torstai 3. maaliskuuta 2016

Eka tuli.

Tiedän, minua ei ole täällä pariin kuukauteen näkynyt. Pahoittelen, etten ole edes käynyt kommentoimassa muiden tekstejä. Jotenkin vain ei ole onnistunut. Elämä niin sanotusti iski päälle. Tammikuun alun jälkeen on ollut peräjälkeen lomamatka, sairastaminen ja sitten ihan hiton pitkä kiireinen ja uuvuttava vaihe töiden kanssa, jona aikana oli aikaa hyvin harvoille muille jutuille. Lähinnä joillekin erittäin tarpeellisille todellisuuspakonautinnoille. Työt jatkuvat kiireisinä ja uuvuttavina, mutta pahin vaihe on tällä hetkellä ainakin joksikin aikaa ohi. Sieluni alkaa taas vähitellen muistuttaa ihmisen sielua, tai ainakin omaani.

Tänään on kuitenkin sen verran aihetta kirjoittaa tänne, että sain ihkaensimmäisen hylkäyskirjeeni. En ole oikeastaan hirveän traaginen tai ollenkaan traaginen sen kanssa. Olen erittäin pitkään henkisesti valmistautunut siihen, että kun ensimmäisen kässärini lähetän, siitä tulee varmasti hylkäyksiä, eikä ensimmäinen edes välttämättä mene ollenkaan läpi. Niinpä kommenttini tuon luettuani oli suunnilleen: "No, se oli ensimmäinen." Sikäli vähän harmittaa, että tuo kustantamo oli niitä, joista eniten toivoin tämän kässärin suhteen, ja sain vain yleishylsyn eli sitä ei ollut katsottu erityisen palautteen arvoiseksi. Mutta toisaalta palautehylsyt taitavat olla äärimmäisen harvinaista herkkua, joten en aio jäädä siihenkään vellomaan. En siis tarvitse mitään lohdutuksia, päänsilityksiä tai -taputuksia, piristysyrityksiä tai "Kyllä se siitä!" tai "Vielä sinä onnistut!" -kommentteja. Tulipa avattua hylsytili.

Sitä paitsi 2 kk tekstin lähetyksen jälkeen on suht nopeaa toimintaa, ja olen mielissäni, että tekstiin oli ainakin tartuttu aika nopeasti! Yhtään tämän aikaisemmin en olisi mitään odottanutkaan, enkä olisi ollut yllättynyt vaikka ensimmäisen vastauksen tulemiseen olisi mennyt pari kuukautta enemmän. Niitä seuraavia odotellessa...

Ostin silti suklaajäätelöä. On muuten ollut sellainen olo, että tarvitsen suklaajäätelöä, joten kai ekaa hylsyä voi "juhlistaa" sillä.

Tämä Kirsi Kurosen postaus hylsyistä osuikin muuten äärimmäisen sopivaan aikaan ja antoi perspektiiviä! Suosittelen muillekin kuin hylsyn juuri saaneille.

Olen viimeisen parin kuukauden aikana etääntynyt henkisesti P:stä (eli siis entisestä M:stä) aika paljon, mikä tekee varmasti vain hyvää. Olin ehkä turhan kauan kiinni nimenomaan siinä tekstissä, olisi tehnyt hyvää kirjoittaa jossain vaiheessa jokin toinen ja työstää niitä vuorotellen. Otan opiksi seuraavia kässäreitä varten. Nyt tuntuu, että haluaisin seuraavaksi kirjoittaa jotain ihan muuta. Ehkä en edes historiallista romaania, tai sitten ainakin hyvin eri tyylillä. On jotain, mistä minun tarvitsisi irtaantua ja päästä eroon, ja se onnistuu todennäköisesti vain kirjoittamalla jotain tarpeeksi erilaista.  Tai vähintään jotain, jota ajattelen eri tavalla, sillä eihän sitä toki tyylistään kokonaan eroon pääse. Jotain vain tahdon tehdä eri tavalla.

En ole viimeisen parin kuukauden aikana kirjoittanut paljon, enkä ole vielä päässyt mitään varsinaista uutta kässäriä aloittamaan. Vain jotain kokeiluja ja paljon päiväkirjaa yms. Vähitellen kuitenkin haluaisin kirjoittaa enemmän. Huomaan, että mielialani alkaa painua alemmas eikä syynä ole pelkästään väsymys ja ärsytys muista asioista, vaan se, etten kirjoita. Tuntuu kuin yhteys johonkin tärkeään olisi katkeamassa.

Olen ajatellut, että jos ensi kuuksi valitsisin seuraavan romaanin, jota alan kirjoittaa, ja alkaisin tehdä sitä Camp NaNoWriMossa. Olen pitkään halunnut kokeilla sitä, koska siinä voi laittaa oman, työssäkäyvälle suomalaiselle paremmin sopivan sanamääränsä. Ja nyt ajoitus olisi juuri sopiva, sillä alan todella tarvita kirjoittamista. Nyt maaliskuussa voisin tunnustella minulla olevia ideoita, suunnitella niitä ja lopulta valita parhaan. Ja tietysti vaikka aloittaa tekstin, koska Campissa ei ole niin tarkkaa, mutta ainakin tuo huhtikuun alku olisi hyvä aikaraja. En yhtään vielä tiedä mitä alkaisin kirjoittaa. Minulla on useampia ideoita, mutta vaihtelee viikoittain, mikä tuntuu parhaita, ja uusia syntyy, tai vanhat muotoutuvat uuteen uskoon jonkin ajatuksen tai taide-elämyksen vaikutuksesta.

Aikooko kukaan muu osallistua?

Nyt menen syömään sitä suklaajäätelöäni.


sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Se on tehty.

No niin. Nyt se on sitten niin kuin tehty. Olen lopettanut editoinnin ja lähettänyt romaanini pariin ensimmäiseen kustantamoon. Pitäisi lähettää muutamaan lisää, mutta koska haluan kuitenkin aloittaa niistä, jotka olisivat minulle mieluisimpia (joiden esim. luotan kustannustoimittavan historiallisen romaanin mahdollisimman laadukkaasti), en ole viime aikojen kiireessä saanut tehtyä itselleni lopuista kustantamoista selkeää tärkeysjärjestystä. Eipä se nyt haittaa, jos osaan lähetän muutamaa päivää tai viikkoa myöhemmin kuin muihin, kunhan saan pidettyä itseni muokkaamasta tekstiä enää siinä vaiheessa. Mutta siis. Olen tehnyt sen, mistä olen pitkään haaveillut: muokannut romaanin siihen tilaan, että uskallan lähettää sen kustantamoille, ja sitten vielä lähettänytkin sen.

Olin aluksi sen jälkeen kyllä aika kauhuissani - onneksi olin sopinut meneväni kaverini luo katsomaan Doctor Who'n neloskauden viimeiset jaksot, ja sain ajatukset mukavasti toisaalle. Mutta olen vältellyt jonkin aikaa sen ajattelua, mitä tässä tulikaan tehtyä, koska romaani on tuntunut huonolta ja huonosti kirjoitetulta, aihe potentiaalisesti epäuskottavalta ja saatekirje typerältä. (Ei kannata googlailla vinkkejä siitä, miten saatekirje kirjoitetaan, koska saa niin ristiriitaisia ohjeita! No, kirjoitin sellaisen mikä itsestäni tuntui järkevältä ja hyvältä.) Mutta vähitellen olo alkaa sen suhteen parantua. En voi pystyä siihen, mitä tavoittelen, jos en yritä ja altistu sille vaaralle, etten tee kaikkea täydellisesti.

Mutta se kokemus, miten kamalalta tuntuu edes tarjota käsikirjoitusta johonkin, lisää kyllä kunnioitustani niitä kohtaan, jotka ovat saaneet romaanin julkaistua. Ainakin jos ovat varustettuja samantasoisella itsekritiikillä ja perfektionismilla kuin minä. Eihän se sitten niin vaikeaa ole, jos uskoo tekstinsä olevan mainio ja rahkeidensa riittävän, mutta tällaisena se vaatii rohkeutta. Olen silti mieluummin minä kuin joku kovin itsekritiikitön. Tieto siitä, miten paljon aina on parannettavaa, auttaa kirjoittamaan yhä paremmin. Ja sitä minä tavoittelen, itse kirjoittamista, ja sitä että tekisin oikeutta mielessäni oleville tarinoille.

Kestää varmaan jonkin aikaa ennen kuin kunnolla tajuan, että olen ainakin tällä hetkellä vapaa tuon romaanin editoinnista ja voin aloittaa jotain muuta! En ole varma, mikä seuraava projektini tulee olemaan, mutta aion aloittaa valmistautumisen pian. Olen kaivannut niin pitkään sitä, että saisin kirjoittaa jotain uutta...

Tänä iltana Sherlock! Ja ensi viikolla muunlaista palkintoa itselleni urakastani.