- Yhdistin kaksi lukua. Editoituani hyvän aikaa totesin, että eeeeiii, tämä sotkee tuon toisen kohtauksen rytmin ihan täysin ja se oli alun perin hyvä ja intensiivinen kohtaus. Erottelin sen toisen kohtauksen siitä takaisin omakseen. Yritin muokata jäljelle jääneen osan paremmaksi. Katsoin sitä ja mietin tulikohan siitä parempi vai huonompi. Entä jos sotkin siitä sen mikä toimi? Miksen tehnyt snapshotia? On se varmuuskopio jossain. Toivottavasti osaan käyttää Scrivenerin varmuuskopioita. Äh, tänään on turha enää yrittää arvioida tuosta. Jos siitä tuli huono, kai sen saa takaisin hyväksi? Miksi minä editoin näin paljon? Sotken vielä kaiken. Äh, mietin asiaa joskus toiste.
- Leikkasin pois pari kohtausta. Yritin kirjoittaa yhden sisältöä toiseen kohtaukseen, mutta se nyt on vielä vähän kesken.
- Laitoin luvut ja kohtaukset järjestykseen. Ehkä. Se järjestys ehkä toimii. Tai sitten ei.
- Laitoin yhden eksyneen kohtauksen lukuun jossa se ehkä toimii. Ehkä.
- Ehkä jotain muutakin, mutta en enää muista.
Aaaaaargh. Olisiko yksinkertaisempaa tuntea kutsumusta vaikka lintulautojen nikkarointiin tai lentokonepienoismalleihin?
No, yritän muistaa Jane Austenin talossa näkemäni käsikirjoituksen, johon Jane oli tekstiä muokatessaan ahtanut sanoja muutenkin tiukkoihin rivinväleihin, ja kun muokkaus oli pidempi, leikannut oikeankokoisen ja -muotoisen pikku paperinpalan, johon kirjoitti uuden tekstin, ja asettanut sen huolellisesti nuppineuloilla alkuperäisen käsikirjoituksen päälle. Jos jotain piti lisätä, kiinnitettiin nuppineuloilla tekstin viereen pieni lisäosa. Onnistuuhan tämä nykyisillä välineillä helpommin.
sunnuntai 22. maaliskuuta 2015
Näitä editointituskia
Miten voi olla niin hankalaa saada jotain aikaiseksi sinä ainoana päivänä viikossa, kun oikeasti on aikaa kirjoittaa enemmän ja pidemmin? Minulla on kohtauksia joita pitäisi kirjoittaa tai kirjoittaa uusiksi, mutta kaikki tökkii ja tuntuu vaikealta. Olen kyllä saanut tiettyjen lukujen rakennetta vähän mietittyä, ja jotain sekin on, koska se miettiminen vaati myös kunnolla aikaa. Nyt alkaa jo olla selkeämpää, mitä minun pitää vielä tehdä, eikä kaikki tunnu niin sillisalaatilta kuin vielä pari tuntia sitten. Mutta siitä huolimatta tuntuu, että pitäisi saada jotain enemmän aikaan tänään, koska kohta on taas työviikko ja silloin ehtii kirjoittaa vain hiukan sieltä ja hiukan täältä.
Olen kyllä kirjoittanut tänään, mutta kaikkea muuta. Sivukaupalla runoja (tarvitsen paremman käsialan, en meinaa saada runoistani selvää jälkeenpäin, mutta en osaa edes ajatella että kirjoittaisin niitä muuten kuin käsin), ja kirjettä hyvälle ystävälle. Olen ollut vähän solmussa joidenkin elämäni asioiden kanssa, ja ehkä siksi ajatukset ovat myös solmussa minkään kovin järjestäytyneen kirjoittamisen kanssa. Ehkä minun pitäisi oikeasti kirjoittaa jotain uutta ideaa eikä kuvitella että saan järkevää editointia tehtyä. Muttakunminätahdon. Haluaisin niin edetä tämän kanssa, haluaisin niin saada tämän siihen kuntoon että sen voi laittaa koelukijoille, koska olen tulossa itse vähän sokeaksi sille, mitä tarvitaan ja mitä ei. Sitä paitsi pitkin viikkoa olen kaivannut sitä, että saisin keskittyä M:n kirjoittamiseen keskeyttämättä, ja nyt kun sitten saan, tuntuu tyhmältä ettei mitään tapahdu, vaikka olen tässä jo pari tuntia touhunnut.
No, ehkä menen laittamaan päivällistä ja kokeilen sitten täydellä vatsalla uudestaan. Ehkä sitten ajatuksetkin ovat asettuneet oikeille paikoilleen ja pystyn kirjoittamaan.
Oikeasti olen luultavasti saanut tänään jo paljon enemmän aikaan kuin kuvittelin. Se vain ei näytä siltä. Editointi on siitäkin hankala vaihe, ettei oikein ole varma, paljonko on saanut aikaiseksi. Varsinkin jos editointi on tällaista kuin minun nyt: hypin edestakaisin, editoin lukua 14 ja sitten 12 ja sitten 16 ja sitten taas lukua 14 ja sitten siirrän kohtauksen lukuun 13 ei kun se on sittenkin luku 15 ja mitenhän sitä pitäisi editoida, no palaan siihen myöhemmin...
Toivoisin, että saisin joskus kirjoitettua jotain oikeita, kiinnostavia aiheita tänne blogiin. Jotain sellaista kuin Miksi kirjoitan tätä genreä tai Miten kehitän hahmoja tai Miten editoin. Mutta aina, kun on sellainen keskittymiskyky että sellaiseen voisin kyetä, käytän sen keskittymiskyvyn itse käsikirjoituksen parissa touhuamiseen. No, ehkä on hyvä että tärkeysjärjestys on mieluummin näin päin kuin toisinpäin, en vain tiedä onko tämä kauhean kiinnostavaa lukea.
Olen kyllä kirjoittanut tänään, mutta kaikkea muuta. Sivukaupalla runoja (tarvitsen paremman käsialan, en meinaa saada runoistani selvää jälkeenpäin, mutta en osaa edes ajatella että kirjoittaisin niitä muuten kuin käsin), ja kirjettä hyvälle ystävälle. Olen ollut vähän solmussa joidenkin elämäni asioiden kanssa, ja ehkä siksi ajatukset ovat myös solmussa minkään kovin järjestäytyneen kirjoittamisen kanssa. Ehkä minun pitäisi oikeasti kirjoittaa jotain uutta ideaa eikä kuvitella että saan järkevää editointia tehtyä. Muttakunminätahdon. Haluaisin niin edetä tämän kanssa, haluaisin niin saada tämän siihen kuntoon että sen voi laittaa koelukijoille, koska olen tulossa itse vähän sokeaksi sille, mitä tarvitaan ja mitä ei. Sitä paitsi pitkin viikkoa olen kaivannut sitä, että saisin keskittyä M:n kirjoittamiseen keskeyttämättä, ja nyt kun sitten saan, tuntuu tyhmältä ettei mitään tapahdu, vaikka olen tässä jo pari tuntia touhunnut.
No, ehkä menen laittamaan päivällistä ja kokeilen sitten täydellä vatsalla uudestaan. Ehkä sitten ajatuksetkin ovat asettuneet oikeille paikoilleen ja pystyn kirjoittamaan.
Oikeasti olen luultavasti saanut tänään jo paljon enemmän aikaan kuin kuvittelin. Se vain ei näytä siltä. Editointi on siitäkin hankala vaihe, ettei oikein ole varma, paljonko on saanut aikaiseksi. Varsinkin jos editointi on tällaista kuin minun nyt: hypin edestakaisin, editoin lukua 14 ja sitten 12 ja sitten 16 ja sitten taas lukua 14 ja sitten siirrän kohtauksen lukuun 13 ei kun se on sittenkin luku 15 ja mitenhän sitä pitäisi editoida, no palaan siihen myöhemmin...
Toivoisin, että saisin joskus kirjoitettua jotain oikeita, kiinnostavia aiheita tänne blogiin. Jotain sellaista kuin Miksi kirjoitan tätä genreä tai Miten kehitän hahmoja tai Miten editoin. Mutta aina, kun on sellainen keskittymiskyky että sellaiseen voisin kyetä, käytän sen keskittymiskyvyn itse käsikirjoituksen parissa touhuamiseen. No, ehkä on hyvä että tärkeysjärjestys on mieluummin näin päin kuin toisinpäin, en vain tiedä onko tämä kauhean kiinnostavaa lukea.
perjantai 20. maaliskuuta 2015
En jaksa edes keksiä hienoa otsikkoa.
Huh, onneksi tämä työviikko on ohi. Se on ollut jotenkin tosi syvältä. Mitään erityistä ei sinänsä ole tapahtunut, mutta on vain sellainen pidempiaikainen jatkuvasti stressaava vaihe, joka alkaa vähitellen kaivautua yhä syvemmälle olemukseeni, niin etten saa enää ollenkaan rentouduttua. Lisäksi vapaa-aikaankin on viime viikkoina kerääntynyt liikaa kaikenlaista kuormitusta, vaikka on onneksi mahtunut myös hyviä asioita kuten ihania kaveritapaamisia.
Viime viikonloppuna jo olin niin väsynyt, että jäseniä särki, tällä viikolla taas sain niskan niin jumiin, että yhdessä vaiheessa pää kääntyi toiselle puolelle vain noin 30 astetta. Nyt ollaan sentään jo lähempänä normaalitilaa. Mutta iltaisin en saa nukuttua, koska en osaa rentoutua. Haluaisin vain käpertyä johonkin luolaan noin viideksi viikoksi ja teeskennellä, ettei maailmassa ole olemassa mitään muuta kuin lepo, ja välillä kirjat ja kirjoittaminen ja kirjoittamisesta puhuminen. Ja se on myös luolassa OK, että ensi viikolla mennään ystävien kanssa katsomaan Cinderellaa. Osittaiset auringonpimennykset ja tähtikirkkaat illat ovat myös jees. Mutta näin muuten koko maailma voisi jäädä pois vähäksi aikaa, kiitos vain.
On monia asioita, joista tekisi mieli kirjoittaa, mutta mieli on liian väsynyt muotoillakseen sanoja.
Viime aikoina kirjoittaminen on jäänyt turhan vähälle, vain muutamia hetkiä jolloin puuhastelen pieniä aikoja kässärin parissa. Mutta niistä pienistäkin hetkistä tulee hyvä mieli. Kun teen edes jotain sen kanssa, sielu pysyy elossa. Lisäksi teen asioita sen kanssa silloinkin, kun en ole näppäimistöllä. Romaanin ajattelu on ollut tosi tärkeä henkireikä tällä viikolla. Samoin se, että olen lukenut Jessica Brockmolen ihanaa Kirjeitä saarelta ja se on herättänyt henkiin erään jonkin aikaa hautuneen tarinaidean, ja olen löytänyt siihen vaikka mitä. Taas yksi ehdokas seuraavaksi kässäriksi. Olisi ihanaa, jos loppukeväästä/kesällä, kun aion pitää M:lle koelukutaukoa, saisin aloitettua jotain kokonaan uutta kässäriä. Olisi ihanaa vain naputella tuulispäänä menemään jotain ihan uutta. Ja sitten olla useampi tarina joiden parissa työskennellä. Nytkin tekisi välillä mieli tehdä jotain uutta, mutta M pitää otteessaan. Tarvitsisin enemmän kirjoitusaikaa.
On kuitenkin ollut ihanaa tajuta, että ihan oikeasti minä olen edistynyt. Tekstin ensimmäisessä osassa ei ole enää kovin paljon editoitavaa jäljellä.
Nyt taidan mennä hetkeksi kävelylle ennen kuin tulee pimeä. Sitten tekisi mieli syödä jotain epäterveellistä ja katsoa tv:tä. Luultavasti kuitenkin vain paistan munakoison ja halloumin tähteet ennen kuin menevät huonoksi. Se on kumminkin hyvää, vaikka onkin paljon pizzaa terveellisempää (onneksi juusto sentään on kyseenalaista). Ja on minulla pakastimessa ihan törkeän hyvää jätskiä.
Viime viikonloppuna jo olin niin väsynyt, että jäseniä särki, tällä viikolla taas sain niskan niin jumiin, että yhdessä vaiheessa pää kääntyi toiselle puolelle vain noin 30 astetta. Nyt ollaan sentään jo lähempänä normaalitilaa. Mutta iltaisin en saa nukuttua, koska en osaa rentoutua. Haluaisin vain käpertyä johonkin luolaan noin viideksi viikoksi ja teeskennellä, ettei maailmassa ole olemassa mitään muuta kuin lepo, ja välillä kirjat ja kirjoittaminen ja kirjoittamisesta puhuminen. Ja se on myös luolassa OK, että ensi viikolla mennään ystävien kanssa katsomaan Cinderellaa. Osittaiset auringonpimennykset ja tähtikirkkaat illat ovat myös jees. Mutta näin muuten koko maailma voisi jäädä pois vähäksi aikaa, kiitos vain.
On monia asioita, joista tekisi mieli kirjoittaa, mutta mieli on liian väsynyt muotoillakseen sanoja.
Viime aikoina kirjoittaminen on jäänyt turhan vähälle, vain muutamia hetkiä jolloin puuhastelen pieniä aikoja kässärin parissa. Mutta niistä pienistäkin hetkistä tulee hyvä mieli. Kun teen edes jotain sen kanssa, sielu pysyy elossa. Lisäksi teen asioita sen kanssa silloinkin, kun en ole näppäimistöllä. Romaanin ajattelu on ollut tosi tärkeä henkireikä tällä viikolla. Samoin se, että olen lukenut Jessica Brockmolen ihanaa Kirjeitä saarelta ja se on herättänyt henkiin erään jonkin aikaa hautuneen tarinaidean, ja olen löytänyt siihen vaikka mitä. Taas yksi ehdokas seuraavaksi kässäriksi. Olisi ihanaa, jos loppukeväästä/kesällä, kun aion pitää M:lle koelukutaukoa, saisin aloitettua jotain kokonaan uutta kässäriä. Olisi ihanaa vain naputella tuulispäänä menemään jotain ihan uutta. Ja sitten olla useampi tarina joiden parissa työskennellä. Nytkin tekisi välillä mieli tehdä jotain uutta, mutta M pitää otteessaan. Tarvitsisin enemmän kirjoitusaikaa.
On kuitenkin ollut ihanaa tajuta, että ihan oikeasti minä olen edistynyt. Tekstin ensimmäisessä osassa ei ole enää kovin paljon editoitavaa jäljellä.
Nyt taidan mennä hetkeksi kävelylle ennen kuin tulee pimeä. Sitten tekisi mieli syödä jotain epäterveellistä ja katsoa tv:tä. Luultavasti kuitenkin vain paistan munakoison ja halloumin tähteet ennen kuin menevät huonoksi. Se on kumminkin hyvää, vaikka onkin paljon pizzaa terveellisempää (onneksi juusto sentään on kyseenalaista). Ja on minulla pakastimessa ihan törkeän hyvää jätskiä.
lauantai 14. maaliskuuta 2015
Väsypäivän ajatuksia
Pari viime viikkoa ovat jostain syystä olleet tosi täysiä. Se taitaa johtua siitä, että monen viikon sairastelu- ja toipumisputken jälkeen oli paljon peruttuja kaveritapaamisia, kova halu harrastaa liikuntaa jne. ja niinpä tuli täytettyä illat ja viikonloput liiankin ahkerasti. Ei sen puoleen, minulla on enimmäkseen ollut oikein mukavaa. Olen nähnyt ystäviä ja perheenjäseniä, käynyt Tampereella, tanssinut ja joogannut, ja tunkenut aina sinne tänne väleihin kirjoittamista. Ja torstai-iltana esimerkiksi oli todella kivaa kirjoittajasosiaalisuutta, kun tapasin Elinan, ja herkuttelimme ja jutustelimme! Kiitos vielä kerran mukavasta tapaamisesta! Pitäisi nyt alkaa taas muutenkin tavata kirjoittajakollegoita, kun alan taas kyetä.
Mutta ohjelmaa on kokonaisuudessaan tainnut tulla vähän liikaa. Eilen illalla pääsin kotiin vasta joskus yhdeksän aikaan, ja olin ihan puhki väsymyksestä. Niin puhki, etten sitten saanut edes unta, koska olin jotenkin yliväsynyt. Ja vielä tänäänkin olin niin väsynyt, että minulla suorastaan särki jäseniä silkasta uupumuksesta. Se vähän säikäytti, pitää oikeasti pitää itsestäni parempaa huolta.
Tein sitten tästä päivästä sellaisen päivän, jolloin ei tarvitse tehdä mitään hyödyllistä tai järkevää eikä ylipäätään mitään muita ihmisiä varten ellen itsekin halua. No, olihan minun imuroitava ja laitettava ruokaa ja muuta sellaista, mutta enimmäkseen olen vain lojunut kotona lukemassa Marian Keyesiä (tajusin lukeneeni viime viikot ihan liian raskasta tavaraa, ja onneksi kävin juuri tällä viikolla tyhjentämässä erään kaverin kirjahyllyn poistettavia), nauttinut ulkona auringosta ja taivaan monista väreistä, penkonut lähikirjastosta lisää viihdyttävää luettavaa... Löysin myös ihkauuden metsikön tästä läheltä. En vain ollut sattunut kulkemaan juuri tiettyä tietä aikaisemmin. Sellainen Puolen Hehtaarin Metsä, suurinpiirtein. Kaupunkialueella sellaisista kannattaa jo iloita. Onhan se jopa valtavasti suurempi kuin se metsikkö, joka minulle pikkulapsena oli kokonainen maailma.
Maailma on hyvin kaunis. Siinä on lintuja, krookuksentaimia, pilviä, tähtiä, näkymättömissä olevia tähtijoukkoja, lähijunassa nukkuvia ihmisiä, koiria, lepänkäpyjä joista jokainen on erilainen, musiikkia ja yön hiljaisuutta.
Mutta ohjelmaa on kokonaisuudessaan tainnut tulla vähän liikaa. Eilen illalla pääsin kotiin vasta joskus yhdeksän aikaan, ja olin ihan puhki väsymyksestä. Niin puhki, etten sitten saanut edes unta, koska olin jotenkin yliväsynyt. Ja vielä tänäänkin olin niin väsynyt, että minulla suorastaan särki jäseniä silkasta uupumuksesta. Se vähän säikäytti, pitää oikeasti pitää itsestäni parempaa huolta.
Tein sitten tästä päivästä sellaisen päivän, jolloin ei tarvitse tehdä mitään hyödyllistä tai järkevää eikä ylipäätään mitään muita ihmisiä varten ellen itsekin halua. No, olihan minun imuroitava ja laitettava ruokaa ja muuta sellaista, mutta enimmäkseen olen vain lojunut kotona lukemassa Marian Keyesiä (tajusin lukeneeni viime viikot ihan liian raskasta tavaraa, ja onneksi kävin juuri tällä viikolla tyhjentämässä erään kaverin kirjahyllyn poistettavia), nauttinut ulkona auringosta ja taivaan monista väreistä, penkonut lähikirjastosta lisää viihdyttävää luettavaa... Löysin myös ihkauuden metsikön tästä läheltä. En vain ollut sattunut kulkemaan juuri tiettyä tietä aikaisemmin. Sellainen Puolen Hehtaarin Metsä, suurinpiirtein. Kaupunkialueella sellaisista kannattaa jo iloita. Onhan se jopa valtavasti suurempi kuin se metsikkö, joka minulle pikkulapsena oli kokonainen maailma.
Maailma on hyvin kaunis. Siinä on lintuja, krookuksentaimia, pilviä, tähtiä, näkymättömissä olevia tähtijoukkoja, lähijunassa nukkuvia ihmisiä, koiria, lepänkäpyjä joista jokainen on erilainen, musiikkia ja yön hiljaisuutta.
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
Sairautta ja terveyttä, lepoa ja kirjoitusta
Jostain syystä talvisin on tullut tavaksi sairastella moneen kertaan. En ollut kauan ollut kuivilla tammikuisesta flunssasta, kun sain toisenlaisen taudin, ja vaikka taudin ikävin vaihe meni nopeasti ohi, olen jo noin viikon päivät kärsinyt muuten vain yleistä heikotusta enkä jaksa tehdä kovin paljon. Nyt loppuviikosta tilanne on sentään jo helpottanut, ja sopii toivoa, että ensi viikolla se normalisoituisi. Sinänsä sairastaminen ei ole ollut pelkästään pahasta. Se on antanut aikaa joillekin hyvinkin tärkeille asioille, mutta ei niistä sen enempää tässä, koska ne eivät ainakaan nyt liity suoraan kirjoittamiseen, ja ovat muutenkin vähän "kesken".
Tällainen sairastelu ja pitkä jälkiheikotus luonnollisesti hidastavat kirjoitustahtia, koska jos koko kroppa uupuu pienestä istumisrupeamasta koneella, ei ole mahdollisuuksia tehdä kovin paljon kerralla. Olen silti vähitellen edennyt editoinnin kanssa. Ajatuksenani on ollut, että kasaisin käsikirjoituksen maaliskuun loppuun mennessä sillä tavoin kokoon, että voisin lähettää sen luettavaksi ja kommentoitavaksi. Luulen, että sairastelut ovat hidastaneet hommaa sen verran, että täytyy siirtää tavoitetta vähän. Uskon kuitenkin, että voisin lähettää sen luettavaksi huhtikuun aikana. Olen aika innoissani siitä, miten paljon teksti on nyt edennyt.
Toivon kyllä, että ensi viikolla olen jo kunnossa, sillä alan tulla vähän mökkihöperöksi, en ole melkein kahteen viikkoon käytännössä nähnyt muita ihmisiä kuin työkavereita. Mutta nyt viikonloppuna olen viettänyt aikaa romaanihenkilöideni kanssa, ja ihan tosissani oloni ei ole yhtään yksinäinen, kun kirjoitan. Muuten se kyllä alkaa sitä olla.
Tällainen sairastelu ja pitkä jälkiheikotus luonnollisesti hidastavat kirjoitustahtia, koska jos koko kroppa uupuu pienestä istumisrupeamasta koneella, ei ole mahdollisuuksia tehdä kovin paljon kerralla. Olen silti vähitellen edennyt editoinnin kanssa. Ajatuksenani on ollut, että kasaisin käsikirjoituksen maaliskuun loppuun mennessä sillä tavoin kokoon, että voisin lähettää sen luettavaksi ja kommentoitavaksi. Luulen, että sairastelut ovat hidastaneet hommaa sen verran, että täytyy siirtää tavoitetta vähän. Uskon kuitenkin, että voisin lähettää sen luettavaksi huhtikuun aikana. Olen aika innoissani siitä, miten paljon teksti on nyt edennyt.
Toivon kyllä, että ensi viikolla olen jo kunnossa, sillä alan tulla vähän mökkihöperöksi, en ole melkein kahteen viikkoon käytännössä nähnyt muita ihmisiä kuin työkavereita. Mutta nyt viikonloppuna olen viettänyt aikaa romaanihenkilöideni kanssa, ja ihan tosissani oloni ei ole yhtään yksinäinen, kun kirjoitan. Muuten se kyllä alkaa sitä olla.
Kuohuja.
Työstin juuri kohtausta, joka on ollut muistikirjassani viime kesästä asti. Nyt kirjoitin sitä puhtaaksi ja samalla uusiksi. Muistan, että tuon kohtauksen kirjoittaminen oli jo kesällä sellainen tapaus, että olin sen jälkeen fyysisesti ja henkisesti aika hervoton, niin voimakkaasti tunsin sitä kirjoittaessani, ja toisaalta sen jälkeen tunsin, että jokin ikkuna oli auennut tarinassani. Olisikohan ollut sen jälkeen kun pystyin taas muokkaamaan käsikirjoitusta koneella, kun siihen asti oli pitänyt kirjoittaa käsin päästäkseni asioihin kiinni.
Nytkin tuon kohtauksen kirjoittaminen ja muokkaaminen oli sen verran raju juttu, että jossain vaiheessa keskeytin ja löysin itseni kyynelissä keittiöstä. Ei kyse ole mistään hirveän dramaattisista tapahtumista, vain kohtauksen tunteista sekä siitä aiheesta, joka siinä nousee. En tiedä, välittyykö sama siitä lukijalle, en tiedä onko kirjoittajan oma tunnelataus tekstiä kirjoittaessa tae hyvälle tekstille. Juuri nyt sitä on mahdotonta arvioida. Mutta se, että kohtaus vaikuttaa kirjoittajaan itseensä noin voimakkaasti, kertoo ainakin siitä, että nyt liikutaan asioissa jotka ovat kirjoittajalle oikeasti tärkeitä ja ihan helvetin aitoja. Ja se on joka tapauksessa hyvä asia. Olen kiitollinen tämän kirjoittamisesta.
Minusta on myös helpottavaa, että teksti edelleen vaikuttaa minuun voimakkaasti. Välillä editoidessa on se vaara, että alkaa suhtautua tekstiin liian ulkokohtaisesti, älyllisesti, saattaa päätyä arvioimaan sitä enemmän muiden standardeilla kuin sillä, mitä teksti oikeasti itse on. Juuri siksi välillä pelkään liikoja editointikierroksia: pelkään, että poistan tekstistä jotain olennaista, koska alan ajatella mitä muut sanovat ja yritän miellyttää tekstilläni muita. Mutta kun saan kaivettua esiin jotain tältä tuntuvaa, tiedän ainakin, että olen kirjoittamassa omaa tekstiäni. Juuri tämän takia myös haluan kirjoittaa romaaniani rauhassa, monen vuoden ja editointikierroksen ajan. Löydän siitä syvyyksiä ja voimia, jotka eivät aluksi olleet läsnä, koska en ehkä osannut ilmaista niitä tai en ollut vielä tunnustanut niitä itselleni. Tai joita olin yrittänyt kirjoittaa tekstiin, mutta tarvitsin niille vielä enemmän voimaa.
Tämä editointi on ollut melkoista vuoristorataa. Välillä se tuntuu samalta kuin ne unet, joissa kuljen jonkin talon loputtomissa huoneissa etsien jotain, ja jokaisen huoneen jälkeen paljastuu taas uusi ovi, huone tai käytävä, jonka takaa ei edelleenkään etsimääni löydy. Muokattavaa tuntuu olevan loputtomasti enkä tiedä, koska voin hyväksyä, että teksti on nyt niin valmis kuin se voi tässä vaiheessa olla, ja antaa sen kokeilla siipiään. Mutta tänä viikonloppuna olen pystynyt katsomaan käsikirjoituksesta vähän pidempää osaa, ja olen nähnyt, että se oikeasti edistyy ja kuroutuu kokoon. Joissain kohdissa on hyvin vähän muokattavaa, ja viime vuonna tekemäni muokkaukset ovat enimmäkseen vieneet tekstiä oikeaan suuntaan, niin että voin nyt edelleen jatkaa. Täydellinen se ei varmasti ikinä ole, mutta olen toiveikas, että tämän vuoden aikana voisin saada sen siinä määrin oikeaksi, että uskaltaisin antaa sille mahdollisuuden ulkomaailmassa.
Nytkin tuon kohtauksen kirjoittaminen ja muokkaaminen oli sen verran raju juttu, että jossain vaiheessa keskeytin ja löysin itseni kyynelissä keittiöstä. Ei kyse ole mistään hirveän dramaattisista tapahtumista, vain kohtauksen tunteista sekä siitä aiheesta, joka siinä nousee. En tiedä, välittyykö sama siitä lukijalle, en tiedä onko kirjoittajan oma tunnelataus tekstiä kirjoittaessa tae hyvälle tekstille. Juuri nyt sitä on mahdotonta arvioida. Mutta se, että kohtaus vaikuttaa kirjoittajaan itseensä noin voimakkaasti, kertoo ainakin siitä, että nyt liikutaan asioissa jotka ovat kirjoittajalle oikeasti tärkeitä ja ihan helvetin aitoja. Ja se on joka tapauksessa hyvä asia. Olen kiitollinen tämän kirjoittamisesta.
Minusta on myös helpottavaa, että teksti edelleen vaikuttaa minuun voimakkaasti. Välillä editoidessa on se vaara, että alkaa suhtautua tekstiin liian ulkokohtaisesti, älyllisesti, saattaa päätyä arvioimaan sitä enemmän muiden standardeilla kuin sillä, mitä teksti oikeasti itse on. Juuri siksi välillä pelkään liikoja editointikierroksia: pelkään, että poistan tekstistä jotain olennaista, koska alan ajatella mitä muut sanovat ja yritän miellyttää tekstilläni muita. Mutta kun saan kaivettua esiin jotain tältä tuntuvaa, tiedän ainakin, että olen kirjoittamassa omaa tekstiäni. Juuri tämän takia myös haluan kirjoittaa romaaniani rauhassa, monen vuoden ja editointikierroksen ajan. Löydän siitä syvyyksiä ja voimia, jotka eivät aluksi olleet läsnä, koska en ehkä osannut ilmaista niitä tai en ollut vielä tunnustanut niitä itselleni. Tai joita olin yrittänyt kirjoittaa tekstiin, mutta tarvitsin niille vielä enemmän voimaa.
Tämä editointi on ollut melkoista vuoristorataa. Välillä se tuntuu samalta kuin ne unet, joissa kuljen jonkin talon loputtomissa huoneissa etsien jotain, ja jokaisen huoneen jälkeen paljastuu taas uusi ovi, huone tai käytävä, jonka takaa ei edelleenkään etsimääni löydy. Muokattavaa tuntuu olevan loputtomasti enkä tiedä, koska voin hyväksyä, että teksti on nyt niin valmis kuin se voi tässä vaiheessa olla, ja antaa sen kokeilla siipiään. Mutta tänä viikonloppuna olen pystynyt katsomaan käsikirjoituksesta vähän pidempää osaa, ja olen nähnyt, että se oikeasti edistyy ja kuroutuu kokoon. Joissain kohdissa on hyvin vähän muokattavaa, ja viime vuonna tekemäni muokkaukset ovat enimmäkseen vieneet tekstiä oikeaan suuntaan, niin että voin nyt edelleen jatkaa. Täydellinen se ei varmasti ikinä ole, mutta olen toiveikas, että tämän vuoden aikana voisin saada sen siinä määrin oikeaksi, että uskaltaisin antaa sille mahdollisuuden ulkomaailmassa.
tiistai 3. helmikuuta 2015
Takaisin työhön
Sairastuminen on mennyt ohitse. Olen ollut tällä viikolla taas töissä, ja vaikka olo on vielä vähän voimaton, kyllä tämä tästä kohenee. Ja niin alan myös väännellä ja käännellä päiviäni, jotta löytäisin niistä vireitä tunteja jolloin ei tarvitse tehdä jotain muuta. Varastaa taas aikaa kirjoittamiselle työn ohessa.
Päätin jossain vaiheessa, että alan editoida M:ää taas helmikuussa. Ja niin minä sunnuntai-iltana avasin sen ja aloin taas työskennellä. En tiedä mitä on tapahtunut niiden parin kuukauden aikana, jolloin se oli tauolla, mutta selvästi jotain. Sillä tämä tuntuu jotenkin erilaiselta. Yhtäkkiä tulen eri kulmasta ja olen ylittänyt jotain. Teen aika paljon muutoksia siihen kohtaan, jota nyt muokkaan. Se on hyvä, sillä se osa kaipasi jatkuvasti jotain ihan uutta. Ehkä olen nyt löytämässä sen. En aio kysyä itseltäni, tulenko pitämään nyt kirjoittamaani hyvänä myöhemminkin. Minua jännittää, mitä tästä on tulossa.
Päätin jossain vaiheessa, että alan editoida M:ää taas helmikuussa. Ja niin minä sunnuntai-iltana avasin sen ja aloin taas työskennellä. En tiedä mitä on tapahtunut niiden parin kuukauden aikana, jolloin se oli tauolla, mutta selvästi jotain. Sillä tämä tuntuu jotenkin erilaiselta. Yhtäkkiä tulen eri kulmasta ja olen ylittänyt jotain. Teen aika paljon muutoksia siihen kohtaan, jota nyt muokkaan. Se on hyvä, sillä se osa kaipasi jatkuvasti jotain ihan uutta. Ehkä olen nyt löytämässä sen. En aio kysyä itseltäni, tulenko pitämään nyt kirjoittamaani hyvänä myöhemminkin. Minua jännittää, mitä tästä on tulossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)