torstai 8. toukokuuta 2014

Runoutta ja proosaa.

Kirjoittelen vähän sitä sun tätä. Välillä olen kirjoittanut hiukan M:ää. Olen varovasti aloitellut yhtä uutta projektia, josta en sano vielä enempää. Vähän jotain lyhyempää myös. Ja välillä raapustelen runoja muistivihot täyteen huonolla käsialalla. En ole näyttänyt runojani muille ihmisille, koska en tahdo tietää, mitä kukaan muu sanoisi niistä. Ne ovat omaa sitä ilmaisuani jossa ei tarvitse olla järkeä, jonka ei tarvitse olla järjestäytynyttä ja hyvin mietittyä, joka vain tulee jostain ja on sitä mitä se on. Jota en tahdo selittää ja josta en toistaiseksi tahdo kuulla muiden mielipiteitä. Tarvitsen sitä.

Viime aikoina olen lukenut paljon runoja. Emily Dickinsonia, T.S. Eliotia, kirjastosta penkomiani suomalaisia nykyrunoilijoita. Haluan lukea enemmän. Nyt rakastan runoissa sitä, että ne eivät ole liian järkeviä, liian selitettyjä. Minun päivämaailmani, joka ei ole oikea elämäni, on liian järkevä, järjestelmällinen, selitetty, ei jätä tilaa millekään muulle. Ei pehmeydelle, tunteille, ilmalle, unille, outoudelle, järjenvastaisuudelle, kaikelle sille mikä on elämää. Kun avaan runokirjan tai kirjoitan itse päästäni tipahtelevia säkeitä, se avaa yhtäkkiä oven johonkin metsään tai raikkaalle niitylle virasto-Suomen ahdistavasta harmaudesta, se on avoin taivas ja paljon ilmaa. Se on tilaa ja mahdollisuuksia.

Tarinatkin ovat, mutta joskus proosakerronta on liian järjestettyä sille, mitä nyt kaipaan. Mukaan lukien omani. Välillä ahdistun, kun lauseeni ovat liian ennustettavilla sanoilla kirjoitettuja, liian tylsiä, liian järkeviä. Niistä puuttuu henkeä. Ei kaikissa teksteissä, mutta joissakin. En tarkoita, että pitäisi kirjoittaa tekstiä jota on mahdollisimman vaikea ymmärtää, mutta tuntuu että ilmaisuni puristuu liian sovinnaisiin kaavoihin, liian varovaisiin sanoihin jotka eivät tunnu ja maistu miltään, ja niin en saa kerrottua sitä mitä oikeastaan haluan kertoa. On ihanaa kirjoittaa jotain jossa yhtäkkiä pystynkin vapautumaan.

Mutta voi miten minä rakastan tarinoitani. M:ää jota kirjoitan ja kirjoitan ties kuinka monetta kertaa, ja alan vähitellen hyväksyä että se nyt vain ottaa aikansa, koska se edelleen kasvaa ja muuttuu minun mukanani ja tulee enemmän omaksi itsekseen kun opin sen tuntemaan. Niitä uudempia joita vasta aloittelen. Niitä kertomuksia jotka olen kirjoittanut ja haluaisin editoida. Ja niitä jotka ovat vasta ideoita mielessäni tai sotkuisia koukeroita muistikirjoissani, mutta jotka ovat silti jo olemassa.

9 kommenttia:

  1. On totta että runoissa on ehkä vieläkin enemmän vapautta kuin proosassa... Runoissa voi leikitellä kielellä ja tosiaan kirjoittaa vaikka vain muutamia päästä tulevia säkeitä, pieniä tilannekuvia ja ajatuksia... Ehkä oma kokemukseni runojen "vapaudesta" liittyy siihen, että en koskaan ole kirjoittanut runoja ns. vakavissani tai ajatuksella, että haluaisin niitä julkaista (toisin kuin proosaa). Kun sitten jollakin kirjoituskurssilla vaikkapa on ollut tehtävä kirjoittaa ja lukea runoja, olen (ylättäen!) nauttinut noista tehtävistä paljon, koska tosiaan runojen kirjoittaminen on ollut minulle vapauttavaa. Ja vaihteluakin.

    Kirjoittamisen iloa ja tsemppiä sinne! Sama juttu minullakin monen tarinan kanssa, että yritän vain jotenkin hyväksyä, että ne ottavan oman aikansa. Ehkä ns. luonnollista prosessia ei voi väkisin nopeuttaa.?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin asiaan varmaan vaikuttaa se, etten kirjoita runoja julkaisumielessä tai erityisemmin ajattele sitä ovatko ne hyviä. En oikein edes tiedä miten arvostella runojen hyvyyttä. Ne vain toimivat minulle tai eivät toimi. Joten niiden kirjoittaminenkin on ihanan vapaa siitä kriittisestä mielestä, joka arvioi "vakavissaan" kirjoitettuja proosatekstejä. Ja runoja totisesti en suunnittele...

      Kiitoksia toivotuksista ja sitä samaa! Tosiaan kirjoittamiseen tuntuu kuuluvan myös sen hyväksyminen, että tarinat ottavat sen ajan minkä ottavat. Kullakin taitaa tosiaan olla oma luonnollinen prosessinsa, ja on hyvä jos oppii tunnistamaan milloin on minkäkin aika.

      Poista
  2. Allekirjoitan kaiken mitä sanoit runoista. Niitä on ihana tulkita ja maistella ja niitä kirjoittaessa pääsee hiukan revittelemään sanoilla toisin kuin proosassa. Proosan pitäisi kumminkin olla järkevää ja ymmärrettävää.

    Pidän myös runojen rehellisestä tunnelatauksesta. Runossa ei niinkään tarvitse tapahtua kuin tuntea. On ihana lukea vanhoja runoja, joiden tunnelma värittyy nykypäivänkin kirkkaasti lukijalle. Shakespearen sonetit ja Edgar Allan Poe ovat olleet viime vuosien mukaansatempaavimmat runokokemukset, vaikka runoilla onkin ikää. Kotimaisia runoilijoita minun tulisi löytää enemmän. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Runossa on jotain samaa kuin musiikissa: kokemus ei voi eikä sen pidä olla kokonaan selitettävissä. Vaikka runoissa käytetään sanoja, siinä on jotain mikä menee sanojen arkimerkitysten yli. Se on ihanan vapauttavaa. :-)

      Minäkin olen lukenut paljon vanhoja runoja, tosin viime aikoina olen alkanut yrittää tutustua myös nykyrunoilijoihin. Mitään suosituksia en kyllä osaa tehdä, koska runomaku on niin henkilökohtainen juttu. Vanhemmista suomalaisista runoilijoista olen muuten kovasti tykännyt Tulenkantajista ja muista 20-30-luvun runoilijoista. Katri Vala ja Kaarlo Sarkia ovat olleet suurimmat suosikit vuosikausia, ja nuorempana minulla oli kova Edith Södergran -vaihe.

      Sonetit ovat kiehtovia, jossain vaiheessa yritin itsekin kirjoittaa niitä, mutta se on vaikeaa. En ole muuten vielä onnistunut löytämään Shakespearen soneteista käännöksiä, joissa olisi säilytetty sekä sonetin rytmi että riimit. Kertoo jotain siitä miten vaikea se muoto on saada taipumaan suomeksi...

      Poista
  3. Heippa! Käy blogissani katsomassa miten arvonnassa kävi :) ja ilmoittaudu sitten meiliini rooiboskirjoittaa miukumauku gmail piste com kirjavalinnoillasi :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi vau, minä kun en yleensä ikinä voita arvonnassa! Täytyy oikein miettiä hetki, olin valmistautunut himoitsemaan vain yhtä kirjaa. :-D

      Poista
    2. No, nyt ainakin lykästi :).

      t Rooibos

      Poista
  4. Joistakin runoista nautin, jos ne jotenkin koskettavat tai ovat erityisen kauniita tai nokkelia, mutta silti on aina tuntunut, että en ole ymmärtänyt jotain olennaista runoudesta. Joskus huvin vuoksi olen niitä itselleni raapustanut. En missään nimessä julkaisumielessä, vaikka pari olen blogissa julkaissutkin. :D Mutta onhan runoissa vapauttavaa se, ettei niiden tarvitse olla niin "järkeviä" kuin tavallisen kertovan tekstin. Aika vähän kyllä luen runoja, Eeva-Liisa Mannerta ja Saima Harmajaa olen lukenut, viimeksi yritin lukea Pahan kukkia, mutta ei oikein napannut.

    Tarinoidensa rakastaminen on hyvästä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Baudelairen "Haaska" oli ensimmäinen runo, johon rakastuin nuorena! ...Se tosin kertonee jotain makueroista. O.o

      Poista