Eka tuli.

Tiedän, minua ei ole täällä pariin kuukauteen näkynyt. Pahoittelen, etten ole edes käynyt kommentoimassa muiden tekstejä. Jotenkin vain ei ole onnistunut. Elämä niin sanotusti iski päälle. Tammikuun alun jälkeen on ollut peräjälkeen lomamatka, sairastaminen ja sitten ihan hiton pitkä kiireinen ja uuvuttava vaihe töiden kanssa, jona aikana oli aikaa hyvin harvoille muille jutuille. Lähinnä joillekin erittäin tarpeellisille todellisuuspakonautinnoille. Työt jatkuvat kiireisinä ja uuvuttavina, mutta pahin vaihe on tällä hetkellä ainakin joksikin aikaa ohi. Sieluni alkaa taas vähitellen muistuttaa ihmisen sielua, tai ainakin omaani.

Tänään on kuitenkin sen verran aihetta kirjoittaa tänne, että sain ihkaensimmäisen hylkäyskirjeeni. En ole oikeastaan hirveän traaginen tai ollenkaan traaginen sen kanssa. Olen erittäin pitkään henkisesti valmistautunut siihen, että kun ensimmäisen kässärini lähetän, siitä tulee varmasti hylkäyksiä, eikä ensimmäinen edes välttämättä mene ollenkaan läpi. Niinpä kommenttini tuon luettuani oli suunnilleen: "No, se oli ensimmäinen." Sikäli vähän harmittaa, että tuo kustantamo oli niitä, joista eniten toivoin tämän kässärin suhteen, ja sain vain yleishylsyn eli sitä ei ollut katsottu erityisen palautteen arvoiseksi. Mutta toisaalta palautehylsyt taitavat olla äärimmäisen harvinaista herkkua, joten en aio jäädä siihenkään vellomaan. En siis tarvitse mitään lohdutuksia, päänsilityksiä tai -taputuksia, piristysyrityksiä tai "Kyllä se siitä!" tai "Vielä sinä onnistut!" -kommentteja. Tulipa avattua hylsytili.

Sitä paitsi 2 kk tekstin lähetyksen jälkeen on suht nopeaa toimintaa, ja olen mielissäni, että tekstiin oli ainakin tartuttu aika nopeasti! Yhtään tämän aikaisemmin en olisi mitään odottanutkaan, enkä olisi ollut yllättynyt vaikka ensimmäisen vastauksen tulemiseen olisi mennyt pari kuukautta enemmän. Niitä seuraavia odotellessa...

Ostin silti suklaajäätelöä. On muuten ollut sellainen olo, että tarvitsen suklaajäätelöä, joten kai ekaa hylsyä voi "juhlistaa" sillä.

Tämä Kirsi Kurosen postaus hylsyistä osuikin muuten äärimmäisen sopivaan aikaan ja antoi perspektiiviä! Suosittelen muillekin kuin hylsyn juuri saaneille.

Olen viimeisen parin kuukauden aikana etääntynyt henkisesti P:stä (eli siis entisestä M:stä) aika paljon, mikä tekee varmasti vain hyvää. Olin ehkä turhan kauan kiinni nimenomaan siinä tekstissä, olisi tehnyt hyvää kirjoittaa jossain vaiheessa jokin toinen ja työstää niitä vuorotellen. Otan opiksi seuraavia kässäreitä varten. Nyt tuntuu, että haluaisin seuraavaksi kirjoittaa jotain ihan muuta. Ehkä en edes historiallista romaania, tai sitten ainakin hyvin eri tyylillä. On jotain, mistä minun tarvitsisi irtaantua ja päästä eroon, ja se onnistuu todennäköisesti vain kirjoittamalla jotain tarpeeksi erilaista.  Tai vähintään jotain, jota ajattelen eri tavalla, sillä eihän sitä toki tyylistään kokonaan eroon pääse. Jotain vain tahdon tehdä eri tavalla.

En ole viimeisen parin kuukauden aikana kirjoittanut paljon, enkä ole vielä päässyt mitään varsinaista uutta kässäriä aloittamaan. Vain jotain kokeiluja ja paljon päiväkirjaa yms. Vähitellen kuitenkin haluaisin kirjoittaa enemmän. Huomaan, että mielialani alkaa painua alemmas eikä syynä ole pelkästään väsymys ja ärsytys muista asioista, vaan se, etten kirjoita. Tuntuu kuin yhteys johonkin tärkeään olisi katkeamassa.

Olen ajatellut, että jos ensi kuuksi valitsisin seuraavan romaanin, jota alan kirjoittaa, ja alkaisin tehdä sitä Camp NaNoWriMossa. Olen pitkään halunnut kokeilla sitä, koska siinä voi laittaa oman, työssäkäyvälle suomalaiselle paremmin sopivan sanamääränsä. Ja nyt ajoitus olisi juuri sopiva, sillä alan todella tarvita kirjoittamista. Nyt maaliskuussa voisin tunnustella minulla olevia ideoita, suunnitella niitä ja lopulta valita parhaan. Ja tietysti vaikka aloittaa tekstin, koska Campissa ei ole niin tarkkaa, mutta ainakin tuo huhtikuun alku olisi hyvä aikaraja. En yhtään vielä tiedä mitä alkaisin kirjoittaa. Minulla on useampia ideoita, mutta vaihtelee viikoittain, mikä tuntuu parhaita, ja uusia syntyy, tai vanhat muotoutuvat uuteen uskoon jonkin ajatuksen tai taide-elämyksen vaikutuksesta.

Aikooko kukaan muu osallistua?

Nyt menen syömään sitä suklaajäätelöäni.

Se on tehty.

No niin. Nyt se on sitten niin kuin tehty. Olen lopettanut editoinnin ja lähettänyt romaanini pariin ensimmäiseen kustantamoon. Pitäisi lähettää muutamaan lisää, mutta koska haluan kuitenkin aloittaa niistä, jotka olisivat minulle mieluisimpia (joiden esim. luotan kustannustoimittavan historiallisen romaanin mahdollisimman laadukkaasti), en ole viime aikojen kiireessä saanut tehtyä itselleni lopuista kustantamoista selkeää tärkeysjärjestystä. Eipä se nyt haittaa, jos osaan lähetän muutamaa päivää tai viikkoa myöhemmin kuin muihin, kunhan saan pidettyä itseni muokkaamasta tekstiä enää siinä vaiheessa. Mutta siis. Olen tehnyt sen, mistä olen pitkään haaveillut: muokannut romaanin siihen tilaan, että uskallan lähettää sen kustantamoille, ja sitten vielä lähettänytkin sen.

Olin aluksi sen jälkeen kyllä aika kauhuissani - onneksi olin sopinut meneväni kaverini luo katsomaan Doctor Who'n neloskauden viimeiset jaksot, ja sain ajatukset mukavasti toisaalle. Mutta olen vältellyt jonkin aikaa sen ajattelua, mitä tässä tulikaan tehtyä, koska romaani on tuntunut huonolta ja huonosti kirjoitetulta, aihe potentiaalisesti epäuskottavalta ja saatekirje typerältä. (Ei kannata googlailla vinkkejä siitä, miten saatekirje kirjoitetaan, koska saa niin ristiriitaisia ohjeita! No, kirjoitin sellaisen mikä itsestäni tuntui järkevältä ja hyvältä.) Mutta vähitellen olo alkaa sen suhteen parantua. En voi pystyä siihen, mitä tavoittelen, jos en yritä ja altistu sille vaaralle, etten tee kaikkea täydellisesti.

Mutta se kokemus, miten kamalalta tuntuu edes tarjota käsikirjoitusta johonkin, lisää kyllä kunnioitustani niitä kohtaan, jotka ovat saaneet romaanin julkaistua. Ainakin jos ovat varustettuja samantasoisella itsekritiikillä ja perfektionismilla kuin minä. Eihän se sitten niin vaikeaa ole, jos uskoo tekstinsä olevan mainio ja rahkeidensa riittävän, mutta tällaisena se vaatii rohkeutta. Olen silti mieluummin minä kuin joku kovin itsekritiikitön. Tieto siitä, miten paljon aina on parannettavaa, auttaa kirjoittamaan yhä paremmin. Ja sitä minä tavoittelen, itse kirjoittamista, ja sitä että tekisin oikeutta mielessäni oleville tarinoille.

Kestää varmaan jonkin aikaa ennen kuin kunnolla tajuan, että olen ainakin tällä hetkellä vapaa tuon romaanin editoinnista ja voin aloittaa jotain muuta! En ole varma, mikä seuraava projektini tulee olemaan, mutta aion aloittaa valmistautumisen pian. Olen kaivannut niin pitkään sitä, että saisin kirjoittaa jotain uutta...

Tänä iltana Sherlock! Ja ensi viikolla muunlaista palkintoa itselleni urakastani.

Yksi askel otettu.

Nyt romaanini on lähtenyt Otavan romaanikilpailuun. Eilen lopetin vihdoin editoinnin, säädin teknisiä juttuja käsikirjoituksen ulkoasusta aivan liian pitkään, ja tulostin koko nivaskan. Pisteet kalliille tulostimelleni, eipä muste loppunut kesken.

Opittua:

- Kirjoita kässärit alusta alkaen tiedostoon, joka on valmiiksi muotoiltu sopivin asetuksin (fonttikoko 12, riviväli vähintään 1,5, sisennykset jne.). En halua toiste viettää tuntikausia säätäen niitä, kun hyvilläkään ohjeistuksilla ei saa koko tiedostoa menemään kerralla kuntoon.

- Opettele kirjoittamaan tiiviimmin. Ihan sama taiteellisista seikoista, mutta tuollaisen tekstimassan editointi ja muotoilu on kauheaa. Ja tulostamiseen menee ikuisuus.

- Varaa teknisiin säätöihin ja tulostuksiin ensi kerralla koko päivä. Terv. nimim. "Aloitin muotoilujen kanssa iltakuudelta ja tulostaminen loppui yöllä yhden jälkeen". Jos aikaa ei mene niin paljon, se on vain plussaa. Sitten voi vielä vähän säätää tekstiä, tai mennä järkevään aikaan nukkumaan.

Mielialani on ollut aika omituinen. Sitä kuvittelisi, että tämän kaiken jälkeen olen innoissani. Mutta ensimmäisenä kimppuun iski pelko ja valtava häpeä siitä, että tällaista minä nyt olen tarjoamassa johonkin oikeaan romaanikilpailuun, ja kuvittelen tarjoavani kustantajille. Käsikirjoitus, jota olen niin rakastanut, alkoi tuntua kammottavalta töhertelyltä, jota en ole vuosien aikana saanut tämän paremmaksi. Se alkoi vilistä potentiaalisia historiallisia virheitä joista joku tulee huutamaan minulle: "Olet väärässä, tuo on epäuskottavaa!" Tyylini alkoi tuntua naurettavalta ja tekstin pituus idioottimaiselta, enkä ole vakuuttunut että olen saanut hahmoja kuvattua laisinkaan niin kuin heidän kuvittelen olevan, saati sitten että he voisivat todella olla mielenkiintoisia muillekin kuin minulle. Tuntui etten osaa kirjoittaa ja olen narri, kun kuvittelen siitä itselleni mitään tulevaisuutta.

Tiedän, että tällainen tunne saattaa olla aika tavallinen kirjoittajien keskuudessa ainakin silloin, kun teksti on johonkin lähetetty. Mutta eihän sen tietäminen mitään auta. Katsokaas kun se on yksi asia, että muista tuntuu joskus siltä, mutta minun tekstini on surkeaa töhertelyä, ei sitä mikään pelasta. Ettäs tiedätte.

Juu, tiedän että varmaan muistakin tuntuu ihan samalta.

No joo, mutta tuo oli ennen kaikkea aamun ja päivän ajattelua. Nyt olen jo päässyt pahimmasta kauhusta ja häpeästä yli, ja jopa saan hetkittäin virnisteltyä iloisesti siitä ajatuksesta, että olen vihdoin tehnyt sen, mitä pitkään haaveilin: laitettua romaanini eteenpäin johonkin kustantamoon. Tiedän, ettei teksti ole täydellinen, mutta on siinä jotain hyvääkin. Ehkä jopa paljon! Ja mitä muutamiin potentiaalisiin epäuskottavuuksiin tulee, olen pyrkinyt selittämään ne parhaimpani mukaan niin että tarinan kontekstissa ne ovat uskottavia. Jostain syystä vastaavat eivät haittaa minua muiden kirjoissa, jos tarina on hyvä. Olen vain vakuuttunut, että minulle niistä tullaan kyllä heiluttamaan punaista lippua, siis jos tekstiä jossain noteerataan. Mutta... niin, minä olen nyt pystynyt johonkin, jota olen tavoitellut pitkään.

Tosin ihan lopussa editointi ei vielä ole, sillä jonkin verran hienosäätöä haluaisin vielä tehdä ennen kuin lähetän sen muille kustantajille. Ei paljon, muutaman tunnin homma, mutta kuitenkin. En oikein ole halukas lähettämään tekstiä vielä, kun voisin helposti tehdäkin nuo. Käytännössä menee varmaan uudenvuodenpäivään, mutta koko viikonloppua en enää aio tuon kanssa touhuta. Kyllä se alkaa nyt olla valmis.

 M. ei muuten ole enää - tai ainakaan tällä hetkellä - M. sillä päätin, ettei se sana, josta M tulee, ole sopiva kässärin työnimeksi, ja vaihdoin sen toiseen. Mutta on jotenkin vaikea myös vaihtaa toiseen kirjainlyhenteeseen, joten puhun nyt vain sitten romaanista.

Mutta on ihana ajatella, että ihan pian tämä työ on (ainakin vähäksi aikaa) tässä. Olen rakastanut tämän kirjoittamista, mutta se on kyllä jatkunut pitkään, ja palan halusta päästä kirjoittamaan jotain uutta. Uusia tarinoita, uusia hahmoja, uusilla tavoilla. Etenkin viime aikoina olen ollut aika kypsä tämän editointiin, mutta on hyvä, että minulla on ollut deadline jota kohti puskea, muuten vain jatkaisin muokkausta loputtomiin, koska ainahan sen saisi vähän paremmaksi. Nyt on kai opeteltava irtipäästämistä. Mutta voi ihanuus, jos kohta pääsen kirjoittamaan jotain uutta.

Ehkä menen nyt katsomaan Yle Areenalta loppuun elokuvan tanssinsa orjaksi jäävästä ballerinasta. Miten tuo kuulostaa niin samastuttavalta juuri nyt??

Loppuvaiheen editointiangsteja

Tiedetään, olen ihan kadonnut blogistani. Viime aikoina ei ole ollut paljon kirjoitusaikaa, joten olen käyttänyt sen romaaniini enkä blogiin. Deadline lähestyy kovaa vauhtia. On muuten suht hirveää aina kun joku kysyy "Aiot siis edelleen lähettää sen siihen kilpailuun?" koska minähän tässä mielentilassa tasan luen tuollaisen kysymyksen tarkoittamaan "... ei se kyllä siihen ole ollenkaan valmis vielä, hulluko olet?", jos kysyjä on lukenut tekstiäni. Olen hokenut koko vuoden että aion lähettää sen siihen, joten miksi perääntyisin viime viikkoina? Olisi armollisempaa kysyä minulta vasta vuodenvaihteen jälkeen, lähetinkö vai enkö.

Nytkin käväisen täällä vain purkamassa editointiangteja. Olen niiiiiin kypsä tämän muokkaukseen ettei mitään rajaa. Olisi ystävällisintä itselleni vain sanoa, että nyt se on purkissa, on siinä mitä hyvänsä puutteita, mutta on muutama asia joita haluan edelleen tehdä. Yritän tässä arvailla, laitanko tekstin kisaan ensi viikolla vai muokkaanko sitä vielä joulunpyhät ja jätän muutamaan viimeiseen päivään. Silti on hyvä, että minulla on deadline, koska muuten takuulla jäisin muokkaamaan tätä vielä muutamaksi kuukaudeksi... Ja sitten taas muutamaksi... Enkä halua jatkaa siinä vaiheessa. Olen näköjään mahdoton perfektionisti kirjoittamisen kanssa enkä ikinä täysin tyytyväinen, mutta on oikeasti aika jo siirtyä johonkin muuhun. Päässäni tappelevat uudet tarinaideat ja haluan niiden kimppuun. Seuraavaksi olisi kiva saada jotain muuta kuin historiallista. Olen kurkkuani myöten täynnä virheiden löytämistä, eikä minusta ole kirjoittajaksi joka elää pelkälle taustatutkimukselle ja nippelitiedolle siitä millä kadulla oli millainenkin talo.

Jätin pari isoa muutettavaa asiaa harmillisesti ihan tähän loppuvaiheeseen, mutta nyt ne ovat hoidossa. Tai ainakin on hoidossa se kohta, jossa oli tietty looginen ristiriita tosiseikkojen kanssa ja joka vaati vähän tapahtumien uudelleenjärjestelyä. Olen myös kirjoittanut kokeilun uudeksi alkuluvuksi, mutta en tiedä käytänkö sitä vai tekstissäni nytkin olevaa alkua, joka on paranneltu versio vanhasta alkuluvusta jonka jossain vaiheessa olin laittanut pois mutta otin nyt takaisin. Kirjeet olen saanut kuntoon minua miellyttävällä tavalla. Eli oikeastaan olen nyt kaiken ison tehnyt, mutta arvatkaa vain, kuinka paljon haluaisin säätää kaikkea pientä, ennen kaikkea sellaista jonka takia joku hahmo vaikuttaa hiukan vääränlaiselta tai joku lukija ei ihan tajunnut jotain tms. Tai niitä historiallisia virheitä. En ole varma, missä vaiheessa hommalle pitäisi laittaa stoppi. On myös yksi luku, josta otin loppuosan pois, ja nyt siihen pitäisi kirjoittaa jotain muuta tilalle, jotta se ei jäisi oudon töksähtäväksi. Äh, se edes olisi kiva hoitaa tänään. Ja sitten niiiiin pitäisi käydä koko juttua jonkun verran alusta läpi, koska tiedän että tiivisteltävää ja paranneltavaa olisi.

Oli miten oli, aion saada tämän ennen vuodenvaihdetta kilpailuun ja ennen loppiaista kustantamokierrokselle. En kysy, koska teksti on oikeasti valmis, vaan se on valmis sitten kun se on sellainen kuin se tuossa vaiheessa on. Sitten on jonkin muun vuoro. Ihan pikkuisen tekisi mieli heittää editoinnilla vesilintua jo nyt. Tai enemmänkin kuin pikkuisen. Murr.

Editointiongelmia: miksi nämä kiistelevät turhasta?

Käsikirjoituksen muokkauksessa olen siinä vaiheessa, että osa 3/4 on enimmäkseen muokattu. Siinä on vain eräs minulle päänvaivaa tuottava osuus, nimittäin kahden henkilön välinen kirjeenvaihto, joka ennen editointia ylsi reilusti yli 10 000 sanan mittaan. Yksi koelukijoistani (niitä ainoita joka tällä kierroksella selvisi niin pitkälle) oli sitä mieltä, että kirjeenvaihto kannattaisi tiivistää olennaisimpaan ja laittaa väliin enemmän kerrontaa, ja olenkin pitkään miettinyt, pitäisikö niin tehdä. Koska tuon mittainen kirjeenvaihto ei ehkä tässä tekstissä puolusta paikkaansa, olen päättänyt kokeilla sitä. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin suurin osa muusta tekstin muokkaamisesta (ei niin, että sekään aina olisi helppoa, kai minulla olisi muuten jo kolmas M:n jälkeinen kässäri työn alla).

Osittain syy hankaluuksiin on sama kuin miksi dialogien muokkaaminen on vaikeaa. Kun yksi kirje on vastaus toiseen, niiden yhdistely tai pois jättäminen tuo päänvaivaa. Lisäksi satun pitämään kirjetekstistäni enemmän kuin muusta tekstistäni, joten kärsin kill your darlings -tuskia, mutta ne pystyn välillä ohittamaan, kun näen ettei jokin pätkä tuo ihmeellistä antia kässärille. On vaikea tunnistaa sopiva tempo kirjeiden ja kerronnan vuorottelulle, ja kirjoittaa hyviä yhteenvetoja, jotka eivät luettuna tunnu siltä että kirjoitinpa nyt yhteenvedon kirjeistä, kun piti tiivistää.

Mutta yksi ongelma minulla on myös kirjeiden sisällössä. Kirjeitä kirjoittavilla hahmoilla on yhdessä välissä kaikenlaisia typeriä kiistoja, jotka johtuvat osittain välimatkasta, osittain kummankin epävarmuudesta. Minulla on ollut kaikennäköisiä syitä kirjoittaa niitä riitelyjä: ensinnäkin haluan, että hahmot tässä vaiheessa kykenevät käymään läpi keskinäisiä ongelmiakin, eikä kaikki ole vain perhosia ja hattaraa. Toiseksi minulla on itselläni paljon kokemuksia siitä, millaisia riitoja saavat aikaan toisilleen tärkeät ihmiset, jotka kommunikoivat kirjoittamalla viestejä välimatkan päästä. Syinä on mm. se, että toisen sanoma pitää tulkita pelkästään kirjoitetusta, ettei erimielisyyksiä ja väärinymmärryksiä voi selvittää heti vaan tunnereaktiot ehtivät muhia ja kasvaa, ja se että kirjoittaessa jokin suodatin poistuu ja voi sanoa pahemmin kuin tarkoittikaan. Tuntui luontevalta että hahmoillenikin kävisi näin, vaikkei kumpikaan mitään pahaa tarkoita.

Mutta nyt minua turhauttaa koko kiistely. Kun luen sitä, molemmat tuntuvat tarpeettoman dramaattisilta ja tekevät kärpäsistä härkäsiä. Tuntuu, että lukijalla menee varmaan kokonaan usko näihin kahteen. En tiedä, käykö niin oikeasti vai onko se vain minun päässäni, mutta tämä ärsyttää. En oikeastaan itse tajua, miksi he nyt meuhkaavat turhasta, kun kumpikin välittävät toisistaan. Jos minä en sitä tajua, tajuaako lukijakaan? Tosin en muista, että kukaan lukija olisi hirveästi tästä huomautellut, joten en tiedä, olenko vain viettänyt tekstin kanssa liikaa aikaa. Mielestäni tämä kumminkaan ei toimi, mutta en tunnu osaavan tehdä asialle mitään. Olen nyt yrittänyt kerrontaa lisäämällä tuoda esille, miksi päähenkilöni on mielentilassa jossa tulee tulkittua asioita liikaa, mutta silti kiistely tuntuu turhauttavalta. En tiedä, pitäisikö minun tiivistää riitelyosiota niin että se käydään harvemmissa kirjeissä, vai kertoa sen syitä paremmin, vai mitä.

En usko, että minun kannattaa heittää sitä kokonaan poiskaan. Sille on tarinalliset syyt, ja joutuisin muuttamaan myös yhtä toiseen sivujuoneen liittyvää lukua, jonka olen vihdoin saanut suunnilleen toimivaksi. Mutta en tiedä, mitä tekisin. En kestä enää tarpeettomia ongelmia, joita nuo kaksi saavat aikaan, vaikka välittävät toisistaan. Tarinan loppuvaiheiden kannalta olisi olennaista, että lukijakin uskoisi heidän tosissaan välittävän toisistaan ja kykenevän toimivaan ihmissuhteeseen. Turhanpäiväinen riitely ei oikein aja sitä asiaa. Toki väärinymmärrykset kuuluvat ihmissuhteisiin, mutta argh. Jotenkin en nyt kestä tätä.

Ehkä jätän tämän hautumaan ensi viikonloppuun ja siirryn lukemaan neljättä osaa editointia varten. Se vaikuttaa onneksi siltä, ettei siinä ole kovin paljon tehtävää. Tai no, katsotaan nyt miltä näyttää, kun kunnolla luen sen...

Merkintöjä

Olen just nyt aika puhki, mutta haluttaa muutama rivi kirjoittaa. Työt alkoivat tällä viikolla, ja vaikka kyse on hommasta jota olen ennenkin tehnyt, olen silti aika väsynyt, koska perehdyttävää ja uutta silti on.

Ehdin kuun vaihteeseen mennessä aika pitkälle romaanin editoinnin kanssa, vaikka en niin pitkälle kuin tarkoitus oli. Olen nyt kuitenkin suht pitkällä osan 3 kanssa, ja siinä on selkeästi vähemmän editoitavaa kuin kahdessa aikaisemmassa osassa, samoin viimeisessä osassa todennäköisesti on. Niinpä luotan siihen, että saan homman valmiiksi editoimalla lähinnä viikonloppuisin. Nyt käytin reilut puoli tuntia siihen, että muokkasin joitain helppoja juttuja, ja tuntui kyllä kivalta työskennellä taas oman tekstin kanssa. On minulla 2. osassa yksi itsepintainen luku, josta en yhtään tiedä mitä sille pitäisi tehdä, ja varmasti jotain muokattavaa vielä romaanin alkupuolella, niin ja alkuluvulle pitää vielä tehdä asioita. Mutta no, kyllä minä tämän aion saada valmiiksi aikataulussa.

Joitain historiallisia seikkoja pitää vielä jossain vaiheessa ehtiä tarkistaa. Mutta...

"Mutta nuoret neidit, jotka haluavat kirjoittaa runoeepoksia ja sijoittaa ne satojen vuosien takaiseen aikaan ja valita sankarittaren, jonka uskonto on heille aivan tuntematon, saavat kyllä valmistautua siihen, että edessä on joskus jokin karikin."

(L.M. Montgomery: Pieni runotyttö)

Ei nyt jaksa keskustella yksityiskohtaisesti, että kyse on vain vähän yli vuosisadasta, uskonnon tuttuudesta voi keskustella (koska en itse ole mitään uskontoa), en kirjoita runoeeposta enkä ole ehkä ihan niin nuorikaan enää. Mutta idea on sama.

My gift is my song, tai jotain

Editoin tänään aika paljon. Tai ainakin se tuntui paljolta ja pää oli lopulta ihan puhki. Sitten minä kuuntelin John Barrowman -levyjä, jotka tulivat postissa tänään. Sitten minä tein lämpimiä voileipiä ja keksejä ja sitten minä katsoin Doctor Who'ta. Nyt pitäisi alkaa valmistautua huomista varten, koska huomenna alkaa... KIRJAMESSUT!!

Alustava suunnitelma on mennä ehkä kolmena päivänä, torstai-perjantai-lauantai. Ja olla joka päivä vain sen aikaa etten väsytä itseäni puhki. (Niin varmaan.) Ja olla ostamatta liikaa kirjoja. (Näkis vaan.) Huomenna enimmäkseen kiertelen, perjantaina on paljon ohjelmaa ja kuuntelen sen verran kuin jaksan. Luultavasti joka päivä siellä on kavereitakin tavattavana. Messut ovat ihanat ja kiinnostavat mutta myös uuvuttavat, paljon väkeä ja melua ja asioita jotka vaativat huomiota. Toivon että maltan olla olematta liikaa, koska olisi kiva, jos jaksaisin kirjoittaa ainakin vähän useimpina messupäivinäkin. On varmistunut, että palaan kokopäivätöihin marraskuun alussa, joten tahtoisin M:n editoinnin olevan siihen mennessä mahdollisimman pitkällä.

Editointi on OK. Kakkososasta on lähtenyt 3000 sanaa ja olen editoinut melkein kolmanneksen, mutta olen kyllä skipannut pari vaikeampaa kohtaa. En ole vielä lähelläkään pahinta romanttista soopaa, joten eiköhän tässä sanoja vielä lähde!

Saatte nyt John Barrowmania, halusitte tai ette. (Ei niin että teidän olisi pakko kuunnella mitä tänne laitan, mutta voinhan leikkiä että kuuntelette.) Kas tässä kaksi laulua.

Your Song:

Sunset Boulevard:

Andrew Lloyd Webberin musikaalit eivät sinänsä ole minulle mikään Se Juttu musikaalien osalta, mutta jos hyvä haltijatar sanoisi että saan yhden ALW-musikaalin valita ja se esitetään hienona produktiona jossain lähelläni, niin valitsisin Sunset Boulevardin, se vaikuttaa ihanan kierolta enkä ole sitä ikinä nähnyt, ja siinä on joitain todella hienoja kappaleita kuten tämä.