perjantai 24. heinäkuuta 2015

Lepäilyn alkua

Eilen, kun suljin koneen ja hyppäsin bussiin (juu, siinä välissä oli muutama muukin vaihe kuten junalla keskustaan, mutta ei anneta sen häiritä, tuo kuulostaa niin paljon napakammalta), oloni oli sellainen että en osaa kirjoittaa, romaanini on hirveää roskaa eikä siitä tule yhtään mitään, jne. Klassinen esimerkki siis siitä, kuinka kirjoittaja vain jossain vaiheessa väsähtää ja tauolle on tarvetta.

Olen jo nyt jonkin verran optimistisempi. En kyllä jaksa edelleenkään kirjoittaa kovin monta lausetta tms. Mutta uskon, että kunhan annan tekstin olla jonkin aikaa, lepuutan ylikuumentunutta pääparkaani ja saan koelukijoilta kommentteja, voin taas jatkaa. Elän toivossa, että teksti kaipaa ennen kaikkea sitä turhien pois tiivistämistä, jotta toimivimmat osat eivät huku sälän alle, enkä joudu enää kirjoittamaan kovin paljon uutta. Tai sitten on vain hyväksyttävä, että olen monisanainen kirjoittaja ja tämä tarina haluaa asettua kovin laajaan mittaan. Katsotaan kuinka käy. Mutta nyt olen taukoni ansainnut. Yritän lähinnä puuhata kaikkea ei-kovin-älyllistä-tai-kirjallista. Autan ruoanlaitossa. Mennään ehkä mustikkaan. Lueskelen äidin hyllystä Wenla Männistöä koska se on sopivan hulvaton enkä yritä käyttää sitä minkään romaaniini liittyvän rakennusaineena. En oikein osaa edes kirjoittaa kommentteja, tai tätä merkintää. Ehken kirjoita nyt enempää.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Lopussa.

Okei. Sain juuri muokkauskierroksen loppuun. Tai siis siellä on edelleenkin roskaa ja liikaa ja huonoja kohtia ja kaikenlaista asiaa mille pitäisi tehdä jotain. Mutta juuri nyt en osaa enempää. Minulla on pää hajoamassa tämän tekstin kanssa, olen tehnyt sen mitä tässä vaiheessa osaan, ja tarvitsen kunnon useamman viikon tauon ennen kuin katson sitä. Julistan siis tämän muokkauskierroksen päättyneeksi. Täytyy jättää huomiseen muotoilujen säätäminen Word-versioihin, mutta tekstille en aio tehdä nyt moneen viikkoon mitään. Koelukijat voivat sitten tietää, että en kuvittele sen olevan täydellinen. Juuri nyt vain en osaa enempää.

Ai niin, ja iloitsin liian varhain sanamääristä. Kävi ilmi että olinkin jättänyt joitain lukuja ruksaamatta Scrivenerin compile-toiminnosta (kun pitää ruksata niin include, as-is kuin page break before -kohtakin, ei ehkä ole ihme että jotain jää), ja itse asiassa sanamäärä on ihan sama kuin silloin kuukausi sitten. Miten se on mahdollista kun ihan oikeasti olen poistanut tuhansia sanoja kirjoittamatta ollenkaan yhtä paljon tilalle, siitä minulla ei ole mitään hemmetin aavistusta. Jumalat ilmeisesti vihaavat minua. Tai sitten tietokoneohjelmat. Ymmärrän vielä sen, että jos kirjoitan paljon, minulla on tuloksena paljon tekstiä, mutta miten helvetissä voi tuhansien sanojen poistaminen olla näkymättä sanamäärissä? Ihan oikeasti? Tämä nyt menee vähän joksikin kirjoittajasitcomiksi.

Mutta en jaksa tapella. En jaksa ajatella yhtään mitään. Toivotan tämän tekstin vähäksi aikaa kauas itsestäni enkä tahdo enää ajatella sitä. Ehkä minä vain en osaa. Nyt olen kuitenkin tauon tarpeessa. Olen menossa äidin luo muutamaksi päiväksi. Siellä ajattelin esimerkiksi katsoa televisiota ja poimia mustikoita. Kaikkea, joka ei ole kirjoittamista eikä kirjoittmaisen ajattelemista.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Addiktiota ja sanamääriä

Juuri eilen pääsin valittamasta, että olen tosi väsynyt kirjoittamisen vuoksi ja tarvitsen vapaapäivän, ja tänään taas hirveästi tekisi mieli editoida. Olen kai tullut siitä riippuvaiseksi! Onneksi päivä on sen verran sosiaalisilla riennoilla täytetty, että vapaapäivä tästä kumminkin tulee. Mitä nyt ehdin vähän kuitenkin jotain tehdä, kun aloin tehdä kakkososan muotoiluja lukukelpoiseksi (Wordin ja Scrivenerin välillä vekslaamisessa on omat vaivansa, varsinkin jos välillä osaa laittaa sisennykset päälle ja välillä ei), ja sitten huomasin että hei tuossa on ihan tarpeeton lause ja tuo sana ei oikein kuulosta hyvältä... Ja sitten aloinkin löytää sieltä täältä kaikkea korjausta vaativaa. Mutta ei tänään nyt ainakaan.

Huomaan myös, että minua alkaa valtavasti ahdistaa ajatus, että joskus tulevina kuukausina oikeasti luopuisin (ainakin vähäksi aikaa, sanoo hän toiveikkaasti kustannussopimus mielessä väikkyen) tämän romaanini kanssa työskentelystä. Mietin välillä, johtuuko sen loputon editointi siitäkin, että olen siihen addiktoitunut enkä henno päästää siitä irti. No, johtuu se myös siitä että kaksi vuotta sitten vielä hyväksyin tekstiini melkoiset määrät kuraa, kuten mennä viikolla havaitsin. Mutta silti. Minun olisi helppoa jatkaa tämän editointia vielä ikuisuuksia vain siksi, etten raaski luopua hahmoistani ja heidän tarinoistaan. Hyvä että on se deadline.

Sen huomasin, kun nyt pistin ihan kaiken Word-tiedostoiksi, myös sen nelososan jonka muokkaus on vielä vähän kesken, että näköjään sanamäärä on kuin onkin vähentynyt. Nyt sanoja on yhteenlaskujeni mukaan enää 163 000! (Juu, "enää".) Ainakin ellei Word valehtele. Vähän aikaa sitten sanoja oli vielä 175 000, ja ennen tätä kierrosta noin 190 000, eli olen tässä loppupuoliskon editoinnissa ihan tosiaan saanut tavaraa vähenemään. Olenkin sieltä aika ronskisti lyhentänyt kaikkea turhaa sälää, ja jos useimmista luvuista menee monta sataa sanaa ja välillä tuhat, niin ei ole ihme jos siitä tosiaan tulee 12 000:n vähennys. Olen joka tapauksessa aika ylpeä tuosta, en ole varmaan missään vaiheessa saanut näin paljon oikeasti lähtemään tekstistä, kun olen aina kirjoittanut niin paljon tilallekin. Elättelen toiveita, että jos viimeisellä kierroksella tuosta lähtisi reilu kymppitonni, niin voisin päästä 150 000 sanaan. Se on toki edelleen paljon, mutta jo selkeästi alempi kuin se 190 000 sanaa, josta lähdin, eikä ehkä näytä kustantajille lähettäessä ihan niin järkyttävän isolta pinkalta/tiedostolta. Ja tiedän, että tuo 40 000, joka noilla määrillä olisi eroa, on joillekin jo kokonainen romaani!

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Kirjoitusväsymystä ja ylijyrätty sydän

Olen sitten käynyt tällä viikolla useana päivänä isäni luona kirjoittamassa, ja se on toiminut paremmin kuin mikään muu vaihtoehto. Siellä näkee ikkunoista ulos joten ei tule niin klaustrofobinen ja sisään suljettu olo kuin täällä kotona, ja halutessani voin jopa hiukan jaloitella pihalla taukoa kaivatessani. Minusta tuntuu mukavammalta kirjoittaa jossain kotona, vaikkei se oma kotini olisikaan, kuin jossain kovin kliinisessä paikassa, ja tuolla olen sitä paitsi kirjoittanut ennenkin. Lisäksi kaapissa on hyvää teetä. Ja kun pyöräilymatka on noin puoli tuntia suuntaansa, saan mukavasti päivän liikunnat siinä, ja olo on jo mukavan virkeä koneen ääreen istuessa (tai viimeistään kun ne ensimmäiset assamit saa juotua). Pyöräilymatka takaisin auttaa myös jonkin verran irtautumaan kässärin maailmasta.

Alan kyllä olla nyt ihan puhki. Paristakin eri syystä nämä kirjoituspäivät ovat olleet aika uuvuttavia. Olin siinä käsityksessä, ettei tätä loppuosaa tarvitse paljon editoida, koska aikaisemmillakin kierroksilla on ollut näin. No, rakenteellisesti tuo onkin melko OK, isoja muutoksia ei siinä ole tarvinnut tehdä, mutta voi apua. Katsokaas, minä en tuota editoinut ollenkaan viime kierroksella, lopetin kolmannen osan loppuun. Kun nämä kierrokset ovat olleet hitaita ja tauot pitkiä, se tarkoittaa, että edellisen kerran olen koskenut tuohon tekstiin yli kaksi vuotta sitten. Ja niiden kahden vuoden aikana olen nähtävästi kehittynyt kirjoittajana aika paljon. Sillä nyt olen lukenut tekstiä ja henkisesti repinyt hiuksia: voi apua, osa siitä tekstistä on ihan kauheaa! Miten kukaan on ikinä voinut kehua tätä? Miten olen ikinä voinut kuvitella että tuo on hyvää? Apua!

On tuolla myös joitain kohtia, jotka tuntuvat edelleen yllättävän hyviltä eivätkä vaadi paljon muokkausta. Selvästi tietyntyyppiset kohtaukset ovat sujuneet minulta jo vuosia sitten paremmin kuin toiset. Mutta osa kohtauksista on sitten vaatinut sitäkin enemmän muokkausta ja uudelleenkirjoitusta, ja olen oikeasti tehnyt paljon töitä saadakseni ne kuntoon. Pää alkaa olla aika puhkiväsynyt tästä. Kyllä kirjoittaminen kerta kaikkiaan voi olla myös kovaa työtä.

Toinen uuvuttava asia on, että olen näinä päivinä työstänyt monia sellaisia lukuja, joiden tunnesisältö tuntuu minusta aika raskaalta. En todellakaan mene sanomaan, miltä se tuntuu muista lukijoista, sillä se että minä eläydyn hahmojeni tunteisiin ei tarkoita välttämättä, että se välittyy lukijalle (vaikka elätänkin toivoa, että se auttaa kirjoittamaan nuo kohtaukset paremmin ja tuomaan tunteet läpi muillekin - ainakin nyt koen nuo kohtaukset raskaampina kuin edellisillä kierroksilla, joten ehkä teen jotain eri tavalla). Mutta joka tapauksessa tuo on nyt minulle kirjoittajana ollut tunnetasolla aika uuvuttavaa. Päivittäinen muutaman tunnin editointi on alkanut tuntua siltä kuin heittelisin sydämeni soratielle ja ajelisin siitä edestakaisin yli katujyrällä. Lisäksi kirjoitushomma itsessään vie minusta muuten vain mehut... Taitaa olla aika pitää ainakin huominen vapaata.

(Huom. tätä lukevien romaanini koelukijoiden ei kannata tehdä mitään oletuksia romaanin tapahtumista. Onhan aika oletettavaa, että romaanissa on jossain vaiheessa sellaisia konfliktitilanteita, joiden takia asiat eivät ole hyvin. Muuten se on aika tylsä romaani.)

Työtä ei ole enää paljon. Oikeastaan varmaan vain 1-2 päivän verran. Luultavasti kahden, sillä minun on vähän säälittävä ja säästeltävä itseäni, alan olla niin puhki. Minulla on tainnut kestää jonkin aikaa tajuta, että kyllähän siitä kirjoittamisestakin on pidettävä vapaapäiviä, vaikka sitä tekeekin omasta tahdosta, palkatta ja rakastaen. Uuvuttaa se silti. Olisin vain mielelläni saanut tämän jo tällä viikolla pois käsistäni, mutta nyt sitä muokattavaa tuli niin paljon oletettua enemmän, että hyvää työtä minä olen nytkin tehnyt. Kohta koko homma on joka tapauksessa koelukuvalmis ja minä voin pitää siitä pienen tauon.

Nyt lepäilemään. Palkitsin itseni jo pizzalla (lähelle on avattu aika hyvä uusi pizzapaikka, jee!). Ehkä nautin vielä jäätelöä loppuhemmotteluksi. Tuntuu että olen ansainnut senkin.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Tämän päivän ajatuksia kirjoituspaikasta

Pyöräilin tänään Kaisa-kirjastoon kirjoittamaan. Matka on niin pitkä, että vietin enemmän aikaa pyöräillen kuin kirjoittaen. Olisin tietysti voinut tulla julkisilla, mutta yritän köyhäillä ja säästää rahaa pyöräilemällä mahdollisimman moneen paikkaan. Kun pari tuntia olin kirjoittanut, alkoikin olla nälkä ja piti palata kotiin (koska en tietenkään myöskään halunnut ostaa kallista ruokaa jostain keskustan kahvilasta tms.). Etäisyyden puolesta keskustassa olevat kirjoituspaikat eivät taida olla niin hyvä idea minulle... Paitsi tietysti jos haluan vain pois kotoa ja liikkeelle, kuten tänään.

Yliopiston kirjasto tuntui vähän omituiselta paikalta kirjoittaa, luultavasti siksi, että oma yliopistoaikani ei ollut mitenkään auvoinen, ja yliopistokirjastot Suomessa tuntuvat olevan tunnelmaltaan toistensa kaltaisia. Arvostin kyllä sitä, että oli paljon vapaata tilaa, ja hyvin tuolla oli tilaakin näin keskellä kesää.

Ylipäätään huomasin taas, että kirjoitan mieluiten kotona. Joillekin toimii kotoa pois lähteminen, koska sitten on vähemmän häiriöitä ja tulee keskityttyä vain kirjoittamiseen, kun sitä varten kerran lähti kotoa. Minä taas kaipaan niitä "häiriöitä". Tarvitsen kirjoittaessani ja varsinkin editoidessani ajatustaukoa. Kotona on ihana, kun voi lähteä kävelemään ympäri asuntoa ilman että tarvitsee vahtia ettei kukaan vie tietokonetta; kun voi tyhjentää tiskikoneen tai laittaa pyykit pyörimään pienen ajatushetken ajaksi; lähteä puolen tunnin kävelylle ja jatkaa sitten; tarttua muutamaksi minuutiksi käsityöhön tai katsella seinillä olevia kuvia. Yliopiston kirjastossa vaihtoehtoni olivat lähinnä termospullossa olevan teen juonti ja kännykän räplääminen. Se ei toimi niin hyvin.  Minä taidan kirjoittajana kaivata sitä kotiympäristöä, joissa voi tarttua pieniin häiriöihin niitä tarvitessaan. Ainakin nyt.

Sitä paitsi olen päässyt joihinkin osiin tarinaa, jotka ovat itselleni tunnetasolla aika kipeitä (en osaa sanoa, lukevatko muut ne yhtä voimakkaasti, itse olen niin kiintynyt hahmoihini), eikä sellaista tunnu mukavalta kirjoittaa tai muokata julkisella paikalla, jossa omat reaktiot on pidettävä kurissa eikä taaskaan voi lähteä kävelemään hetkeksi koneelta ympäriinsä tms. Tänäänkin lopetin juuri siinä vaiheessa, kun olin tulossa kipeään kohtaan, vaikka kotona kirjoittaessa olisi kävelytauko voinut riittää. Huomenna luultavasti yritänkin kirjoittaa ainakin osittain kotona, jos meteli ei ole ihan mahdoton. Tai sitten selvitän, voisiko isän luo mennä, sillä siellä on talo nyt kai tyhjänä, ja siellä olen kirjoittanut joskus muulloinkin, joten se tuntuisi riittävän tutulta ympäristöltä.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Kirjoitusolosuhteita ja musiikkia

Täällä remontin keskellä kirjoittaessa olen tullut pohtineeksi olosuhteiden merkitystä kirjoittamiselle. Kirjoitan mieluiten kotona, koska jotenkin se tutun ympäristön rauha ja se, että enimmäkseen minä kontrolloin ärsykkeitä, on minulle hyväksi kirjoittamisessa. Todennäköisyys, että alkaisin siivota kirjoittamista vältelläkseni, on aika pieni, sillä yleensä kyllä välttelen nimenomaan siivoamista. Kirjoittamismotivaationi on normaalisti hyvä, tarvitsen vain puitteet joissa keskittyminen ei liikaa häiriinny.

Nyt täällä on kuitenkin kaikennäköisiä häiriöitä: yhtäkkiä saatetaan alkaa porata todella meluisasti, eikä tiedä, jatkuuko se viisi minuuttia vai koko päivän. Sitä paitsi ikkunoista ei näe ulos, mikä on vähän ahdistavaa, sillä olen tottunut katselemaan ulos aina kirjoittamisesta tauotessani, miettiessäni jne. Silti olen vähän haluton lähtemään muualle kirjoittamaan. Helsingistä on vaikea löytää sopivalla tilalla varustettua kirjastoa, jossa ei olisi sisäilmaongelmia (saan monissa päänsärkyä ja keskittymiskyvyttömyyttä viimeistään tunnin-puolentoista päästä). Monet kirjoittavat kahviloissa, mutta itse en ole juurikaan onnistunut löytämään muuton jälkeen lähiseudulta mitään kivoja kahviloita, jotka sopisivat siihen tarkoitukseen, eikä keskustaan jaksaisi aina raahautua (varsinkin kun sielläkin kahvilat ovat todella häliseviä). En ole juuri kirjoittanut kahviloissa, mutta olettaisin, että sopiva kirjoituskahvila vaatii ainakin seuraavat ominaisuudet: pistokkeita joihin saa tietokoneen kytkettyä (akkuni ei ole kovin hyvä), tarpeeksi tilaa jotta ei tunne olevansa silmätikkuna eikä häiriinny liikaa kahden ihmisen keskustelusta jos kahvilaan ei mahdu juuri ketään muuta; mutta kuitenkaan ei niin iso, että se olisi todella meluisa. Olisi myös oltava sopivanlainen rauhallinen soppi tai nurkkaus, johon vetäytyä, ja tunnelman olisi jotenkin oltava luovuudelle sopiva - monet keskustan kahvilat ovat minulle liian moderneja ja kliinisiä. Sitten kahvilakirjoittamisessa on sekin ongelma, että jotain pitää ostaa siellä ollakseen, eikä minulla ole nyt liiemmin rahaa.

Niinpä yritän enimmäkseen pärjätä täällä remontin keskellä, mutta luulen, että jos tämä vaihe näyttää kestävän vielä ensi viikollakin, saatan lähteä testaamaan uusia kahviloita ja kirjastoja ainakin joinakin päivinä.

On kuitenkin hyvä muistaa, että kirjoja on kirjoitettu monenlaisissa olosuhteissa. Jane Austen kirjoitti romaaninsa todella pienen pyöreän pöydän ääressä, perheen seurusteluhuoneessa jossa oli samaan aikaan muitakin ihmisiä erilaisissa puuhissa, ja jonne saattoi koska tahansa tulla sisään vieraita. Jos vieraita tuli, hän vain peitti käsikirjoituksen muilla papereilla, liittyi seurustelemaan ja jatkoi romaania myöhemmin, vaikka olisi lause jäänyt kesken. Näin opin Jane Austenin talossa Chawtonissa, jossa myös näin tuon pöydän (tai olisiko ollut sen kopio, en enää muista). Esimerkiksi tällä sivulla näkee kuvan tuosta pöydästä, miten pieni se tosissaan on. Jos noissa olosuhteissa saa aikaan romaaneja, joita ihmiset lukevat vielä 200 vuoden päästä uudelleen ja uudelleen, ehkä minä selviän yhdestä remontista.

Tänään kyllä häiriköin omia kirjoitusolosuhteitani ihan itsekin, kun aloin kesken kaiken etsiä tiettyjä levyjä, siirtää niitä koneelle ja soittolistalle, etsiä eri esityksiä samoista kappaleista YouTubesta ja lukea niissä olevaa kommenttikeskustelua koska sain tietää niistä niin kiinnostavia asioita oopperasta... Sitten vekslailin koko ajan milloin minkäkin ohjelman, sivun ja laulun välillä, enkä oikeastaan edes keskittynyt kirjoittamiseen hyvin niitä kappaleita kuunnellessani. Mutta musiikilla oli olennainen rooli siinä kohtauksessa, joten kaipasin niitä avukseni, ja koen että niistä oli paljonkin apua sisällön kanssa, vaikkei tahti ollutkaan päätä huimaava.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Vapaus on alkanut (ja mietiskelyjä editoinnista)

Kuten blogistani (ja sen epäsäännöllisestä päivitystahdistani) on ehkä huomannut, alkuosa vuodesta on mennyt hyvin kiireisissä ja stressaavissa tunnelmissa päivätyön osalta. Nyt elämäntilanteeni on muuttunut selvästi, sillä määräaikaisuuteni on loppunut eikä uutta ole tällä hetkellä tiedossa. Niinpä olen siirtynyt ainakin joksikin aikaa työttömäksi, ja ihan rehellisesti sanottuna minua ei tarvitse säälitellä tästä asiasta. Olen ollut niin uupunut, että kunnon lepo- ja hengähdystauko on tarpeen ennen kuin alan edes vakavasti miettiä, mille alan seuraavaksi. Kirjoittamiseni on myös kärsinyt siitä, ettei siihen ole ollut tarpeeksi aikaa ja energiaa. Nyt vihdoinkin on!

Sitä tosin haittaa vähän se, että kotitalossani on alkanut samoihin aikoihin remontti, joka välillä häiritsee olemista, joten olen karkaillut milloin mihinkin päiväsaikaan ja yrittänyt onnistua kirjoittamaan mm. kirjastossa, jonka sisäilma on valitettavasti vähän huonolaatuinen. Toivon mukaan pystyn lähiaikoina kuitenkin kirjoittamaan kotona. Keskityn täällä parhaiten.

Olen nyt editoinut aika hyvää vauhtia. Totesin osan 3/4 tänään tältä erää valmiiksi, ja käyn nyt läpi osan 2/4 muutamia sellaisia kohtia, jotka kaipaavat vielä kohennusta - ennen kaikkea tällä kierroksella uusiksi kirjoitettuja osuuksia, joita siis ei ole varsinaisesti vielä editoitu kertaakaan. Olettaisin että viimeistään ensi viikolla pääsen viimeisen osan kimppuun, ja siinä on aina ollut aika vähän editoitavaa. Olen jo aloittanut tekstin lähettämisen muutamalle koelukijalle, koska sen lukemiseen menee kuitenkin aikaa ja tiedän, että jäljellä olevassa editoinnissa ei mene kovin kauan.

Aion vakaasti saada tekstin lähetyskuntoon tämän vuoden aikana. Olisi mukava jos se olisi sitä jo jossain vaiheessa syksyä eikä menisi ihan uudenvuodenaattoon (Otavan kisan deadline). Toki se riippuu mm. koelukijoiden ehtimisestä, siitä löytyykö vielä paljon korjattavaa, sekä omasta ehtimisestäni - se, löydänkö itseni jossain vaiheessa taas päivätöistä, vaikuttaa tietysti siihen, miten ehdin editoida vaikkapa syksyllä. Nyt, kun voin, aion kuitenkin hyötyä vapaa-ajastani. Sitten kun teksti on koelukijoilla, voin ainakin tehdä taustatutkimusta vielä niistä muutamista asioista, joiden olen huomannut sitä kaipaavan.

Tapasin tänään erään kirjoittajatoverin, joka oli muutamia vuosia sitten kanssani samassa kirjoittajakoulutuksessa. Hän tuumasi, että hyvä että minulla on sentään deadline. Oli kuulemma tavannut erään toisen kirjoittajakoulutustoverin, ja tämä oli tuumannut että kyllä se Malna tarvitsisi jonkun potkimaan takamukselle kun ei ole vieläkään lähettänyt käsikirjoitustaan kustantajille. Silloin, kun tuolla koulutuksessa luetin käsikirjoitukseni ensimmäistä kunnolla editoitua versiota, oli mielipide että kunhan teen tietyt korjaukset niin sitten voin kyllä lähettää kustantamokierrokselle. Ja tässä sitä edelleen ollaan.

Tunnustan että tunnen siitä välillä huonoa omatuntoa. Kun kerran se oli joidenkin mielestä hyvä jo vuosia sitten, mitä minä tässä edelleen teen? Entä jos olenkin editoinut sen huonommaksi enkä paremmaksi? Useimmiten varmaan kirjoittaja osaa vaistollaan editoida sen paremmaksi, mutta olen minä nähnyt myös niin sileiksi editoituja tekstejä, ettei niistä saa otetta. En usko, että M olisi rönsyineen ja kuohuineen sellainen, mutta vaikea sitä välillä on nähdä omaa tekstiään ja tietää varmasti. Entä jos kaikessa viilailuissani olen poistanut jotain jännitettä ja intohimoa, jota aiemmassa versiossa oli? Vaikka kirkkaammiksi ja toimivimmiksihan minä olen niitä yrittänyt tehdä.

On hämmentävää olla tilanteessa, jossa jotkut ihmiset eivät ymmärrä, miksi vieläkin editoin. Miten selittää, mitä asioita minä näen tarinassani, joiden en koe aiemmissa versioissa täysin toteutuneen, vaikka ulkopuolinen lukija ei ehkä olekaan niiden puutetta tajunnut kun ei ole tajunnut minun niitä sinne halunneen? Miten selittää, että vaikka teksti olisikin hyvä, tunnen ja näen vahvasti, että siitä on voinut tehdä vielä paremman? Minulla on taipumusta perfektionismiin, mutta en voi mitään sille, että rakastan tarinaani ja hahmojani niin paljon, että haluan tehdä niille täyttä oikeutta. Aina minä panin editoidun version pois tietäen, että joitain asioita pitää katsoa, ja aina minä palatessani sen pariin huomasin yhtä ja toista, jonka saatoin tehdä paremmin.

Kun nyt taas tänä iltana palasin editoinnin pariin, tunsin kyllä, että tiedän mitä teen. Ei ole synti, jos haluaa syventää hahmojaan ja tehdä tarinasta rikkaamman. En usko rikkoneeni tarinan ja hahmojen runkoa, johon olen koko ajan uskonut, vaikka olenkin hionut yksittäisiä kohtauksia ja välillä kohentanut järjestyksiä ja selittänyt asioita uusiksi. Välillä olen kyllä myös lisännyt kaikkea turhaa, joka on sitten lähtenyt seuraavalla kerralla pois. Joskus jopa poistanut jotain, jonka olen tuonut uudestaan takaisin. Mutta enimmäkseen tunnen, että muutos on mennyt oikeaan suuntaan, vaikka joskus pelkäänkin että olen hukannut jotain.

Mutta jossain vaiheessa on osattava lopettaa. Eiväthän romaanit tule ikinä valmiiksi, joskus on vain osattava sanoa, että nyt olen tehnyt parhaani ja tämän on aika lähteä maailmalle. Siksi on tosiaan hyvä, että minulla on deadline.