Sairautta ja terveyttä, lepoa ja kirjoitusta

Jostain syystä talvisin on tullut tavaksi sairastella moneen kertaan. En ollut kauan ollut kuivilla tammikuisesta flunssasta, kun sain toisenlaisen taudin, ja vaikka taudin ikävin vaihe meni nopeasti ohi, olen jo noin viikon päivät kärsinyt muuten vain yleistä heikotusta enkä jaksa tehdä kovin paljon. Nyt loppuviikosta tilanne on sentään jo helpottanut, ja sopii toivoa, että ensi viikolla se normalisoituisi. Sinänsä sairastaminen ei ole ollut pelkästään pahasta. Se on antanut aikaa joillekin hyvinkin tärkeille asioille, mutta ei niistä sen enempää tässä, koska ne eivät ainakaan nyt liity suoraan kirjoittamiseen, ja ovat muutenkin vähän "kesken".

Tällainen sairastelu ja pitkä jälkiheikotus luonnollisesti hidastavat kirjoitustahtia, koska jos koko kroppa uupuu pienestä istumisrupeamasta koneella, ei ole mahdollisuuksia tehdä kovin paljon kerralla. Olen silti vähitellen edennyt editoinnin kanssa. Ajatuksenani on ollut, että kasaisin käsikirjoituksen maaliskuun loppuun mennessä sillä tavoin kokoon, että voisin lähettää sen luettavaksi ja kommentoitavaksi. Luulen, että sairastelut ovat hidastaneet hommaa sen verran, että täytyy siirtää tavoitetta vähän. Uskon kuitenkin, että voisin lähettää sen luettavaksi huhtikuun aikana. Olen aika innoissani siitä, miten paljon teksti on nyt edennyt.

Toivon kyllä, että ensi viikolla olen jo kunnossa, sillä alan tulla vähän mökkihöperöksi, en ole melkein kahteen viikkoon käytännössä nähnyt muita ihmisiä kuin työkavereita. Mutta nyt viikonloppuna olen viettänyt aikaa romaanihenkilöideni kanssa, ja ihan tosissani oloni ei ole yhtään yksinäinen, kun kirjoitan. Muuten se kyllä alkaa sitä olla.

Kuohuja.

Työstin juuri kohtausta, joka on ollut muistikirjassani viime kesästä asti. Nyt kirjoitin sitä puhtaaksi ja samalla uusiksi. Muistan, että tuon kohtauksen kirjoittaminen oli jo kesällä sellainen tapaus, että olin sen jälkeen fyysisesti ja henkisesti aika hervoton, niin voimakkaasti tunsin sitä kirjoittaessani, ja toisaalta sen jälkeen tunsin, että jokin ikkuna oli auennut tarinassani. Olisikohan ollut sen jälkeen kun pystyin taas muokkaamaan käsikirjoitusta koneella, kun siihen asti oli pitänyt kirjoittaa käsin päästäkseni asioihin kiinni.

Nytkin tuon kohtauksen kirjoittaminen ja muokkaaminen oli sen verran raju juttu, että jossain vaiheessa keskeytin ja löysin itseni kyynelissä keittiöstä. Ei kyse ole mistään hirveän dramaattisista tapahtumista, vain kohtauksen tunteista sekä siitä aiheesta, joka siinä nousee. En tiedä, välittyykö sama siitä lukijalle, en tiedä onko kirjoittajan oma tunnelataus tekstiä kirjoittaessa tae hyvälle tekstille. Juuri nyt sitä on mahdotonta arvioida. Mutta se, että kohtaus vaikuttaa kirjoittajaan itseensä noin voimakkaasti, kertoo ainakin siitä, että nyt liikutaan asioissa jotka ovat kirjoittajalle oikeasti tärkeitä ja ihan helvetin aitoja. Ja se on joka tapauksessa hyvä asia. Olen kiitollinen tämän kirjoittamisesta.

Minusta on myös helpottavaa, että teksti edelleen vaikuttaa minuun voimakkaasti. Välillä editoidessa on se vaara, että alkaa suhtautua tekstiin liian ulkokohtaisesti, älyllisesti, saattaa päätyä arvioimaan sitä enemmän muiden standardeilla kuin sillä, mitä teksti oikeasti itse on. Juuri siksi välillä pelkään liikoja editointikierroksia: pelkään, että poistan tekstistä jotain olennaista, koska alan ajatella mitä muut sanovat ja yritän miellyttää tekstilläni muita. Mutta kun saan kaivettua esiin jotain tältä tuntuvaa, tiedän ainakin, että olen kirjoittamassa omaa tekstiäni. Juuri tämän takia myös haluan kirjoittaa romaaniani rauhassa, monen vuoden ja editointikierroksen ajan. Löydän siitä syvyyksiä ja voimia, jotka eivät aluksi olleet läsnä, koska en ehkä osannut ilmaista niitä tai en ollut vielä tunnustanut niitä itselleni. Tai joita olin yrittänyt kirjoittaa tekstiin, mutta tarvitsin niille vielä enemmän voimaa.

Tämä editointi on ollut melkoista vuoristorataa. Välillä se tuntuu samalta kuin ne unet, joissa kuljen jonkin talon loputtomissa huoneissa etsien jotain, ja jokaisen huoneen jälkeen paljastuu taas uusi ovi, huone tai käytävä, jonka takaa ei edelleenkään etsimääni löydy. Muokattavaa tuntuu olevan loputtomasti enkä tiedä, koska voin hyväksyä, että teksti on nyt niin valmis kuin se voi tässä vaiheessa olla, ja antaa sen kokeilla siipiään. Mutta tänä viikonloppuna olen pystynyt katsomaan käsikirjoituksesta vähän pidempää osaa, ja olen nähnyt, että se oikeasti edistyy ja kuroutuu kokoon. Joissain kohdissa on hyvin vähän muokattavaa, ja viime vuonna tekemäni muokkaukset ovat enimmäkseen vieneet tekstiä oikeaan suuntaan, niin että voin nyt edelleen jatkaa. Täydellinen se ei varmasti ikinä ole, mutta olen toiveikas, että tämän vuoden aikana voisin saada sen siinä määrin oikeaksi, että uskaltaisin antaa sille mahdollisuuden ulkomaailmassa.

Takaisin työhön

Sairastuminen on mennyt ohitse. Olen ollut tällä viikolla taas töissä, ja vaikka olo on vielä vähän voimaton, kyllä tämä tästä kohenee. Ja niin alan myös väännellä ja käännellä päiviäni, jotta löytäisin niistä vireitä tunteja jolloin ei tarvitse tehdä jotain muuta. Varastaa taas aikaa kirjoittamiselle työn ohessa.

Päätin jossain vaiheessa, että alan editoida M:ää taas helmikuussa. Ja niin minä sunnuntai-iltana avasin sen ja aloin taas työskennellä. En tiedä mitä on tapahtunut niiden parin kuukauden aikana, jolloin se oli tauolla, mutta selvästi jotain. Sillä tämä tuntuu jotenkin erilaiselta. Yhtäkkiä tulen eri kulmasta ja olen ylittänyt jotain. Teen aika paljon muutoksia siihen kohtaan, jota nyt muokkaan. Se on hyvä, sillä se osa kaipasi jatkuvasti jotain ihan uutta. Ehkä olen nyt löytämässä sen. En aio kysyä itseltäni, tulenko pitämään nyt kirjoittamaani hyvänä myöhemminkin. Minua jännittää, mitä tästä on tulossa.