maanantai 28. joulukuuta 2015

Yksi askel otettu.

Nyt romaanini on lähtenyt Otavan romaanikilpailuun. Eilen lopetin vihdoin editoinnin, säädin teknisiä juttuja käsikirjoituksen ulkoasusta aivan liian pitkään, ja tulostin koko nivaskan. Pisteet kalliille tulostimelleni, eipä muste loppunut kesken.

Opittua:

- Kirjoita kässärit alusta alkaen tiedostoon, joka on valmiiksi muotoiltu sopivin asetuksin (fonttikoko 12, riviväli vähintään 1,5, sisennykset jne.). En halua toiste viettää tuntikausia säätäen niitä, kun hyvilläkään ohjeistuksilla ei saa koko tiedostoa menemään kerralla kuntoon.

- Opettele kirjoittamaan tiiviimmin. Ihan sama taiteellisista seikoista, mutta tuollaisen tekstimassan editointi ja muotoilu on kauheaa. Ja tulostamiseen menee ikuisuus.

- Varaa teknisiin säätöihin ja tulostuksiin ensi kerralla koko päivä. Terv. nimim. "Aloitin muotoilujen kanssa iltakuudelta ja tulostaminen loppui yöllä yhden jälkeen". Jos aikaa ei mene niin paljon, se on vain plussaa. Sitten voi vielä vähän säätää tekstiä, tai mennä järkevään aikaan nukkumaan.

Mielialani on ollut aika omituinen. Sitä kuvittelisi, että tämän kaiken jälkeen olen innoissani. Mutta ensimmäisenä kimppuun iski pelko ja valtava häpeä siitä, että tällaista minä nyt olen tarjoamassa johonkin oikeaan romaanikilpailuun, ja kuvittelen tarjoavani kustantajille. Käsikirjoitus, jota olen niin rakastanut, alkoi tuntua kammottavalta töhertelyltä, jota en ole vuosien aikana saanut tämän paremmaksi. Se alkoi vilistä potentiaalisia historiallisia virheitä joista joku tulee huutamaan minulle: "Olet väärässä, tuo on epäuskottavaa!" Tyylini alkoi tuntua naurettavalta ja tekstin pituus idioottimaiselta, enkä ole vakuuttunut että olen saanut hahmoja kuvattua laisinkaan niin kuin heidän kuvittelen olevan, saati sitten että he voisivat todella olla mielenkiintoisia muillekin kuin minulle. Tuntui etten osaa kirjoittaa ja olen narri, kun kuvittelen siitä itselleni mitään tulevaisuutta.

Tiedän, että tällainen tunne saattaa olla aika tavallinen kirjoittajien keskuudessa ainakin silloin, kun teksti on johonkin lähetetty. Mutta eihän sen tietäminen mitään auta. Katsokaas kun se on yksi asia, että muista tuntuu joskus siltä, mutta minun tekstini on surkeaa töhertelyä, ei sitä mikään pelasta. Ettäs tiedätte.

Juu, tiedän että varmaan muistakin tuntuu ihan samalta.

No joo, mutta tuo oli ennen kaikkea aamun ja päivän ajattelua. Nyt olen jo päässyt pahimmasta kauhusta ja häpeästä yli, ja jopa saan hetkittäin virnisteltyä iloisesti siitä ajatuksesta, että olen vihdoin tehnyt sen, mitä pitkään haaveilin: laitettua romaanini eteenpäin johonkin kustantamoon. Tiedän, ettei teksti ole täydellinen, mutta on siinä jotain hyvääkin. Ehkä jopa paljon! Ja mitä muutamiin potentiaalisiin epäuskottavuuksiin tulee, olen pyrkinyt selittämään ne parhaimpani mukaan niin että tarinan kontekstissa ne ovat uskottavia. Jostain syystä vastaavat eivät haittaa minua muiden kirjoissa, jos tarina on hyvä. Olen vain vakuuttunut, että minulle niistä tullaan kyllä heiluttamaan punaista lippua, siis jos tekstiä jossain noteerataan. Mutta... niin, minä olen nyt pystynyt johonkin, jota olen tavoitellut pitkään.

Tosin ihan lopussa editointi ei vielä ole, sillä jonkin verran hienosäätöä haluaisin vielä tehdä ennen kuin lähetän sen muille kustantajille. Ei paljon, muutaman tunnin homma, mutta kuitenkin. En oikein ole halukas lähettämään tekstiä vielä, kun voisin helposti tehdäkin nuo. Käytännössä menee varmaan uudenvuodenpäivään, mutta koko viikonloppua en enää aio tuon kanssa touhuta. Kyllä se alkaa nyt olla valmis.

 M. ei muuten ole enää - tai ainakaan tällä hetkellä - M. sillä päätin, ettei se sana, josta M tulee, ole sopiva kässärin työnimeksi, ja vaihdoin sen toiseen. Mutta on jotenkin vaikea myös vaihtaa toiseen kirjainlyhenteeseen, joten puhun nyt vain sitten romaanista.

Mutta on ihana ajatella, että ihan pian tämä työ on (ainakin vähäksi aikaa) tässä. Olen rakastanut tämän kirjoittamista, mutta se on kyllä jatkunut pitkään, ja palan halusta päästä kirjoittamaan jotain uutta. Uusia tarinoita, uusia hahmoja, uusilla tavoilla. Etenkin viime aikoina olen ollut aika kypsä tämän editointiin, mutta on hyvä, että minulla on ollut deadline jota kohti puskea, muuten vain jatkaisin muokkausta loputtomiin, koska ainahan sen saisi vähän paremmaksi. Nyt on kai opeteltava irtipäästämistä. Mutta voi ihanuus, jos kohta pääsen kirjoittamaan jotain uutta.

Ehkä menen nyt katsomaan Yle Areenalta loppuun elokuvan tanssinsa orjaksi jäävästä ballerinasta. Miten tuo kuulostaa niin samastuttavalta juuri nyt??

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Loppuvaiheen editointiangsteja

Tiedetään, olen ihan kadonnut blogistani. Viime aikoina ei ole ollut paljon kirjoitusaikaa, joten olen käyttänyt sen romaaniini enkä blogiin. Deadline lähestyy kovaa vauhtia. On muuten suht hirveää aina kun joku kysyy "Aiot siis edelleen lähettää sen siihen kilpailuun?" koska minähän tässä mielentilassa tasan luen tuollaisen kysymyksen tarkoittamaan "... ei se kyllä siihen ole ollenkaan valmis vielä, hulluko olet?", jos kysyjä on lukenut tekstiäni. Olen hokenut koko vuoden että aion lähettää sen siihen, joten miksi perääntyisin viime viikkoina? Olisi armollisempaa kysyä minulta vasta vuodenvaihteen jälkeen, lähetinkö vai enkö.

Nytkin käväisen täällä vain purkamassa editointiangteja. Olen niiiiiin kypsä tämän muokkaukseen ettei mitään rajaa. Olisi ystävällisintä itselleni vain sanoa, että nyt se on purkissa, on siinä mitä hyvänsä puutteita, mutta on muutama asia joita haluan edelleen tehdä. Yritän tässä arvailla, laitanko tekstin kisaan ensi viikolla vai muokkaanko sitä vielä joulunpyhät ja jätän muutamaan viimeiseen päivään. Silti on hyvä, että minulla on deadline, koska muuten takuulla jäisin muokkaamaan tätä vielä muutamaksi kuukaudeksi... Ja sitten taas muutamaksi... Enkä halua jatkaa siinä vaiheessa. Olen näköjään mahdoton perfektionisti kirjoittamisen kanssa enkä ikinä täysin tyytyväinen, mutta on oikeasti aika jo siirtyä johonkin muuhun. Päässäni tappelevat uudet tarinaideat ja haluan niiden kimppuun. Seuraavaksi olisi kiva saada jotain muuta kuin historiallista. Olen kurkkuani myöten täynnä virheiden löytämistä, eikä minusta ole kirjoittajaksi joka elää pelkälle taustatutkimukselle ja nippelitiedolle siitä millä kadulla oli millainenkin talo.

Jätin pari isoa muutettavaa asiaa harmillisesti ihan tähän loppuvaiheeseen, mutta nyt ne ovat hoidossa. Tai ainakin on hoidossa se kohta, jossa oli tietty looginen ristiriita tosiseikkojen kanssa ja joka vaati vähän tapahtumien uudelleenjärjestelyä. Olen myös kirjoittanut kokeilun uudeksi alkuluvuksi, mutta en tiedä käytänkö sitä vai tekstissäni nytkin olevaa alkua, joka on paranneltu versio vanhasta alkuluvusta jonka jossain vaiheessa olin laittanut pois mutta otin nyt takaisin. Kirjeet olen saanut kuntoon minua miellyttävällä tavalla. Eli oikeastaan olen nyt kaiken ison tehnyt, mutta arvatkaa vain, kuinka paljon haluaisin säätää kaikkea pientä, ennen kaikkea sellaista jonka takia joku hahmo vaikuttaa hiukan vääränlaiselta tai joku lukija ei ihan tajunnut jotain tms. Tai niitä historiallisia virheitä. En ole varma, missä vaiheessa hommalle pitäisi laittaa stoppi. On myös yksi luku, josta otin loppuosan pois, ja nyt siihen pitäisi kirjoittaa jotain muuta tilalle, jotta se ei jäisi oudon töksähtäväksi. Äh, se edes olisi kiva hoitaa tänään. Ja sitten niiiiin pitäisi käydä koko juttua jonkun verran alusta läpi, koska tiedän että tiivisteltävää ja paranneltavaa olisi.

Oli miten oli, aion saada tämän ennen vuodenvaihdetta kilpailuun ja ennen loppiaista kustantamokierrokselle. En kysy, koska teksti on oikeasti valmis, vaan se on valmis sitten kun se on sellainen kuin se tuossa vaiheessa on. Sitten on jonkin muun vuoro. Ihan pikkuisen tekisi mieli heittää editoinnilla vesilintua jo nyt. Tai enemmänkin kuin pikkuisen. Murr.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Editointiongelmia: miksi nämä kiistelevät turhasta?

Käsikirjoituksen muokkauksessa olen siinä vaiheessa, että osa 3/4 on enimmäkseen muokattu. Siinä on vain eräs minulle päänvaivaa tuottava osuus, nimittäin kahden henkilön välinen kirjeenvaihto, joka ennen editointia ylsi reilusti yli 10 000 sanan mittaan. Yksi koelukijoistani (niitä ainoita joka tällä kierroksella selvisi niin pitkälle) oli sitä mieltä, että kirjeenvaihto kannattaisi tiivistää olennaisimpaan ja laittaa väliin enemmän kerrontaa, ja olenkin pitkään miettinyt, pitäisikö niin tehdä. Koska tuon mittainen kirjeenvaihto ei ehkä tässä tekstissä puolusta paikkaansa, olen päättänyt kokeilla sitä. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin suurin osa muusta tekstin muokkaamisesta (ei niin, että sekään aina olisi helppoa, kai minulla olisi muuten jo kolmas M:n jälkeinen kässäri työn alla).

Osittain syy hankaluuksiin on sama kuin miksi dialogien muokkaaminen on vaikeaa. Kun yksi kirje on vastaus toiseen, niiden yhdistely tai pois jättäminen tuo päänvaivaa. Lisäksi satun pitämään kirjetekstistäni enemmän kuin muusta tekstistäni, joten kärsin kill your darlings -tuskia, mutta ne pystyn välillä ohittamaan, kun näen ettei jokin pätkä tuo ihmeellistä antia kässärille. On vaikea tunnistaa sopiva tempo kirjeiden ja kerronnan vuorottelulle, ja kirjoittaa hyviä yhteenvetoja, jotka eivät luettuna tunnu siltä että kirjoitinpa nyt yhteenvedon kirjeistä, kun piti tiivistää.

Mutta yksi ongelma minulla on myös kirjeiden sisällössä. Kirjeitä kirjoittavilla hahmoilla on yhdessä välissä kaikenlaisia typeriä kiistoja, jotka johtuvat osittain välimatkasta, osittain kummankin epävarmuudesta. Minulla on ollut kaikennäköisiä syitä kirjoittaa niitä riitelyjä: ensinnäkin haluan, että hahmot tässä vaiheessa kykenevät käymään läpi keskinäisiä ongelmiakin, eikä kaikki ole vain perhosia ja hattaraa. Toiseksi minulla on itselläni paljon kokemuksia siitä, millaisia riitoja saavat aikaan toisilleen tärkeät ihmiset, jotka kommunikoivat kirjoittamalla viestejä välimatkan päästä. Syinä on mm. se, että toisen sanoma pitää tulkita pelkästään kirjoitetusta, ettei erimielisyyksiä ja väärinymmärryksiä voi selvittää heti vaan tunnereaktiot ehtivät muhia ja kasvaa, ja se että kirjoittaessa jokin suodatin poistuu ja voi sanoa pahemmin kuin tarkoittikaan. Tuntui luontevalta että hahmoillenikin kävisi näin, vaikkei kumpikaan mitään pahaa tarkoita.

Mutta nyt minua turhauttaa koko kiistely. Kun luen sitä, molemmat tuntuvat tarpeettoman dramaattisilta ja tekevät kärpäsistä härkäsiä. Tuntuu, että lukijalla menee varmaan kokonaan usko näihin kahteen. En tiedä, käykö niin oikeasti vai onko se vain minun päässäni, mutta tämä ärsyttää. En oikeastaan itse tajua, miksi he nyt meuhkaavat turhasta, kun kumpikin välittävät toisistaan. Jos minä en sitä tajua, tajuaako lukijakaan? Tosin en muista, että kukaan lukija olisi hirveästi tästä huomautellut, joten en tiedä, olenko vain viettänyt tekstin kanssa liikaa aikaa. Mielestäni tämä kumminkaan ei toimi, mutta en tunnu osaavan tehdä asialle mitään. Olen nyt yrittänyt kerrontaa lisäämällä tuoda esille, miksi päähenkilöni on mielentilassa jossa tulee tulkittua asioita liikaa, mutta silti kiistely tuntuu turhauttavalta. En tiedä, pitäisikö minun tiivistää riitelyosiota niin että se käydään harvemmissa kirjeissä, vai kertoa sen syitä paremmin, vai mitä.

En usko, että minun kannattaa heittää sitä kokonaan poiskaan. Sille on tarinalliset syyt, ja joutuisin muuttamaan myös yhtä toiseen sivujuoneen liittyvää lukua, jonka olen vihdoin saanut suunnilleen toimivaksi. Mutta en tiedä, mitä tekisin. En kestä enää tarpeettomia ongelmia, joita nuo kaksi saavat aikaan, vaikka välittävät toisistaan. Tarinan loppuvaiheiden kannalta olisi olennaista, että lukijakin uskoisi heidän tosissaan välittävän toisistaan ja kykenevän toimivaan ihmissuhteeseen. Turhanpäiväinen riitely ei oikein aja sitä asiaa. Toki väärinymmärrykset kuuluvat ihmissuhteisiin, mutta argh. Jotenkin en nyt kestä tätä.

Ehkä jätän tämän hautumaan ensi viikonloppuun ja siirryn lukemaan neljättä osaa editointia varten. Se vaikuttaa onneksi siltä, ettei siinä ole kovin paljon tehtävää. Tai no, katsotaan nyt miltä näyttää, kun kunnolla luen sen...

torstai 5. marraskuuta 2015

Merkintöjä

Olen just nyt aika puhki, mutta haluttaa muutama rivi kirjoittaa. Työt alkoivat tällä viikolla, ja vaikka kyse on hommasta jota olen ennenkin tehnyt, olen silti aika väsynyt, koska perehdyttävää ja uutta silti on.

Ehdin kuun vaihteeseen mennessä aika pitkälle romaanin editoinnin kanssa, vaikka en niin pitkälle kuin tarkoitus oli. Olen nyt kuitenkin suht pitkällä osan 3 kanssa, ja siinä on selkeästi vähemmän editoitavaa kuin kahdessa aikaisemmassa osassa, samoin viimeisessä osassa todennäköisesti on. Niinpä luotan siihen, että saan homman valmiiksi editoimalla lähinnä viikonloppuisin. Nyt käytin reilut puoli tuntia siihen, että muokkasin joitain helppoja juttuja, ja tuntui kyllä kivalta työskennellä taas oman tekstin kanssa. On minulla 2. osassa yksi itsepintainen luku, josta en yhtään tiedä mitä sille pitäisi tehdä, ja varmasti jotain muokattavaa vielä romaanin alkupuolella, niin ja alkuluvulle pitää vielä tehdä asioita. Mutta no, kyllä minä tämän aion saada valmiiksi aikataulussa.

Joitain historiallisia seikkoja pitää vielä jossain vaiheessa ehtiä tarkistaa. Mutta...

"Mutta nuoret neidit, jotka haluavat kirjoittaa runoeepoksia ja sijoittaa ne satojen vuosien takaiseen aikaan ja valita sankarittaren, jonka uskonto on heille aivan tuntematon, saavat kyllä valmistautua siihen, että edessä on joskus jokin karikin."

(L.M. Montgomery: Pieni runotyttö)

Ei nyt jaksa keskustella yksityiskohtaisesti, että kyse on vain vähän yli vuosisadasta, uskonnon tuttuudesta voi keskustella (koska en itse ole mitään uskontoa), en kirjoita runoeeposta enkä ole ehkä ihan niin nuorikaan enää. Mutta idea on sama.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

My gift is my song, tai jotain

Editoin tänään aika paljon. Tai ainakin se tuntui paljolta ja pää oli lopulta ihan puhki. Sitten minä kuuntelin John Barrowman -levyjä, jotka tulivat postissa tänään. Sitten minä tein lämpimiä voileipiä ja keksejä ja sitten minä katsoin Doctor Who'ta. Nyt pitäisi alkaa valmistautua huomista varten, koska huomenna alkaa... KIRJAMESSUT!!

Alustava suunnitelma on mennä ehkä kolmena päivänä, torstai-perjantai-lauantai. Ja olla joka päivä vain sen aikaa etten väsytä itseäni puhki. (Niin varmaan.) Ja olla ostamatta liikaa kirjoja. (Näkis vaan.) Huomenna enimmäkseen kiertelen, perjantaina on paljon ohjelmaa ja kuuntelen sen verran kuin jaksan. Luultavasti joka päivä siellä on kavereitakin tavattavana. Messut ovat ihanat ja kiinnostavat mutta myös uuvuttavat, paljon väkeä ja melua ja asioita jotka vaativat huomiota. Toivon että maltan olla olematta liikaa, koska olisi kiva, jos jaksaisin kirjoittaa ainakin vähän useimpina messupäivinäkin. On varmistunut, että palaan kokopäivätöihin marraskuun alussa, joten tahtoisin M:n editoinnin olevan siihen mennessä mahdollisimman pitkällä.

Editointi on OK. Kakkososasta on lähtenyt 3000 sanaa ja olen editoinut melkein kolmanneksen, mutta olen kyllä skipannut pari vaikeampaa kohtaa. En ole vielä lähelläkään pahinta romanttista soopaa, joten eiköhän tässä sanoja vielä lähde!

Saatte nyt John Barrowmania, halusitte tai ette. (Ei niin että teidän olisi pakko kuunnella mitä tänne laitan, mutta voinhan leikkiä että kuuntelette.) Kas tässä kaksi laulua.

Your Song:


Sunset Boulevard:


Andrew Lloyd Webberin musikaalit eivät sinänsä ole minulle mikään Se Juttu musikaalien osalta, mutta jos hyvä haltijatar sanoisi että saan yhden ALW-musikaalin valita ja se esitetään hienona produktiona jossain lähelläni, niin valitsisin Sunset Boulevardin, se vaikuttaa ihanan kierolta enkä ole sitä ikinä nähnyt, ja siinä on joitain todella hienoja kappaleita kuten tämä.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Katsaus nykyhetkeen ja lähitulevaisuuteen sekä sekalaisia pohdintoja romantiikasta

Olin eilen illalla tosi ylikierroksilla, johtui ehkä liian aktiivisesta viikonlopusta ja liian monesta kupillisesta mustaa teetä ystävän luona. (Pitäisi ottaa vakavasti herkkyyteni kofeiinille, vaikka rakastankin teetä.) En saanut yöllä unta ties kuinka pitkään aikaan, mutta olin kuitenkin liian väsynyt tehdäkseni mitään järkevää sillä ajalla. Onneksi lopulta nukahdin ja nukuin ihan siedettävästi, mutta nyt olo on aika pihalla.

Luin kuitenkin tänään vahvan teen voimalla romaanini kakkososan loppuun, joten voin seuraavaksi aloittaa sen editoimisen. Se ei luultavasti vaadi niin paljon työtä kuin ykkösosa, mutta kyllä niitä muokkaustarpeita on. Ainakin löydän hyvän määrän deletoitavaa, sillä alan olla todella kyllästynyt moniin juttuihin. Tekisi myös mieli poistaa jotain viisi lukua kakkososan alkupuolelta, sillä ne ovat oikeastaan pelkkää taustoitusta ja kehittely. Tuntuu että tarina ei etene mihinkään niiden aikana. Toisaalta minulla on syyni kehitellä niitä asioita, joten en tiedä, mitä tehdä. Riittääkö tiivistäminen vai olisiko uskallettava poistaa lukuja?

Olen välillä huutavan kyllästynyt koko tarinaan. Pitkän aikaa minusta on tuntunut, etten raaski luopua tästä, mutta nyt voin tuskin odottaa, että pääsen siitä eroon. Ehkä se kertoo siitä, että teksti alkaa olla valmis. Tiivistäminen käy myös helpommaksi. Monet darlingit eivät ole enää darlingeja.

Olen erityisen kyllästynyt kaikkiin romanttisiin osiin. M ei ole pelkästään romanttinen kertomus, mutta siinä on sitäkin puolta melko paljon, ja nyt olen yhtäkkiä tajunnut, että olen surkea kirjoittamaan sitä. Melkein kaikki romanttiset kohdat ja kuvaukset ovat kammottavaa soopaa ja siirappia. No, löytyypä niitä tiivistämiskohtia!

Olen miettinyt vähän suhdettani romantiikkaan ja sen lukemiseen ja etenkin kirjoittamiseen. Ei niin, että olisin siitä tullut mihinkään hienoihin johtopäätöksiin. Olen tavallaan romanttinen ja tavallaan en. Minua kiehtovat voimakkaat tunteet ja tärkeät ihmissuhteet, mutta romantiikan kuvaaminen toimivalla tavalla on vaikeaa. Lukijana inhoan tyypillisiä romanttisen fiktion kliseitä, enkä juurikaan lue puhdasta romantiikkaa, mutta kuitenkin pidän siitä että tunteet ja ihmissuhteet ovat mukana tarinassa.

Kaikkein suurin kammotuksen aihe minulle lukijana ovat romantiikan kliseiset sukupuoliroolit, joiden kanssa en ollenkaan pysty elämään. En esim. ole koskaan pystynyt yhtään ymmärtämään, mitä kiehtovaa on tyypillisissä Edward/Bella-asetelmissa, joita romantiikka on tulvillaan. Tunnun lukijana tai kirjoittajana kiinnostuvan vain samansukupuolisista parisuhteista, koska voin välttää "roolien" määräytymisen hahmojen sukupuolen mukaan, tai sellaisista heterosuhteista joissa onnistutaan tosissaan välttämään ne tyypilliset asetelmat. Olen allerginen sille, että osapuolten eriarvoisuus on lähtökohtana rakennettu suhteeseen, enkä halua että roolit ihmisten suhteissa toisiinsa perustuvat siihen, mitä itse kullakin on jalkojen välissä. Kiinnostaa enemmän, mitä on korvien välissä. Haluan myös lukea tasavertaisten ihmisten suhteista enkä siitä, että yksi omistaa toisen. Vaikka totta kai luonteenpiirteet, kyky kommunikoida tunteista, kokemukset jne. tekevät eroja siihen millainen kukin on suhteessa toiseen.

Tavallaan M on muun ohessa yritykseni kirjoittaa sellainen rakkaustarina, jonka kanssa itse viihdyn. Mutta vaikka hahmojen suhteen ehkä olen jotenkin sillä suunnalla kuin halusin, kässärin lukukokemus ei ole ollut mieltäylentävä. Se on niin siirappisesti ja epäaidosti kirjoitettu kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. En selvästikään näe näissä asioissa, mitä kirjoitan ja miltä se oikeasti näyttää. Elättelen kuitenkin toivoa, että nyt kun olen huomannut pahimmat ongelmat, pystyn korjaamaan ne. Kenties lopputuloksesta tulee nykytilannetta parempi. Luulen kuitenkin, että seuraavassa kässäriprojektissani tahdon näiden asioiden olevan paljon pienemmässä roolissa. Kun en vain osaa.

On kiva ajatella, mitä voisin seuraavaksi alkaa tehdä. Lähiajat keskityn kuitenkin vielä editointiin. Otavan kisan deadline on vuoden viimeisenä päivänä, mutta haluan lähettää tekstin reilusti ennen sitä, ettei tarvitse panikoida. Mielelläni lähettäisin sen samassa vaiheessa muillekin kustantamoille sen sijaan, että jäisin vielä hinkkaamaan määräämättömäksi ajaksi. Omista syistäni pyrin saamaan tekstin mahdollisimman pitkälle marraskuun alkuun mennessä, mutta en usko, että se tulee olemaan siinä vaiheessa vielä valmis, aikaa on turhan vähän. Joulukuun alkupuoli on kuitenkin henkilökohtainen deadlineni sille, milloin tekstin kanssa työskentelemisen on loputtava. NaNoWriMoon päin en tällaisen aikataulun kanssa ole vilkaisemassakaan, vaikka on aina hauska katsoa, kun muut kirjoittajat valmistautuvat siihen.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Pulpahdus pintaan.

En näköjään osaa kirjoittaa blogia, jos kässärin kirjoitus etenee. Tai tässä tapauksessa tietysti editointi. Teen sitä nyt aika vauhdilla, ja aina kun olen saanut päivän annoksen tehtyä, olen niin puhki etten jaksa enää mitään muuta järkevää kuten esimerkiksi blogin kirjoittamista. Minulla on säännöllisiä päivittäisiä treffejä kirjoittamiseni kanssa, liikaa teetä ja suklaata tai muuta herkkuja, ei keskittymiskykyä paljon muuhun. Ajattelen kirjoittamista silloinkin, kun olen muualla. Olen nyt niin tiiviissä parisuhteessa tekstini kanssa, ettei ole ihme, ettei elämääni ole muita tosirakkauksia tullut. Tai no viime aikoina tämä on ollut kummallista monisuhde-elämää, jossa jaan sydämeni kirjoittamisen ja kapteeni Jack Harknessin kanssa. Joo, Doctor Who on edelleen syönyt sieluni, tai siis sen pienen osan jota romaanini ei ole ahmaissut jo aikoja sitten.

Olen kerrankin onnistunut käyttämään delete-näppäintä enemmän kuin mitään muuta. Olen muokannut suurimman osan kässärin ykkösosasta, ja melkein 12 000 sanaa on jo lähtenyt. Toivottavasti kaikki neljä osaa tiivistyvät tähän tahtiin, se tekisi uskomattoman hyvää. Tuntuu, että teksti alkaa saada oikeaa muotoaan, kun poistan turhia kohtia ja kohennan jäljelle jääviä. Uskon, että tämä on viimeinen iso muokkauskierros, jotain pientä viilailua voi jäädä tämän jälkeenkin, mutta tämä alkaa lähestyä oikeaa tasapainoa.

En ole tällä hetkellä kovin huolissani tai masentunut tai paniikissa tai muutakaan. Joo, vanha ykkösluku oli energisempi, mutta muuten ykkösosan tekstin luettuani totesin, että tämän kanssa voi oikein hyvin työskennellä, kun vain poistan kaiken turhan. Välillä olen vähän tympääntynyt kässäriini, haluaisin vaihteeksi työskennellä jonkin muun kanssa, mutta se ei liene ihme tässä vaiheessa. Odotan kyllä että pääsen tästä eroon, ja sitten jonkin muun kimppuun joka imaisee minut sisäänsä samalla voimalla.

Luulen, että nyt jonkinlainen pyrähdys ulkona tekisi hyvää. Jos kävisi vähän juoksemassa.

Ensi viikolla on kirjamessut!

torstai 1. lokakuuta 2015

Hiukan masentavaa

Tiedättekö, mikä on ihan pikkuhiukkasen masentavaa? Lukee vanhan alkulukunsa muutaman vuoden takaisesta versiosta ja tajuaa, että tämä on ihan helvetin paljon parempaa tekstiä, energiaa on paljon enemmän ja teksti rullaa eteenpäin paremmin. Entä jos koko muukin teksti oli parempaa siinä versiossa ja olen tehnyt tekstiä huonommaksi kaikenlaisilla turhilla lisäyksillä ja "tämäkin pitäisi varmaan tuoda ilmi"-jutuilla?

No, sentään vanhassa kakkosluvussa oli paljon kaikenlaista turhaa sälää, jonka poistaminen on tehnyt ihan hyvää, mutta olen myös tilalle lisännyt kaikkea mikä haittaa tekstin rytmiä. No, nyt poistetaan, poistetaan niitä turhia. Jospa koko teksti olisi kuitenkin muuttunut viime vuosina parempaan suuntaan. Melkein tekisi mieli kyllä lukea tuo vanha versio ja katsoa, onko niin vai ei... Mutta myös ihan pikkuisen pelottaa ajatus. Ihan pikkuhiukkasen. Entä jos olen kuin olenkin pilannut tekstiä editoimalla?

Mitenhän kävisi, jos lukisin sekä tuota vanhaa versiota että nykyistä, ja jos vanhassa oikeasti on jotain vahvaa joka on kadonnut, miettisin miten yhdistää niiden parhaat puolet? Jos vanhassa on muuallakin kuin alkuluvussa parempi energia, miten säilyttää se energia mutta tuoda mukaan ne tietyt sävyt ja syventämiset, joita pidän uudemmissa versioissa hyvänä? Kannattaisikohan tuollaista kokeilla, vai sekoittaakohan se vain pään ja aikataulun tarpeettomasti? Ah, päätöksiä...

Voihan tietysti olla, että se on vain tuo alkuluku, joka on parempi. Uusi alkuluku ei ole koskaan kuulunut tekstin vahvimpiin osiin. On piristävää nähdä, että ainakin jotain osasin alussakin hyvin.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Hienovaraista kuin elefantit

Olen nyt tehnyt sen "päällisin puolin läpikäymisen" romaanin koko 1. osalle. En ole ihan varma, pitäisikö edetä vielä, mutta luulen, että seuraavaksi teen niin, että tulostan tuon ykkösosan nykyasussaan, luen sen tarkkaavaisesti ja alan omien havaintojeni ja yleisten kommenttien perusteella miettiä, mitä kaikkea sille pitää vielä tehdä. Yritän poistaa kaiken turhan, mitä en ole vielä poistanut, parantaa hahmojen ja toimintojen kuvauksia, miettiä miten tuoda heidän tunnereaktionsa ja luonteenpiirteensä esille oikealla tavalla, tehdä dialogi niin hyväksi kuin mahdollista, tunnustella lauseiden ja kappaleiden oikeaa rytmiä (aina välillä huomaan, että lause, jonka sisällöstä sinänsä pidän, on poistettava, koska se haittaa tekstin rytmiä siinä kohdassa - dialogin tai toiminnan pitäisi edetä, ei pysähtyä selityksen ajaksi). Sitten kun se on tehty ykkösosalle, jatkan eteenpäin. Katsotaan sitten, missä järjestyksessä ja miten.

Sanoja on nyt poistunut noin 5000. Olisi suotavaa, että enemmänkin lähtisi, mutta tämä on hyvä alku.

Aikatauluni on se, että yritän saada mahdollisimman paljon tehtyä lokakuun loppuun mennessä. Seuraavat viikot ovat siis niin tiiviin editoinnin aikaa kuin realistisesti jaksan ja ehdin. Nyt sille on hyvää aikaa, myöhemmin voi olla selvästi vähemmän.

Eilen olin Kansallisoopperassa katsomassa Toscaa. Esitys oli hyvä, mutta jotenkin en silti ollut yhtään mukana paitsi muutamassa kohdassa. En tiedä, eikö Tosca vain ole minun tyyppiseni ooppera, vai onko kyse siitä, että nyt ylipäätään kaipaan erityyppistä taidetta. Olen pitkään pitänyt klassisesta musiikista ja innostunut viime vuosina oopperasta, mutta nyt se yhtäkkiä tuntui väärältä. En millään meinannut jaksaa sitä mahtipontisuutta, en rumpujen lyöntiä eikä imeliä viuluja, en sitä, että tunteet ilmaistaan aarialla tai parilla, kun tosielämässä tunteet näkyvät enemmänkin siinä, kuinka ihminen kääntyy pois, ristii kätensä jännittyneesti, miten hän sanoo jotain tai mitä hän ei sano.

Viime aikoina lukemani ja katsomani asiat, jotka ovat tässä taitavia, ovat saaneet minut kiinnittämään tähän huomiota entistä enemmän, kun samalla yritän muokata omaa kässäriäni vähemmän oopperamaiseen ja realistisempaan suuntaan. Luen esimerkiksi parhaillaan Siiri Enorannan Nokkosvallankumousta ja olen lähestulkoon tyrmistynyt siitä, miten lyhyillä ja yksinkertaisilla keinoilla hän luo aivan valtavan jännitteen hahmojensa välille ja tuo esiin näiden kehitystä. Itse olen suunnilleen yhtä hienovarainen kuin kaksitoista tanssivaa höyhenpukuista elefanttia. Tai siltä välillä tuntuu. Mutta yritän kovasti vähentää elefanttien määrää!

Toki riippuu tarinasta ja hahmoista, mikä sopii. Päähenkilöni nyt vain on niin oopperaa, ettei mitään rajaa, kuten tekstiä lukeneet varmaan tietävätkin. Joten ehkä ihan kaikkia elefantteja ei kannata poistaa.

Eipä tässä muuta. Kirjoitin suurimman osan postauksesta päivällä melko väsyneissä tunnelmissa; nyt katsoin Doctor Who'ta, mm. Time Crash -erikoisjakso ja David Tennantin videopäiväkirja Blackpoolin jouluvalojen sytyttämisestä, ja nyt nauran vieläkin katketakseni. Tekisi mieli antaa postaukselle jokin tosi hassu otsikko. Ehkä on aika ruveta rauhoittumaan nukkumaan, ja sitten huomenna voin jatkaa muokkausta ehommin voimin.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Tämän hetken tunnelmia

Päällisin puolin läpi käyty ensimmäiset 8 lukua, poistunut vajaat 4000 sanaa. Välillä epäröin ja jätän itselleni kommentteja, että katso tätä asiaa vielä myöhemmin. Välillä epäröin ja sitten tunnen että tekstin rytmi on paljon parempi ilman jotain virkettä, eikä sen poistaminen satu, joten antaa mennä. Yhdessä kommentissa todettiin että huutomerkkejä voisi olla vähän vähemmän. Ihailen koelukijoideni kärsivällisyyttä, sillä myös "nyt helvetti lopetat niiden huutomerkkien käytön tai käyn kiskomassa sen irti näppäimistöstäsi", olisi välillä ymmärrettävää ja ansaittua. (Nytkin oli kaksi adjektiivia peräkkäin, olivatkohan ne tarpeen? Toisaalta ovatko tällaiset itselleni osoitetut kysymyslauseet tarpeen?)

Teevarastoni ovat muuten ihailtavassa kunnossa tätä editointirupeamaa varten. Pitää vain varoa kofeiiniyliannostusta.

Nyt taidan mennä tekemään pastaa, on nälkä, lounas oli kevyt.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Vuoristorataa tekstin kanssa

Editointi aiheuttaa ristiriitaisia tunnelmia. Parina ensimmäisenä päivänä oli voitokas olo, kun pystyin parantamaan ja tiivistämään tekstiä. Nyt tulee angstia aina, kun törmään isompaan pätkään huonoa tai ainakin liian maalailevaa tai toistavaa tekstiä. Sellainen yleinen nolous ja ahdistus siitä, että minä olen tuollaista kirjoittanut. Välillä haluaisin uskoa että teksti on kuin jonkun muun tekemää, enhän minä ikinä tuollaista tekisi, mutta ei, kyllä minä vain teen. Voi tietysti toivoa, että olen hiljattain päässyt eroon siitä taipumuksesta, ainakin osittain. Kun kerran huomaan sen huonouden. Tai sitten teen taas vastaavaa heti, kun seuraavan kerran on sellainen mieliala.

Kirjoittaessa joutuu väkisin vastatusten omien tekemisiensä ja heikkouksiensa kanssa. Joutuu katsomaan omaa tekstiään, jonka muutama kuukausi sitten uskoi ihanaksi tai tarpeelliseksi, ja huomaa että tämähän on ihan höttöä ja pilaa tekstin tasapainon tai saa hahmot vaikuttamaan jo liian höpsöiltä tai rasittavilta. Aina joutuu totemaan oman puutteellisuutensa. Se on varmaan oikein terveellistä. Kokemukseni mukaan parhaita kirjoittajia ovat yleensä ne nöyrimmät, jotka eivät oikein koe olevansa mitään ihmeellistä ja tietävät aina, että heillä on valtavasti parannettavaa. Tietysti siinä on se huono puoli, etteivät he välttämättä ikinä usko kirjoitustensa olevan riittävän valmiita jonnekin lähetettäväksi, mutta onneksi niitä näyttää kuitenkin aina välillä pääsevän itsekritiikkiseulasta läpi, kun kerran julkaistaankin.

Juu, eipä mulla muuta. Menen tekemään omenapiirakkaa, jotta voidaan syödä sitä kaverin kanssa kun katsotaan Doctor Who'ta.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Editointia ja elämää.

Olen aloittanut editoinnin. Se sujuu toistaiseksi hyvin. Olen käynyt läpi viisi lukua ja poistanut yli 2000 sanaa ja tehnyt jonkin verran muita muutoksia. Päätin kokeilla ainakin alkupuolella sitä Vaarnan ehdotusta, että käyn ensin läpi kommenteista tulleet korjausehdotukset (ja ne jotka itselleni hyppäävät esille heti tekstiä katsellessa), ja jätän sellaiset yleisemmän tason muutokset myöhemmäksi. Katsotaan, miten se toimii - on ehkä helpompaa, jos en yritä korjata kaikkea kerralla. Vähän mietin sitä, tuleeko liian helposti tehtyä kaikki mitä kommentoijat sanovat, mutta kyllä minä välillä jätän jotain muuttamattakin, tai teen eri tavalla (esim. koko kappaleen poistamisen sijaan tiivistän sitä tai muutan sisältöä toimivammaksi). Onneksi minulla on joka tapauksessa tallessa vanhat versiot. Nyt teen tätä Wordiin, mutta en tiedä pitäisikö vähitellen siirtyä takaisin Scriveneriin, jossa on helpompi tehdä kaikenlaisia lisähuomautuksia itselle.

Oli miten oli, tauko teki kässärille taas hyvää. Nyt ei ole mitenkään epätoivoinen olo. Toisaalta näen tekstissä runsain määrin poistettavaa (koelukijoiden kommentit auttavat paljon, koska muuten jään pelkäämään "entä jos lukija ei tajua tästä kunnolla kun poistan tuon" vaikka tosiasiassa asia on tullut lukijalle jo liiankin selväksi) ja muutenkin korjattavaa, toisaalta olen päässyt eroon tunteesta että tämä on ihan hirveää enkä osaa mitään. Tuntuu, että isoin työ on nimenomaan delete-näppäimellä. Kun karsin liiat pois, suurin osa jäljelle jäävästä tekstistä on usein hyvää, joskus tarvitsee muutoksia. Tekstini ei ole sellaista kuin nykyään tyypillisesti arvostetuilla ja palkituilla kirjailijoilla, mutta enpä minäkään aina heidän tekstistään pidä. Omalla tekstilläni on silti omat vahvuutensa. Ei tämä kyllä sellainen mestariteos ole kuin joskus haaveilin, alan myös nähdä sen rajoitukset. Mutta tarvitseeko ollakaan? Se on se tarina, jonka minä halusin kirjoittaa.

Kaikenlaisia ajatuksia risteilee mielessäni kirjoittamisesta. Esimerkiksi sellaista, että haluaisin seuraavaksi kirjoittaa jotain muuta kuin historiallista. Mutta menee vielä kuukausia ennen kuin voin aloittaa seuraavan käsikirjoituksen, joten se jää vielä mietittäväksi siinä vaiheessa.

Olen lukenut ihania kirjoja viime aikoina. Nyt esimerkiksi luen Mia Kankimäen Asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja olen hurmaantunut. Kaiken muun hyvän lisäksi se jättää mieleen kauniin, seesteisen olon. Samanlaisen kuin kävely- tai pyöräilyretket kullanhohtoisessa syksyisessä illassa, jossa villihanhiparvet huutavat kuin kiinalaisissa runoissa ikään, ja puut ovat kuin huolellisesti tussilla taivaanrannalle maalattuja. Sellaisiakin olen viime aikoina harrastanut. Eilen kävin toisessa kaupungissa vain nähdäkseni erään musikaalin. Sen lisäksi, että musikaali oli ihana, söin siellä ihmeen herkullista kakkua.

Joskus iltaisin katson tähtiä. Tähän aikaan vuodesta ne näkyvät niin hyvin kuin koskaan voivat näkyä. Helsinki on masentavan valoisa paikka tähtien tarkkailuun, mutta sentään asun aika kaukana keskustasta ja minulla on niin hyvät silmät, että täälläkin Seulasista (jos ne ovat näkyvissä) erotan aika monta tähteä.

Mitäpä muuta? Olen muuttunut viime kuukausina Doctor Who -faniksi. En ole ennen katsonut sitä, ja nyt minulla on menossa kolmas kausi, siis toinen David Tennant -kausi (pelkään pahoin, että minulle tulee Tennantista vieroitusoireet, kun pääsen hänen kausiensa loppuun). Olen juonut paljon teetä ja haluaisin päästä jossain vaiheessa metsään sieniä tai puolukoita keräämään. Syön paljon kotimaisia omenia, kuten aina tähän aikaan vuodesta.

PS. Kyllästyin lopullisesti tuohon Disney-prinsessa-profiilikuvaani. Tähän hätään laitoin kerran wieniläisessä puutarhassa ottamani kuvan keltaisesta ruususta. Katsotaan, pysyykö se seuraavat kaksi vuotta.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Jos sitä koettaisi taas osata.

Toissapäiväinen angstailuni auttoi ainakin sen verran, että kun olin sitten ollut poissa tietokoneiden, muistikirjojen ja sensellaisten äärestä joitain tunteja, huomasin alkuillasta ja eilen taas innokkaana tekeväni niitä kirjoitusharjoituksia. Olen päässyt hahmoja ja heidän kuvailujaan käsittelevään lukuun, ja juuri siinä oli paljon kiinnostavaa ja hyödyllistä tavaraa, joka uskon auttavan ihan suoraan romaanin muokkausta. Olen nimittäin niiden kautta saanut tosissaan miettiä, miten kuvailla hahmojani heidän tekojensa ja muiden elävien yksityiskohtien kautta, miten löytää epätavallisia näkökulmia kliseiden sijaan, ja muuta sellaista mitä kirjoittamiseni tosiaan vaatii. Vasta, kun huomasin miten hankalalta tuntuu keksiä tekoja, jotka kertovat jostain hahmon luonteenpiirteestä tai tunteesta, tajusin miten paljon olen luottanut siihen, että hahmot kuvailevat itseään, toisiaan ja tunteitaan dialogissa tai sisäisessä monologissa. Voi olla vähän tukahduttavaa pidemmän päälle.

Mutta vähitellen on vain uskaltauduttava editoimaan. Onneksi ajatukset deadlinesta alkavat potkia ankarasti takamukselle enkä voi koko ajan lykätä. En ole ihan tarkkaa suunnitelmaa tehnyt, mutta lähipäivinä kyllä aloitan ihan oikeasti tekstin läpikäymisen, on se sitten huomenna, perjantaina tai viikonloppuna. En ole vielä ihan varma mitä teen ja missä järjestyksessä. Todennäköisesti teen editointia jollain tavoin palasina, niin että taustatutkimuksen puutteita ja sensellaista voin paikata vielä myöhemminkin (yleensä ei ole hyvä ajatus lukea taustakirjallisuutta ja muokata tekstiä samaan aikaan, tai kaikki kirjoista löydetyt yhdistykset, viemärihankkeet ja suurkauppiaat yrittävät tunkea tekstiin, vaikkei niillä olisi siinä mitään tekoa).

Olen edelleen suht angstinen, mutta olen paikallistanut angstin aiheeksi elämän ylipäätään. Se ei johdu kirjoittamisesta erityisesti, vaikka kohdistuu välillä siihenkin. Eikä tekstiäni lukeneiden ja kommentoineiden kannata miettiä sitä, että angstailen osaamistani ja osaamattomuuttani - sellaisia vaiheita nyt vain tulee, se ei johdu kenenkään kommenteista. Olen saanut oikein hyvää ja hyödyllistä kommentteja. Väkisin vain välillä tulee sellainen vaihe, etten usko osaavani mitään, kun olen saanut niin omista pohdinnoistani ja harjoituksistani kuin koelukijoiden kommenteista uusia ajatuksia, ja tietysti olemassaoleva teksti tuntuu niihin verrattuna toivottomalta. Enköhän pääse siitä yli. Ja sitten se tulee taas jossain vaiheessa takaisin. Ja menee pois. Sellaista se on.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Ei vaan osaa.

Tyypillistä. Olen sitä mieltä, että tänään voin keskittyä kirjoittamiseen, ja sitten en pysty enkä kykene mihinkään. Olen tehnyt taustatutkimusta ja kirjoitusharjoituksia viime viikkoina, olen lukenut koelukijoiden palautetta romaanistani, olen miettinyt ja pohtinut ja analysoinut ja suunnitellut kaikkea ihan liikaa. Nyt pää pyörii enkä tunne osaavani mitään. En edes kirjoittaa tätä blogikirjoitusta, joten tämä on sitten huonosti ja epäilmaisuvoimaisesti kirjoitettu vailla mitään järkevää järjestystä, sori.

Haluan alkaa editoida romaania taas, koska pelkään että aika loppuu. Jos jossain vaiheessa löydän itseni taas töistä, editointiaikaa on hyvin vähän (etenkin koska työn aloittaminen vie aina erityisen paljon voimia). En voi suunnitella elämääni sen mukaisesti että olen loppuvuoden työtön, vaikka tietysti näinkin voi käydä. Niinpä nyt olisi vähitellen jatkettava kirjoittamista. Kuitenkin toisaalta taustatutkimustakin olisi edelleen tehtävänä, samoin noita kirjoitusharjoituksia joista koen tosiaan oppivani. Yritän ajatella, että tietyt päivät ovat enemmän työnhakupäiviä, tietyt enemmän kirjoituspäiviä. Tänään olisi kirjoituspäivä, mutta tuntuu että se menee hukkaan enkä kykene mihinkään. Yritin tehdä kirjoitusharjoituksia, jotka eilen vaikuttivat kovasti innoittavilta, mutta en osaa mitään ja alan vain <i>ajatella</i> kaikkea ihan liikaa eikä luovuudesta ole enää tietoakaan. Kaikki tuntuu keinotekoiselta. Jos alan tehdä taustatutkimusta, saan itseni varmaan samaan suohon sen kanssa.

Voi olla että ratkaisu olisi yksinkertaisesti unohtaa niin harjoitukset kuin taustatutkimuksetkin ja tarttua siihen ihan oikeaan editointiin, jota vähän niin kuin aioinkin tehdä tänään. Mutta pelkään tehdä sitä tässä mielentilassa, jossa vain ajattelen kaiken puhki, arvostelen kaikkea ja inhoan kaikkea tekemääni. Tämä tuntuu päivältä josta ei ole yhtään mihinkään. Sitä paitsi koelukijoiden kommentit pyörittävät päätäni niin paljon, etten tiedä yhtään mitä itse ajattelen kaikesta. En tiedä. En osaa mitään tänään. En tiedä osaanko jonain päivänä. Ei tässä mielentilassa kyllä mitään työnhakuakaan voi tehdä, saan lopullisen angstimasennuksen jos sellaista yritän. Kirjoittamiseeni sentään keskimäärin uskon enemmän kuin itseeni noin muuten. Joten kai on parasta yrittää saada jotain kykyä tarttua tekstiini. Ehkä se onnistuu kampaajakäynnin ja ruoanlaiton jälkeen.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Taustatutkimusta ja tekniikan harjoittelua

Käsikirjoitus jäi tauolle reilu kuukausi sitten. Kohta on aika palata sen pariin, mutta nyt keskityn vielä muihin romaanin vaatimiin asioihin. Viime viikkoina olen alkanut tehdä taustatutkimusta, jota teksti vielä vaatii, ja ilokseni olen taas innostunut siitä. Jossain vaiheessa taustatutkimus tuntui sitkeältä, mauttomalta pakkopullalta, varmaan siksi että työ uuvutti jo kaikki siihen käytettävät lihakset aivoissa. Mutta nyt huomaan taas ahmivani lähdekirjallisuutta, luen ylikin sen mitä tarvitsisi, "tuokin on niin kiinnostavaa, luenpa ihan vain uteliaisuudesta". Se on hauskaa! Tuntuu taas vähän samalta kuin alkuaikoina, kun ahmin tutkimuskirjallisuutta ihan siitä ilosta, että tuollaistakin voi lukea.

Yksi hauskimpia asioita nimenomaan historiallisen romaanin kirjoittamisessa onkin se, että päätyy tutustumaan sellaisiin asioihin menneisyydestä, joihin ei muuten olisi ikinä tullut perehtyneeksi. Samoin ne historialliset seikat, joista lukee tai joihin muuten tutustuu, tuntuvat paljon elävämmiltä, kun ne kansoittaa omilla fiktiivisillä hahmoillaan. Tuohon yhdistykseen päähenkilöni isä varmaan kuului, tällä sivuhenkilöllä oli varmaan aikanaan verstas tuolla kadulla, tällä tavoin naispäähenkilöni siis jatkuvasti näki naisia kuvattavan oman aikansa taiteessa, mitähän päähenkilöni tuostakin keskustelusta tuumivat?

Taustatutkimuksen ohella olen tehnyt kirjoitusharjoituksia. Mainitsin aikaisemmin Rebecca McClanahanin kirjan <i>Word Painting</i>. Siinä käsitellään kuvailemista kirjoittamisessa, joka luvussa aiheeseen on hieman eri näkökulma, ja siihen liittyviä harjoituksia. Olen edennyt aika hitaasti, koska harjoitukset ovat mielenkiintoisia ja niissä on paljon tehtävää. Edellinen luku oli "From Eye to Word" jossa (edellisen, katsomiseen keskittyneen luvun jälkeen) käsiteltiin sitä, miten löytää oikeita sanoja kuvatakseen näkemäänsä. Miten löytää sanat, jotka kuvaavat sitä kuvattavaa asiaa tarkasti, tarkoituksenmukaisesti, aktiivisin sanoin ja myös oikean kuuloisesti. McClanahan käyttää ilmaisua "a musical naming" sille, että sanan pitää myös kuulostaa siitä mistä puhutaan, sen pitää soida samalla tavalla kuin kirjoittamisen aihe. Kevyeltä kuulostava sana "ripple" ei sovi runoon jossa puhutaan yksinäisyyden painosta. En ole oikeastaan tietoisesti miettinyt sanoja tuollaisesta näkökulmasta, vaikka varmaan alitajuisesti sellaista tulee ajatelleeksi - ja esimerkiksi hahmoja nimetessä. Huomaan, että nimiä valitessa kiinnitän paljon huomiota siihen, kuulostaako sanan äänneasu hahmon luonteelta ja ulkoiselta olemukselta. Pientä ja siroa nuorukaista ei voi kutsua Hieronymukseksi ellei haluakin nimivalintaan naurettavaa sävyä.

Joka tapauksessa eilen luin luvun "The Nose and Mouth and Hand and Ear of the Beholder", joka käsittelee muita aisteja kuin näköaisteja, ihmisillä kun usein kuvauksissa korostuu näköaisti (ja se on usein helpoin), vaikka muutkin aistit leimaavat paljon kokemuksiamme ja tekevät myös kuvauksista elävät. Siinäkin luvussa korostui tuo sanojen musikaalisuus ja äänneasu etenkin äänten kuvauksessa. Oikean kuuloiset sanat tuovat lukijan korvaan kuuloaistimukset voimakkaammin kuin jos keskitytään vain sanojen merkitykseen. En ole vielä alkanut tehdä harjoituksia, mutta niissä muun muassa kehotetaan pitämään aistipäiväkirjaa - kuvata aina yhdenlaisia aistimuksia tiettynä päivänä, esimerkiksi kolme hajua tai kolme kosketusta, jotka on kokenut -, kirjoittamaan synesteettisiä kuvauksia, tai kuvaamaan paikkaa tai henkilöä yhdistämällä useita hajuja. Ja tuon luvun jälkeen minusta todellakin tuntuu, että pitäisi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä...

Nautin näistä harjoituksista ja kirjoittamisen miettimisestä tästä näkökulmasta. Tuntuu, että olen useimmiten liian vähän miettinyt kirjoittamisen tekniikkaa lause- ja kappaletasolla. Olen kehittänyt tarinointi- ja juonenkehräyskykyäni sekä hahmojani, olen yrittänyt parantaa dialogia (vaikka jätän dialogiin edelleen liikaa asioita, siinä on vielä tekniikan opettelun paikka), inhoan infodumppauksia tai sitä että hahmo käyttää itselleen epäuskottavaa kieltä, mutta tiedän liian vähän siitä, mitä oikeastaan teen kun kirjoitan, mitkä sanat ilmaisevat sitä mitä haluan.

On ehkä hyväkin, ettei kirjoittamista tee koko ajan liian tietoisesti, oma kielivaisto sanoo paljon ilman että aina tietää valinneensa tietyn sanan sen musikaalisten ominaisuuksien ja täsmällisen merkityksen vuoksi. Voi tietää että tietty kappale on poistettava vaikkei osaakaan sanoa, miksi se rikkoo tekstin rytmin. Jos koko ajan liian tarkkaan tiedostaa mitä on teknisesti tekemässä, voi unohtua tekstin sisältö - ainakin minusta joskus nykykirjallisuutta lukiessani tuntuu siltä, että kirjoittajat ovat teknisesti niin taitavia etteivät he enää muista, miksi kirjoittavat juuri tätä tarinaa, ja siksi en lukijanakaan tunne sitä, ja niinpä unohdan koko teknisen taituruuden nurkkaan ja luen jotain vähemmän taitavaa, jossa kirjoittajalla on sentään ollut vielä hauskaa. Sen takia olen ehkä vierastanutkin kirjoittamisen tekniikkaan ja hyvään kieleen keskittymistä, koska tuntuu että nykyaikana on muotia keskittyä vain niihin.

Mutta sanat ovat työkalujamme, ja kirjoittajan on hyvä tietää, miten työkaluja käytetään. Taidemaalarin on tunnettava väriensä ominaisuudet ja ymmärrettävä jotain perspektiivistä ja valosta ja ties mistä muusta mistä minun on parasta olla hiljaa, koska piirustus- ja maalaustaitoni on 8-vuotiaan tasolla enkä ollut 8-vuotiaanakaan hyvä. Mennäänpä lajeihin, joista ymmärrän hiukan enemmän: laulajan on tehtävä paljon töitä äänenkäytön ja tekniikan kanssa samoin kuin opeteltava vaikeatkin melodiat, jotta hän voi tulkita, saada äänensä soimaan oikein ja saada oman ja kuulijan sydämen syttymään laulullaan. Tanssijan on hallittava piruettinsa ja arabeskinsa, jotta hän voi tuoda yleisölle tuon ylimaallisen kauneuden sekä sadun lumouksen tai onnettoman rakkauden tuskat. Siinä ei pelkkä visio ja hyvä tahto auta, jos tekniikkakin ei ole hallussa - eikä se piruetin tekninen huikeus vähennä onnettoman rakkauden kipeyttä, vaan tekee mahdolliseksi tuoda se yleisölle juuri tämän tanssin keinoin. Alan ymmärtää, että ihan samalla tavalla minun on tarpeen kehittää sanojen, lauseiden ja kappaleiden taitoani ja koko ajan etsiä uusia puolia siitä, mitä voin tehdä. Silloin tarinani, hahmoni, heidän tunteensa ja ajatuksensa ja koettelemuksensa voivat välittyä lukijalle oikein. Siinä ei ole kyse pelkästään siitä, mitä heille tapahtuu, vaan myös miten sen kerron.


Oikeastaan tämän tajuaminen on hyvin jännittävä löytöretki. Ehkä nyt palaan taas jonkin kirjoitusharjoituksen pariin...

tiistai 11. elokuuta 2015

Näyttämisen liiallisuus.

Ensimmäisiä kommentteja käsikirjoituksestani on alkanut tippua (sen pelkästään alkuvaihetta kommentoineen lisäksi, jonka sain jo alkukesästä). Nyt on oikeastaan hyvä vaihe siihen: olen jo päässyt irti pahimmasta editointiuupumusangstista, jossa tuntui etten osaa kirjoittaa ja kässäri on ihan kauhea, joten on hyväkin jo vähän päästä miettimään, mitä tekstille kenties voi tehdä. Näin ajatukset ehtivät vähän kypsyä. Hyvä myös, että kaikki koelukijat eivät ole vielä lukeneet käsikirjoitusta ainakaan loppuun, niin en tule vielä tehneeksi liikaa. Tarvitsen vielä taukoa ennen kuin oikeasti alan tehdä tekstille jotain.

Ihan viime päivinä olen varovasti aloittanut taustatutkimuksen tekoa. Sitä pitäisi oikeastaan tehdä paljon enemmänkin, mutta vielä en ole jaksanut. Olen koko alkuvuoden jäljiltä edelleen vähän puhki, ja aivot jaksavat vain jonkin verran kerrallaan. Toisaalta on hyväkin, etten ehdi tehdä sitä liikaa, niin tulee keskityttyä tarinan kannalta olennaiseen.

Joka tapauksessa tiedän jo, että voin jättää omaan arvoonsa niiden aiempaa versiota lukeneiden mielipiteet, joiden mukaan minun ei olisi pitänyt jatkaa editointia näin kauan. Käsikirjoituksessa on puutteita, ja kun vähitellen karsin ja korjaan, esille voi päästä se olennainen, jota olen koko ajan tavoitellut. Se, mitä käsikirjoituksessani oli vuonna 2011, oli se mitä silloin olin ja osasin. Se oli ehkä omalla tavallaan ehjä kokonaisuus, mutta ei vielä se mitä tavoittelin. Olen kypsynyt ihmisenä ja kirjoittajana sen jälkeen, ja nyt minun on mahdollista nähdä asiat eri tavalla. Käsikirjoitus uskoakseni hyötyy siitä. Osa koelukijoiden jo osoittamista puutteista on peräisin kässärin parin ensimmäisen version ajalta, jolloin ehdottomasti halusin tehdä tietyt asiat tietyllä tavalla, vaikkei se välttämättä ollutkaan hyvää tekstiä. Nyt tuntuisi mahdolliselta päästä niistä eroon. Ehkä.

Olen alkanut mietiskellä helmasyntejäni kirjoittajana. Varmaankin isoin on se, että yritän kertoa kaiken ja vielä vähän päälle. Alleviivaan, täytän ja kerron moneen kertaan. En usko tarpeeksi helpolla, että lukija voi ymmärtää. Tätä korostaa, että olen jossain vaiheessa lukenut liian monta kirjoitusopasta, jotka alleviivaavat "show, don't tell"-ohjetta. Kun yritän sitten näyttää ihan kaiken dialogeilla ja kohtauksilla, sen sijaan että uskaltaisin välillä vain kertoa jotain, tekstiä tulee liikaa ja osa siitä on turhaa. Niin kuin kaikki ohjeet, "show, don't tell" ei toimi kaiken aikaa eikä varsinkaan, jos sitä ylikäyttää. Minä näytän liikaa.

Jokin aika sitten selailin erään ystäväni luona Rebecca McClanahanin kirjaa Word Painting: The Fine Art of Writing Descriptively. Se vaikutti lupaavalta, käytännölliseltä oppaalta taitavaan kuvailuun. Sain ahaa-elämyksen siitä, että ehkä tarvitsen parempaa kuvailun taitoa. En luota kuvailuihini, joten sitten varmuuden vuoksi toistan saman asian monta kertaa, käytän valtavasti sanoja koska en usko muutamaan, alleviivaan ja "näytän" asioita loputtomasti, tungen kaiken dialogeihin sen sijaan että uskaltaisin vain tehdä yhteenvetoja. Kuvailevan kirjoittamisenhan ei tarvitse tarkoittaa loputonta ruusuntuoksuista sanatulvaa tai jokaisen auringonlaskun yksityiskohtaista seuraamista. Yksi tai muutama osuva sana kertoo enemmän kuin kappaleen verran sinne päin olevaa kuvausta.

Luulen, että tarvitsen parempaa kuvailua saadakseni käsikirjoituksen pituuden hallintaan ja rytmin paremmaksi. Kirjoitin tuosta kirjasta muutamia harjoituksia muistiin, ja sen jälkeen tilasin sen itselleni. Se ei ole vielä saapunut, mutta kunhan se tulee, käyn sitä läpi enemmän. Katsotaan, onko siitä hyötyä.
Muutenkin kirjoitustekninen harjoittelu voisi tehdä minulle välillä hyvää pelkän kässärin editoinnin sijaan. Herra Carpenter käskee Emiliaa Runotytöissä tekemään itsestään soittimen, joka voi ilmaista sen mikä hänen sisimmästään pyrkii esille. Siinä on paljon työtä.

maanantai 3. elokuuta 2015

Kirjoittajameemi!

Nyt kun minulla on vihdoinkin Aikaa, voisinkin täytellä tämän kirjoittajameemin, jota muutamat kirjoittajabloggaajat täyttivät kesän alussa. Meemi on lähtöisin Anna Hallavan blogista.

Missä kirjoitat yleensä?

Oman kirjoituspöytäni ääressä. Se sijaitsee makuuhuoneessani (minulla on nykyään kaksi huonetta! ajatella!) ikkunan ääressä, josta näkyy kaunis metsikkö. Tai siis näkyi ennen tätä julkisivuremonttia jonka takia siitä ei vieläkään näy yhtään mitään.

Kirjoituspöydän ääressä työstän ennen kaikkea pidempää kässäriä (siis lähinnä M:ää) tai novelleja (silloin joskus kun niitä teen) tietokoneella. Lisäksi kirjoittelen paljon käsin muistikirjoihin: tajunnanvirtaa, kuvauksia, kirjoitusharjoituksia, novelleja, kohtauskokeiluja jne. Näitä voin tehdä missä vain, ja kirjoituspöydän lisäksi lempipaikkoja ovat mm. olohuoneen mukava pehmoinen nojatuoli, ulkona puistonpenkillä, ja joskus jopa julkisissa kulkuvälineissä. Yhteen aikaan kirjoitin paljon (lähinnä hahmoluotausta ja uusien ideoiden kokeilua) bussissa aamulla matkalla töihin. Se loppui kuitenkin muuton jälkeen, koska nykyään menen eniten junalla, ja se on liian hälisevä ja ympärillä on liian monta ihmistä jotka voisivat nähdä mitä kirjoitan (jos saisivat käsialastani selvää), ja lisäksi aikaa ei ole tarpeeksi uppoutuakseni kirjoittamiseen.


Miten kirjoitat käsikirjoituksen ensimmäisen version?

Tähän asti olen kirjoittanut melko järjestyksessä alusta loppuun, tietokoneella yhdelle tai useammalle Word-asiakirjalle. Kirjoitan menemään, saatan asettaa tietyn sivu- tai sanamäärätavoitteen tai sitten vain vaatia itseäni kirjoittamaan jotain joka päivä, vähän elämäntilanteesta riippuen. En editoi ensimmäistä versiota kirjoittaessani, ja enimmäkseen varon edes lukemasta tekstiä uudelleen, jotta ei itsekritiikki pääsisi päälle. Ensimmäisen version teksti on hyvin kaukana valmiista, ja jos en ole varma pitäisikö jotain kirjoittaa, kirjoitan sen varmuuden vuoksi, ja näin tutustun hahmoihin yms.

Tätä varsinaista kirjoitusvaihetta yleensä edeltää monen kuukauden haudutteluvaihe, jossa "kävelytän tarinaa ympäriinsä" eli käyn pitkillä kävelylenkeillä ja kuvittelen sen kohtauksia, suunnittelen henkilöitä, pohdin vaihtoehtoja jne. Kävelylenkit eivät toki ole ainut paikka, joissa tarinaa mietin, se saattaa myös kasvaa tiskatessa, siivotessa, bussissa istuessa, musiikkia kuunnellessa tai ihan missä tilanteessa tahansa. Samalla teen suunnitelmia, kirjoittelen hahmojen taustoja, teen mahdollista taustatutkimusta jne. ja saatan kirjoittaa kokeeksi kohtauksia tai ajatuksia jonkun tietyn hahmon näkökulmasta oppiakseni tutustumaan heihin. 

En tiedä tuleeko tämä prosessi muuttumaan seuraavia käsikirjoituksia kirjoittaessa, sillä olen oppinut aika paljon M:n työstämisestä. Voi esimerkiksi hyvin olla, että seuraavia käsikirjoituksia kirjoitan vähemmän järjestyksessä. Haluaisin myös vähentää tuota "kaadetaan sinne kaikki mitä tulee mieleen" -lähestymistapaa, koska M:n ongelmiinhan kuuluu että se on ihan pirun pitkä, ja haluaisin että seuraavalla kerralla olisi vähemmän poistettavaa.


Millaiset olosuhteet johtavat sinulla parhaan tekstin syntymiseen?

Hyvää tekstiä on syntynyt niin ensimmäisellä kuin viidennellä kerralla, niin tuntikausia keskittyen kuin aamulla puoli tuntia ennen töitä kirjoittaessa, niin kotona kuin ruuhkabussissa. Mutta yleisesti ottaen tarvitsen melko rauhalliset olosuhteet, jossa äänet eivät häiritse minua (ruuhkabussi toimii vain, jos taustalla kuuluu tasainen äänimatto, mutta ei jos vieressä joku puhuu puhelimeen tai takana teinit pohtivat äänekkäästi viikonlopun tapahtumia). Kirjoitan parhaiten joko aamulla/aamupäivällä tai alkuillasta. En pysty kirjoittamaan hirveän monta tuntia putkeen, vaan parin tunnin jälkeen tarvitsen taukoa, ja 3-4 tuntia on ylipäätään yleensä maksimi, mitä jaksan päivän aikana keskittyneesti kirjoittaa. Muina aikoina voin kyllä ideoida, suunnitella, kerätä aineistoa jne. Musiikkia kuuntelen kirjoittaessa vain harvoin, vaikka musiikilla on tärkeä rooli ideoinnissa ja suunnittelussa. Haluan mieluiten kirjoittaa avarassa tilassa tai sellaisessa, josta näkee ulos. Juon usein teetä kirjoittaessani, kuppi lämmintä juomaa tuo jotain henkistä tukea.


Jos voin itse valita, miten kirjoitan, eli esim. työ tai remontti ei ole häiritsemässä aikataulujani, tyypillinen kirjoituspäivä menee yleensä seuraavasti: alan kirjoittaa pian aamiaisen jälkeen. Parin tunnin jälkeen pidän taukoa ja käyn kävelyllä tai teen jotain muuta fyysistä. Saatan kypsytellä tarinaa siinä vaiheessa. Joko kävelyn jälkeen tai todennäköisemmin loppuiltapäivästä/alkuillasta palaan ehkä tarinan pariin vielä tunniksi tai pariksi.


Millaisia kirjoitusvälineitä käytät (eli tietokone, käsin kirjoittaminen, joku tietty kynä jne)?

 Eri välineitä eri tarkoituksiin. Pidemmät käsikirjoitukset ovat tietokoneella, jossa niitä editoin. Käytän nykyään editointiin Scriveneriä, jossa tekstin rakenne on helpompi nähdä ja muokata kuin Wordissa, mutta en tiedä, haluanko käyttää sitä edelleenkään ensimmäisiin versioihin. Juuri tuo rakenteen selkeä näkyminen voi tuoda liikaa paineita ensimmäisiin versioihin, kun yksi tyhjä Word voi olla helpompi täyttää.

Olen myös kovasti harkinnut, että seuraavan käsikirjoituksen saattaisin kirjoittaa ensin käsin. Kuten jo mainitsin, kaikenlaista muuta - kuvauksia, harjoituksia, ideointia jne. - kirjoitan joka tapauksessa käsin muistikirjoihin. Muistikirjoille on kaikenlaisia vaatimuksia, kuten:
- sen pitää olla sievä ja inspiroivan näköinen, mutta ei niin hieno ettei siihen uskalla kirjoittaa mitä tahansa
- useimmiten kierrekantiset ovat parhaita, koska niistä voi repäistä sivut irti jos tulee kauheaa tekstiä; en juuri ikinä tee niin, mutta ajatus, että voin tehdä niin, helpottaa kirjoittamista
- paperin pitää olla tarpeeksi paksua; se voi olla viivoitettua tai blankoa, mutta viivat eivät saa olla liian lähellä toisiaan jos niitä on; blankosta pidän eniten, koska se tuntuu vapaimmalta, mutta on vaikea löytää sopivia
- muistikirjan on oltava joko kovakantinen tai ainakin riittävän vahva, jotta siihen voi kirjoittaa silloinkin kun ei ole kirjoituspöytää
-  muistikirjan on oltava tarpeeksi pieni, jotta sitä voi kuljettaa helposti mukana

Kynät ovat hankalia. Niiden pitää liukua paperilla tarpeeksi kevyesti, jotta käsi ei kipeydy ja kirjaimet tulevat selviksi, mutta lisäksi niiden pitää sopia käteeni hyvin ja olla vedenpitäviä. On yllättävän vaikea löytää tällaista. Pidän ilmeisesti kynää kiinni omituisen läheltä kärkeä, sillä useimmat löytämäni kuitukärkikynät yms. helposti liukuvat kynät on muotoiltu niin, että niissä on epämukava terävä reuna juuri siinä, mistä pidän kynää. Useimmat kuulakärkikynät taas liukuvat paperilla liian huonosti. 

Eniten käytän tällä hetkellä Parkerin kuulakärkikyniä, jotka maksavat Akateemisessa reilun kympin; ne liukuvat paperilla siedettävän hyvin, enkä toisaalta uskalla maksaa kynästä kauheasti enempää, koska hukkaan niitä kumminkin aina. Haluaisin kuitenkin jonkin paremmin liukuvan, etenkin jos päädyn kirjoittamaan seuraavan kässärin käsin. Faber-Castellilla on yksi suhteellisen toimiva vedenpitävä kuitukärkikynä, jota olen jonkin verran käyttänyt, joskin sen kärki on turhan leveä, mutta sekään ei sovi käteen ihan niin hyvin kuin saisi. Kaikenlaiseen tajunnanvirtaan ja harjoituksiin käytän paljon Stabilon kuitukärkikyniä, jotka ovat kuin tehdyt kädelleni ja lisäksi ilahduttavat minua monin eri värein. En kuitenkaan juuri uskalla käyttää niitä kässärin kirjoittamiseen, koska ne eivät ole vedenpitäviä (ks. kohta "juon teetä kirjoittaessani"). Ehdotuksia hyvistä kynistä saa esittää! Todennäköisesti ehdotuksenne eivät sovi käteeni, koska näin on useimpien muiden kehumien kynien laita, mutta voihan joukkoon osua jokin joka toimii.

Tietokoneesta vielä: Olen editoidessani ryhtynyt käyttämään Scriveneriä Wordin sijaan, mutta en tiedä, haluanko käyttää sitä edelleenkään ensimmäisiin versioihin. Scriveneristä tekee minulle hyvän editointityökalun se, että tekstin rakenne on helppo nähdä, mutta samasta syystä epäilen sen asettavan liian paljon paineita ensimmäisen version kirjoittamiseen. Yksi tyhjä Word voi olla helpompi täyttää. Olen myös kovasti harkinnut, että seuraavan käsikirjoituksen saattaisin kirjoittaa ensin käsin. Käsin kirjoittaessa ajatukset tuntuvat tulevan eri tavalla kuin tietokoneen näppäimistön ääressä, ja ehkä se hillitsisi pituutta ja tarkentaisi tyyliä, kun sanoja ehtisi harkita enemmän. (Minulla on vähän turhankin nopea kirjoitusnopeus koneella.) 


Mistä saat aiheesi?

Ihan mistä tahansa. Ei ole yhtä tai edes muutamaa selkeää vastausta. Yleensä tarina syntyy kahden eri elementin kohtaamisesta, ja se, miten päädyn näihin, voi olla hyvin monimutkaisten assosiaatioketjujen tulos, joka voi lähteä liikkeelle niin keskustelussa, teatterissa, kirjaa lukiessa, yksittäisestä sanasta, meditoidessa, päähän sattumalta tulleesta mielikuvasta. M:n syntyyn johti tuollainen monimutkainen assosiaatioketju, joka sai minut yhdistämään toisaalta erään 1800-luvulla olleen kulttuurillisen ilmiön, toisaalta pari hahmoa joihin liittyi nopeasti kolmas, ja miettimään mitä tämä yhdistelmä hahmoille tekisi. Muut seikat, kuten tarkempi aikakausi, paikka, muut ihmiset ympärillä, kerääntyivät sitten vähitellen.


En erityisemmin kirjoita omasta elämästäni, mutta hahmojeni tarina pyörii kyllä aina jonkin sellaisen tunteen tai teeman ympärillä, joka on itsellenikin tärkeä.

Montako kertaa työstät käsikirjoitusta?

M:n perusteella todella monta. Nyt on viides kierros tehty ja ainakin yhdelle on vielä tarvetta. Minulla tarina kasvaa ja syventyy paljon editointikierrosten aikana, ja käytän mielelläni siihen aikaa. Editointi ei ole pelkkää sanojen siirtelyä ja poistelua, vaan kirjoitan paljon kohtauksia kokonaan uusiksi; M:n tekstistä ei varmaan puoletkaan enää ole alkuperäistä, vaikka perustarina ei ole muuttunut alun jälkeen. Tulen raivoihini, kun klassikkokirjoista julkaistaan varhaisempia versioita mukamas kirjoittajan "alkuperäisenä ja aitona" käsikirjoituksena. Ikään kuin muokkauksen tarkoitus ei olisi nimenomaan tehdä tarinasta mahdollisimman paljon oma itsensä, se mitä sen on tarkoitus olla ja mitä ensimmäisillä kerroilla ei välttämättä täysin tavoittanut.

Toivon kyllä, että seuraavia käsikirjoituksia ei tarvitsisi muokata ihan näin pitkään, vaan olisin tästä jonkin verran oppinut.

Mikä osa käsikirjoituksesta on sinusta vaikein?


Alku, keskikohta ja loppu. Ei, ihan tosissani, kaikissa on omat hankaluutensa. Olen ehkä kaikkein huonoin alkujen kanssa, tai ainakin M:n alun kanssa. Joillekin kirjoittajille alku avautuu tosi selkeänä, mutta minä kirjoitan enemmänkin tiettyjä tapahtumia kohti, ja on vähän hakusessa, miten niitä kohti tulisi lähteä, mitä alussa kertoa, keneen keskittyä jne.

Ennen keskikohdat tuottivat vaikeuksia, lähdin kovasti kirjoittamaan jotain ja sitten keskikohdassa oli sata sivua turhaa sälää ja haahuilua, kun en oikein tiennyt mitä olin tekemässä. Nyt olen paremmin oppinut kehittelemään tarinaani ja nautin keskivaiheista, mutta niissä on silti vaikeutensa: miten kehitellä asioita tarpeeksi ilman että keskikohta tulee täyteen turhaa sälää, miten saada jännitteet pysymään versiosta toiseen.

Loppu on hankalinta ihan lopun osalta, viimeisten lukujen ja kappaleiden suhteen, etenkin lausetasolla, ei välttämättä tarinankulun jne. kannalta. Minulla on taipumusta sellaiseen, mikä on kirjallisuuden vastine tietyn aikakauden klassiselle musiikille, jossa lopussa oli ihan mahdottoman paljon jylhiä toitotuksia ja rummunlyöntejä, codaa venyteltiin ties kuinka pitkään ja alkoi jo unohtaa millainen se perusmelodia olikaan. Kirjoitan TÄTTÄRÄTTÄTTÄTTÄÄ PUM-PUM, TÄRÄRÄRÄÄ, PUM-PUM-PUM-PUM-PUU TÄRÄRÄRÄÄ PUM-PUM-PUM-PUM TYTTYDYY-DYY-DYY-DYY-voisikohantämänjolopettaa? En siis tarkoita että lopussa olisi kauheasti räiskettä (en ole kovin action-kirjoittaja!) vaan Kovasti Yleviä Lauseita ja Hahmojen Merkityksellisiä Pohdintoja Ja Merkityksellisiä Kuvia. Teen vähän vastaavaa lukujenkin lopussa.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Lepäilyn alkua

Eilen, kun suljin koneen ja hyppäsin bussiin (juu, siinä välissä oli muutama muukin vaihe kuten junalla keskustaan, mutta ei anneta sen häiritä, tuo kuulostaa niin paljon napakammalta), oloni oli sellainen että en osaa kirjoittaa, romaanini on hirveää roskaa eikä siitä tule yhtään mitään, jne. Klassinen esimerkki siis siitä, kuinka kirjoittaja vain jossain vaiheessa väsähtää ja tauolle on tarvetta.

Olen jo nyt jonkin verran optimistisempi. En kyllä jaksa edelleenkään kirjoittaa kovin monta lausetta tms. Mutta uskon, että kunhan annan tekstin olla jonkin aikaa, lepuutan ylikuumentunutta pääparkaani ja saan koelukijoilta kommentteja, voin taas jatkaa. Elän toivossa, että teksti kaipaa ennen kaikkea sitä turhien pois tiivistämistä, jotta toimivimmat osat eivät huku sälän alle, enkä joudu enää kirjoittamaan kovin paljon uutta. Tai sitten on vain hyväksyttävä, että olen monisanainen kirjoittaja ja tämä tarina haluaa asettua kovin laajaan mittaan. Katsotaan kuinka käy. Mutta nyt olen taukoni ansainnut. Yritän lähinnä puuhata kaikkea ei-kovin-älyllistä-tai-kirjallista. Autan ruoanlaitossa. Mennään ehkä mustikkaan. Lueskelen äidin hyllystä Wenla Männistöä koska se on sopivan hulvaton enkä yritä käyttää sitä minkään romaaniini liittyvän rakennusaineena. En oikein osaa edes kirjoittaa kommentteja, tai tätä merkintää. Ehken kirjoita nyt enempää.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Lopussa.

Okei. Sain juuri muokkauskierroksen loppuun. Tai siis siellä on edelleenkin roskaa ja liikaa ja huonoja kohtia ja kaikenlaista asiaa mille pitäisi tehdä jotain. Mutta juuri nyt en osaa enempää. Minulla on pää hajoamassa tämän tekstin kanssa, olen tehnyt sen mitä tässä vaiheessa osaan, ja tarvitsen kunnon useamman viikon tauon ennen kuin katson sitä. Julistan siis tämän muokkauskierroksen päättyneeksi. Täytyy jättää huomiseen muotoilujen säätäminen Word-versioihin, mutta tekstille en aio tehdä nyt moneen viikkoon mitään. Koelukijat voivat sitten tietää, että en kuvittele sen olevan täydellinen. Juuri nyt vain en osaa enempää.

Ai niin, ja iloitsin liian varhain sanamääristä. Kävi ilmi että olinkin jättänyt joitain lukuja ruksaamatta Scrivenerin compile-toiminnosta (kun pitää ruksata niin include, as-is kuin page break before -kohtakin, ei ehkä ole ihme että jotain jää), ja itse asiassa sanamäärä on ihan sama kuin silloin kuukausi sitten. Miten se on mahdollista kun ihan oikeasti olen poistanut tuhansia sanoja kirjoittamatta ollenkaan yhtä paljon tilalle, siitä minulla ei ole mitään hemmetin aavistusta. Jumalat ilmeisesti vihaavat minua. Tai sitten tietokoneohjelmat. Ymmärrän vielä sen, että jos kirjoitan paljon, minulla on tuloksena paljon tekstiä, mutta miten helvetissä voi tuhansien sanojen poistaminen olla näkymättä sanamäärissä? Ihan oikeasti? Tämä nyt menee vähän joksikin kirjoittajasitcomiksi.

Mutta en jaksa tapella. En jaksa ajatella yhtään mitään. Toivotan tämän tekstin vähäksi aikaa kauas itsestäni enkä tahdo enää ajatella sitä. Ehkä minä vain en osaa. Nyt olen kuitenkin tauon tarpeessa. Olen menossa äidin luo muutamaksi päiväksi. Siellä ajattelin esimerkiksi katsoa televisiota ja poimia mustikoita. Kaikkea, joka ei ole kirjoittamista eikä kirjoittmaisen ajattelemista.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Addiktiota ja sanamääriä

Juuri eilen pääsin valittamasta, että olen tosi väsynyt kirjoittamisen vuoksi ja tarvitsen vapaapäivän, ja tänään taas hirveästi tekisi mieli editoida. Olen kai tullut siitä riippuvaiseksi! Onneksi päivä on sen verran sosiaalisilla riennoilla täytetty, että vapaapäivä tästä kumminkin tulee. Mitä nyt ehdin vähän kuitenkin jotain tehdä, kun aloin tehdä kakkososan muotoiluja lukukelpoiseksi (Wordin ja Scrivenerin välillä vekslaamisessa on omat vaivansa, varsinkin jos välillä osaa laittaa sisennykset päälle ja välillä ei), ja sitten huomasin että hei tuossa on ihan tarpeeton lause ja tuo sana ei oikein kuulosta hyvältä... Ja sitten aloinkin löytää sieltä täältä kaikkea korjausta vaativaa. Mutta ei tänään nyt ainakaan.

Huomaan myös, että minua alkaa valtavasti ahdistaa ajatus, että joskus tulevina kuukausina oikeasti luopuisin (ainakin vähäksi aikaa, sanoo hän toiveikkaasti kustannussopimus mielessä väikkyen) tämän romaanini kanssa työskentelystä. Mietin välillä, johtuuko sen loputon editointi siitäkin, että olen siihen addiktoitunut enkä henno päästää siitä irti. No, johtuu se myös siitä että kaksi vuotta sitten vielä hyväksyin tekstiini melkoiset määrät kuraa, kuten mennä viikolla havaitsin. Mutta silti. Minun olisi helppoa jatkaa tämän editointia vielä ikuisuuksia vain siksi, etten raaski luopua hahmoistani ja heidän tarinoistaan. Hyvä että on se deadline.

Sen huomasin, kun nyt pistin ihan kaiken Word-tiedostoiksi, myös sen nelososan jonka muokkaus on vielä vähän kesken, että näköjään sanamäärä on kuin onkin vähentynyt. Nyt sanoja on yhteenlaskujeni mukaan enää 163 000! (Juu, "enää".) Ainakin ellei Word valehtele. Vähän aikaa sitten sanoja oli vielä 175 000, ja ennen tätä kierrosta noin 190 000, eli olen tässä loppupuoliskon editoinnissa ihan tosiaan saanut tavaraa vähenemään. Olenkin sieltä aika ronskisti lyhentänyt kaikkea turhaa sälää, ja jos useimmista luvuista menee monta sataa sanaa ja välillä tuhat, niin ei ole ihme jos siitä tosiaan tulee 12 000:n vähennys. Olen joka tapauksessa aika ylpeä tuosta, en ole varmaan missään vaiheessa saanut näin paljon oikeasti lähtemään tekstistä, kun olen aina kirjoittanut niin paljon tilallekin. Elättelen toiveita, että jos viimeisellä kierroksella tuosta lähtisi reilu kymppitonni, niin voisin päästä 150 000 sanaan. Se on toki edelleen paljon, mutta jo selkeästi alempi kuin se 190 000 sanaa, josta lähdin, eikä ehkä näytä kustantajille lähettäessä ihan niin järkyttävän isolta pinkalta/tiedostolta. Ja tiedän, että tuo 40 000, joka noilla määrillä olisi eroa, on joillekin jo kokonainen romaani!

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Kirjoitusväsymystä ja ylijyrätty sydän

Olen sitten käynyt tällä viikolla useana päivänä isäni luona kirjoittamassa, ja se on toiminut paremmin kuin mikään muu vaihtoehto. Siellä näkee ikkunoista ulos joten ei tule niin klaustrofobinen ja sisään suljettu olo kuin täällä kotona, ja halutessani voin jopa hiukan jaloitella pihalla taukoa kaivatessani. Minusta tuntuu mukavammalta kirjoittaa jossain kotona, vaikkei se oma kotini olisikaan, kuin jossain kovin kliinisessä paikassa, ja tuolla olen sitä paitsi kirjoittanut ennenkin. Lisäksi kaapissa on hyvää teetä. Ja kun pyöräilymatka on noin puoli tuntia suuntaansa, saan mukavasti päivän liikunnat siinä, ja olo on jo mukavan virkeä koneen ääreen istuessa (tai viimeistään kun ne ensimmäiset assamit saa juotua). Pyöräilymatka takaisin auttaa myös jonkin verran irtautumaan kässärin maailmasta.

Alan kyllä olla nyt ihan puhki. Paristakin eri syystä nämä kirjoituspäivät ovat olleet aika uuvuttavia. Olin siinä käsityksessä, ettei tätä loppuosaa tarvitse paljon editoida, koska aikaisemmillakin kierroksilla on ollut näin. No, rakenteellisesti tuo onkin melko OK, isoja muutoksia ei siinä ole tarvinnut tehdä, mutta voi apua. Katsokaas, minä en tuota editoinut ollenkaan viime kierroksella, lopetin kolmannen osan loppuun. Kun nämä kierrokset ovat olleet hitaita ja tauot pitkiä, se tarkoittaa, että edellisen kerran olen koskenut tuohon tekstiin yli kaksi vuotta sitten. Ja niiden kahden vuoden aikana olen nähtävästi kehittynyt kirjoittajana aika paljon. Sillä nyt olen lukenut tekstiä ja henkisesti repinyt hiuksia: voi apua, osa siitä tekstistä on ihan kauheaa! Miten kukaan on ikinä voinut kehua tätä? Miten olen ikinä voinut kuvitella että tuo on hyvää? Apua!

On tuolla myös joitain kohtia, jotka tuntuvat edelleen yllättävän hyviltä eivätkä vaadi paljon muokkausta. Selvästi tietyntyyppiset kohtaukset ovat sujuneet minulta jo vuosia sitten paremmin kuin toiset. Mutta osa kohtauksista on sitten vaatinut sitäkin enemmän muokkausta ja uudelleenkirjoitusta, ja olen oikeasti tehnyt paljon töitä saadakseni ne kuntoon. Pää alkaa olla aika puhkiväsynyt tästä. Kyllä kirjoittaminen kerta kaikkiaan voi olla myös kovaa työtä.

Toinen uuvuttava asia on, että olen näinä päivinä työstänyt monia sellaisia lukuja, joiden tunnesisältö tuntuu minusta aika raskaalta. En todellakaan mene sanomaan, miltä se tuntuu muista lukijoista, sillä se että minä eläydyn hahmojeni tunteisiin ei tarkoita välttämättä, että se välittyy lukijalle (vaikka elätänkin toivoa, että se auttaa kirjoittamaan nuo kohtaukset paremmin ja tuomaan tunteet läpi muillekin - ainakin nyt koen nuo kohtaukset raskaampina kuin edellisillä kierroksilla, joten ehkä teen jotain eri tavalla). Mutta joka tapauksessa tuo on nyt minulle kirjoittajana ollut tunnetasolla aika uuvuttavaa. Päivittäinen muutaman tunnin editointi on alkanut tuntua siltä kuin heittelisin sydämeni soratielle ja ajelisin siitä edestakaisin yli katujyrällä. Lisäksi kirjoitushomma itsessään vie minusta muuten vain mehut... Taitaa olla aika pitää ainakin huominen vapaata.

(Huom. tätä lukevien romaanini koelukijoiden ei kannata tehdä mitään oletuksia romaanin tapahtumista. Onhan aika oletettavaa, että romaanissa on jossain vaiheessa sellaisia konfliktitilanteita, joiden takia asiat eivät ole hyvin. Muuten se on aika tylsä romaani.)

Työtä ei ole enää paljon. Oikeastaan varmaan vain 1-2 päivän verran. Luultavasti kahden, sillä minun on vähän säälittävä ja säästeltävä itseäni, alan olla niin puhki. Minulla on tainnut kestää jonkin aikaa tajuta, että kyllähän siitä kirjoittamisestakin on pidettävä vapaapäiviä, vaikka sitä tekeekin omasta tahdosta, palkatta ja rakastaen. Uuvuttaa se silti. Olisin vain mielelläni saanut tämän jo tällä viikolla pois käsistäni, mutta nyt sitä muokattavaa tuli niin paljon oletettua enemmän, että hyvää työtä minä olen nytkin tehnyt. Kohta koko homma on joka tapauksessa koelukuvalmis ja minä voin pitää siitä pienen tauon.

Nyt lepäilemään. Palkitsin itseni jo pizzalla (lähelle on avattu aika hyvä uusi pizzapaikka, jee!). Ehkä nautin vielä jäätelöä loppuhemmotteluksi. Tuntuu että olen ansainnut senkin.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Tämän päivän ajatuksia kirjoituspaikasta

Pyöräilin tänään Kaisa-kirjastoon kirjoittamaan. Matka on niin pitkä, että vietin enemmän aikaa pyöräillen kuin kirjoittaen. Olisin tietysti voinut tulla julkisilla, mutta yritän köyhäillä ja säästää rahaa pyöräilemällä mahdollisimman moneen paikkaan. Kun pari tuntia olin kirjoittanut, alkoikin olla nälkä ja piti palata kotiin (koska en tietenkään myöskään halunnut ostaa kallista ruokaa jostain keskustan kahvilasta tms.). Etäisyyden puolesta keskustassa olevat kirjoituspaikat eivät taida olla niin hyvä idea minulle... Paitsi tietysti jos haluan vain pois kotoa ja liikkeelle, kuten tänään.

Yliopiston kirjasto tuntui vähän omituiselta paikalta kirjoittaa, luultavasti siksi, että oma yliopistoaikani ei ollut mitenkään auvoinen, ja yliopistokirjastot Suomessa tuntuvat olevan tunnelmaltaan toistensa kaltaisia. Arvostin kyllä sitä, että oli paljon vapaata tilaa, ja hyvin tuolla oli tilaakin näin keskellä kesää.

Ylipäätään huomasin taas, että kirjoitan mieluiten kotona. Joillekin toimii kotoa pois lähteminen, koska sitten on vähemmän häiriöitä ja tulee keskityttyä vain kirjoittamiseen, kun sitä varten kerran lähti kotoa. Minä taas kaipaan niitä "häiriöitä". Tarvitsen kirjoittaessani ja varsinkin editoidessani ajatustaukoa. Kotona on ihana, kun voi lähteä kävelemään ympäri asuntoa ilman että tarvitsee vahtia ettei kukaan vie tietokonetta; kun voi tyhjentää tiskikoneen tai laittaa pyykit pyörimään pienen ajatushetken ajaksi; lähteä puolen tunnin kävelylle ja jatkaa sitten; tarttua muutamaksi minuutiksi käsityöhön tai katsella seinillä olevia kuvia. Yliopiston kirjastossa vaihtoehtoni olivat lähinnä termospullossa olevan teen juonti ja kännykän räplääminen. Se ei toimi niin hyvin.  Minä taidan kirjoittajana kaivata sitä kotiympäristöä, joissa voi tarttua pieniin häiriöihin niitä tarvitessaan. Ainakin nyt.

Sitä paitsi olen päässyt joihinkin osiin tarinaa, jotka ovat itselleni tunnetasolla aika kipeitä (en osaa sanoa, lukevatko muut ne yhtä voimakkaasti, itse olen niin kiintynyt hahmoihini), eikä sellaista tunnu mukavalta kirjoittaa tai muokata julkisella paikalla, jossa omat reaktiot on pidettävä kurissa eikä taaskaan voi lähteä kävelemään hetkeksi koneelta ympäriinsä tms. Tänäänkin lopetin juuri siinä vaiheessa, kun olin tulossa kipeään kohtaan, vaikka kotona kirjoittaessa olisi kävelytauko voinut riittää. Huomenna luultavasti yritänkin kirjoittaa ainakin osittain kotona, jos meteli ei ole ihan mahdoton. Tai sitten selvitän, voisiko isän luo mennä, sillä siellä on talo nyt kai tyhjänä, ja siellä olen kirjoittanut joskus muulloinkin, joten se tuntuisi riittävän tutulta ympäristöltä.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Kirjoitusolosuhteita ja musiikkia

Täällä remontin keskellä kirjoittaessa olen tullut pohtineeksi olosuhteiden merkitystä kirjoittamiselle. Kirjoitan mieluiten kotona, koska jotenkin se tutun ympäristön rauha ja se, että enimmäkseen minä kontrolloin ärsykkeitä, on minulle hyväksi kirjoittamisessa. Todennäköisyys, että alkaisin siivota kirjoittamista vältelläkseni, on aika pieni, sillä yleensä kyllä välttelen nimenomaan siivoamista. Kirjoittamismotivaationi on normaalisti hyvä, tarvitsen vain puitteet joissa keskittyminen ei liikaa häiriinny.

Nyt täällä on kuitenkin kaikennäköisiä häiriöitä: yhtäkkiä saatetaan alkaa porata todella meluisasti, eikä tiedä, jatkuuko se viisi minuuttia vai koko päivän. Sitä paitsi ikkunoista ei näe ulos, mikä on vähän ahdistavaa, sillä olen tottunut katselemaan ulos aina kirjoittamisesta tauotessani, miettiessäni jne. Silti olen vähän haluton lähtemään muualle kirjoittamaan. Helsingistä on vaikea löytää sopivalla tilalla varustettua kirjastoa, jossa ei olisi sisäilmaongelmia (saan monissa päänsärkyä ja keskittymiskyvyttömyyttä viimeistään tunnin-puolentoista päästä). Monet kirjoittavat kahviloissa, mutta itse en ole juurikaan onnistunut löytämään muuton jälkeen lähiseudulta mitään kivoja kahviloita, jotka sopisivat siihen tarkoitukseen, eikä keskustaan jaksaisi aina raahautua (varsinkin kun sielläkin kahvilat ovat todella häliseviä). En ole juuri kirjoittanut kahviloissa, mutta olettaisin, että sopiva kirjoituskahvila vaatii ainakin seuraavat ominaisuudet: pistokkeita joihin saa tietokoneen kytkettyä (akkuni ei ole kovin hyvä), tarpeeksi tilaa jotta ei tunne olevansa silmätikkuna eikä häiriinny liikaa kahden ihmisen keskustelusta jos kahvilaan ei mahdu juuri ketään muuta; mutta kuitenkaan ei niin iso, että se olisi todella meluisa. Olisi myös oltava sopivanlainen rauhallinen soppi tai nurkkaus, johon vetäytyä, ja tunnelman olisi jotenkin oltava luovuudelle sopiva - monet keskustan kahvilat ovat minulle liian moderneja ja kliinisiä. Sitten kahvilakirjoittamisessa on sekin ongelma, että jotain pitää ostaa siellä ollakseen, eikä minulla ole nyt liiemmin rahaa.

Niinpä yritän enimmäkseen pärjätä täällä remontin keskellä, mutta luulen, että jos tämä vaihe näyttää kestävän vielä ensi viikollakin, saatan lähteä testaamaan uusia kahviloita ja kirjastoja ainakin joinakin päivinä.

On kuitenkin hyvä muistaa, että kirjoja on kirjoitettu monenlaisissa olosuhteissa. Jane Austen kirjoitti romaaninsa todella pienen pyöreän pöydän ääressä, perheen seurusteluhuoneessa jossa oli samaan aikaan muitakin ihmisiä erilaisissa puuhissa, ja jonne saattoi koska tahansa tulla sisään vieraita. Jos vieraita tuli, hän vain peitti käsikirjoituksen muilla papereilla, liittyi seurustelemaan ja jatkoi romaania myöhemmin, vaikka olisi lause jäänyt kesken. Näin opin Jane Austenin talossa Chawtonissa, jossa myös näin tuon pöydän (tai olisiko ollut sen kopio, en enää muista). Esimerkiksi tällä sivulla näkee kuvan tuosta pöydästä, miten pieni se tosissaan on. Jos noissa olosuhteissa saa aikaan romaaneja, joita ihmiset lukevat vielä 200 vuoden päästä uudelleen ja uudelleen, ehkä minä selviän yhdestä remontista.

Tänään kyllä häiriköin omia kirjoitusolosuhteitani ihan itsekin, kun aloin kesken kaiken etsiä tiettyjä levyjä, siirtää niitä koneelle ja soittolistalle, etsiä eri esityksiä samoista kappaleista YouTubesta ja lukea niissä olevaa kommenttikeskustelua koska sain tietää niistä niin kiinnostavia asioita oopperasta... Sitten vekslailin koko ajan milloin minkäkin ohjelman, sivun ja laulun välillä, enkä oikeastaan edes keskittynyt kirjoittamiseen hyvin niitä kappaleita kuunnellessani. Mutta musiikilla oli olennainen rooli siinä kohtauksessa, joten kaipasin niitä avukseni, ja koen että niistä oli paljonkin apua sisällön kanssa, vaikkei tahti ollutkaan päätä huimaava.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Vapaus on alkanut (ja mietiskelyjä editoinnista)

Kuten blogistani (ja sen epäsäännöllisestä päivitystahdistani) on ehkä huomannut, alkuosa vuodesta on mennyt hyvin kiireisissä ja stressaavissa tunnelmissa päivätyön osalta. Nyt elämäntilanteeni on muuttunut selvästi, sillä määräaikaisuuteni on loppunut eikä uutta ole tällä hetkellä tiedossa. Niinpä olen siirtynyt ainakin joksikin aikaa työttömäksi, ja ihan rehellisesti sanottuna minua ei tarvitse säälitellä tästä asiasta. Olen ollut niin uupunut, että kunnon lepo- ja hengähdystauko on tarpeen ennen kuin alan edes vakavasti miettiä, mille alan seuraavaksi. Kirjoittamiseni on myös kärsinyt siitä, ettei siihen ole ollut tarpeeksi aikaa ja energiaa. Nyt vihdoinkin on!

Sitä tosin haittaa vähän se, että kotitalossani on alkanut samoihin aikoihin remontti, joka välillä häiritsee olemista, joten olen karkaillut milloin mihinkin päiväsaikaan ja yrittänyt onnistua kirjoittamaan mm. kirjastossa, jonka sisäilma on valitettavasti vähän huonolaatuinen. Toivon mukaan pystyn lähiaikoina kuitenkin kirjoittamaan kotona. Keskityn täällä parhaiten.

Olen nyt editoinut aika hyvää vauhtia. Totesin osan 3/4 tänään tältä erää valmiiksi, ja käyn nyt läpi osan 2/4 muutamia sellaisia kohtia, jotka kaipaavat vielä kohennusta - ennen kaikkea tällä kierroksella uusiksi kirjoitettuja osuuksia, joita siis ei ole varsinaisesti vielä editoitu kertaakaan. Olettaisin että viimeistään ensi viikolla pääsen viimeisen osan kimppuun, ja siinä on aina ollut aika vähän editoitavaa. Olen jo aloittanut tekstin lähettämisen muutamalle koelukijalle, koska sen lukemiseen menee kuitenkin aikaa ja tiedän, että jäljellä olevassa editoinnissa ei mene kovin kauan.

Aion vakaasti saada tekstin lähetyskuntoon tämän vuoden aikana. Olisi mukava jos se olisi sitä jo jossain vaiheessa syksyä eikä menisi ihan uudenvuodenaattoon (Otavan kisan deadline). Toki se riippuu mm. koelukijoiden ehtimisestä, siitä löytyykö vielä paljon korjattavaa, sekä omasta ehtimisestäni - se, löydänkö itseni jossain vaiheessa taas päivätöistä, vaikuttaa tietysti siihen, miten ehdin editoida vaikkapa syksyllä. Nyt, kun voin, aion kuitenkin hyötyä vapaa-ajastani. Sitten kun teksti on koelukijoilla, voin ainakin tehdä taustatutkimusta vielä niistä muutamista asioista, joiden olen huomannut sitä kaipaavan.

Tapasin tänään erään kirjoittajatoverin, joka oli muutamia vuosia sitten kanssani samassa kirjoittajakoulutuksessa. Hän tuumasi, että hyvä että minulla on sentään deadline. Oli kuulemma tavannut erään toisen kirjoittajakoulutustoverin, ja tämä oli tuumannut että kyllä se Malna tarvitsisi jonkun potkimaan takamukselle kun ei ole vieläkään lähettänyt käsikirjoitustaan kustantajille. Silloin, kun tuolla koulutuksessa luetin käsikirjoitukseni ensimmäistä kunnolla editoitua versiota, oli mielipide että kunhan teen tietyt korjaukset niin sitten voin kyllä lähettää kustantamokierrokselle. Ja tässä sitä edelleen ollaan.

Tunnustan että tunnen siitä välillä huonoa omatuntoa. Kun kerran se oli joidenkin mielestä hyvä jo vuosia sitten, mitä minä tässä edelleen teen? Entä jos olenkin editoinut sen huonommaksi enkä paremmaksi? Useimmiten varmaan kirjoittaja osaa vaistollaan editoida sen paremmaksi, mutta olen minä nähnyt myös niin sileiksi editoituja tekstejä, ettei niistä saa otetta. En usko, että M olisi rönsyineen ja kuohuineen sellainen, mutta vaikea sitä välillä on nähdä omaa tekstiään ja tietää varmasti. Entä jos kaikessa viilailuissani olen poistanut jotain jännitettä ja intohimoa, jota aiemmassa versiossa oli? Vaikka kirkkaammiksi ja toimivimmiksihan minä olen niitä yrittänyt tehdä.

On hämmentävää olla tilanteessa, jossa jotkut ihmiset eivät ymmärrä, miksi vieläkin editoin. Miten selittää, mitä asioita minä näen tarinassani, joiden en koe aiemmissa versioissa täysin toteutuneen, vaikka ulkopuolinen lukija ei ehkä olekaan niiden puutetta tajunnut kun ei ole tajunnut minun niitä sinne halunneen? Miten selittää, että vaikka teksti olisikin hyvä, tunnen ja näen vahvasti, että siitä on voinut tehdä vielä paremman? Minulla on taipumusta perfektionismiin, mutta en voi mitään sille, että rakastan tarinaani ja hahmojani niin paljon, että haluan tehdä niille täyttä oikeutta. Aina minä panin editoidun version pois tietäen, että joitain asioita pitää katsoa, ja aina minä palatessani sen pariin huomasin yhtä ja toista, jonka saatoin tehdä paremmin.

Kun nyt taas tänä iltana palasin editoinnin pariin, tunsin kyllä, että tiedän mitä teen. Ei ole synti, jos haluaa syventää hahmojaan ja tehdä tarinasta rikkaamman. En usko rikkoneeni tarinan ja hahmojen runkoa, johon olen koko ajan uskonut, vaikka olenkin hionut yksittäisiä kohtauksia ja välillä kohentanut järjestyksiä ja selittänyt asioita uusiksi. Välillä olen kyllä myös lisännyt kaikkea turhaa, joka on sitten lähtenyt seuraavalla kerralla pois. Joskus jopa poistanut jotain, jonka olen tuonut uudestaan takaisin. Mutta enimmäkseen tunnen, että muutos on mennyt oikeaan suuntaan, vaikka joskus pelkäänkin että olen hukannut jotain.

Mutta jossain vaiheessa on osattava lopettaa. Eiväthän romaanit tule ikinä valmiiksi, joskus on vain osattava sanoa, että nyt olen tehnyt parhaani ja tämän on aika lähteä maailmalle. Siksi on tosiaan hyvä, että minulla on deadline.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Edistystä kaikesta huolimatta

Anteeksi pitkäksi venynyt blogitauko. Loppukevät ja alkukesä on ollut melkoista hullunmyllyä. Olen joko ollut poissa kotoa, kiireinen töissä, tai todella väsynyt joko työn tai matkojen takia. Ihan pian, tarkkaan ottaen huomisillasta alkaen, tilanne kuitenkin helpottaa huomattavasti. Nyt minulle tuli sellainen olo etten jaksa odottaa edes huomiseen, vaan tarvitsen blogin tuomaa virtuaalista kirjoitussosiaalisuutta nythetijustiinsa.

Minulla olisi kaikenlaista kirjoitettavaa blogiin, muun muassa matkojen herättämiä ajatuksia kirjoittamisesta, mutta ne joutuvat odottamaan siihen, että aivoni ovat vähän toipuneet viime aikojen rutistuksesta. Nyt saa riittää pienoisempi päivitys. Olen nähnyt kauniita paikkoja ja muuta inspiroivaa, olen puhunut hyvien ystävien kanssa kirjoittamisesta, olen irtaantunut arkielämästä ja palannut sinne taas takaisin, olen hengittänyt heräävää kesää syreeneineen ja koiranputkineen.

Kirjoittaminen onnistuu kaikesta huolimatta tunkemaan väleihin, lähinnä vapaapäivinä. En ole tänä vuonna edennyt editoinnissa sellaista tahtia kuin olisin halunnut, mutta olen kuitenkin edennyt, ja lasken jo sen voitoksi, sellaista haipakkaa kevät on ollut. Olisi ollut mukava saada käsikirjoitus jo keväällä kommenttikierrokselle, sillä minulla on kesällä hyvin aikaa editoida, mutta menkööt sitten niin, että editoin ensin loppuun, ja koelukijoiden kommentteja odotellessani keksin kyllä muuta tekemistä. Taustatutkimusta esimerkiksi pitää vielä tehdä, ja sitten on sellainen kiehtova ajatus kuin lepo. Sillekin pitäisi antaa jossain vaiheessa tilaa.

Joka tapauksessa M:n editointi on nyt sillä tavalla loppusuoralla, että olen jo alkua alkanut joillekin lähettää kommenteille, ja uskon saavani koko jutun kommenttivalmiiksi jossain vaiheessa heinäkuun puolella. Alan olla siinä tilassa etten osaa tehdä tekstille enää mitään ja ihmettelen miksi se on niin kamala vaikka olen niin kauan sitä työstänyt, joten eiköhän se ole koelukuvaiheessa. Juuh.

Nyt loppuu kyky tuottaa blogitekstiä. Palaillaan asiaan, muruset!

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Angstin palleroituminen.

Pääsin editoinnissa kohtaan, jossa päähenkilö on niin rasittava angstipallero, etten tajua miten kukaan koelukijani on jaksanut häntä. Tai miten itse jaksan jos en tee tälle jotain nyt heti justiinsa.

No, tässä on ainakin loistava tilaisuus VÄHENTÄÄ SANOJA!!!

Olen tällä hetkellä näköjään huono kommentoimaan ja vastaamaan kommentteihin. Anteeksi siitä, koetan parantaa tapani.

Editointi etenee. Siirryin osaan 3/4, koska en jaksanut tehdä vielä mitään niille parille luvulle 2/4:ssä, jotka vaativat enemmän tekemistä. Tämä on edennyt tosi juohevasti. Siis tähän lukuun asti. Tässä voi mennä hetkonen.

Koska on tylsää kirjoittaa kovin lyhyt merkintä, aloin miettiä että olen itsekin ollut aika angstinen välillä. On hauskempaa kun hahmot ovat, koska sitten sen voi aina editoida paremmaksi ja miettiä missä kohdassa se sopii tarinaan. Elämän kanssa sitä on aina vaikea arvioida. Elämästä voi aina kirjoittaa vain sen ensimmäisen luonnoksen, ja täytyy vain toivoa, että asiat edes välillä osuvat kohdalle.

Ulkona alkaa olla aika vihreää. Tykkään siitä.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Etenemistä

Olen nyt selvinnyt vähäksi aikaa kaikista pahimmista stresseistä, joten seuraavina viikkoina ehkä kirjoittamiseenkin jää enemmän aikaa. Joka tapauksessa M:n editointi on näinäkin viikkoina edennyt melkein koko osan 2/4 läpi, paitsi että pari isompaa muokkausta vaativaa lukua on toistaiseksi siirtynyt tuonnemmaksi. Kuten arvelinkin, tässä osassa ei ollut niin paljon muokattavaa kuin edellisessä. Toivon, että myös jäljellä olevat osat menevät melko vähin muokkauksin ja saan koko tekstin viimeistään alkukesästä koelukijoille. Mieluiten jo noin kuukauden päästä.

Tunnen aina välillä huonoa omatuntoa, jos en pidä jostain kirjasta, jota luen. Mielessäni kun saatan raivota kovastikin kirjamokomalle, että kuinka se nyt kehtasi olla tässäkin asiassa huono, ja tässä, tai ainakaan ei minun mieleeni. Ja sitten tulee mieleen, että mistäs minä tiedän onko oma käsikirjoitukseni oikeasti yhtään sen parempi. Tietysti kuvittelen, että minähän en moisiin heikkouksiin päästä itseäni sortumaan, mutta silti joka kierroksella tekstistä löytyy puutteita, jotka saavat minut repimään hiuksiani ja hakemaan paljon lisää teetä tueksi (minulla on aika kesyt nämä keinot, tiedän). Loppujen lopuksi minulla on kuitenkin tekstissäni useita sokeita pisteitä, joten mistä tiedän, onko oma tekstini oikeasti yhtään parempaa kuin se jokin kirja jolle nyt nyrpistelen nenääni? Joten kannattaisikohan raivota sille vähän vähemmän?

No, hyvä puoli on, että kun hyvin rehellisesti ja kiihkeästi aina huomaan sen kun en jostain kirjasta pidä, ehkä osaan entistä paremmin välttää ja korjata noita samoja ongelmia omassa tekstissäni.

Minun piti toki mennä jo aikoja sitten nukkumaan, mutta kärsin jostain angstivalvomisesta. Kokeillaan jos nyt nukuttaisi enemmän. Ei niin, että koneen ääressä istuminen yleensä kannattaisi, jos tahtoo nukkua, mutta joskus auttaa ajatusten saaminen muualle. Huomenna voin sitten angstailla lisää, kun en ole nukkunut kunnolla...

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Kevättä ja kirjoja

Ulkona linnut sirkuttavat siihen malliin, että olisi vissiin opeteltava tunnistamaan niitä enemmän. Äänistä päätellen tuolla on paljon muutakin kuin mustarastaita ja peipposia, mutta minun taitoni loppuvat jo. Olen opetellut lintuni leveysasteilla, joilla niitä oli paljon harvemmanlaisia kuin täällä. Kevät on aina ollut lempivuodenaikojani. Silloin on joka päivä uutta, ja rakastan sitä, kun maa alkaa talven jälkeen taas kasvaa ja työntää esiin elämää. Odotan kyllä nyt myös kesää, jolloin saan luultavasti levätä enemmän, mutta siihen asti aion nauttia keväästä minkä jaksan.

Bollywood-tanssi tekee hyvää joka paikalle, mukaan lukien sielulle.

Eilen pitkänmatkanbussissa nautin kirja-ahmimista. Margaret Atwoodin Orjattaresi veti mukaan alusta asti. Ja on kuulkaas mukavaa lukea ajateltua dystopiaa jossa keskitytään vähän muuhun kuin räiskintään. Jane Austenilta on uudelleenluvussa Mansfield Park, joka alkoi ensimmäisen sadan sivun jälkeen taas vetämään paljon paremmin kuin alussa tuntui. Minusta tuntuu, että tarvitsen säännöllisen annoksen vanhaa kirjallisuutta. Niin paljon kuin arvostankin sukupuolten tasa-arvoon ja vähemmistön oikeuksiin pyrkimistä, antibiootteja, jääkaappeja ja internetiä, jokin osa minusta elää jonain toisena aikana ja kaipaa tuollaisten kirjojen rauhaa.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Pakoa kirjoittamiseen ja Euroviisuihin

En ole ollut aikoihin näin helpottunut viikonlopun tulosta. Muutaman viime viikon ajan töissä on ollut todella stressaavaa, ja tämä viikko oli erityisen syvältä. Sen verran kamalalta minusta on tuntunut, etten haluakaan kirjoittaa siitä sen enempää. Onneksi pari sosiaalista tapahtumaa toi piristystä viikkoon.

Pääsiäinen oli miellyttävä. Siihen kuului mm. kissoja, kirjoittamista ja kävelyä kauniissa maisemissa, joista osa esiintyy romaanissani. Lisäksi päätin selvittää vihdoin, millainen oikein on tämä Dr Who -juttu, josta kaikki aina puhuvat.

Juu. Taidan olla koukussa.

Kaikesta huolimatta romaanin editointi edistyy. Niin toivottomalta kuin joskus tuntuukin editoida sitä kokopäivätyön lomassa, nyt olen saanut muokattua melkein kaiken olennaisen sen osasta 1/4, jossa suurin osa muokkaustarpeista on. Jotain pikkusäätämistä siinä vielä on, mutta ajattelin palata niihin vähän myöhemmin, koska kun nysvää samojen lukujen kanssa todella pitkään, alkaa menettää käsityksensä siitä mikä on hyvää ja mikä ei. Tänään etenin osaan 2/4, ja sain siitä jo muokattua muutaman luvun, eli tästä pitäen muokkaus tuntuu tosiaan etenevän paljon nopeammin. Lupaavaa!

Välillä kyllä angstailen, varsinkin siitä miksen osaa kirjoittaa napakammin ja valmiimmin, miksi on niin paljon turhaa sälää ja miksi tämä tuntuu aina olevan niin pahuksen laaja kun nykyään kirjat Eivät Saisi Olla Pitkiä. Tuntuu myös, että tekisi tosiaan hyvää kirjoittaa uusi käsikirjoitus välillä. Olisi ihanaa, jos M:n koelukutauolla saisin tartuttua johonkin muista päässäni olevista tarinoista ja naputeltua ensimmäisen luonnoksen. Voi olla, että M:n pariin palaaminen tuntuisi toisenlaiselta. Katsotaan sitten siinä vaiheessa, miten realistiselta tällainen ajatus vaikuttaa, mutta se olisi kivaa.

Tänä viikonloppuna olen nauttinut muun muassa lukemisesta ja tv:n euroviisukonsertista. Vaikka suhtaudunkin Euroviisuihin enimmäkseen campina (ja olen silti sydämestäni loukkaantunut, kun huonot kappaleet pärjäävät ja hyvät eivät), niin herttinen sentään, on tuolla ollut vuosien saatossa aika hienojakin kappaleita. Ja, no, mieleenpainuvia esiintymisasuja. Viisut ovat myös melkoisesti muuttuneet tyyliltään niistä alkuajoista. Aloin myös miettiä, että kun näitä kaikenlaisia horoskooppejakin on, niin voisiko ihmisestä päätellä jotain sillä perusteella, mikä kappale voitti Euroviisut hänen synnyinvuotenaan? Ainakin omalle vuodelleni sattui ihan osuva kappale.

Luin muuten Maresin. Se oli todella hieno. Mutta loppuvaiheessa oli aika rajuja tapahtumia, minun heikolle sietokyvylleni ainakin. No, pakenin sen jälkeen oman romaanini pariin, joten se oli myös hyväksi kirjoittamiselleni. Onneksi minulla on Jane Austeniakin menossa. Mutta oikeasti, tuo on silti todella lukemisen arvoinen kirja.

Täytyy kyllä sanoa, että heitän vähintäänkin vesilohikäärmeellä kaikkia niitä, jotka marmattavat että taiteilijan pitää kärsiä taiteestaan tai se on ihan turhaa. Minulle kirjoittaminen ainakin on helpottava pakopaikka, monen muun asian ohessa. Vaikka elämässä olisi kuinka monta asiaa sekaisin, kirjoittaessa olen omassa maailmassani. Tietysti siinä on vaikeuksia ja tuskia (ja etenkin tuskailuja), mutta silti. Se on vakio elämässäni johon aina palaan, ja se tekee elämän paremmaksi.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Mitä editoin tänään

- Yhdistin kaksi lukua. Editoituani hyvän aikaa totesin, että eeeeiii, tämä sotkee tuon toisen kohtauksen rytmin ihan täysin ja se oli alun perin hyvä ja intensiivinen kohtaus. Erottelin sen toisen kohtauksen siitä takaisin omakseen. Yritin muokata jäljelle jääneen osan paremmaksi. Katsoin sitä ja mietin tulikohan siitä parempi vai huonompi. Entä jos sotkin siitä sen mikä toimi? Miksen tehnyt snapshotia? On se varmuuskopio jossain. Toivottavasti osaan käyttää Scrivenerin varmuuskopioita. Äh, tänään on turha enää yrittää arvioida tuosta. Jos siitä tuli huono, kai sen saa takaisin hyväksi? Miksi minä editoin näin paljon? Sotken vielä kaiken. Äh, mietin asiaa joskus toiste.

- Leikkasin pois pari kohtausta. Yritin kirjoittaa yhden sisältöä toiseen kohtaukseen, mutta se nyt on vielä vähän kesken.

- Laitoin luvut ja kohtaukset järjestykseen. Ehkä. Se järjestys ehkä toimii. Tai sitten ei.

- Laitoin yhden eksyneen kohtauksen lukuun jossa se ehkä toimii. Ehkä.

- Ehkä jotain muutakin, mutta en enää muista.

Aaaaaargh. Olisiko yksinkertaisempaa tuntea kutsumusta vaikka lintulautojen nikkarointiin tai lentokonepienoismalleihin?

No, yritän muistaa Jane Austenin talossa näkemäni käsikirjoituksen, johon Jane oli tekstiä muokatessaan ahtanut sanoja muutenkin tiukkoihin rivinväleihin, ja kun muokkaus oli pidempi, leikannut oikeankokoisen ja -muotoisen pikku paperinpalan, johon kirjoitti uuden tekstin, ja asettanut sen huolellisesti nuppineuloilla alkuperäisen käsikirjoituksen päälle. Jos jotain piti lisätä, kiinnitettiin nuppineuloilla tekstin viereen pieni lisäosa. Onnistuuhan tämä nykyisillä välineillä helpommin.

Näitä editointituskia

Miten voi olla niin hankalaa saada jotain aikaiseksi sinä ainoana päivänä viikossa, kun oikeasti on aikaa kirjoittaa enemmän ja pidemmin? Minulla on kohtauksia joita pitäisi kirjoittaa tai kirjoittaa uusiksi, mutta kaikki tökkii ja tuntuu vaikealta. Olen kyllä saanut tiettyjen lukujen rakennetta vähän mietittyä, ja jotain sekin on, koska se miettiminen vaati myös kunnolla aikaa. Nyt alkaa jo olla selkeämpää, mitä minun pitää vielä tehdä, eikä kaikki tunnu niin sillisalaatilta kuin vielä pari tuntia sitten. Mutta siitä huolimatta tuntuu, että pitäisi saada jotain enemmän aikaan tänään, koska kohta on taas työviikko ja silloin ehtii kirjoittaa vain hiukan sieltä ja hiukan täältä.

Olen kyllä kirjoittanut tänään, mutta kaikkea muuta. Sivukaupalla runoja (tarvitsen paremman käsialan, en meinaa saada runoistani selvää jälkeenpäin, mutta en osaa edes ajatella että kirjoittaisin niitä muuten kuin käsin), ja kirjettä hyvälle ystävälle. Olen ollut vähän solmussa joidenkin elämäni asioiden kanssa, ja ehkä siksi ajatukset ovat myös solmussa minkään kovin järjestäytyneen kirjoittamisen kanssa. Ehkä minun pitäisi oikeasti kirjoittaa jotain uutta ideaa eikä kuvitella että saan järkevää editointia tehtyä. Muttakunminätahdon. Haluaisin niin edetä tämän kanssa, haluaisin niin saada tämän siihen kuntoon että sen voi laittaa koelukijoille, koska olen tulossa itse vähän sokeaksi sille, mitä tarvitaan ja mitä ei. Sitä paitsi pitkin viikkoa olen kaivannut sitä, että saisin keskittyä M:n kirjoittamiseen keskeyttämättä, ja nyt kun sitten saan, tuntuu tyhmältä ettei mitään tapahdu, vaikka olen tässä jo pari tuntia touhunnut.

No, ehkä menen laittamaan päivällistä ja kokeilen sitten täydellä vatsalla uudestaan. Ehkä sitten ajatuksetkin ovat asettuneet oikeille paikoilleen ja pystyn kirjoittamaan.

Oikeasti olen luultavasti saanut tänään jo paljon enemmän aikaan kuin kuvittelin. Se vain ei näytä siltä. Editointi on siitäkin hankala vaihe, ettei oikein ole varma, paljonko on saanut aikaiseksi. Varsinkin jos editointi on tällaista kuin minun nyt: hypin edestakaisin, editoin lukua 14 ja sitten 12 ja sitten 16 ja sitten taas lukua 14 ja sitten siirrän kohtauksen lukuun 13 ei kun se on sittenkin luku 15 ja mitenhän sitä pitäisi editoida, no palaan siihen myöhemmin... 

Toivoisin, että saisin joskus kirjoitettua jotain oikeita, kiinnostavia aiheita tänne blogiin. Jotain sellaista kuin Miksi kirjoitan tätä genreä tai Miten kehitän hahmoja tai Miten editoin. Mutta aina, kun on sellainen keskittymiskyky että sellaiseen voisin kyetä, käytän sen keskittymiskyvyn itse käsikirjoituksen parissa touhuamiseen. No, ehkä on hyvä että tärkeysjärjestys on mieluummin näin päin kuin toisinpäin, en vain tiedä onko tämä kauhean kiinnostavaa lukea.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

En jaksa edes keksiä hienoa otsikkoa.

Huh, onneksi tämä työviikko on ohi. Se on ollut jotenkin tosi syvältä. Mitään erityistä ei sinänsä ole tapahtunut, mutta on vain sellainen pidempiaikainen jatkuvasti stressaava vaihe, joka alkaa vähitellen kaivautua yhä syvemmälle olemukseeni, niin etten saa enää ollenkaan rentouduttua. Lisäksi vapaa-aikaankin on viime viikkoina kerääntynyt liikaa kaikenlaista kuormitusta, vaikka on onneksi mahtunut myös hyviä asioita kuten ihania kaveritapaamisia.

Viime viikonloppuna jo olin niin väsynyt, että jäseniä särki, tällä viikolla taas sain niskan niin jumiin, että yhdessä vaiheessa pää kääntyi toiselle puolelle vain noin 30 astetta.  Nyt ollaan sentään jo lähempänä normaalitilaa. Mutta iltaisin en saa nukuttua, koska en osaa rentoutua. Haluaisin vain käpertyä johonkin luolaan noin viideksi viikoksi ja teeskennellä, ettei maailmassa ole olemassa mitään muuta kuin lepo, ja välillä kirjat ja kirjoittaminen ja kirjoittamisesta puhuminen. Ja se on myös luolassa OK, että ensi viikolla mennään ystävien kanssa katsomaan Cinderellaa. Osittaiset auringonpimennykset ja tähtikirkkaat illat ovat myös jees. Mutta näin muuten koko maailma voisi jäädä pois vähäksi aikaa, kiitos vain.

On monia asioita, joista tekisi mieli kirjoittaa, mutta mieli on liian väsynyt muotoillakseen sanoja.

Viime aikoina kirjoittaminen on jäänyt turhan vähälle, vain muutamia hetkiä jolloin puuhastelen pieniä aikoja kässärin parissa. Mutta niistä pienistäkin hetkistä tulee hyvä mieli. Kun teen edes jotain sen kanssa, sielu pysyy elossa. Lisäksi teen asioita sen kanssa silloinkin, kun en ole näppäimistöllä. Romaanin ajattelu on ollut tosi tärkeä henkireikä tällä viikolla. Samoin se, että olen lukenut Jessica Brockmolen ihanaa Kirjeitä saarelta ja se on herättänyt henkiin erään jonkin aikaa hautuneen tarinaidean, ja olen löytänyt siihen vaikka mitä. Taas yksi ehdokas seuraavaksi kässäriksi. Olisi ihanaa, jos loppukeväästä/kesällä, kun aion pitää M:lle koelukutaukoa, saisin aloitettua jotain kokonaan uutta kässäriä. Olisi ihanaa vain naputella tuulispäänä menemään jotain ihan uutta. Ja sitten olla useampi tarina joiden parissa työskennellä. Nytkin tekisi välillä mieli tehdä jotain uutta, mutta M pitää otteessaan. Tarvitsisin enemmän kirjoitusaikaa.

On kuitenkin ollut ihanaa tajuta, että ihan oikeasti minä olen edistynyt. Tekstin ensimmäisessä osassa ei ole enää kovin paljon editoitavaa jäljellä.

Nyt taidan mennä hetkeksi kävelylle ennen kuin tulee pimeä. Sitten tekisi mieli syödä jotain epäterveellistä ja katsoa tv:tä. Luultavasti kuitenkin vain paistan munakoison ja halloumin tähteet ennen kuin menevät huonoksi. Se on kumminkin hyvää, vaikka onkin paljon pizzaa terveellisempää (onneksi juusto sentään on kyseenalaista). Ja on minulla pakastimessa ihan törkeän hyvää jätskiä.