalammalta tuo tavoite tuntuu saavuttaa. Miksi en ikinä uskaltanut edes kokeeksi heittäytyä tyhjän päälle? Tosiaan tehdä kaikkeni jotta kirjoittaminen voisi olla elämäni eikä vain jotain jota yritetään tunkea muun elämän rakoihin? Voisinko ikinä uskaltaa sitä nyt, kun aikataulujen järjestäminen oman mielen mukaan on vaikeampaa kuin opiskellessa? Miten se tässä vaiheessa edes tapahtuisi?

Luin tänään yhden musikaalinäyttelijän haastattelua (täällä, mutta se on sitten saksaksi, ettekä todennäköisesti ole ikinä kuulleet tyypistä). Kun hän kertoi siitä, miten päätyi alalle, minä liikutuin kyyneliin ihan vain siksi, että tunsin itse jättäneeni jotain tekemättä. Luin sanoissa saman palon mikä itselläni on mutta uskallusta myös toteuttaa se. Tavallinen tarinahan tuo on, mutta silti... Haastettelussa kerrotaan kuinka hän löysi rakkautensa musikaaleihin jo yhdentoista iässä, mutta silti aloitti koulun jälkeen kampaajaopinnot "koska sitä luonnollisesti ajattelee ensin, ettei musikaalinäyttelijänä ole mitään tulevaisuutta". Mutta kun hän siinä ohessa pääsi kuitenkin näyttelemään, hän totesi, että haluaa musikaalinäyttelijäksi. Päästyään teatterikouluun hän lopetti kampaajaopintonsa ja meni samantien Frankfurtiin, missä teki näyttelijäopintonsa ja siinä ohella kahta työtä rahoittaakseen niitä. "Tiesin yksinkertaisesti, mikä päämääräni on, ja olin valmis työskentelemään paljon ja kovasti sitä varten - myös myöhään yöhön." Tämä siitä huolimatta, että hän uskoi todennäköisesti valmistuvansa työttömäksi. No, niin ei käynytkään vaan hän on toistaiseksi saanut paljon hyviä rooleja isoissakin produktioissa.

On tietysti paljon ihmisiä, jotka tekevät tuon saman eivätkä onnistu. Mutta silti. Välillä kadehdin niin pahuksen paljon ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet edes yrittää oikein todella. Jotka ovat tienneet mikä heidän päämääränsä on ja olleet valmiita työskentelemään paljon ja kovasti sitä varten ja jättämään ne järkevät, turvatut suunnitelmat sikseen unelmaansa tavoitellakseen. Ajattelemaan että järkeviä asioita ehtii tehdä sitten myöhemminkin, jos kutsumus ei onnistu, mutta ensin pitää yrittää sitä mitä todella haluaa.

Musikaalinäytteleminen (tai teatteri ylipäätään) on tietysti siitä hyvin erilainen ala kuin kirjoittaminen, että sitä olisikin vaikea tehdä muun työn ohessa. Sitä tehdään joko täysillä tai ei ollenkaan. Siinä on myös aika nuorena osattava mennä alaa opiskelemaan, on päästävä produktioihin jne. Kirjoittaminen on siitä armollinen, että sitä pystyy tekemään sivutoimisesti, ja sitä voi tehdä omilla ehdoillaan sen sijaan että pitäisi saada kiinnitys johonkin produktioon voidakseen edes tehdä koko juttua. Vaikka en ikinä saisi mitään julkaistua, voisin silti kirjoittaa, mutta koetapas olla näyttelijä ihan yksiksesi. Ja kirjoittamista voi alkaa tehdä myöhemminkin tosissaan, jos nuorena ei ole uskonut itseensä tarpeeksi, vaikka olisi siitä pienestä pitäen unelmoinut. Toisaalta siitä syystä kirjoittaminen on ehkä liiankin helppo jättää sivurooliin, sen sijaan että olisi jossain vaiheessa pakko vain kokeilla ja uskaltaa...

No, enhän minä tietenkään mitään vuokraa maksaisi sillä, että jäisin vain kotiin kirjoittamaan. Ensiksi on pakko olla jokin keino rahoittaa se puuha. Mutta välillä toivoisin että olisin järjestänyt itselleni elämän, jossa se työ olisi vain sivuseikka ja kirjoittaminen pääasia. Ja jossa pystyisin ja jaksaisin saada sen verran paljon aikaiseksi, että se julkaisu ja apurahamahdollisuudet eivät olisi ihan niin kaukana...

Jossittelu ei toisaalta auta. Jos tällä hetkellä ei tunnu olevan mahdollista jättäytyä tyhjän päälle (kannattaa tietysti kysyä miksi ei), sitten ei auta kuin pärjätä nykytilanteen kanssa, pitää mielessä nuo myöhäiseen iltaan unelmansa eteen työskentelevät taiteilijat lajista riippumatta, ja ehkä miettiä vähän uusiksi tärkeysjärjestyksiä niin että aikaa ja energiaa jäisi enemmän kirjoittamiselle. Ja sitten kun jossain vaiheessa tulee mahdollisuus tehdä enemmän, silloin pitäisi uskaltaa tarttua siihen. Ehkä se mahdollisuus joskus tulee.

Ja jos rehellisiä ollaan, minulla nyt vain nuorempana ei ollut niin hyvä itsetunto, että olisin uskaltanut luottaa kirjoittamiseeni. Niin ei olisi pitänyt olla, mutta niin oli enkä mahda sille enää mitään. Tarvitsin kai nuo vuodet kasvaakseni sellaiseksi ihmiseksi joka osaa kirjoittaa mitä tosiaan haluaa kirjoittaa. Ei sitä menneisyyttä voi muuttaa. Parempi, että iloitsen ainakin siitä, mitä minulla on: kutsumus, jonka toteuttaminen tässä iässä ja elämäntilanteessa on vielä mahdollista, sen sijaan että ovi olisi jo sulkeutunut kun en ajoissa toiminut. Ovi voi olla nyt vähän hankalammassa paikassa, mutta sen pystyy edelleen avaamaan.

Mutta en voi olla kiroamatta itseäni kun annoin kesyttää itseni liiaksi. Kun odotin näin pitkään ennen kuin aloin uskoa itseeni, ja kun en edelleenkään oikein uskalla astua ulos järkevistä kompromisseista. Mutta ehkä ratkaisu löytyy.

Ehkä palaan tästä kirjoittamaan. Nyt kun sitä aikaa ja energiaa kerrankin on.

Lomailua ja kirjoittamista

Olen lomaillut. Varsinainen kesälomani on vasta heinäkuussa, mutta minulla on nyt muutama lomapäivä ennen kuin lähden reissuun. Olen keskiviikosta lähtien lähinnä vain löhöillyt ja lepäillyt. Välillä tehnyt joitain asioita kuten siivonnut, käynyt lenkillä tai käynyt hurmioitumassa kaupunginorkesterin konsertissa. Välillä lojunut sängyssä puoleenpäivään lukemassa ja sitten lukenut vielä vähän lisää, nukkunut päiväunia, katsonut kaverin kanssa Sherlockia. Tuhlaillut vähän enemmän aikaa netissä ilman jatkuvaa tunnetta että pitäisi tehdä jotain muuta. Se on ihaninta lomassa, ettei koko ajan ole se tilanne että aika on kortilla ja pitäisi tehdä jotain muuta. Työviikkoina olen iltaisin liian väsynyt useimmille asioille (en tiedä onko tämä normaalia vai onko terveydessäni jotain vikaa, asiaa selvitellään), joten viikonloppuisin on aina sellainen tunne että nyt pitäisi tehdä Ne Kaikki Asiat. Siivota, laittaa ruokaa, tavata ystäviä, lukea vähän enemmän, olla jossain muuallakin kuin kotona, olla kerrankin kunnolla kotona - ja tietysti kirjoittaa. Nyt olen monena päivänä voinut olla ihan rauhassa ja todeta, ettei haittaa että en tehnyt sitä tänään, koska voin tehdä sen huomennakin. Se on tehnyt hyvää.

Vaikka ihan loman alussa ajattelin, että nyt tietysti kirjoitan vaikka kuinka, päätin heti ensimmäisinä päivinä, etten sitten stressaa itseäni siitä asiasta. Voin kirjoittaa jos siltä tuntuu, mutta voin myös olla kirjoittamatta ja kerätä lepäämällä voimia. Pitkällä kesälomalla voin sitten tehdä tarkempia suunnitelmia, nyt saa jokainen päivä tulla miten on tullakseen. Pariin päivään en kirjoittanutkaan mitään eikä se minua haitannut. Totesin olevani tyytyväinen  jos saan näin paljon levättyä.

Sitten. Eräs ihana näyttelijä laittoi erään ihanan kuvan FB-sivulleen. Katsoin sitä ja minun päässäni syttyi tarina. Ja yhtäkkiä kirjoitan ja kirjoitan. Tarinasta on vielä joitain osia auki enkä ole kirjoittanut siitä vielä kovinkaan paljon, mutta voi miten se on ollut ihanaa. Kirjoitusinto vielä iskee ihan odottamatta. Saatan pistää itseni kirjoittamaan ja saada aikaiseksi vain väkinäisen sivun. Sitten istahdan koneelle katsomaan sähköpostit, ja yhtäkkiä minun on pakko hakea muistivihko ja kirjoittaa. Tänään minun oli tarkoitus mennä Teatterimuseoon (kiinnostaa minua + tarpeellista taustatutkimusta), lomalla ehtisi paremmin kuin noina työviikkoina, mutta enpäs nyt mennytkään. Kynä ei päästänyt kädestä irti ennen kuin olisi ollut ihan liian vähän aikaa pyöräillä museoon ja katsoa siellä näyttelyitä läpi rauhassa. Kirjoitin siis ja olin tyytyväinen. Lopetin kun kättä ja hartioita alkoi särkeä liikaa. Museo pysyy kyllä, hyvää kirjoitusvirettä ei kannata päästää menemään, etenkään kun se iskee silloin kun olo on suht levännyt ja jaksaa.

Nyt kirjoitan siis nimenomaan käsin. Luultavasti kiroan käsialaani puhtaaksikirjoitusvaiheessa, mutta jotenkin tämä tarina tahtoo tulla kirjoitetuksi käsin. Se vaatii tuota fyysisyyttä ja käsialan persoonallisuutta, ainakin toistaiseksi. Ja kauniit kirjoitusvihot inspiroivat, ja ne voi ottaa mukaan ulos tai kahvilaan (olen jo kolmena päivänä halunnut kirjoittaa kahvilassa, ehkä huomenna jopa saan mentyä). Tänään kirjoitin vähän aikaa puistossa, ja ajattelin tarinaa. Sitten aloin haluta teetä. Tulin kotiin ja keitin pannullisen teetä, ja sitten istuin siinä keittiön pöydän ääressä ja kirjoitin ja kirjoitin. Välillä tein lisää teetä ja katsoin sinitiaisen hyppelyä vaahteran oksilla.

Välillä käy velvollisuudentuntoisessa mielessä että pitäisi kai kirjoittaa M:ää, mutta ei, katinkontit. M on hautumisvaiheessa, ja tämä tarina on se joka nyt tulee kirjoitetuksi. Ja rakastan sitä että se on Jotain Ihan Muuta. Rakastan sitä etten tarkkaan edes tiedä mitä ennen kuin kirjoitan. Rakastan sitä miten täynnä mahdollisuuksia se on. Rakastan kirjoittamista.