Finncon-raportti, osa 1: Perjantai, eli kirjoittamisesta

11.-13.7. vei tieni Jyväskylään, jossa pidettiin vuoden suurin scifi- ja fantasiatapahtuma Finncon. Olin Finnconissa ensimmäistä kertaa vasta viime vuonna, kun se järjestettiin Helsingissä, ja olin yllättynyt siitä, miten mielenkiintoinen kirjallisuus- ja kirjoittamispainotteinen tapahtuma se onkaan. Vaikka spekulatiivinen fiktio on minulle kirjoittamisessani pienemmässä osassa kuin ns. realismi, ohjelmat ovat mielenkiintoisia ja kirjoittamiskeskusteluista ja kirjailijapaneeleista saa kirjoittajana paljon irti riippumatta siitä, mitä genreä kirjoittaa. Kuvassa pieni pehmokauriini Dora poseeraa Finnconin ohjelmalehtisen kanssa.

Tulin paikalle jo perjantai-iltapäivänä ja menin ensimmäisenä kuulemaan On Writing -keskustelua Kirjailijatalolla.

 

On Writing-keskustelussa Elizabeth Bear, Scott Lynch ja Hannu Rajaniemi keskustelivat Cheryl Morganin johdolla kirjoittamista. Normaalisti hyvä suunnistustaitoni sai kolauksen, kun 10 minuutin matkalla hotellilta Kirjailijatalolle onnistuin eksymään kahdesti, ja tulin paikalle vasta vähän puoli neljän jälkeen. Kirjailijatalo on viehättävä vanhanaikainen puutalo, mutta aika pieni, ja sali oli jo ihan tupaten täynnä. Sen takana olevaan pieneen tilaan mahtui kuitenkin vielä seisomaan, ja totesin sinne kuulevani parhaiten, mitä puhutaan. En oikeastaan nähnyt ketään, joten kesti vähän aikaa oppia tunnistamaan, kuka puhui milloinkin, kun en ole ketään näistä ihmisistä ollut aiemmin kuuntelemassa. Ihan aluksi en tehnyt ollenkaan muistiinpanoja, mutta jossain vaiheessa hoksasin, että kyllä seistenkin voi kirjoittaa. En kuitenkaan aina saanut ylös, kuka sanoi mitäkin, ja välillä olen voinut tehdä virheitä, joten pahoittelen jo ennalta.

Keskustelussa mainittiin useitakin kirjoittajaoppaita, jotka osallistujat ovat kokeneet jollain tapaa hyödyllisiä. Minun muistiinpanoihini tarttuivat ainakin:

Jeff Vandermeer: Wonderbook

F. Prose: Reading like a writer

Ray Bradbury: Zen of the art of writing

Joku keskustelijoista kertoi Rudyard Kiplingin tavasta editoida tekstejään: mies kävi novellin läpi, poisti siitä kaikki sanat mitä saattoi, ja laittoi sen joksikin aikaa lepäämään. Sitten hän taas kävin sen läpi ja poisti mitä saattoi. Prosessi saattoi jatkua kuukausikaupalla, kunnes lopulta hän totesi, että siinä on juuri se mitä pitää, ja novelli oli valmis. Useimmilla meistä ei ole mahdollisuutta editoida novelleja ihan näin pitkään, mutta joku keskustelija kertoi käyttäneensä luottokommentoijiaan apuna, kun ei kerta kaikkiaan ollut aikaa antaa tarinan odottaa aikaansa, vaan se piti saada editoitua heti.

Joku keskustelijoista sanoi, että kullakin tarinalla on luonnollinen pituutensa, on se sitten lyhyt novelli tai moniosainen romaanisarja.

Joku (muistaakseni Rajaniemi) puhui siitä, että kirjoittajalla on usein mielessään "aaveyleisö", jonka reaktioita kirjoittamaansa hän kuvittelee ja yrittää enemmän tai vähemmän tietoisesti suunnata kirjoitustaan tälle aaveyleisölle. Tästä on päästävä irti ja on löydettävä vapaus kirjoittaa ilman, että olettaa kirjoittamisellaan olevan koko ajan yleisö. Kenenkään ei tarvitse nähdä ensimmäistä luonnostasi, joten sinun ei tarvitse ajatella, mitä he siitä ajattelevat. Heidän ei tarvitse nähdä mitään versiota ennen kuin itse päätät että se on valmis nähtäväksi (eri juttu toki on, jos tekstille on jo deadline, mutta silti ensimmäistä versiota ei tarvitse näyttää kenellekään).

Lynch totesi, että ainoat kirjoittajat, jotka eivät tee virheitä, ovat ne, jotka tekevät pelkkiä tyhjiä sivuja päivä toisensa jälkeen. Kirjoittaakseen on kerta kaikkiaan pakko hyväksyä virheiden tekeminen.

Morgan tiedusteli kirjailijoilta, kuinka he kehittyvät työssään ja tulevat paremmiksi kirjoittajiksi. Kaikilla oli ilmeisesti ainakin jonkinlainen kirjoittajaryhmä, jolta tulee palautetta. Elizabeth Bear sanoi, että tärkeää on, ettei vain keskity virheiden välttämiseen: kirjoja ei julkaista sen takia, mitä ne eivät tee väärin, vaan sen vuoksi, mitä ne tekevät oikein. On monia kirjoja, jotka tekevät monta asiaa väärin (esimerkkinä taidettiin mainita Harry Potter), mutta ne tekevät jotain erittäin oikein. Bear myös sanoi, että on kirjoittajaryhmiä, joissa jäseniä ei rohkaista ottamaan riskejä, ja sellaisesta pitää hankkiutua pois, ihan millä syyllä hyvänsä. Ne estävät kehittymästä. Bear (muistaakseni) sanoi edelleen, että kirjoittajaryhmässä oppii enemmän toisten tekstien kommentoinnista kuin siitä, että omaa tekstiä kommentoidaan. Tämä oli minulle aika silmiä avaava kommentti, varsinkin kun tajusin näin jälkijättöisesti omistakin kokemuksistani, että se on aivan totta.  

Rajaniemi sanoi, että tärkeää on löytää oikeanlainen ryhmä, joka ei ole vain "mutual appreciation society". Hän myös viittasi Neil Gaimanin kommenttiin, joka hänestä kuvastaa sitä, missä asiassa ryhmä ja muiden palaute on hyödyllistä. Gaimanin mukaan jos viisi ihmistä kertoo, että tekstissä on jotain vialla, he ovat varmaan oikeassa siitä, missä kohdassa vika on, mutta sen sijaan he eivät ole oikeassa siitä, millä tavalla se pitää korjata. Kirjoittajan pitää löytää se ratkaisu itse. 

Joku keskustelijoista huomautti, että on ero niiden ihmisten välillä, jotka haluavat tulla paremmiksi kirjoittajiksi, ja niiden, jotka ovat rakastuneita kirjoittajana olemisen ajatukseen. Jälkimmäisistä on paras pysyä erossa, jos haluaa itse kehittyä kirjoittajana. Muita ongelmallisia kirjoittajaryhmän jäseniä ovat ainakin sellaiset, jotka vain tahtovat murskata toisen tarinan ja saada hänet tuntemaan olonsa surkeaksi, sekä ne jotka kirjoittavat tarinan toisensa jälkeen mutta eivät ikinä palaa muokkaamaan niitä paremmiksi.

Hahmoista, juonesta ja maailmasta puhuttiin monenlaista. Elizabeth Bearin mukaan on tärkeää, että hahmot sekä onnistuvat että tekevät virheitä. Hahmot, jotka onnistuvat kaikessa, ovat ärsyttäviä, mutta niin ovat myös ne, jotka tekevät koko ajan mahdollisimman huonoja ja typeriä valintoja. Scott Lynch kertoi inhoavansa kirjoja, joissa kirjoittaja "painaa koko ajan kaasupoljinta" kiihdyttääkseen tapahtumat mahdollisimman huonoon jamaan sillä, että hahmot tekevät oikein huonoja valintoja. Se tuntuu keinotekoiselta.

Hahmolle on annettava jotain, mitä tämä haluaa, sekä jotain mitä tämä pelkää, ja jotain mitä tämä tarvitsee ja mikä on konfliktissa hahmon halun kanssa. Maailmanrakennuksesta Lynch sanoi, että se ajaa hahmoja eteenpäin. Maailma on kaikki se hahmon ympärillä, joka antaa hänelle syyn mennä eteenpäin ja antaa näitä haluja ja pelkoja. Hahmon motivaatiot eivät tule tyhjästä. Kaikkien kuvausten pitäisi olla jotenkin relevantteja sille, mistä hahmot tulevat ja mikä heitä ajaa liikkeelle.

Sekä Lynch että Bear ovat opettaneet luovaa kirjoittamista, ja Lynchin mukaan se on kaksisuuntainen oppimisprosessi. He eivät vain opeta oppilailleen, vaan oppivat valtavasti itse näitä opettaessaan. Bear kertoo yrittävänsä opettaa oppilaitaan selvittämään, mikä on se asia, jonka vain he voivat sanoa, ja sitten sanomaan sen usein, kovaan ääneen ja monin eri tavoin, kunnes joku kuuntelee.

Morgan tiedusteli, kirjoittavatko osallistujat joka päivä. Bear kertoi, että jos deadline on tulossa, hän kirjoittaa joka päivä, mutta aina välillä on tarpeen pitää tauko. Rajaniemi kertoi, ettei kirjoita joka päivä, mutta yrittää tehdä ainakin jotain kirjoittamiseen liittyvää joka päivä, kuten suunnittelua tai tutkimusta. Hän myös mainitsi Mika Waltarin kirjoittajaopasklassikon Aiotko kirjailijaksi? jossa Waltari sanoo, ettei pitäisi kirjoittaa, ennen kuin tuntuu siltä että täytyy kirjoittaa. 

Lynch sanoi, että kirjoittaessa täytyy hidastaa ja ottaa taukoja, jos aikoo edetä nopeammin. Tärkeintä on antaa kirjoittamiselle parhaat tuntinsa, ei mitä tahansa tunteja. Käytetyn ajan laatu on siis tärkeämpää kuin määrä. Lynch kirjoittaa jokaisena päivänä, jolloin voi kirjoittaa. Hän ei kuitenkaan ole muurahainen, joka vain puurtaisi ja puurtaisi.

Bear huomautti myös, ettei loppujen lopuksi tarvitse kirjoittaa suuria määriä ollakseen tuottelias kirjoittaja. Hän ei kirjoita joka päivä, ja hänen keskimääräinen sivumääränsä niinä päivinä, jolloin hän kirjoittaa, on 3 sivua. Hän on kuitenkin kirjoittanut jo suuren määrän romaaneja ja novelleja. Keskiverto ammattikirjailija tuottaa (englanniksi) 700-1250 sanaa päivässä.

Ihan keskustelun loppupuolella joku kysyi, ovatko kirjailijat itse roolipelanneet hahmojaan. Ainakin osa näin on tehnyt ja kirjoittanut romaanihenkilöitä roolipelihahmojen pohjalta. Rajaniemi taas kertoi kirjoittavansa kuvitteellista dialogia itsensä ja hahmojen välillä, mikä on eräänlaista pelaamista.

****

On Writing -keskustelun jälkeen oli Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n 30-vuotisjuhla, jossa julkaistiin yhdistyksen uusi kirjoittajaopas Kummallisen kirjoittajat. Ostin kirjan myöhemmin conin aikana, mutta en heti juhlassa. Juhlassa ei ollut kovinkaan paljon ohjelmaa vaan lähinnä vapaata seurustelua. Onnistuin jopa tutustumaan uusiin ihmisiin ja jatkoin iltaa jonkin aikaa ravintola Sohwin terassilla, jonne juhlan jälkeen siirryttiin. Menin kuitenkin ajoissa nukkumaan ollakseni valmis seuraavan päivän koitoksiin.

Tässä vielä näkymää hotellihuoneeni ikkunasta: